Lotilan viimeiset – Lahtea tonkimassa osa 2

Lahtea tonkimassa on jatkoa “Lahen aarteet osa 3 (eipäs)” -artikkelille ja kuten sen jutun lopulla uumoilin, artikkelisarjalle piti keksi menevä otsikko. Lahen aarteet -juttusarja jatkaa omana itsenään. Jos jatkaa.

Torstai oli toivoa täynnä (tästä hauska puujalkavitsi: ”Torstai oli Perjantain kannibaalikaveri, jonka saarelle eksyi suomalainen Toivo.” Merimiestarinathan ovat täynnä puujalkoja…). Markus-Setä ja Pekka päättivät yhdessä tuumin lähteä autiotaloon auringon laskiessa. Ei kuitenkaa Dingoa mukaillen, sillä se olisi jo herättänyt liiaksi huomiota. Molemmille tuleva vierailukohde oli omakohtaisesti tuttu.

Suuntasimme Ala(?)*-Lotilan vanhalle asuinalueelle (lisää Lotilasta Wikipediasta sekä paikan nimestä Kuka, Mitä, Lahti-sivulla), Pietarinradan eteläpuolelle, aivan vanhan Upon valimokompleksin vieressä. Alue on ollut raskaan teollisuuden väistyessä muutoksissa: radan pohjoispuolella sijaitseva Valimo on muuttanut muotoaan ja Vanhanradankadun varteen on noussut uusia yrityksiä, mm. uusi autokauppa. Ennen nk. Uponsillan rakentamista vielä 1970-luvulla(?)* (nyk. Ison-Paavolankatu) tie kulki vilkkaan radan yli, etenkin talven liukkailla ylittäminen onnistui liiankin helposti (Lähde: huhu).

Uponsillan kannen suojissa on jäljellä enää kaksi vanhaa puutaloa, autiotalon vieressä sijainnut keltamaalinen talo purettiin jokin aika sitten, sen jälkeen kun talo oli kärsinyt tulipalossa. Jäljelle jääneet kaksi taloa ovat jääneet kehittyvän Lahden puristuksiin: asumiskuntoinen sijaitsee aivan Askon tehdasrakennuksen vieressä vielä hyvässä maalissa, mutta autiotalo on jo parhaat päivät nähnyt (Tosin ehkä tätä sanamuotoja ei voi käyttää jos talossa on tehty murha). Alueen ”venäläistä” kuntoa on aikoinaan päivitelty paikallismediassa.

Auto jätettiin taas johonkin parkkipaikalle ja rautatie alitettiin hyvänmaun mukaisesti alikulkua hyväksi käyttäen. Tähän loppuikin hyvä maku. Omistajaa ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Astelimme talon pihalle. Omenapuun sato maassa talon sisäänkäynnin edessä tuoksahteli kilpaa yhdessä vanhan talon kanssa. Järkyttävää oli nähdä muun muassa muutamia muumio-omenoita. Siinä vaiheessa kun tarkistelin puutarhaa, Markus-Setä oli jo painunut taloon sisään. Odotin karmivaa huutoa, mutta koska sitä ei kuulunut, päätin itsekin mennä sisälle. Ennen sitä kuitenkin Markus-Setä asteli reippain askelin ulos pidellään kättä suun edessä. Mitä mitä!?!? Mitä siellä oli?? Ruumis? Vanha miestenlehti? No, jätän sen kertomatta, mutta sanotaan että luonto oli kutsunut, ehkä jopa yllättänytkin.

Olin käynyt talossa ensimmäisen kerran muutamaa päivää aikasemmin ja sen jälkeen siellä oli varmasti käynyt muitakin. Ja ennen sitä. Ikkunoita oli yritetty peittää levyillä, lasithan olivat hävinneet ilmeisesti kovan auringonpaisteen takia. Talossa oli omaa tunnelmaa, vanhat tapetit repsottivat, joiden alta paljastui talon runkohirsiä. Tuoksu tyypillinen vanhalle talolle. Vanhat tulisijat kertoivat omaa tarinaa siitä että elonpäiviä oli vietetty niukoissa olosuhteissa. Tietenkin se siivitti ajatukset aikoihin jolloin talossa asuttiin. Talossa oli (toistaiseksi) kuisti, eteinen, keittiö sekä kaksi huonetta. Kapeita, natisevia rappusia pitkin pääsi yläkertaan/vinttiin ja jos varovasti kulki, niin vielä pääsi alaskin.

Emme tietenkään halunneet aikaamme tuhlata – jos vanhan talon tutkimista voi sitä olla – sillä olimmehan tulleet dokumentoimaan talon viimeiset(?)* hetket. Talon historiasta tai mistään muustakaan siihen liittyvästä meillä ei ollut tietoa, mutta aika oli otollinen. Dokumentointiformaatti ei ehkä ollut kovin yleinen, mutta uskoimme että tulevaisuudessa tutkimuspiireissä osataan arvostaa historiallista dokumenttia jonka fiktiivis-komediallinen ote antaa omanlaisensa sävyn menneisyydestä. Itseasiassa emme uskoneet, mutta tulipa tallennettua.

* Toim. huom. Jos et ole varma asian todenperäisyydestä tai lähteen luotettavuudesta, kannattaa käyttää merkkiyhdistelmää (?)