Kansalaisvaikuttamista

Työskentelin noin vuoden verran Hennalassa entisen varuskunnan muonitusrakennuksessa, joka saaneerattiin täysin Hämeen Poliisilaitoksen tiloiksi. Tarkoituksena oli ajaa töihin polkupyörällä, mutta tekniset ongelmat tuntuivat olevan ylivoimaiset. Saamattomuuttani pyörän korjaus viivästyi, ja lisäksi hukkasin pyöränavaimen, joten kuljin lähes koko työssäoloaikani linja-autolla.

Keskustasta Hennalaan päästäkseni minulla oli oikeastaan kaksi linjavaihtoehtoa. Aamulla töihin mennessäni käytin bussia numeroa 12, joka sopi aikataulullisesti paremmin. Jäin Helsingintien Hennalan Shell-kylmäasemaa vastapäätä olevalle pysäkille. Töistä lähdettäessä hyppäsin bussiin numero 2, joka ajoi Metsä-Pietilästä torille. Kakkosta käyttäessäni, huomioin, että juuri entisen varuskunnan kohdalla oli pysäkkien mentävä aukko. Joskus aikoinaan Hennalankatu toimi linjan 12:n päätepysäkkinä. Tämä päätepysäkkimerkki on vieläkin pystyssä Stora Enson paikoitusalueen nurkassa, aivan aidan vieressä. Lähimmät pysäkit olivat kuitenkin kaukana toisistaan, kuten alla olevasta vuosien 2017-18 linjakartasta näkyy (itseasiassa kartasta puuttuu nykyinen ns. Stora Enson pysäkki, joka oli kyllä oikeasti tien varressa).

Linjakartta keväällä 2018. Linjan 2 pysäkit Hennalankadulla. Kuten näkyy, on varuskunnan kohdalla pitkä pysäkitön väli. Tilanne muuttui uusien aikataulujen myötä syksyllä 2018. (Kuva lsl.fi)

Asia ei ollut merkittävä henkilökohtaisesti, paitsi silloin kun satoi räntää tai vettä. Tulevan poliisilaitoksen palveluja ja ”palveluja” käyttäisivät monet, jotka liikkuisivat henkilöauton sijasta linja-autolla, joten ajattelin että hyvää asiakaspalvelua olisi sijoittaa aseman lähettyville kaksi pysäkkiä lisää.
Lähetin palautepalvelun kautta kaupungille ehdotuksen Hennalankadun lisäpysäkeistä. Viestiin vastattiin: ”Olemme tänä vuonna laatimassa uutta runkolinjasuunnitelmaa ja Hennalankadun joukkoliikenne on mukana suunnitelmissa.
Otamme palautteenne huomioon reitti- ja aikataulusuunnittelussa.”

Hennalankadun uudet pysäkit 13.8.2018 alkaen. (Kuva Sauli Hirvonen)

Elokuussa postiluukusta kolahti uusi Lahden seudun liikenteen aikatauluvihko. Otin linjakartan esille, ja kuinka ollakaan: Hennalankatu oli saanut uudet pysäkit (kuva yllä). Toki pysäkkiasia oli kaupungin joukkoliikennesuunnittelijoilla tiedossa, mutta näin tavallisena lahtelaisena tunnen nyt päässeni vaikuttamaan. Ainakin palauttaseen vastattiin eli kaupunkinlaista kuunneltiin. Se lämmitti.

Taidetta kaupungissa

Lahdessa on paljon seinäpintoja ja talojen palomuureja, jotka suorastaan kutsuvat seinämaalauksia, muraaleja. Valitettavasti ne houkuttavat itsekeskeisen ajattelutavan tuottamia tageja tai muita epäolennaisia ja -määräisiä töhryjä, jotka usein liioiltellusti halutaan nähdä kaupallistuneen kaupunkitilan kritiikkinä. Ympäristö- ja katutaide herättää keskustelua, erityisesti kun puhutaan julkisen tilan teoksista. Elävä ja monimuotoinen kaupunki kaipaa teoksia, joilla ei ole kaupallisia tavoitteita.
Tällaisissa teoksissa voi heijastua urbaanin elämän spontaanius ja tuoreus, ne voivat ovat oivaltavia, hauskoja, täydentäen kaupunkikuvaa ja samalla hienovaraisesti rikkoen harmaan harmoniaa.
Etenkin kevyenliikenteen tunnelit ovat otollisia tällaiselle (maalaus)taiteelle, esimerkiksi Ahtialantien kevyenliikenteen alikulku on saanut väriä, tai kuten alla olevassa kuvassa Jalkarannantien alittava tunneli. Maalauksissa kuvataan eri taidemuotoja, joten niillä selvästi myös pedagoginen tarkoitus.

Lahdessa seinäpinta-alaa löytynee keskustasta paljonkin, koska aikoinaan kivitalokortteleista ei muodostunut umpikortteleita, sillä rakentamisen trendi kallistui umpikortteli-ihanteesta väljempään 1940-luvulla, viimeistään 1960-luvulla, kun kortteleiden sisään pyrittiin saamaan luonnonvaloa. Muutos oli jo tosin alkanut aikaisemmin funktionalismin muodossa, mutta voimistui vasta elementtitalorakentamisen yleistyessä, Lahdessa etenkin 60-luvulla. Monesti rakennukset toteutettiin korkeana asuintalona, jonka yhteydessä oli matala liikerakennus, ja usein kävi niin että vanhempaa rakennuskantaa edustaneiden talojen palomuurit jäivät paljaaksi. Myös osa talojen päädyistä on jäänyt esiin, kun aikoinaan purettujen rakennusten tilalle valmistuvien uusien talojen ”reunoja” vedettiin kadulta sisemmäksi tontteja, jolloin saatiin lisää katutilaa autoille.

Seinämaalauksia ja katutaidetta

Seinäreliefeja Lahdesta löytyy, seinämaalauksia niukalti. Yksi reliefi sijaitsee Sammonkadulla nuorisotoimen/taideinstituutin rakennuksen länsipäässä. Tämän teoksen alkuperästä en tiedä, mutta omien muistikuvien mukaan se on ollut siinä jo vuosikymmeniä ja on käsittääkseni maalattua betonina. Lisäksi vanhoista tiilisistä teollisuusrakennuksista voi löytää mielenkiintoisia yksityiskohtia (tiiliornamenteista puhumattakaan) sen aikaisemmilta toimintavuosilta, kuten alla olevassa kuvassa ”Häkli” tai Malskin vanhassa rakennuksessa ”Mallasjuoma”. Nykyoloissa nämä ovat kulttuurihistoriallisesti ja visuaalisesti tärkeitä merkkejä menneestä elämästä.

Kesällä uutisoitiin uudesta seinämaalauksesta, joka tulisi Lahden Taidepanimon – nykyisin Malskin – Kulmakadun puoleiseen tiilipäätyyn. Se toteuttiin Art Häme 2012 -taidetapahtuman yhteydessä ja sen on suunnitellut ja tehnyt Jukka Hakanen. Maalauksessa sorsat suksivat, tietenkin koska ollaan Lahdessa. Vasta myöhemmin huomasin hienon yksityiskohdan, tulipyörä-kaulahuivin (mistähän tuollaisia saisi?).
Komea teos jäi Malskin korttelin täydennysrakentamisessa uuden talon taakssa.

Art Häme -tapahtumassa myös Kirkkokadun portaiden kaiteet saivat uuden pinnan. Aiemmin Päijänteenkadun yhdessä kadunvarsipuussa oli kiinnitettynä tuntemattoman tekijän neulegraffitti jo jonkin aikaa ja tästä idea(?) levisi portaisiin.
Kutomisprojekti sai myös jatkoa kun torin lehmukset saivat neulegraffittipeitteen juuri kovien pakkasten alla. Ne poistettiin 22. päivä joulukuuta joulunkylän sulkemisen yhteydessä.

Usein katutaide on tarkoitettu vain väliaikaiseksi. Esimerkkeinä jo puretun Vapaudenkadun pysäköintilaitoksen kyljessä ollut teos ja Rautatienkadun yläpuolellä liitävä mäkihyppääjä 2000-luvun puolivälin aikoihin. Nämä sittemmin poistettiin kun näyttely oli ohi. Muistutettakoon että väliaikaiseksi suunniteltu Eiffel-torni jäi lopulta pystyyn, josta kehkeytyi Pariisiin tunnus. Vaikka Eiffeliä ei tässä mittakaavassa voi suoraan käyttää tässä yhteydessä suoranaisena katutaiteen esimerkkinä, silti Lahdessakin toivoisi rohkeutta toteuttaa keskustassa vaikkapa vain pieniä pysyviä hankkeita antamaan ilmettä katutilaan.

Malli ulkomailta?

Mallia voi – ja tässä tapauksessa kannattaakin – hakea ulkomailta. Esimerkiksi sivustolta Street Art Utopia tarjoaa toinen toistaan nerokkaimpia ja taidokkaimpia urbaanin taiteen teoksi ja oivalluksia. Kuten sivun teoksista huomaa, ei niiden tarvitse olla isoja vaan hilpeät oivallukset syntyvät ympäristön omista lähtökohdista. Niiden ei tarvitse olla arkkitehtoorisia mahtihankkeita tai pönöttävän suuria valtaa ilmentäviä taideteoksia, vaan arkipäiväisen pieniä teoksia.

[lisäys 23.1.2013]
Tapio julkaisi blogissaan kirjoitukseni kommentin ja pikainen puhelinkeskustelu hänen kanssaan toi muutamia seikkoja, jotka vielä täydennän. Tähryn ja katutaiteen eroa ei voi välttämättä sen visuaalisten ansioiden (tai niiden puutteiden) perusteella kategorisoida. Oleellisempaa on tekijän motiivi ja mentaalinen tila, joko toteutuksessa tai sen ideassa.

Muraali Mukkulaan ja keskustaan

Vihdoin syyskuussa 2017 Lahtikin sai omat muraalinsa. Ensimmäinen valmistui Mukkulaan hongkongilaisen Messy Deskin toimesta.
Toinen valmistuu Saimaankatu 64:n seinään ja sen tekee italialainen Roberto Ciredz.
Teokset ovat osana UPEA17-kaupunkitaidefestivaalia.

[Artikkeli on julkaistu 06.01.2013, artikkelia on viimeksi päivitetty 4.9.2017]

Maalaisidylliä ja modernia muotoilua

Lomalla on hyvää aikaa käydä hieman muissa maisemissa. Jotkut ovat New Yorkissa, toiset Islannissa, eräät kiertävät maailma. Siihen tarvitaan tosin enemmän kuin viikko, 80 päivää riittää?
No aina ei tarvitse välttämättä lähteä kauaskaan. Eräänä kauniina kesäpäivänä tein pienen autoretken: Vierumäki (as.) – Vuolenkoski – Kimolan kanava – Iitti kk – Kausala (as.) – Uusikylä. Matkan varrella oli idyllisiä kyläkauppoja, Kimolan kanava sulkuineen, komea Virran silta sekä tietysti Iitin hienosti säilynyt kirkonkylä. Kausalan rautatieasemarakennus ei niinkään, mutta ehkä sillä on vielä hyvä tulevaisuus edessä. Uudenkylän rautatieasemarakennus lienee vieläkin myytävänä?
Virkistävä, pienimuotoinen lähiretki avarsi jälleen maailmaa himpun verran.

Lähimatkailu jatkui toisena päivänä, vuorossa oli Z-juna ja Helsinki. Seuraavassa retken ”lahtelaispoiminnat”.

Arkkitehtuurimuseo

Helsingin rautatieasemalta otin suunnan kohti Arkkitehtuurimuseota, jossa olin käynyt kerran aikaisemmin – ilmeisesti lähes 20 vuotta sitten? Nyt Suomen itsenäisyyden juhlavuonna museossa on Kuinka Suomi modernisoitiin – 200 piirustuksen tarina -näyttely.
Näyttely on mielenkiintoinen katsaus suomalaiseen arkkitehtuuriin kuuden teeman kautta: autoilu, vapaa-aika, kaupankäynti, teollisuus, hyvinvointi ja palvelut. Kaikki teemat olivat hyvin esitetty ja taustoitettu. Erityisesti mieleen jäi elokuvateatterien arkkitehtuurin esittely, onhan sen kiinnostavaa oman elokuvaharrastuksen kautta. Teatteriala on ollut myös murroksessa, mieleen tulee hiljattainen kulttuurihistoriallinen ”teatteriskandaali” Lappeenrannasta.
Näyttelyssä Lahtea ”edusti” Aleksanterinkadulla sijaitsevan Starckjohannin talon piirustukset sekä yksi valokuva sisätiloista.

Kolmannessa kerroksessa oleva pysyvä näyttely Arkkitehtuurimme vuosikymmenet ”tarkastelee 1900-luvun rakentamisen historiaa yhteiskunnallista taustaa vasten ottaen huomioon taloudessa, politiikassa ja tekniikassa tapahtuneen kehityksen”. Näyttely tarjosi kattavan, mutta tiiviin paketin suomalaista yhteiskunnallisista muutoksista arkkitehtuurin kautta. Lahdesta esille oli nostettu Osuuskaupan lippulaiva Valtakulma.

Designmuseo

Suomi100 näkyi myös Designmuseon näyttelytarjonnassa. Utopia nyt – Kertomus suomalaisesta muotoilusta sisältää hyvän kattauksen nimensä veroisesti. Näyttely kertoo muotoilun olennaisesta roolista suomalaisen hyvinvointivaltion kehityksessä.

Yllätyin kahdesta asiasta. Ensinnäkin, siitä että monet muotoilijat ovat toimineet menestykseekkäästi pariskuntina. Kannustava puoliso on varmasti myös paras kriitikko, jolloin yhteenkuuluvuuden tunne inspiroi, mutta myös ehkäisee epätervettä kilpailua.
Hyvän parisuhteen perusta on jakaminen, oli sitten muotoilija tai ei.

Toinen asia oli se, että suomalaismuotoilijan Björn Wecströmin suunnittelema Lapponian Planetaariset laaksot -koru esiintyi Prinsessa Leian kaulassa ensimmäisessä Star Wars -elokuvassa. Se miten koru päätyi Carrie Fisherin kaulaan, on tarina täällä.

Designmuseossa toinen kiinnostava kokonaisuus on Enter and Encouter, josta kerrotaan seuraavaa: ”Näyttelyn teokset, projektit, hankkeet ja aloitteet vastaavat muutokseen tai muutostarpeisiin, luovat ilmiöitä, tarjoavat näkökulmia ja rakentavat pohjaa uusille asenteille ja toimintatavoille globaalissa kontekstissa.”

Kirsi Enkovaaran Sailing stones (Kuva Sauli Hirvonen)

Lahtelaisittain esiin nousee mielenkiintoisia nimiä. Kirsi Enkovaara ja Laura Väinölä valmistuivat aikoinaan Lahden Muotoiluinstituutista. Molemmat tulivat itsellenekin tutuksi yhteisten tuttujen kautta. Enkovaaran kanssa tuli tehtyä jopa pientä kauppaakin aikoinaan.
Näin Lahdessa saatua oppia viedään maailmalle.

Komeimmat kaupungintalot

Jutun kuva ei liity Iltalehden äänestykseen.

Jutun kuva ei liity Iltalehden äänestykseen.

Iltalehti järjesti nettisivuillaan ”Mikä on Suomen komein kaupungintalo?” -äänestyksen, jossa mukana oli viisitoista hallintorakennusta. Äänestyksen voitti Kouvolan (yllättäen?) kaupungintalo, se sai n. 13 000, kun toiseksi tullut Kuopion kaupungintalo sai reilut 7700 ääntä. Lahti tuli kymmenenneksi, lähes tuhannella äänellä.

Itseäni tietysti kiinnosti miten Joensuun kaupungintalo pärjäsi Lahteen verrattuna, onhan Joensuunkin talo Eliel Saarisen suunnittelema. Se tosin valmistui kaksi vuotta Lahden kaupungintalon valmistumisen jälkeen. Äänestyksessä Joensuu sijoittui seitsemänneksi ja sai 500 ääntä enemmän kuin Lahti.

Miksi näin kävi? Aina on selittelyille tilaa. No, tappio Joensuulle kärsittiin kuvan takia. Kun vertailemme kaupunkien kuvia, on Joensuun kuva huomattavasti edustavampi. Kaunis luminen talvi-ilta, tyylikkäässä valaistuksessa.
No, Lahden kuva on räpsästy takapihalta. Eli kuvassa näkyy pääasiassa Kaarlo Könösen suunnittelma 1930-luvulla valmistunut lisäosa. Kaikki kunnia hänelle.

Kuten Iltalehden äänestyksen Lahden kuvatekstissäkin todetaan: ”Rakennuksen tunnistaa jo kaukaa sen komeasta kellotornista.” Lahden kaupungintalo komeutta lisää sen sijainti Salpausselällä, jonka ansiosta se tosiaan näkyy kauas.
Toinen merkittävä asia on sen rakennuksen sijoittuminen seremonia-akselille, jollaista toista ei Suomesta löydy, ainakaan tässä mittakaavassa.

Joten kun nämä em. seikat otetaan huomioon, Lahden kaupungintalo kiilaa ensimmäiseksi. Hienoa!

 

Ajatuksia lahtelaisuudesta

Tällä palstalla kerrotaan ajatuksia lahtelaisuudesta, omiani ja muiden.

Identiteettiä lahtelaisittain (30.10.2016)

Lahden kaupunki aloitti bränditutkimuksen kyselemällä kaupunkilaisilta minkälainen Lahti on. 

Niin mitä se on? Lahtea on kutsuttu ja kutsutaan ”kaupungiksi jolla ei ole identiteettiä.” Bränditutkimukseen liittyen paikallislehdessä oli otsikko: ”Kaupungista lähtee ristiriitaisia viestejä kaupungin ulkouolelle.”

Näin se menee: Joku keksii päälle liimattuja sloganeita, jotka eivät perustu mihinkään. Myöhemmin ne alkavat toteuttaa omaa tarinaansa, alkuperäisestä välittämättä. Osa on jo aluksi totta. Tai sitten tulevaisuudessa. On kirjoitettu strategia mitä seurata.

On suomenchicagoa, greencityä, businesscityä, ”disainia” . Hiljattain pohdittiin, voiko Lahti olla sekä moottoriurheilukaupunki ja että ympäristökaupunki. Ehkä jos ajetaan sähköautoilla, jotka ovat valmistettu kierrätysmateriaalista? Tai sitten ajetaan polttomoottoriajoneuvoilla kaikessa hiljaisuudessa täysillä.

Miksei sitten tehdä molempia?

Puhutellaan eri kohderyhmiä. Ihmisten intressit ja kokemukset ovat erilaiset. Lahtiblogi ja FC Lahti meille, Sinfonia Lahti ja Ladec noille. Ja toisin päin. Kaikki on osa Lahtea, ristiriitaa, jota vaivata taikinan lailla täydellisyyteen. Välillä tulee pannukakku.

Ei kaikkea kaikille vaan jotakin joillekin, joista muodostuu kokonaisuus, jota kukaan ei pysty hallitsemaan. Jokainen keskittyköön omaan sisäiseen maailmaansa, jotta sen rikkaudesta voi nauttia muutkin.

Lahti on junttikaupunki. Junttius on aina huono asia vai onko? Onko junttiutta erilaista ja miten ne erottaa toisistaan? Toiset katsovat vain taakse, mutteivat nurkan taakse: Kapeakatseista ja sisäänpäinkääntynyttä. Henkisyyteen eivät taivu, mutteivat apatiaankaan. Työmies on paikkansa ansainnut.  

Toiset juntit taipuvat. He tekevät mitä tekevät, minkä parhaaksi näkevät. Puskevat ja puhiset, posket punaisina, silmät kirkkaina. Se, mitä muut ajattelevat ei ole kiinnostavaa. Ulospäin nurkkakuntaista, sydämessä omien juurien arvostamista, saman näkemistä muissa. Lahti on omanlaisensa ja samanlaisensa. Lahti on sillisalaatti ja tätä lahtelaista perinnettä jatkaa Lahen Lehtikin. Lahtelaista? Tottakai!

Lahden kahdet kasvot (30.6.2014)

Sattumalta somessa osui silmääni päivän sisällä kaksi linkkiä, jotka herättivät mielenkiinnon. Kaksi näennäisesti aivan erilaista kirjoitusta Lahdesta.

Näin keskikesällä lunta lahtelaisuuden tupaan ja vähän olohuoneeseekin tarjoilee nimimerkki _Sweety_ Suomi24-keskustelupalstalla. Tämä lahtelaisten
luihin ja ytimiin porautuva kirjoitus on julkaistu 10.6.2014 ja se on jo kerännyt kommentteja, puolesta ja vastaan ja jotain siltä väliltä.

Pois Lahdesta

Lahti on hyvin ahdasmielinen ja kylmä kaupunki. Lahtelaiset ovat pienisieluisia kyttääjiä, sisäänpäin kääntyneitä ikäviä ihmisiä. Juoruja riittää ja asiantuntijaa. Lahtelaiset itse tekevät kaupungistaan ahdasmielisen ja surkean.

Lahteen tarvittaisiin enemmän kansainvälisyyttä, ymmärrystä ja erilaisuuden hyväksymistä. Lahtelaiset futis fanit ovat idiootteja, hyvänä esimerkkinä- Lahtelaisesta ihmisestä. Tämä suvaitsemattomuuden kehto.

Kaupunkikuva ei ole mitenkään erityinen. Satama kesäisin täynnä pellejä, yhtänä osana koko suurta sirkusta. Motoristit patsastelevat ja esittelevät prätkiään, jurrissa oleville naisille. Tämä jos jokin kertoo Lahtelaisesta älykkyydestä.

Ahdasmielisyydestä kertoo myös järjetön viha mm. Helsinkiläisiä kohtaan. Todellisuudessa se on suurta kateutta, ymmärryksen puutetta, globaalin kelkan kyydistä pois putoamista, jne.

Pienien kapunkien ongelma on väistämättä elämää ymmärtämättömät ihmiset. Ei ole kokemuspohjaa, eikä ymmärrystä toisiin ihmisiin. Samaa homosabienssia tiettävästi, täällä kaikki kuitenkin olemme. Pieniä ovat pienten kaupunkien ongelmat. Pieniä ovat myös pienten ihmisten sielut.

Kohtuullisen paljon matkustelleena ja, lukemattomia uusia ihmisiä tavanneena. Elämääkin nähneenä ja kokeneena. Olen tullut siihen päätökseen: Muutan pois Lahdesta. Lahesta siis, melkoisen omaperäinen lausahdus.

Lämmin lahtelainen kesätuulahdus saadaan Plunge by tiia -blogista.

”Kotona

Lahti, mun vanha kotikaupunki. Se on kompakti, rauhallinen ja minun silmissäni kaunis kaupunki. Siinä missä joku toinen näkee autiot kadut ja harmaat betonirykelmät, minä näen puiston jossa on juostu cooperin testi, baarin josta istuttiin 18-vuotiaana joka viikonloppu ja kadut joiden varrella on itketty, naurettu ja mietitty elämää.

Minä näen Lahden värikkäänä. Ja sinne on aina mukava palata. Se on tärkeä paikka, sillä siellä asuu perhe ja suurin osa kavereista. Jos meno Tukholmassa äityy liian intensiiviseksi lähden Lahteen lomalle. Siellä ei ainakaan tarvitse turhia stressailla.

Oikeastaan molemmat kirjoitukset ovat lahtelaisittain tunnistettavia. Toinen haluaa pois, toinen palata, jotta pääsee taas pois. Ero on kirjoittajien sisäisessä kokemusmaailmassa.
Samoja piirteitä: Lahti on ulkoisesti, pieni, ei vaan kompakti. Harmaat betorykelmät – ihmiset vai rakennukset – tunnistetaan ja tunnustetaan, mutta niiden takana on jotain kaunista, jos haluaa katsoa, aikaa taaksepäin.

Kaupunki jossa ei tapahdu mitään, kaupunki jossa ei tarvitse turhia stressailla.

Ja kuka vielä väittää ettei Lahdella ole identiteettiä?

Ps. Itse toivoisin pääseväni joskus Lahdesta lomalle. En kuitenkaan tosissaan, vaikka onhan ajatuksella mukava leikkiä.

Lähiö-Lahti Ylioppilaslehdessä (9.4.2013)

Uusimmassa Ylioppilaslehdessä Lahdesta Oskari Onnisen kirjoittama juttu hukassa olevasta Lahdesta. Vaikka Lahti on ollut Onniselle hyvä, Lahti on hänelle paikka johon juututaan, johon on kuitenkin palattava, syystä tai toisesta. Edistymisen ja suorittamisen symboli, Helsingin lähiö.

Jutussa on kaikki tyypilliset ainekset juuri sellaiselle kirjoitukselle, joissa käydään Lahden ja lahtelaisuuden ongelmakohtia, malliesimerkkejä siitä mikä Lahdessa mättää, kaupungissa, jolla väitteen mukaan ei ole identiteettiä.

Ja mikä parasta, kirjoitus herätti ajatuksia ja pohdintoja allekirjoittaneessa, joten palaan juttuun myöhemmin, toivottavasti syvemmin analyysein.

Jutun voi lukea täältä.

[päivitys 30.6.2014] Valitettavasti en ”ehtinyt” kommentoimaan artikkelia…

Aivan sisäpihalla

Umpikortteli-ihannetta ei koskaan päästy Lahdessa kaupungin pienen koon puolesta kokemaan ennen 1950-lukua, jolloin kaupunkisuunnittelun uudet trendit puhalsivat kaupunkiimme (Apoli.fi, 2010). 1960-luvulla pyrittiin rakentamaan korkeita asuonrakennuksia ja niiden yhteyteen matalia liikerakennuksia, jolloin muodostui valoisia sisäpihoja.
Kuten niin monesti, ajan saatossa ihanteet ja todellisuus eivät kohtaa: Nykyään sisäpihat ovat toiminnallisia hukkatiloja. Miksei sisäpihat meitä kaupungin asukkaita kiinnosta? Syynä voidaan nähdä yhteisöllisyyden puute. Rajattuja piha-alueita pidetään sosiaalisen kontrollin ansapaikkoina, jossa yksilöinä olemme ”kyttääjien” moralisoivan silmän kohteena. Sääli ettei sisäpihojen kehittämiseen ei juurikaan ole panostettu. Se lienee kaupunkikeskustan kehittämisen varjopuolia?

Kirjoitus julkaistu 8.2.2008 ilmestyneessä ensimmäisessä Lahen Lehdessä (nro 0/2008)

Business City Hardcore

Vielä nykyäänkin, 2000-luvulla yleisilmeeltään fiksunoloisissa kirjoituksissa valitellaan 1980-luvun Business City -imagokampanjan tuomaa häpeää(?). Myönnettäköön että se ei ollut osuvin määritelmän Lahdeksi, mutta, mitäpä sitä murehtimaan.
1990-luvun puolivälissä slogani käännettiin uuteen muotoon, kun vähemmän fiksut hardcorepunk-retkut synnyttivät Business City Hardcoren (BCHC), joka pioreenina toimi Morning After (1994-2006). Toimintaa leimasi vahva itsetekemisen meininki: järjestettiin keikkoja/tapahtumia, julkaistiin levyjä ja lehti jne. Lahtelainen kollektiivi, jossa yksilöiden dynaamisuus valjastettiin yhteiseksi hyväksi. Toiminta on tänä päivänäkin ja uusi sukupolvi on jo kasvamassa, kunnioittaen perinteitä.
Maailmanlaajuisasti hardcore-käsitteen alle voidaan laskea lukuisia eri tyylejä ja elämäntapoja. Tuskin mikään muu alakulttuuri yhdistää niin paljon erilaisia ihmisiä. Business City Hardcorella on ollut vahva vaikutus koko suomalaiseen hardcoreen musiikillaan kuin konstailemattomalla asenteella.
Business City -termiä ei koettu häpeäksi vaan sen merkitys käännettiin punk-kulttuurille tyypillisesti ylösalaisin. Lahtelaiset osoittivat taas kerran, että kyllä täällä osataan nauraa itsellemme. Ja muille.

Kirjoitus julkaistu 8.2.2008 ilmestyneessä ensimmäisessä Lahen Lehdessä (nro 0/2008)

Lahtelaisuus

Olen toiminut Lahti-seuran puheenjohtaja tämän vuoden alusta ja siitä lähdin olen pohtinut mitä kertoisin vuosijuhlan tervetuliaispuheessa. Tässä on tietysti liioittelua aimo annos, mutta aiheen laatiminen tuntui haastavalta, myös senkin takia kun tämä on itselle ensimmäinen laatuaan. Lahtelaisuuden käsite ei ole helppo. Lahti on ollut kotikaupunkinani 31 vuotta, se jaksaa silti yllättää, hyvässä ja pahassa. Harmaaksi kaupungiksi haukuttu, on pinnan alla värikkäämpi ja monipuolisempi kuin monet haluavat nähdä. Lahdessa uskotaan itse-tekemiseen, joka heijastuu alhaalta ylöspäin. Ehkä siksi lahtelainen monimuotoisuus näyttäytyy maltilliselta puuhastelulta. Vaikka tulokset näyttäytyvät kansallisella tasolla näennäisen vaatimattomilta, on niillä paikallisella tasolla suuri vaikutus, ne ovat askel kohti parempaa elämänlaatua.

Lahtea voi sijaintinsa puolesta sekä sisäisen rakenteensa ansiosta kutsua tehokkaaksi: Täältä on sopiva matka kaikkiin isoihin etelän kaupunkeihin; kaupungin koko on oikean kokoinen, strategiset etäisyydet ovat kaupungin sisällä lyhyet. Monet palaavat Lahteen, huomattuaan kaupungin edut, sopivan kokoinen kaupunki keskellä metsää. Nuorempi polvi tietää toteamuksen että ”Mies voi lähteä Lahesta, mutta ei Lahti miehestä”.

Sijantinsa vuoksi kaupunki on ollut läpikulkupaikkakuntana vuosisatoja, mutta onpa tänne muutama yrittäjäkin jäänyt. Lahdesta on sanottu se on ”muuttajien kaupunki”. Keskeinen sijainti houkutteli jo ammoisina aikoina asukkaita kalaisen järven rannoille. Muuttoliike aiheutti pienessä kylässä ja myöhemmin keskisuuressa kaupungissa myös levottomuutta. Paikallisten sosiaalisten verkostojen puuttuessa, ihmiset tuntevat itsensä yksinäiseksi, ja lahtelaisuuden epämääräisyys ja identiteetin häilyvyys voivat aiheuttaa hämmennystä. Pelkkää näennäistä harmautta, josta ei saa otetta. Mutta siinäpä Lahden kiinnostavuus ja haaste, joka tuottaa myös kulttuuria, ilman ylhäältä johdettuja innovaatiopalaverejä.

Lahti-seuran puheenjohtajan avajaissanat vuosijuhlassa maanantaina 1.11.2010

Minimalistinen

Kaupungin nimi on Lahti. Mitä tai mikä on Lahti? Lahden kulttuuripääkaupunkihankkeen nettisivuilla asiaa käsiteltiin nimien kautta seuraavin sanan seuraavin sanankääntein:

”Kielentutkijat ovat havainneet, että suomalaiset sietävät hyvin hiljaisuutta. Hitautta on taas pidetty hämäläisten erityisenä heimo-ominaisuutena. Lahti on joskus leimattu hitaaksi myös mielikuvituksettomassa mielessä. Järven nimi on Vesijärvi. Siihen pistävä niemi on nimeltää Niemi, ja lahden pohdukkaan kasvanut kaupunki on Lahti. Lahdessa on myös Venetsia ja Petsamo. Näköisnimeäminen ei kuitenkaan ole mielikuvituksettomuutta vaan harkitusti jalostettua suomalaisuutta. Suomessa sanoja käytetään säästeliäästi, mutta kun jotakin sanotaan, sitä myös tarkoitetaan.”

Lahti on kuin minimalistinen teos, joka hakee itsensä ympäröivistä muodoista. Siitä on karsitty kaikki ”epäolennainen”  ja keskitetty olennaiseen. Ei ole kuin paikka, ei kokijaa, subjektia. Lahtea ei ole perustettu, se on ympäristönsä tuote. Lahti on rakennetty niillä ehdoilla jotka ympäristö antoi. Kaupunki on muotoiltu.

Onko siis Lahti aina ollut vaillaa minä-tunnetta? Onko meidän vain luovuttava rakentamasta identiteettiämme, koska sellaista ei ole, vaan olemme olleet osa muotoa, joka on muuttumaton. Pohdimme jatkuvasti Lahtea ja lahtelaisuutta. Minimalistisen taiteen kriitikko Hilton Kramer totesi: ”Mitä minimaalisempaa pn taide, sitä maksimaalisempia ovat selitykset.” Kommenttia ei kannata ottaa Lahden kohdalla kritiikkinä.

Selitämme itseämme kysymysten kautta. On vain lakattava kysymästä kysymyksiä. Järven lahti on löydettävissä sen muodosta ja paikasta. Lahdella on vain muotonsa, joka heijastuu lahtelaisiin metafyysisessä perspektiivissä. Lahtea ei voida siirtää missään muodossaan vaan se on läsitettävä siinä historiallisessa muotokontekstissa, jossa se sijaitsee. Taiteeessa töitä kuvataan anonyymeinä, niissä ei viitata mihinkään teoksen ulkopuoliseen. Olemme anonyymeja itsellemme, olemme sulautuneet osaksi muotoa. ”Mies voi lähteä Lahesta, Lahti ei miehestä”. Ikuisuutta tavoitteleva muoto on jo saavuttanut meidät.

Ei ole siis mitä mitä kutsua lahtelaisuudeksi. On kehykset, tila johon siirrämme itsemme. Maalari Frank Stellan sanoin: ”Se mitä nähdään, on sitä, mitä nähdään”.

(Lahen) Lehden kansi (nro 0) on valkoinen. Mitä siinä näemme? Ja kysymme taas…

Lahden musiikki

Suomeksi minimalismia on luonnehdittu sanoilla koruton ja näennäisen arkipäiväinen (Wikipedia). Minimalista musiikkia kutsutaan repetitiiviksi. Se perustuu toistoon tai sen sarjallisuus, joille ominaista on hitaat ja/tai vähäiset muutokset.

Kun (elektroniset) instrumentit korvataan koneella syntyy esiteollisen  murroksen ääni. Vaurauden ja riiston laulu. Rautatien kahdet kiskot, dualistisen todellisuuskäsityksen symboli. Kuljemme eteenpäin tasaisesti eteenpäin, mutta kun toinen kiskoista murtuu, suistumme. Käsityskykymme ääripäistyy. Olemme euforiassa tai infernossa.

Lahteen minialismin sävelet kantautuivat konkreettisesti vuonna 1869 rautatien myötä, tuoden mukaan mahdollisuuden, tuoden mukanaan kuoleman. Pyörien kolke kiskojen saumauskohdaussa kertoi mahdollisuuksista, edessä olevan päämäärän saavuttaminen. Seesteisen tasainen kulku luo ristiriitaa sille voimalle, mitä rautatiet edustavat, fyysistä, mutta ennen kaikkea poliittista voimaa. Talouden rattaat pyörivät.

Rautatiet antoivat meille suomalaisillekin ajan. Ja kolke antaa yhä uudelleen merkin liikkeestä. Toisto, joka tuo Lahteen ja vielä Lahdesta yhä uudestaan ja uudestaan. Kiskojen minimalistinen sävelkulku vei monen elämän, kiskojen musiikki toi elämän. Lahteen.

Kirjoitus julkaistu 8.2.2008 ilmestyneessä ensimmäisessä Lahen Lehdessä (nro 0/2008)

[kirjoitusvirheet korjattu 3.11..2010, toim. huom]