Niemen kampus – takaisin rikospaikalle

– Mitä tapahtui kun virolainen, eteläafrikkalainen ja suomalainen menivät Iskun kotikalustetehtaalle?
– Se purettiin.

Iskun kotikalustehtaan muutostyöt LAMK:n tiloiksi alkoi useampi vuosi sitten. Tehdastilat muuntuivat perusteellisessa saaneerauksessa opiskelijoiden käyttöön, kun Isku Oy:n kaikki tuotantoon liittyvät toiminnot siirtyivät (entiseen) levykalustetehtaaseen rautatien pohjoispuolelle. Pääsin itsekin osallistumaan näihin muutostöihin purkutöiden muodossa.

Alussa kerrottu jonkinasteinen ”vitsi” pitää osittain paikkansa. Purkutyömäällä oli toki muitakin suomalaisia, mutta vuokrafirman kautta sisäpurkuun keskittynyt ydintiimimme koostui em. kansallisuuksista. Aloitimme purkutyöt helmikuussa 2016 levytehtaan katolta, jonka jälkeen siirryimme kotikalustetehtaalle sisäpurkuun. Heitimme ns. keikkoja levytehtaallakin, mutta pääasiallinen työmaamme oli kotikalustetehdas.

Meidän osuutemme työmaalla kesti ehkä puoli vuotta, jonka aikana pääsimme tekemään monenlaista purkutyötä. Raskasta ja likaistahan se oli, mutta toisaalta ihan mukavaa. Varsinkin, jos pääsi ajamaan erilaisia koneita entisen tehtaan laajoja tiloja pitkin. Ja heittämään tavaraa alas koneella suoritettavaa lajittelua varten.  

Ruokalan vieressä olevassa näyttelytilassa esiteltiin muuttumisprosessi tehtaasta kampukseksi. Kuvat purkuvaiheessa olevasta rakennuksesta, ja ilokseni huomasin, että keskimmäisessä kuvassa on purkamamme ja keräämämme metalliroju talon pohjoispuolen toisessa kerroksessa.

Sittemmin lähdettyäni Iskun tehtaalta muihin hommiin, olen sivusilmällä seurannut töiden edistymistä. Aika ajoin kysellyt työmaalla olevilta tutuilta rakennusmiehiltä kuulumisia. No talohan valmistui. Lähes ajallaan. Niemi Campuksen avajaiset pidettiin perjantaina 9.11. iltaohjelmana. Päivällä oli järjestetty avoimet ovet, joten käytin tilaisuuden hyväkseni. Astelin sisälle rakennuksen pohjoispuolen ”akvaarion” sisäänkäynnistä.
Muutos olikin totaalinen. Ainoastaan tehtaan betonirakenteet muistuttivat, että nyt olen samassa paikassa, missä purkutyöt aikoinaan tapahtuivat. Sisäpihakin oli tyystin muuttunut, vaikkakin savupiippu ja ulkoseinät antoivat osviittaa aiemmasta.

Törmäsin heti opinahjon ensimmäisessä kerroksessa sattumalta tuttuun opettajaan, joka kehuikin uusia tiloja. Kaikkea tosin ei oltu vielä saatu valmiiksi ja se oli aiheuttanut monenlaisia haasteita.

Vaikutelmat tiloista olivat posiitiiviset satunnaiselle vierailijalle. Pitkiä suoria käytäviä oli vältetty ja omanlaisensa sokkeluus ja tilojen kaareva muoto toivat miljööseen kivaa vaihtelua.

Pitkä käytävä, muttei suinkaan tylsä tai painostava.

Lähes joka luokassa oli ikkunat. Taustalla on tietysti avoimuuden periaate ja ikkunat tuovat luokkaan ja käytävään avaruutta. Käytävällä kulkiessa tai luokassa istuessa, ikkunat eivät (perussuomalaista) introverttia ehkä ilahduta? Jäädään odottamaan moneenko luokkaan tulee lopulta verhot.

Luokka rakennuksen itäpuolella. Luokan ikkunan läpi kuvattu.

Varsinaisten opetustilojen käytettävyyttä en toki osaa arvioida. Tiiltä ja puuta on käytetty lämpimästi ja viihtyisästi. Toivotaankin hyvää ja tuloksellista opiskelua uusissa tiloissa.

Kansalaisvaikuttamista

Työskentelin noin vuoden verran Hennalassa entisen varuskunnan muonitusrakennuksessa, joka saaneerattiin täysin Hämeen Poliisilaitoksen tiloiksi. Tarkoituksena oli ajaa töihin polkupyörällä, mutta tekniset ongelmat tuntuivat olevan ylivoimaiset. Saamattomuuttani pyörän korjaus viivästyi, ja lisäksi hukkasin pyöränavaimen, joten kuljin lähes koko työssäoloaikani linja-autolla.

Keskustasta Hennalaan päästäkseni minulla oli oikeastaan kaksi linjavaihtoehtoa. Aamulla töihin mennessäni käytin bussia numeroa 12, joka sopi aikataulullisesti paremmin. Jäin Helsingintien Hennalan Shell-kylmäasemaa vastapäätä olevalle pysäkille. Töistä lähdettäessä hyppäsin bussiin numero 2, joka ajoi Metsä-Pietilästä torille. Kakkosta käyttäessäni, huomioin, että juuri entisen varuskunnan kohdalla oli pysäkkien mentävä aukko. Joskus aikoinaan Hennalankatu toimi linjan 12:n päätepysäkkinä. Tämä päätepysäkkimerkki on vieläkin pystyssä Stora Enson paikoitusalueen nurkassa, aivan aidan vieressä. Lähimmät pysäkit olivat kuitenkin kaukana toisistaan, kuten alla olevasta vuosien 2017-18 linjakartasta näkyy (itseasiassa kartasta puuttuu nykyinen ns. Stora Enson pysäkki, joka oli kyllä oikeasti tien varressa).

Linjakartta keväällä 2018. Linjan 2 pysäkit Hennalankadulla. Kuten näkyy, on varuskunnan kohdalla pitkä pysäkitön väli. Tilanne muuttui uusien aikataulujen myötä syksyllä 2018. (Kuva lsl.fi)

Asia ei ollut merkittävä henkilökohtaisesti, paitsi silloin kun satoi räntää tai vettä. Tulevan poliisilaitoksen palveluja ja ”palveluja” käyttäisivät monet, jotka liikkuisivat henkilöauton sijasta linja-autolla, joten ajattelin että hyvää asiakaspalvelua olisi sijoittaa aseman lähettyville kaksi pysäkkiä lisää.
Lähetin palautepalvelun kautta kaupungille ehdotuksen Hennalankadun lisäpysäkeistä. Viestiin vastattiin: ”Olemme tänä vuonna laatimassa uutta runkolinjasuunnitelmaa ja Hennalankadun joukkoliikenne on mukana suunnitelmissa.
Otamme palautteenne huomioon reitti- ja aikataulusuunnittelussa.”

Hennalankadun uudet pysäkit 13.8.2018 alkaen. (Kuva Sauli Hirvonen)

Elokuussa postiluukusta kolahti uusi Lahden seudun liikenteen aikatauluvihko. Otin linjakartan esille, ja kuinka ollakaan: Hennalankatu oli saanut uudet pysäkit (kuva yllä). Toki pysäkkiasia oli kaupungin joukkoliikennesuunnittelijoilla tiedossa, mutta näin tavallisena lahtelaisena tunnen nyt päässeni vaikuttamaan. Ainakin palauttaseen vastattiin eli kaupunkinlaista kuunneltiin. Se lämmitti.

Taidetta kaupungissa

Lahdessa on paljon seinäpintoja ja talojen palomuureja, jotka suorastaan kutsuvat seinämaalauksia, muraaleja. Valitettavasti ne houkuttavat itsekeskeisen ajattelutavan tuottamia tageja tai muita epäolennaisia ja -määräisiä töhryjä, jotka usein liioiltellusti halutaan nähdä kaupallistuneen kaupunkitilan kritiikkinä. Ympäristö- ja katutaide herättää keskustelua, erityisesti kun puhutaan julkisen tilan teoksista. Elävä ja monimuotoinen kaupunki kaipaa teoksia, joilla ei ole kaupallisia tavoitteita.
Tällaisissa teoksissa voi heijastua urbaanin elämän spontaanius ja tuoreus, ne voivat ovat oivaltavia, hauskoja, täydentäen kaupunkikuvaa ja samalla hienovaraisesti rikkoen harmaan harmoniaa.
Etenkin kevyenliikenteen tunnelit ovat otollisia tällaiselle (maalaus)taiteelle, esimerkiksi Ahtialantien kevyenliikenteen alikulku on saanut väriä, tai kuten alla olevassa kuvassa Jalkarannantien alittava tunneli. Maalauksissa kuvataan eri taidemuotoja, joten niillä selvästi myös pedagoginen tarkoitus.

Lahdessa seinäpinta-alaa löytynee keskustasta paljonkin, koska aikoinaan kivitalokortteleista ei muodostunut umpikortteleita, sillä rakentamisen trendi kallistui umpikortteli-ihanteesta väljempään 1940-luvulla, viimeistään 1960-luvulla, kun kortteleiden sisään pyrittiin saamaan luonnonvaloa. Muutos oli jo tosin alkanut aikaisemmin funktionalismin muodossa, mutta voimistui vasta elementtitalorakentamisen yleistyessä, Lahdessa etenkin 60-luvulla. Monesti rakennukset toteutettiin korkeana asuintalona, jonka yhteydessä oli matala liikerakennus, ja usein kävi niin että vanhempaa rakennuskantaa edustaneiden talojen palomuurit jäivät paljaaksi. Myös osa talojen päädyistä on jäänyt esiin, kun aikoinaan purettujen rakennusten tilalle valmistuvien uusien talojen ”reunoja” vedettiin kadulta sisemmäksi tontteja, jolloin saatiin lisää katutilaa autoille.

Seinämaalauksia ja katutaidetta

Seinäreliefeja Lahdesta löytyy, seinämaalauksia niukalti. Yksi reliefi sijaitsee Sammonkadulla nuorisotoimen/taideinstituutin rakennuksen länsipäässä. Tämän teoksen alkuperästä en tiedä, mutta omien muistikuvien mukaan se on ollut siinä jo vuosikymmeniä ja on käsittääkseni maalattua betonina. Lisäksi vanhoista tiilisistä teollisuusrakennuksista voi löytää mielenkiintoisia yksityiskohtia (tiiliornamenteista puhumattakaan) sen aikaisemmilta toimintavuosilta, kuten alla olevassa kuvassa ”Häkli” tai Malskin vanhassa rakennuksessa ”Mallasjuoma”. Nykyoloissa nämä ovat kulttuurihistoriallisesti ja visuaalisesti tärkeitä merkkejä menneestä elämästä.

Kesällä uutisoitiin uudesta seinämaalauksesta, joka tulisi Lahden Taidepanimon – nykyisin Malskin – Kulmakadun puoleiseen tiilipäätyyn. Se toteuttiin Art Häme 2012 -taidetapahtuman yhteydessä ja sen on suunnitellut ja tehnyt Jukka Hakanen. Maalauksessa sorsat suksivat, tietenkin koska ollaan Lahdessa. Vasta myöhemmin huomasin hienon yksityiskohdan, tulipyörä-kaulahuivin (mistähän tuollaisia saisi?).
Komea teos jäi Malskin korttelin täydennysrakentamisessa uuden talon taakssa.

Art Häme -tapahtumassa myös Kirkkokadun portaiden kaiteet saivat uuden pinnan. Aiemmin Päijänteenkadun yhdessä kadunvarsipuussa oli kiinnitettynä tuntemattoman tekijän neulegraffitti jo jonkin aikaa ja tästä idea(?) levisi portaisiin.
Kutomisprojekti sai myös jatkoa kun torin lehmukset saivat neulegraffittipeitteen juuri kovien pakkasten alla. Ne poistettiin 22. päivä joulukuuta joulunkylän sulkemisen yhteydessä.

Usein katutaide on tarkoitettu vain väliaikaiseksi. Esimerkkeinä jo puretun Vapaudenkadun pysäköintilaitoksen kyljessä ollut teos ja Rautatienkadun yläpuolellä liitävä mäkihyppääjä 2000-luvun puolivälin aikoihin. Nämä sittemmin poistettiin kun näyttely oli ohi. Muistutettakoon että väliaikaiseksi suunniteltu Eiffel-torni jäi lopulta pystyyn, josta kehkeytyi Pariisiin tunnus. Vaikka Eiffeliä ei tässä mittakaavassa voi suoraan käyttää tässä yhteydessä suoranaisena katutaiteen esimerkkinä, silti Lahdessakin toivoisi rohkeutta toteuttaa keskustassa vaikkapa vain pieniä pysyviä hankkeita antamaan ilmettä katutilaan.

Malli ulkomailta?

Mallia voi – ja tässä tapauksessa kannattaakin – hakea ulkomailta. Esimerkiksi sivustolta Street Art Utopia tarjoaa toinen toistaan nerokkaimpia ja taidokkaimpia urbaanin taiteen teoksi ja oivalluksia. Kuten sivun teoksista huomaa, ei niiden tarvitse olla isoja vaan hilpeät oivallukset syntyvät ympäristön omista lähtökohdista. Niiden ei tarvitse olla arkkitehtoorisia mahtihankkeita tai pönöttävän suuria valtaa ilmentäviä taideteoksia, vaan arkipäiväisen pieniä teoksia.

[lisäys 23.1.2013]
Tapio julkaisi blogissaan kirjoitukseni kommentin ja pikainen puhelinkeskustelu hänen kanssaan toi muutamia seikkoja, jotka vielä täydennän. Tähryn ja katutaiteen eroa ei voi välttämättä sen visuaalisten ansioiden (tai niiden puutteiden) perusteella kategorisoida. Oleellisempaa on tekijän motiivi ja mentaalinen tila, joko toteutuksessa tai sen ideassa.

Muraali Mukkulaan ja keskustaan

Vihdoin syyskuussa 2017 Lahtikin sai omat muraalinsa. Ensimmäinen valmistui Mukkulaan hongkongilaisen Messy Deskin toimesta.
Toinen valmistuu Saimaankatu 64:n seinään ja sen tekee italialainen Roberto Ciredz.
Teokset ovat osana UPEA17-kaupunkitaidefestivaalia.

[Artikkeli on julkaistu 06.01.2013, artikkelia on viimeksi päivitetty 4.9.2017]

Maalaisidylliä ja modernia muotoilua

Lomalla on hyvää aikaa käydä hieman muissa maisemissa. Jotkut ovat New Yorkissa, toiset Islannissa, eräät kiertävät maailma. Siihen tarvitaan tosin enemmän kuin viikko, 80 päivää riittää?
No aina ei tarvitse välttämättä lähteä kauaskaan. Eräänä kauniina kesäpäivänä tein pienen autoretken: Vierumäki (as.) – Vuolenkoski – Kimolan kanava – Iitti kk – Kausala (as.) – Uusikylä. Matkan varrella oli idyllisiä kyläkauppoja, Kimolan kanava sulkuineen, komea Virran silta sekä tietysti Iitin hienosti säilynyt kirkonkylä. Kausalan rautatieasemarakennus ei niinkään, mutta ehkä sillä on vielä hyvä tulevaisuus edessä. Uudenkylän rautatieasemarakennus lienee vieläkin myytävänä?
Virkistävä, pienimuotoinen lähiretki avarsi jälleen maailmaa himpun verran.

Lähimatkailu jatkui toisena päivänä, vuorossa oli Z-juna ja Helsinki. Seuraavassa retken ”lahtelaispoiminnat”.

Arkkitehtuurimuseo

Helsingin rautatieasemalta otin suunnan kohti Arkkitehtuurimuseota, jossa olin käynyt kerran aikaisemmin – ilmeisesti lähes 20 vuotta sitten? Nyt Suomen itsenäisyyden juhlavuonna museossa on Kuinka Suomi modernisoitiin – 200 piirustuksen tarina -näyttely.
Näyttely on mielenkiintoinen katsaus suomalaiseen arkkitehtuuriin kuuden teeman kautta: autoilu, vapaa-aika, kaupankäynti, teollisuus, hyvinvointi ja palvelut. Kaikki teemat olivat hyvin esitetty ja taustoitettu. Erityisesti mieleen jäi elokuvateatterien arkkitehtuurin esittely, onhan sen kiinnostavaa oman elokuvaharrastuksen kautta. Teatteriala on ollut myös murroksessa, mieleen tulee hiljattainen kulttuurihistoriallinen ”teatteriskandaali” Lappeenrannasta.
Näyttelyssä Lahtea ”edusti” Aleksanterinkadulla sijaitsevan Starckjohannin talon piirustukset sekä yksi valokuva sisätiloista.

Kolmannessa kerroksessa oleva pysyvä näyttely Arkkitehtuurimme vuosikymmenet ”tarkastelee 1900-luvun rakentamisen historiaa yhteiskunnallista taustaa vasten ottaen huomioon taloudessa, politiikassa ja tekniikassa tapahtuneen kehityksen”. Näyttely tarjosi kattavan, mutta tiiviin paketin suomalaista yhteiskunnallisista muutoksista arkkitehtuurin kautta. Lahdesta esille oli nostettu Osuuskaupan lippulaiva Valtakulma.

Designmuseo

Suomi100 näkyi myös Designmuseon näyttelytarjonnassa. Utopia nyt – Kertomus suomalaisesta muotoilusta sisältää hyvän kattauksen nimensä veroisesti. Näyttely kertoo muotoilun olennaisesta roolista suomalaisen hyvinvointivaltion kehityksessä.

Yllätyin kahdesta asiasta. Ensinnäkin, siitä että monet muotoilijat ovat toimineet menestykseekkäästi pariskuntina. Kannustava puoliso on varmasti myös paras kriitikko, jolloin yhteenkuuluvuuden tunne inspiroi, mutta myös ehkäisee epätervettä kilpailua.
Hyvän parisuhteen perusta on jakaminen, oli sitten muotoilija tai ei.

Toinen asia oli se, että suomalaismuotoilijan Björn Wecströmin suunnittelema Lapponian Planetaariset laaksot -koru esiintyi Prinsessa Leian kaulassa ensimmäisessä Star Wars -elokuvassa. Se miten koru päätyi Carrie Fisherin kaulaan, on tarina täällä.

Designmuseossa toinen kiinnostava kokonaisuus on Enter and Encouter, josta kerrotaan seuraavaa: ”Näyttelyn teokset, projektit, hankkeet ja aloitteet vastaavat muutokseen tai muutostarpeisiin, luovat ilmiöitä, tarjoavat näkökulmia ja rakentavat pohjaa uusille asenteille ja toimintatavoille globaalissa kontekstissa.”

Kirsi Enkovaaran Sailing stones (Kuva Sauli Hirvonen)

Lahtelaisittain esiin nousee mielenkiintoisia nimiä. Kirsi Enkovaara ja Laura Väinölä valmistuivat aikoinaan Lahden Muotoiluinstituutista. Molemmat tulivat itsellenekin tutuksi yhteisten tuttujen kautta. Enkovaaran kanssa tuli tehtyä jopa pientä kauppaakin aikoinaan.
Näin Lahdessa saatua oppia viedään maailmalle.

Komeimmat kaupungintalot

Jutun kuva ei liity Iltalehden äänestykseen.

Jutun kuva ei liity Iltalehden äänestykseen.

Iltalehti järjesti nettisivuillaan ”Mikä on Suomen komein kaupungintalo?” -äänestyksen, jossa mukana oli viisitoista hallintorakennusta. Äänestyksen voitti Kouvolan (yllättäen?) kaupungintalo, se sai n. 13 000, kun toiseksi tullut Kuopion kaupungintalo sai reilut 7700 ääntä. Lahti tuli kymmenenneksi, lähes tuhannella äänellä.

Itseäni tietysti kiinnosti miten Joensuun kaupungintalo pärjäsi Lahteen verrattuna, onhan Joensuunkin talo Eliel Saarisen suunnittelema. Se tosin valmistui kaksi vuotta Lahden kaupungintalon valmistumisen jälkeen. Äänestyksessä Joensuu sijoittui seitsemänneksi ja sai 500 ääntä enemmän kuin Lahti.

Miksi näin kävi? Aina on selittelyille tilaa. No, tappio Joensuulle kärsittiin kuvan takia. Kun vertailemme kaupunkien kuvia, on Joensuun kuva huomattavasti edustavampi. Kaunis luminen talvi-ilta, tyylikkäässä valaistuksessa.
No, Lahden kuva on räpsästy takapihalta. Eli kuvassa näkyy pääasiassa Kaarlo Könösen suunnittelma 1930-luvulla valmistunut lisäosa. Kaikki kunnia hänelle.

Kuten Iltalehden äänestyksen Lahden kuvatekstissäkin todetaan: ”Rakennuksen tunnistaa jo kaukaa sen komeasta kellotornista.” Lahden kaupungintalo komeutta lisää sen sijainti Salpausselällä, jonka ansiosta se tosiaan näkyy kauas.
Toinen merkittävä asia on sen rakennuksen sijoittuminen seremonia-akselille, jollaista toista ei Suomesta löydy, ainakaan tässä mittakaavassa.

Joten kun nämä em. seikat otetaan huomioon, Lahden kaupungintalo kiilaa ensimmäiseksi. Hienoa!