Huh, enpä uskonut kirjoittavani jatko-osaa Lahessa tapahtuu -artikkelille. Mutta on se vain myönnettävä että täällä tapahtuu, eikä esimerkiksi Hämeen linnassa, johon tämänkertainen yksinkertainen tarina liittyy. Tämä tapahtui kylminä marraskuisina päivinä joskus viime vuonna. Syy, miksi julkaisin tämän vasta nyt, selviää jutun lopussa.

Seikkailu alkoi keskiviikkoiltana (päivä muutettu) jolloin sain tekstarin ystävältäni Helsingistä. Hän on nimeltään Sirpa (nimi muutettu). Sirpa ei tosin viestin lähettämisen aikoihin ollutkaan Hesassa vaan autossa tulossa pohjoisesta kohti Lahtea. Hän kyseli sopivia ruokapaikkoja, johon suosittelin perushampurilaisravintolat ja grillit. Muutahan arki-iltana ei tainnut olla auki… Niin tai näin, ruokaa ei tarvinnut pelkästään ystäväni vaan hänen mukanaan liikkunut seurue. Tämä seurue oli saapumassa Lahteen kuvaamaan mainosvideota. Se oli osa puolifiktiivistä mainosvideoiden sarjaa, jota siis ryhmä oli kuvannut usealla paikkakunnalla ennen Lahtea. Lopulta kuvausryhmä sai ilmeisestikin jotain syötävää, joten asia oli sillä selvä.

Vaan ei ollut. Tämän jälkeen tuli kysely, että mistä ryhmä saisi auton kuvauksiin. Mainoksen päähenkilön oma auto oli rikki ja nyt koko spektaakkelimainen kuvauskiertue oli tyssätä Lahteen. Onneksi ystäväni oli yhteydessä minuun, joten homma hoituisi käden käänteessä. Minulla oli nimittäin auto (äitini auto). Tarkoituksemme oli seuraavana päivänä lähteä neitokaisen kanssa Hämeenlinnaan.

Torstaina kuvattiin. Ne alkoivat heti aamusta ja ne oli tarkoitus saada pätökseen muutamassa tunnissa. Tietenkään asia ei mennyt niin, kuten oli tarkoitus, vaan kuvaukset venyivät. Ensin kuvattiin Mukkulassa jonka jälkeen siirryttiin keskustaan.
Keskustassakin vierähti, mutta kuvausryhmä tarjosi lounaan sekä auton käytöstä korvauksen, joten harmitus ei ollut suuri. Hämeen linna jäi sillä kertaa näkemättä.

Tähän piti tulla kuva Hämeen linnasta, mutta ei ollut minulla sellaista.

Syy miksi jouduin viivyttämään jutun julkaisua – lähes vuodella – on se, että tarkoituksena oli julkaista kirjoitus samaan aikaan mainosvideon julkaisemisen kanssa. Mainosta ei näemmä sitten koskaan julkaistukaan, ja unohdin asian.

Auto romutettiin, mutta toimenpide ei tainnut liittyä mainoskuvaukseen.

Lahti on mahtava paikka asua, täällä tapahtuu vaikka mitä? (<- vai pitikö tuon olla huutomerkki?). Lukekaa aiempia tarinoitani mm. täältä. Jännittävä tarina erityisesti näin joulunaikaa.
Tämä seuraavakin on huikaiseva tarina. Tapahtumien pyöränketju sijoittuu Lahteen, tuohon legendaariseen Suomen Lahteen. Eräästä polkupyörän sisäkumin puhkeamisesta alkoi tapahtumien vyöry jollaista ei oltu aiemmin nähty sitten edellisen viikon.

Oletteko valmiit hurjaan seikkailuun? Näin se meni:

Pyörästäni (siis äitini, sellainen jossa on etukori. Siis pyörässä) puhkesi rengas. Paikkasin sisäkumin, mutta huonoin tuloksin; se tyhjeni ajettuani pari sataa metriä, joten pyörä oli pysäköitävä kirjaston pihaan. No, tästä jatkoin jalan (sinne, minne oli menossa). Seuraavana päivänä tai sitä seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla, en muista enää, paikkasin renkaan uudestaan. Tässä yhteydessä moni oli jo varoittanut ulkokumiin jääneestä kivestä/sirusta joka voisi puhkaista sisäkumin. Enpä sitä sitten enää muistanut, kun paikkasin löytämäni uuden reiän. Rengas paikalleen ja menoksi. Menot jäivät lyhyeksi, kun vanne alkoi kosketella maata. Talutin pyöräni ”neitokaiselle”.

Seuraavana aamuna minun oli tosin päästävä töihin, nimenomaan pyörällä. Kysyin asiaa neitokaiselta, lainaisikohan hän pyörää ja onnistuihan se.
Lähdettyäni töistä, ”yllätyksekseni” huomasin että pyöräs oli etukumi puhki. Hmmm… oli kiva kävellä välillä, olihan tässä jo pyörällä tullut ajaltua keväästä asti. Soittoa pyörän omistajalle että kumi puhki ja että hänen on turvauduttava varakulkuneuvoon että pääsisi treeneihin. Lupasin paikata puhjenneen kumin.

Illalla sain kuulla että neitokaisen varapyörästä oli puhjennut kumi. Tässä vaiheessa mikään ei enää yllättänyt vaan menin nukkumaan.

Tuli talvi, lunta satoi ja pakkasta. Oli. Lainapyöräni kumi oli paikattu ja pyörä oli siis taas käytössä. Se oli lukittuna neitokaisen pihaan pyörätelineeseen hyvin kalliilla lukolla. Lukkoreiässä oli pieni suoja, jonka siirsin sivuun ja työnsin avaimen pesään. ”Naps”, avain katkesi sisään. Repussani oli monitoimityökalu, jolla vetäisin avaimen jämät lukkopesästä. Infoa pyörän omistajalle, joka oli jo aavistellut tapahtumaa… Onneksi oli vasta aamu, olin menossa iltavuoroon joten kiire ei yllättänyt. Äitin pyörän kumi oli edelleen paikkaamatta, joten kävelin töihin.

Sain sitten vara-avaimen katkomaani lukkoon. Pyörä toimi mallikkaasti.
Eräänä iltana tulin treeneistäni ja lukitsin pyörän tienvarsipuun rautaiseen tukikehikkoon. Lunta oli paljon ja pakkanen paukkui. Pyörältä oli korkeintaan 2 metriä rappukäytävän ulko-ovelle. Rappukäytävästä löysin poletin. Sen sijaan avainta ei illan aikana tahtonut löytyä taskuista, eikä muualtakaan asunnosta. Kun oli myöhä ja tarkoituksena oli lähteä neitokaiselle, avain oli edelleen kadoksissa. Em. paikat oli tarkastettu moneen kertaan, sekä rappukäytävä. Kaivoin repusta taskulampun ja kaapista lätkämailan ja päätin lähteä ”lapioimaan” katua ja sen lumipenkkoja. Kokeilin että kotiavaimet olivat taskussa. Lähdin rappukäytävään, jättäen asunnon oven auki. Ulko-oven painuttua kiinni, havahduin. Oliko avaimet sittekään mukanani? Avainnipun pitäisi tuntua selkeästi taskussani, mutta sieltä ei löytynyt muuta kuin taskulampun kotelo. Hmmm… jatkoin avaimen etsimistä ja jäin haukkana vahtimaan että joku kulkisi ulko-ovesta. Oli maanantai-ilta ja kello meni jossain 23 jälkeisissä tunnelmissa. Oli pakkasta. Ihmisiä ei vain huvittanut liikkua mihinkään. Katselin haikeana rappukäytävään, asunnon ovi oli houkuttelevasti raollaan. Puhelin oli sisällä.

Aikani ihmeteltyä pihalla päätin lähteä hakemaan vara-avaimia neitokaiselta, sekä työhousujani, jotta minulla olisi seuraavana päivänä jalassani jotain. Ounastelin että hän oli yrittänyt tavoitella minua. Kävelin vartissa paikalle, alakerran ovi oli lukossa, siispä etsin lumikökkäreitä ja viskelin niitä ensimmäisen kerroksen ikkunaan (onneksi ei asunut seitsemännessä kerroksessa [talossa on kolme kerrosta]). Kissa tuli ikkunaan ihmettelemään lentäviä lumipalloja, ja ainakin sillä näytti olevan kivaa. Lopulta neitokainenkin tuli katsomaan mitä se kissa oikein fiilisteli.

Sisään. Avaimet ja housut mukaan (minulla oli kyllä toiset housut jalassa). Lopulta pääsin puoli yhdeltä nukkumaan, kuudelta ylös ja töihin.
Myöhemmin viikolla lainasin kaverilta Pertiltä (nimi muutettu juttua varten, ei maistraatissa) rälläkkää, jolla avasin lukon, ja sain pyörän käyttöön (siihen saakka kunnes saan omani [äitini] pyörän paikattua).

Tätä kirjoittaessani löysin kadonneen avaimen. Housujeni taskusta. Tai luulin löytäväni, mutta se oli erään toisen pyörän lukon avain. (Ja itseasiassa sekin katkesi lukkoonsa myöhemmin neitokaisen käsittelyssä [tästä piti erikseen tekstiin lisätä maininta päivää myöhemmin, koska avaimen omistaja vuodatti sosiaalisessa mediassa että sitä ei jutussa mainittu]. päiv. 10.12.2012)

Tässä siis tämä hurja tarina, ja vielä joku kehtaa väittää ettei Lahdessa tapahdu mitään. Tätä juttua voi levittää sosiaalisissa medioissa, jotta muut ihmiset kuin lahtelaiset huomaisivat että Lahdessa kyllä tapahtuu ja muuttaisivat tänne. Juttu ehkäisee myös Lahdesta poismuuttoa.

Ps. itseasiassa olen rikkonut (vahingossa!) viime vuosina useita lainapyöriä, joten kannattaa harkita, jos kysyn pyörää lainaksi

Pps. itseasiassa ei kannata lainata mitään. Lyhyen ajan sisällä olen katkonut ja hävittänyt neitokaisen pyörän avaimet, hukannut hänen kamerapussin ja viimeisimpänä haarukka jäi auton alle(!) ja vääntyi… [päiv. 16.12.2012]

Ppps. neitokaisen pyörästä katkesi polkimen kampi 20.12.2012 [päiv. 20.12.2012]

Lahtea tonkimassa on jatkoa “Lahen aarteet osa 3 (eipäs)” -artikkelille ja kuten sen jutun lopulla uumoilin, artikkelisarjalle piti keksi menevä otsikko. Lahen aarteet -juttusarja jatkaa omana itsenään. Jos jatkaa.

Torstai oli toivoa täynnä (tästä hauska puujalkavitsi: ”Torstai oli Perjantain kannibaalikaveri, jonka saarelle eksyi suomalainen Toivo.” Merimiestarinathan ovat täynnä puujalkoja…). Markus-Setä ja Pekka päättivät yhdessä tuumin lähteä autiotaloon auringon laskiessa. Ei kuitenkaa Dingoa mukaillen, sillä se olisi jo herättänyt liiaksi huomiota. Molemmille tuleva vierailukohde oli omakohtaisesti tuttu.

Suuntasimme Ala(?)*-Lotilan vanhalle asuinalueelle (lisää Lotilasta Wikipediasta sekä paikan nimestä Kuka, Mitä, Lahti-sivulla), Pietarinradan eteläpuolelle, aivan vanhan Upon valimokompleksin vieressä. Alue on ollut raskaan teollisuuden väistyessä muutoksissa: radan pohjoispuolella sijaitseva Valimo on muuttanut muotoaan ja Vanhanradankadun varteen on noussut uusia yrityksiä, mm. uusi autokauppa. Ennen nk. Uponsillan rakentamista vielä 1970-luvulla(?)* (nyk. Ison-Paavolankatu) tie kulki vilkkaan radan yli, etenkin talven liukkailla ylittäminen onnistui liiankin helposti (Lähde: huhu).

Uponsillan kannen suojissa on jäljellä enää kaksi vanhaa puutaloa, autiotalon vieressä sijainnut keltamaalinen talo purettiin jokin aika sitten, sen jälkeen kun talo oli kärsinyt tulipalossa. Jäljelle jääneet kaksi taloa ovat jääneet kehittyvän Lahden puristuksiin: asumiskuntoinen sijaitsee aivan Askon tehdasrakennuksen vieressä vielä hyvässä maalissa, mutta autiotalo on jo parhaat päivät nähnyt (Tosin ehkä tätä sanamuotoja ei voi käyttää jos talossa on tehty murha). Alueen ”venäläistä” kuntoa on aikoinaan päivitelty paikallismediassa.

Auto jätettiin taas johonkin parkkipaikalle ja rautatie alitettiin hyvänmaun mukaisesti alikulkua hyväksi käyttäen. Tähän loppuikin hyvä maku. Omistajaa ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Astelimme talon pihalle. Omenapuun sato maassa talon sisäänkäynnin edessä tuoksahteli kilpaa yhdessä vanhan talon kanssa. Järkyttävää oli nähdä muun muassa muutamia muumio-omenoita. Siinä vaiheessa kun tarkistelin puutarhaa, Markus-Setä oli jo painunut taloon sisään. Odotin karmivaa huutoa, mutta koska sitä ei kuulunut, päätin itsekin mennä sisälle. Ennen sitä kuitenkin Markus-Setä asteli reippain askelin ulos pidellään kättä suun edessä. Mitä mitä!?!? Mitä siellä oli?? Ruumis? Vanha miestenlehti? No, jätän sen kertomatta, mutta sanotaan että luonto oli kutsunut, ehkä jopa yllättänytkin.

Olin käynyt talossa ensimmäisen kerran muutamaa päivää aikasemmin ja sen jälkeen siellä oli varmasti käynyt muitakin. Ja ennen sitä. Ikkunoita oli yritetty peittää levyillä, lasithan olivat hävinneet ilmeisesti kovan auringonpaisteen takia. Talossa oli omaa tunnelmaa, vanhat tapetit repsottivat, joiden alta paljastui talon runkohirsiä. Tuoksu tyypillinen vanhalle talolle. Vanhat tulisijat kertoivat omaa tarinaa siitä että elonpäiviä oli vietetty niukoissa olosuhteissa. Tietenkin se siivitti ajatukset aikoihin jolloin talossa asuttiin. Talossa oli (toistaiseksi) kuisti, eteinen, keittiö sekä kaksi huonetta. Kapeita, natisevia rappusia pitkin pääsi yläkertaan/vinttiin ja jos varovasti kulki, niin vielä pääsi alaskin.

Emme tietenkään halunneet aikaamme tuhlata – jos vanhan talon tutkimista voi sitä olla – sillä olimmehan tulleet dokumentoimaan talon viimeiset(?)* hetket. Talon historiasta tai mistään muustakaan siihen liittyvästä meillä ei ollut tietoa, mutta aika oli otollinen. Dokumentointiformaatti ei ehkä ollut kovin yleinen, mutta uskoimme että tulevaisuudessa tutkimuspiireissä osataan arvostaa historiallista dokumenttia jonka fiktiivis-komediallinen ote antaa omanlaisensa sävyn menneisyydestä. Itseasiassa emme uskoneet, mutta tulipa tallennettua.

* Toim. huom. Jos et ole varma asian todenperäisyydestä tai lähteen luotettavuudesta, kannattaa käyttää merkkiyhdistelmää (?)

Katso kohde Kansalaisen Karttapaikan linkistä ja Lahden kaupungin nettisivuilta ilmakuva vuodelta 1946.

[Päivitetty 8.11.2010]
Ilta-Sanomien verkkolehti ja ees.fi kertovat että talo paloi sunnuntai-iltana.