Komeimmat kaupungintalot

Jutun kuva ei liity Iltalehden äänestykseen.

Jutun kuva ei liity Iltalehden äänestykseen.

Iltalehti järjesti nettisivuillaan ”Mikä on Suomen komein kaupungintalo?” -äänestyksen, jossa mukana oli viisitoista hallintorakennusta. Äänestyksen voitti Kouvolan (yllättäen?) kaupungintalo, se sai n. 13 000, kun toiseksi tullut Kuopion kaupungintalo sai reilut 7700 ääntä. Lahti tuli kymmenenneksi, lähes tuhannella äänellä.

Itseäni tietysti kiinnosti miten Joensuun kaupungintalo pärjäsi Lahteen verrattuna, onhan Joensuunkin talo Eliel Saarisen suunnittelema. Se tosin valmistui kaksi vuotta Lahden kaupungintalon valmistumisen jälkeen. Äänestyksessä Joensuu sijoittui seitsemänneksi ja sai 500 ääntä enemmän kuin Lahti.

Miksi näin kävi? Aina on selittelyille tilaa. No, tappio Joensuulle kärsittiin kuvan takia. Kun vertailemme kaupunkien kuvia, on Joensuun kuva huomattavasti edustavampi. Kaunis luminen talvi-ilta, tyylikkäässä valaistuksessa.
No, Lahden kuva on räpsästy takapihalta. Eli kuvassa näkyy pääasiassa Kaarlo Könösen suunnittelma 1930-luvulla valmistunut lisäosa. Kaikki kunnia hänelle.

Kuten Iltalehden äänestyksen Lahden kuvatekstissäkin todetaan: ”Rakennuksen tunnistaa jo kaukaa sen komeasta kellotornista.” Lahden kaupungintalo komeutta lisää sen sijainti Salpausselällä, jonka ansiosta se tosiaan näkyy kauas.
Toinen merkittävä asia on sen rakennuksen sijoittuminen seremonia-akselille, jollaista toista ei Suomesta löydy, ainakaan tässä mittakaavassa.

Joten kun nämä em. seikat otetaan huomioon, Lahden kaupungintalo kiilaa ensimmäiseksi. Hienoa!

 

Ajatuksia lahtelaisuudesta

Tällä palstalla kerrotaan ajatuksia lahtelaisuudesta, omiani ja muiden.

Identiteettiä lahtelaisittain (30.10.2016)

Lahden kaupunki aloitti bränditutkimuksen kyselemällä kaupunkilaisilta minkälainen Lahti on. 

Niin mitä se on? Lahtea on kutsuttu ja kutsutaan ”kaupungiksi jolla ei ole identiteettiä.” Bränditutkimukseen liittyen paikallislehdessä oli otsikko: ”Kaupungista lähtee ristiriitaisia viestejä kaupungin ulkouolelle.”

Näin se menee: Joku keksii päälle liimattuja sloganeita, jotka eivät perustu mihinkään. Myöhemmin ne alkavat toteuttaa omaa tarinaansa, alkuperäisestä välittämättä. Osa on jo aluksi totta. Tai sitten tulevaisuudessa. On kirjoitettu strategia mitä seurata.

On suomenchicagoa, greencityä, businesscityä, ”disainia” . Hiljattain pohdittiin, voiko Lahti olla sekä moottoriurheilukaupunki ja että ympäristökaupunki. Ehkä jos ajetaan sähköautoilla, jotka ovat valmistettu kierrätysmateriaalista? Tai sitten ajetaan polttomoottoriajoneuvoilla kaikessa hiljaisuudessa täysillä.

Miksei sitten tehdä molempia?

Puhutellaan eri kohderyhmiä. Ihmisten intressit ja kokemukset ovat erilaiset. Lahtiblogi ja FC Lahti meille, Sinfonia Lahti ja Ladec noille. Ja toisin päin. Kaikki on osa Lahtea, ristiriitaa, jota vaivata taikinan lailla täydellisyyteen. Välillä tulee pannukakku.

Ei kaikkea kaikille vaan jotakin joillekin, joista muodostuu kokonaisuus, jota kukaan ei pysty hallitsemaan. Jokainen keskittyköön omaan sisäiseen maailmaansa, jotta sen rikkaudesta voi nauttia muutkin.

Lahti on junttikaupunki. Junttius on aina huono asia vai onko? Onko junttiutta erilaista ja miten ne erottaa toisistaan? Toiset katsovat vain taakse, mutteivat nurkan taakse: Kapeakatseista ja sisäänpäinkääntynyttä. Henkisyyteen eivät taivu, mutteivat apatiaankaan. Työmies on paikkansa ansainnut.  

Toiset juntit taipuvat. He tekevät mitä tekevät, minkä parhaaksi näkevät. Puskevat ja puhiset, posket punaisina, silmät kirkkaina. Se, mitä muut ajattelevat ei ole kiinnostavaa. Ulospäin nurkkakuntaista, sydämessä omien juurien arvostamista, saman näkemistä muissa. Lahti on omanlaisensa ja samanlaisensa. Lahti on sillisalaatti ja tätä lahtelaista perinnettä jatkaa Lahen Lehtikin. Lahtelaista? Tottakai!

Lahden kahdet kasvot (30.6.2014)

Sattumalta somessa osui silmääni päivän sisällä kaksi linkkiä, jotka herättivät mielenkiinnon. Kaksi näennäisesti aivan erilaista kirjoitusta Lahdesta.

Näin keskikesällä lunta lahtelaisuuden tupaan ja vähän olohuoneeseekin tarjoilee nimimerkki _Sweety_ Suomi24-keskustelupalstalla. Tämä lahtelaisten
luihin ja ytimiin porautuva kirjoitus on julkaistu 10.6.2014 ja se on jo kerännyt kommentteja, puolesta ja vastaan ja jotain siltä väliltä.

Pois Lahdesta

Lahti on hyvin ahdasmielinen ja kylmä kaupunki. Lahtelaiset ovat pienisieluisia kyttääjiä, sisäänpäin kääntyneitä ikäviä ihmisiä. Juoruja riittää ja asiantuntijaa. Lahtelaiset itse tekevät kaupungistaan ahdasmielisen ja surkean.

Lahteen tarvittaisiin enemmän kansainvälisyyttä, ymmärrystä ja erilaisuuden hyväksymistä. Lahtelaiset futis fanit ovat idiootteja, hyvänä esimerkkinä- Lahtelaisesta ihmisestä. Tämä suvaitsemattomuuden kehto.

Kaupunkikuva ei ole mitenkään erityinen. Satama kesäisin täynnä pellejä, yhtänä osana koko suurta sirkusta. Motoristit patsastelevat ja esittelevät prätkiään, jurrissa oleville naisille. Tämä jos jokin kertoo Lahtelaisesta älykkyydestä.

Ahdasmielisyydestä kertoo myös järjetön viha mm. Helsinkiläisiä kohtaan. Todellisuudessa se on suurta kateutta, ymmärryksen puutetta, globaalin kelkan kyydistä pois putoamista, jne.

Pienien kapunkien ongelma on väistämättä elämää ymmärtämättömät ihmiset. Ei ole kokemuspohjaa, eikä ymmärrystä toisiin ihmisiin. Samaa homosabienssia tiettävästi, täällä kaikki kuitenkin olemme. Pieniä ovat pienten kaupunkien ongelmat. Pieniä ovat myös pienten ihmisten sielut.

Kohtuullisen paljon matkustelleena ja, lukemattomia uusia ihmisiä tavanneena. Elämääkin nähneenä ja kokeneena. Olen tullut siihen päätökseen: Muutan pois Lahdesta. Lahesta siis, melkoisen omaperäinen lausahdus.

Lämmin lahtelainen kesätuulahdus saadaan Plunge by tiia -blogista.

”Kotona

Lahti, mun vanha kotikaupunki. Se on kompakti, rauhallinen ja minun silmissäni kaunis kaupunki. Siinä missä joku toinen näkee autiot kadut ja harmaat betonirykelmät, minä näen puiston jossa on juostu cooperin testi, baarin josta istuttiin 18-vuotiaana joka viikonloppu ja kadut joiden varrella on itketty, naurettu ja mietitty elämää.

Minä näen Lahden värikkäänä. Ja sinne on aina mukava palata. Se on tärkeä paikka, sillä siellä asuu perhe ja suurin osa kavereista. Jos meno Tukholmassa äityy liian intensiiviseksi lähden Lahteen lomalle. Siellä ei ainakaan tarvitse turhia stressailla.

Oikeastaan molemmat kirjoitukset ovat lahtelaisittain tunnistettavia. Toinen haluaa pois, toinen palata, jotta pääsee taas pois. Ero on kirjoittajien sisäisessä kokemusmaailmassa.
Samoja piirteitä: Lahti on ulkoisesti, pieni, ei vaan kompakti. Harmaat betorykelmät – ihmiset vai rakennukset – tunnistetaan ja tunnustetaan, mutta niiden takana on jotain kaunista, jos haluaa katsoa, aikaa taaksepäin.

Kaupunki jossa ei tapahdu mitään, kaupunki jossa ei tarvitse turhia stressailla.

Ja kuka vielä väittää ettei Lahdella ole identiteettiä?

Ps. Itse toivoisin pääseväni joskus Lahdesta lomalle. En kuitenkaan tosissaan, vaikka onhan ajatuksella mukava leikkiä.

Lähiö-Lahti Ylioppilaslehdessä (9.4.2013)

Uusimmassa Ylioppilaslehdessä Lahdesta Oskari Onnisen kirjoittama juttu hukassa olevasta Lahdesta. Vaikka Lahti on ollut Onniselle hyvä, Lahti on hänelle paikka johon juututaan, johon on kuitenkin palattava, syystä tai toisesta. Edistymisen ja suorittamisen symboli, Helsingin lähiö.

Jutussa on kaikki tyypilliset ainekset juuri sellaiselle kirjoitukselle, joissa käydään Lahden ja lahtelaisuuden ongelmakohtia, malliesimerkkejä siitä mikä Lahdessa mättää, kaupungissa, jolla väitteen mukaan ei ole identiteettiä.

Ja mikä parasta, kirjoitus herätti ajatuksia ja pohdintoja allekirjoittaneessa, joten palaan juttuun myöhemmin, toivottavasti syvemmin analyysein.

Jutun voi lukea täältä.

[päivitys 30.6.2014] Valitettavasti en ”ehtinyt” kommentoimaan artikkelia…

Aivan sisäpihalla

Umpikortteli-ihannetta ei koskaan päästy Lahdessa kaupungin pienen koon puolesta kokemaan ennen 1950-lukua, jolloin kaupunkisuunnittelun uudet trendit puhalsivat kaupunkiimme (Apoli.fi, 2010). 1960-luvulla pyrittiin rakentamaan korkeita asuonrakennuksia ja niiden yhteyteen matalia liikerakennuksia, jolloin muodostui valoisia sisäpihoja.
Kuten niin monesti, ajan saatossa ihanteet ja todellisuus eivät kohtaa: Nykyään sisäpihat ovat toiminnallisia hukkatiloja. Miksei sisäpihat meitä kaupungin asukkaita kiinnosta? Syynä voidaan nähdä yhteisöllisyyden puute. Rajattuja piha-alueita pidetään sosiaalisen kontrollin ansapaikkoina, jossa yksilöinä olemme ”kyttääjien” moralisoivan silmän kohteena. Sääli ettei sisäpihojen kehittämiseen ei juurikaan ole panostettu. Se lienee kaupunkikeskustan kehittämisen varjopuolia?

Kirjoitus julkaistu 8.2.2008 ilmestyneessä ensimmäisessä Lahen Lehdessä (nro 0/2008)

Business City Hardcore

Vielä nykyäänkin, 2000-luvulla yleisilmeeltään fiksunoloisissa kirjoituksissa valitellaan 1980-luvun Business City -imagokampanjan tuomaa häpeää(?). Myönnettäköön että se ei ollut osuvin määritelmän Lahdeksi, mutta, mitäpä sitä murehtimaan.
1990-luvun puolivälissä slogani käännettiin uuteen muotoon, kun vähemmän fiksut hardcorepunk-retkut synnyttivät Business City Hardcoren (BCHC), joka pioreenina toimi Morning After (1994-2006). Toimintaa leimasi vahva itsetekemisen meininki: järjestettiin keikkoja/tapahtumia, julkaistiin levyjä ja lehti jne. Lahtelainen kollektiivi, jossa yksilöiden dynaamisuus valjastettiin yhteiseksi hyväksi. Toiminta on tänä päivänäkin ja uusi sukupolvi on jo kasvamassa, kunnioittaen perinteitä.
Maailmanlaajuisasti hardcore-käsitteen alle voidaan laskea lukuisia eri tyylejä ja elämäntapoja. Tuskin mikään muu alakulttuuri yhdistää niin paljon erilaisia ihmisiä. Business City Hardcorella on ollut vahva vaikutus koko suomalaiseen hardcoreen musiikillaan kuin konstailemattomalla asenteella.
Business City -termiä ei koettu häpeäksi vaan sen merkitys käännettiin punk-kulttuurille tyypillisesti ylösalaisin. Lahtelaiset osoittivat taas kerran, että kyllä täällä osataan nauraa itsellemme. Ja muille.

Kirjoitus julkaistu 8.2.2008 ilmestyneessä ensimmäisessä Lahen Lehdessä (nro 0/2008)

Lahtelaisuus

Olen toiminut Lahti-seuran puheenjohtaja tämän vuoden alusta ja siitä lähdin olen pohtinut mitä kertoisin vuosijuhlan tervetuliaispuheessa. Tässä on tietysti liioittelua aimo annos, mutta aiheen laatiminen tuntui haastavalta, myös senkin takia kun tämä on itselle ensimmäinen laatuaan. Lahtelaisuuden käsite ei ole helppo. Lahti on ollut kotikaupunkinani 31 vuotta, se jaksaa silti yllättää, hyvässä ja pahassa. Harmaaksi kaupungiksi haukuttu, on pinnan alla värikkäämpi ja monipuolisempi kuin monet haluavat nähdä. Lahdessa uskotaan itse-tekemiseen, joka heijastuu alhaalta ylöspäin. Ehkä siksi lahtelainen monimuotoisuus näyttäytyy maltilliselta puuhastelulta. Vaikka tulokset näyttäytyvät kansallisella tasolla näennäisen vaatimattomilta, on niillä paikallisella tasolla suuri vaikutus, ne ovat askel kohti parempaa elämänlaatua.

Lahtea voi sijaintinsa puolesta sekä sisäisen rakenteensa ansiosta kutsua tehokkaaksi: Täältä on sopiva matka kaikkiin isoihin etelän kaupunkeihin; kaupungin koko on oikean kokoinen, strategiset etäisyydet ovat kaupungin sisällä lyhyet. Monet palaavat Lahteen, huomattuaan kaupungin edut, sopivan kokoinen kaupunki keskellä metsää. Nuorempi polvi tietää toteamuksen että ”Mies voi lähteä Lahesta, mutta ei Lahti miehestä”.

Sijantinsa vuoksi kaupunki on ollut läpikulkupaikkakuntana vuosisatoja, mutta onpa tänne muutama yrittäjäkin jäänyt. Lahdesta on sanottu se on ”muuttajien kaupunki”. Keskeinen sijainti houkutteli jo ammoisina aikoina asukkaita kalaisen järven rannoille. Muuttoliike aiheutti pienessä kylässä ja myöhemmin keskisuuressa kaupungissa myös levottomuutta. Paikallisten sosiaalisten verkostojen puuttuessa, ihmiset tuntevat itsensä yksinäiseksi, ja lahtelaisuuden epämääräisyys ja identiteetin häilyvyys voivat aiheuttaa hämmennystä. Pelkkää näennäistä harmautta, josta ei saa otetta. Mutta siinäpä Lahden kiinnostavuus ja haaste, joka tuottaa myös kulttuuria, ilman ylhäältä johdettuja innovaatiopalaverejä.

Lahti-seuran puheenjohtajan avajaissanat vuosijuhlassa maanantaina 1.11.2010

Minimalistinen

Kaupungin nimi on Lahti. Mitä tai mikä on Lahti? Lahden kulttuuripääkaupunkihankkeen nettisivuilla asiaa käsiteltiin nimien kautta seuraavin sanan seuraavin sanankääntein:

”Kielentutkijat ovat havainneet, että suomalaiset sietävät hyvin hiljaisuutta. Hitautta on taas pidetty hämäläisten erityisenä heimo-ominaisuutena. Lahti on joskus leimattu hitaaksi myös mielikuvituksettomassa mielessä. Järven nimi on Vesijärvi. Siihen pistävä niemi on nimeltää Niemi, ja lahden pohdukkaan kasvanut kaupunki on Lahti. Lahdessa on myös Venetsia ja Petsamo. Näköisnimeäminen ei kuitenkaan ole mielikuvituksettomuutta vaan harkitusti jalostettua suomalaisuutta. Suomessa sanoja käytetään säästeliäästi, mutta kun jotakin sanotaan, sitä myös tarkoitetaan.”

Lahti on kuin minimalistinen teos, joka hakee itsensä ympäröivistä muodoista. Siitä on karsitty kaikki ”epäolennainen”  ja keskitetty olennaiseen. Ei ole kuin paikka, ei kokijaa, subjektia. Lahtea ei ole perustettu, se on ympäristönsä tuote. Lahti on rakennetty niillä ehdoilla jotka ympäristö antoi. Kaupunki on muotoiltu.

Onko siis Lahti aina ollut vaillaa minä-tunnetta? Onko meidän vain luovuttava rakentamasta identiteettiämme, koska sellaista ei ole, vaan olemme olleet osa muotoa, joka on muuttumaton. Pohdimme jatkuvasti Lahtea ja lahtelaisuutta. Minimalistisen taiteen kriitikko Hilton Kramer totesi: ”Mitä minimaalisempaa pn taide, sitä maksimaalisempia ovat selitykset.” Kommenttia ei kannata ottaa Lahden kohdalla kritiikkinä.

Selitämme itseämme kysymysten kautta. On vain lakattava kysymästä kysymyksiä. Järven lahti on löydettävissä sen muodosta ja paikasta. Lahdella on vain muotonsa, joka heijastuu lahtelaisiin metafyysisessä perspektiivissä. Lahtea ei voida siirtää missään muodossaan vaan se on läsitettävä siinä historiallisessa muotokontekstissa, jossa se sijaitsee. Taiteeessa töitä kuvataan anonyymeinä, niissä ei viitata mihinkään teoksen ulkopuoliseen. Olemme anonyymeja itsellemme, olemme sulautuneet osaksi muotoa. ”Mies voi lähteä Lahesta, Lahti ei miehestä”. Ikuisuutta tavoitteleva muoto on jo saavuttanut meidät.

Ei ole siis mitä mitä kutsua lahtelaisuudeksi. On kehykset, tila johon siirrämme itsemme. Maalari Frank Stellan sanoin: ”Se mitä nähdään, on sitä, mitä nähdään”.

(Lahen) Lehden kansi (nro 0) on valkoinen. Mitä siinä näemme? Ja kysymme taas…

Lahden musiikki

Suomeksi minimalismia on luonnehdittu sanoilla koruton ja näennäisen arkipäiväinen (Wikipedia). Minimalista musiikkia kutsutaan repetitiiviksi. Se perustuu toistoon tai sen sarjallisuus, joille ominaista on hitaat ja/tai vähäiset muutokset.

Kun (elektroniset) instrumentit korvataan koneella syntyy esiteollisen  murroksen ääni. Vaurauden ja riiston laulu. Rautatien kahdet kiskot, dualistisen todellisuuskäsityksen symboli. Kuljemme eteenpäin tasaisesti eteenpäin, mutta kun toinen kiskoista murtuu, suistumme. Käsityskykymme ääripäistyy. Olemme euforiassa tai infernossa.

Lahteen minialismin sävelet kantautuivat konkreettisesti vuonna 1869 rautatien myötä, tuoden mukaan mahdollisuuden, tuoden mukanaan kuoleman. Pyörien kolke kiskojen saumauskohdaussa kertoi mahdollisuuksista, edessä olevan päämäärän saavuttaminen. Seesteisen tasainen kulku luo ristiriitaa sille voimalle, mitä rautatiet edustavat, fyysistä, mutta ennen kaikkea poliittista voimaa. Talouden rattaat pyörivät.

Rautatiet antoivat meille suomalaisillekin ajan. Ja kolke antaa yhä uudelleen merkin liikkeestä. Toisto, joka tuo Lahteen ja vielä Lahdesta yhä uudestaan ja uudestaan. Kiskojen minimalistinen sävelkulku vei monen elämän, kiskojen musiikki toi elämän. Lahteen.

Kirjoitus julkaistu 8.2.2008 ilmestyneessä ensimmäisessä Lahen Lehdessä (nro 0/2008)

[kirjoitusvirheet korjattu 3.11..2010, toim. huom]

Lahtea purkamassa, ja rakentamassakin

Oman kotiseudun tutkiminen ja siihen tutustuminen voi joskus tuntua hyvinkin arkiselta. Oikeastaan se onkin sitä. Välillä on tietysti hyvä poiketa totutuista tavoista ja rutiineista. Tällöin asioista voi saada uusia näkökulmia tai ne voivat näyttäytyä aivan toisilta.

Seuraavaksi hieman omaa pohdiskeluani kulttuurista ja kotiseudun kokemisesta.

Kulttuuri ja kotiseutu 

Kotiseudullamme tai laajemmin kulttuurissamme esiintyvät tavat, tottumukset, arvostukset ja jopa uskomukset ovat se liima, joka muodostaa identiteetin johon koemme samaistumista. Historialliset tapahtumat, tutut symbolit ja henkilöt asettuvat tunnistettavaan viitekehykseen. Sekään ei ole mielestäni oleellista, löytyykö asioille historialliset faktat tai perustuvatko ne kenties mytologiaan, molemmat ovat yhtä tärkeitä oman kulttuurin luomisessa ja tunnistamisessa: mitä on jokin kulttuuri, mistä se muodostuu? Karkeasti yleistävän näkemyksen mukaan tietyn ryhmän sisällä muodostuu yhteisymmärrys siitä jotain “mitä on (esimerkiksi) lahtelaista tai mikä on ei-lahtelaista”.  Itse koen kulttuurin syntyvän yhteisestä kokemuksesta ja yhteisen kokemisesta.

Toisaalta kulttuuri elää ja muokkautuu. Turhan usein vaivumme romanttiseen vanhan kaipuuseen ja alamme kaivata menneisyydestä asioista, jotka nykyään näyttyvät idyllisiltä tai joita ei ehkä koskaan ollutkaan. Toisaalta se voi sisältää kriitiikkiä, ja osoitus kyvystä tarkastella asioita (jälkiviisaana), toistamatta toivottavasti niitä virheitä mitä kenties on tehty. Sukupolvet kokevat asiat eri tavalla, mutta silti näen, että ne ovat “vain” on osa pitkäaikaista kulttuurihistoriaa.

Kulttuuri rakentuu on vuorovaikuksesta. Suomalaiset (kansallis)taiteilijatkin hakivat Europpasta 1800-luvulla vaikutteita ja samalla heissä kasvoi ymmärrys Suomesta omana kansana muiden eurooppalaistem kansallisvaltioiden rinnalla. Pohdinta mitä on suomalaisuus, mistä asioista koostuu kansallinen identiteetti, loi pohjaa kansallistunteelle ja itsenäistymiselle.

Kotiseutuhaikailuun on helppo lyödä nurkkakuntaisuuden leima.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että kotiseudun tunteminen ja tunnustaminen, on omien juuriemme tuntemista historian virrassa ja samalla se on osa meitä, meidän minä-kuvamme muodostumista. Juuret voivat käsittää perhettä, esivanhempia, syntymä- ja asuinpaikkaa, kotiseutua tai kansankuntaa.

Yhtä lailla oman kulttuuriin tunteminen ja sitä kautta vaikkapa oman paikkakunnan vaiheiden asettaminen laajempiin yhteiskunnallisiin ja globaaleihin, auttaa hahmottaan suurempia yhteiskunnallisia tapahtumia ja syy-seurausketjuja.

Samalla oman kulttuurin kriittinenkin arvointi auttaa näkemään  muidenkin kulttuurien omaispiirteitä eli mitkä asiat erottavat kulttuurit toisistaan sekä auttaa toivottavasti arvostamaan todellakin niitä asioita, jotka ovat kulttuurissamme ja kulttuuripiirissämme säilyttämisen arvoista, riippumatta aikaan sidotuista ideologisista muotioikuista.

Kotiseututyön kautta voi löytää kestäviä arvoja, jotka hyödyttävät mahdollisimman monia myös tulevaisuudessa. Se on mielestäni parasta sivistyksellistä työtä.

Korkeakadun kerrostaloa purkamassa alkusyksystä 2015.

Korkeakadun kerrostaloa purkamassa alkusyksystä 2015.

Lahtelaista tottakai 

Kotiseutu harrastuksena on juuri niin laaja, kuin sen itse haluaa käsittää.

Muutamin esimerkein kerron omasta kokemuksesta, miten työn kautta voi asettaa historialliset tapahtumat ja käsitteet osaksi lahtelaisuutta. Tällä tavoin itselleni on avautunut uusia tapoja hahmottaa kotiseutuni eri puolia. Lisäksi ne ovat syventäneet omaa kotiseututietouttani ja -arvostustani.

Sen yksityiskohtaisemmin en kuitenkaan halua tuoda julki toimek-siantajiani, työnantajiani tai muita työsopimuksiin liittyneitä tahoja, ellei niillä jotain merkitystä aiheeseen liittyen tai se on jo yleisesti tiedossa. Kerron niistä paikoista, jotka tuntuvat olevan kiinnostavina osina lahtelaista historiaa ja käsitteistöä.

Mainosalalta puusepäksi

Ensimmäinen tutkintoni valmistui vuonna 1999 Lahden Kauppaoppilaitoksesta. Samoihin aikoihin isäni oli aloittanut oman mainostoimiston, joka oli monellakin tapaa hyödyksi myös itselleni ja josta olen edelleen kiitollinen. Suoritin siellä mainosalaan liittyvän tutkinnon 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä oppisopimuksella.

Lisäksi saman vuosikymmen puolivälin jälkeen toimin yrittäjänä, jonka toimintaan kuului Rautatienkadulla Tulipyörä Shop -niminen kivijalkakauppa. Nimen innoittajan toimi tietenkin kaupunkimme vaakuna. Erään kerran liikkeessä käynyt pariskunta kertoikin, että Lahdessa oli ollut samanniminen ravintoa silloisessa Lasipalatsissa Rauhankadulla joskus 1960-luvulla.

Oma liikkeemme kuitenkin keskittyi vaate- ja levymyyntiin sekä tarjoamaan levy-yhtiö- ja ohjelmatoimistopalveluita. Kauppiaana toimiesssa sain samalla kokemusta myös kau-pungin keskustan toimivuudesta yrittäjän näkökulmasta. Jo silloiset havainnot ostamisen psykologiaan ja kaupungin katurakenteisiin saivat kannattamaan Rautatienkadun muuttamista kävelykaduksi.

Rautatieharrastuksen myötä innostuin myös kädentöistä: Lahden Rautatieharrastajien museojunakaluston kunnostamisesta. Lahden vaakunan “velvoittamana” innostuin vaalimaan lahtelaista rautatiekulttuuria. Rautateistä olin kiinnostunut kuulemma syntymästä asti.

Kunnostuspuuhat antoivat sysäyksen harkitsemaan kokonaan uutta ammattia. Aikuisena suoritettu ammatinvaihto puusepäksi kävi muutamassa vuodessa. Tosin puusepän töitä en ole juurikaan tehnyt, lukuunottamatta kahta lyhyttä jaksoa, toisen eräässä kalustetehtaassa  ja toinen Iskun tehtaalla. Tietysti on ollut hienoa olla osana sitä jatkumoa puuseppien kaupungissa.

Omaan osaamista pyrin ylläpitä-mään oman kalusteprojektin kautta, jota olen työstänyt jo pari vuotta. Wellamo-opiston lyhytkurssit ovat olleet tarpeen, sillä omia työsken-telytiloja ei ole.

Puusepäksi valmistumisen jälkeen tein pääasiassa rakennustöitä, Lahdessa ja Hyvinkäällä sekä Helsin-gissä, jossa työmaa sijaitsi Kampin Sähkötalossa. Työn edistymistä seurasivat myös Alvar Aalto -säätiön edustajat. Kiinnostava projekti kaiken kaikkiaan, jossa tulivat tutuiksi (pinnallisesti) kulttuurihistoriallisen kohteen korjaus ja siihen liittyvät haasteet.

Rakennusalalle

Työllistymismahdollisuudet rakennusalalla olivat paremmat kuin puusepänteollisuudessan. Niinpä suoritin talonrakennuksen perustutkinnon ajallisesti kahdessa osassa. Ensimmäi-sessä vaiheessa suoritin harjoittelun väliseinäfirmassa ja lyhyessä ajassa olin työmailla Kouvolassa, Hämeenlinnassa ja Vantaalla.

Lahdessa pääsin vesikattotöihin torin vieressä olevaan rakennukseen. Kesäiset kaupunkimaisemat olivat hienot ja sivusilmällä pystyin seuramaan historiallisten torikaivausten etenemistä. Katolle ei yksityiskohtia tietenkään näkynyt, mutta mielen-kiintoinen perspektiivi antoi töiden etenemisestä toisenlaisen kuvakulman kuin se olisi ollut maan tasolla.

Loput tutkinnon näytöt suoritin lahtelaisella pientalotyömaalla. Talon rakentamisen lisäksi tutuksi tuli lahtelainen byrokratia liittyen mm. kunnallistekniikkaan ja raken-tamiseen ylipäänsä. Toki talokin valmistui.

Kattotöistä mainittakoon Onnelantien työmaa. Vuonna 2011 Onnelantieltä puretun kolmen 1970-80-luvun taitteessa valmistuneen talon tilalle rakennettiin nykyaikainen palvelutalo talvipuutarhoineen.

Maisemat olivat tälläkin kertaa  todella komeat, kun pääsin kattohommiin. Katolta levittäytyivät hienot näkymät Salpausselän molemmin puolin. Auringonnousut Lahdessa tallentuivat kameralle.

Lahtihan tunnetaan maailmalla urheilukaupunkina ja Salpausselän kisoistaan. Itse sain olla osana tuota historiaa, kun pääsin työkomennukselle kahdesti urheilukeskukseen.

Ensimmäisellä kerralla toissavuoden kesällä ja syksyllä oli stadionin katsomon rakenteisiin liittyviä työtehtäviä. Kattorakenteita oli tuettava, sillä ei ollut tiedossa missä kunnossa kantava teräsbetoni oli. Tähän liittyen oli tehtävä tuentatöitä ja siihen liittyviä toimenpiteitä vesikatolla, sisällä alakatoille.
Katolta pystyi seuraamaan vaikkapa FC Lahden harjoituksia.

“Palasin” urheilukeskukseen viime vuoden joulukuussa, tarkemmin sanottuna hyppärimäkien kunnostukseen ja siinä sivussa ihailemaan myös maisemia (taas). Suurin osa työajasta meni kirjaimellisesti montussa (maauimalan altaassa), johon kuuluivat isonmäen alastulomäen viimeistelytyöt.

Hienoja näkymiä tarjosivat isonmäen vauhtimäkeen liittyvät työt. Mäessä tulikin otettua muutama porrasaskel.

Työnteossa tuntui olevan (ainakin jossain kohdin) suurta lahtelaista “urheilujuhlan” tuntua. Onnekkaana lahtelaisena sain taas olla osana historiallisiin tapahtumiin liittyvissä paikoissa. En tiedä, ajatteliko kovin moni työkaveri noin, mutta ainakin itselle mieluisia työmaita.

Läheisessä kontaktissa kulttuuriympäristöön olin taasen Lahden konserttitalon saneerauksen ja purkutöiden kautta. Taloon tehtiinkin perusteellinen korjaus ja oma roolini lähinnä rajoittui vanhan purkamiseen: Harva voi sanoa olleensa konserttitalon yhdessä savupiipussa.

Rakennuksessa, vanhassa ja uu-disosassa täytyi tietenkin käydä katsastamassa paikkoja. Katolta avautui jälleen hieno kaupunkimaisema keskustaan ja järven suuntaan.

Rakennus- ja purkutöiden ohella, pääsin “tutustumaan” myös me-tallialalle. Työskentelin hetken lahtelaisessa yrityksessä, joka val-misti vientiin teollisuuden pesukoneita ja -linjastoja. Metallityöt olivat minulle uusi aluevaltaus. Vaikka työ koostui lähinnä kokoonpanosta, niin se auttoi avaamaan uusia näkökulmia paikallisen teollisuuden merkityksestä, ammattitaidosta ja osaamisesta.

Purkua ja murskaamista

Korkeakadulla, Niemenkadun varrelta purettiin syksyllä 2015 kerrostalo, jossa oli vanhusten asumista. Ensi alkuun talosta oli purettava mm. kaikki puuaines käsin, ja loput hoidettaisiin koneilla. Kävimme purkurautojen kanssa kaikki talon seitsemän kerroksen asunnot läpi.

Mielenkiintoista oli, että tontilta kaivettiin runsaasti erikokoista kiskoa. Sille on varmasti hyvä syy, sijaitsihan se aivan teollisuusalueen ja rautatien vieressä, Niemestä keskustaan johtaneen radan likellä.

Valmistuttuaan (n. 1970-luvun puolivälissä) rakennus oli aikanaan moderni, mutta purkua suorittaessamme, talo vaikutti auttamattomasti vanhentuneelta. Tätä kirjoittaessa paikalle oli jo noussut uusi nykyaikainen talo.

Pääsin kirjaimellisesti käsiksi kahteen purettuun rakennukseen Etelä-Lahdessa sijaitsevassa murskaamoossa.

Ensimmäinen tapaus oli syksyltä 2015, kun murskattavaksi tuotiin Nordean entinen pankkirakennus. Tai ainakin osa siitä. Oli jännittävää huomata murskassa tuttuja yksityis-kohtia rakennuksesta, vaikka talo olikin tunnistamattomana kasana murskaamon pihalla.

Toinen murskaustapaus oli Vesijärvenkadun konttorirakennuksen purkaminen ja sen murskan tuominen tammikuussa 2016. Siinä oli käsillä Ankkurin viimeisimpiä teollisuuteen liittyviä rakennuksia.

Helmikuussa sain olla seuraamassa historiallista hetkeä, ainakin tietyllä saralla, kun mediakonserni ESAn sisällä tapahtui muutoksia. Uusi Lahti muutti Ilmarisentielle ja ESS:n toimituksessa oli tehtävä sisäisiä muuttotöitä, jotta Hämeenkadun toimituskin mahtuisi samoihin tiloihin. Muuttohommien lomassa oli sivusilmällä mukava seurata toimituksen työtä.

Viimeisimpänä olen päässyt todistamaan erään lahtelaisen yrityksen teollisuustoiminnan muutoksia, kun Iskun kotikalustetehdas muuntuu pääasiassa LAMK:n tiloiksi. Samalla kaikki tuotanto muuttaa Mukkulankatu 23:een, ns. levytehtaaseen.

Kotikalustetehtaasta, jossa sijaitsee myös Iskun pääkonttori, oli jo aiemmin vuokrattu tiloja ulkopuolisille. Tehtaalla tehdään parhaillaan purkutöitä, joihin olen osallistunut. Koko rakennus pitäisi olla kunnostettuna vuonna 2017.

Artikkeli on julkaistu alunperin Hollolan Lahti -lehdessä 1/2016

Uuteenkylään ja takaisin

Uudenkylän ensimmäinen asemarakennus vuodelta 1870 tuhoutui talvisodassa kolme päivää ennen talvisodan päättymistä. Nykyisen asemarakennuksen vuodelta 1940 Liikennevirasto luovutti 1.1.2016 Senaatti-kiinteistöille myytäväksi, samana päivänä kun Lahti sai kolme rautatieasemaa lisää liitoksen myötä. Tosin vanhalla asemalla junat eivät ole ottaneet matkustaja kyytiin yli kymmeneen vuoteen vaan matkustajat ovat käyttäneet vuonna 2010 valmistunutta uutta asemaa, joka sijaitsee hieman lännempänä.
Vanha asemarakennus sijaitsee Pietarinradan ja Uudenkyläntien välissä keskellä taajamaa. Makasiini on vielä toistaiseksi vuokralla.

Uudenkylän vanhaan asemaan liittyy paljon paikkakuntalaisten muistoja. Tiilirunkoinen, lautaverhoiltu rakennus on pidetty hyvässä kunnossa. Siihen on jo paikallisten toimesta ideoita mm. kahvila, asukkaiden ”olohuone”, käsityöverstas, Matkahuolto, kylähistorian näyttelytila, harrastepaja.

Uudenkylän Työväenyhdistys ry ja Lahden Rautatieharrastajat TOPPAROIKKA ry. järjestävät aseminen muistelutilaisuuden Kynttilänpäivänä 31. tammikuuta klo 14.00–17.00 kulttuuripisteessä Uudenkyläntie 59. Tilaisuudessa jokainen voi jakaa asemasta kertomuksiaan ja kuvia, lisäksi musiikkia ja muistoesineitä. Junailijoina toimivat Juhani Sillanmäki ja Markku Sakari Meriluoto. Paikalla kahvitarjoilu.

IMG_6253

Uudessakylässä

Kuten kaikki tietävät, vuoden alusta Lahti ja Nastola yhdistyivät. Kävin viime kesänä hakemassa tuntumaa uuden kunnan Nastolan puoleen, kun Lahden seudun oppaat ry järjestivät kiertoajelun Nastolaan.

Kierros ulottui myös Uuteenkylään, johon minulla on ollut erityinen suhde. Tähän vaikutti se, että asuimme siellä vuosina 83-84. Piskuinen taajama oli vielä silloin voimissaan, kauppoja oli muutama, kirjasto ja jopa muutamia erikoisliikeitä. Seutu tarjosi pikkupojille hyvät olosuhteet erilaisille seikkailuille ja kolttosille.

Asuimme rinteessä aivan rautatien vieressä. Rautatien kautta opin myöhemmin tuntemaan myös Lahtea.

Vielä tuolloin valtatie 12 kulki taajaman halki ja ylitti vilkasliikenteisen rautatien. Sittemmin liikenne siirtyi ohitielle.

Myöhemmin myös kuulin, että Risto Jarvan Jäniksen vuosi -elokuvassa pääosanesittäjä Antti Litja istuu autossa, joka ajaa Kouvolasta Heinolaan Uudenkylän kautta. Kohtauksessa nähdään auton takaikkunasta, kuinka auto kääntyy Kouvolan tieltä ylittäen rautatien, kohti Heinolaa.

Kohtaus on kuvattu Uudessakylässä.

Näin jälkeenpäin ajateltuna Uusikylä muistuttaa Lahtea, etenkin sitä Lahtea, joka oli vielä pieni kyläyhteisö.

Molemmat ovat muodostuneet Salpausselälle, teiden risteykseen ,joka sai myöhemmin rautatieaseman. Uusikylä mainitaan olleen nimismiehentalo vuonna 1422 ja se mainitaan pitäjänä 1478–1481. Lahden nimi mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1445. Lahdesta kasvoi maakunnan keskus, Uudenkylän kohtalona on ollut näivettyä.

Tarina Uudestakylästä

Uuteenkylään minulla liittyy tarina, joka on tietenkin tosi.

Muutettuamme pois parin vuoden asumisen jälkeen Lahteen, en enää päässyt käymään Uudessakylässä. Ja aina kun ajoimme Uudenkylän ohi, yritin tavoittaa katseella taloa, jossa asuimme.

Heti kun sain ajokortin 18-vuotiaana ensimmäinen paikka, jossa vierailin Lahden ulkopuolella, taisi olla juuri Uusikylä.

Entinen keltatilitalomme oli paikallaan sellaisena kuin muistinkin sen olevan. Ja edelleen rinteessä naapuritontilla oli sama vanha puutalo edelleen autiona ja ränsistyneenä. Pieneen poivaikutti pelottavalta, olihan Uudessakylässä oma kummitustalokin

Monesti palasin unessani Uuteenkylään vanhalle kotitalomme ja tuo sama ränsistynyt puutalo vaikutti aina uhkaavalta, unessa oli painostava tunnelma, välillä suorastaan painajaismainen. Näitä unia näin useita, ja ne toistivat samaa kaavaa.

Kun Uudessakylässä tuli käytyä silloin tällöin vuosien varrella, oli puinen autiotalo aina samassa lohduttomassa tilassa.

Kunnes sitten erään kerran näin unen, jossa tämä autiotalo oli kunnostettu. Piha oli laitettu, ja nurmi oli vehreää, linnut lauloivat ja kanit hyppivät pihalla. Koska uni oli erilainen kuin ennen, päätin mennä katsomaan taloa mitä pikimmin.

Kuinka ollakaan: Talo oli kunnostettu ja asutettu.

Tämän episodin jälkeen en enää näitä unia nähnyt.

Osa artikkelistä on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 3/2015

Stadion kansanpuistoon

Kisapuistoa ja Kisapuiston jalkapallokentän katsomorakenteita on viime vuosina ehostettu, jotta alue saataisiin arvoiseensa kuntoon. Kisapuiston kenttä oli ollut pitkään lahtelaisen edustusjoukkueiden pääasiallinen peliareena. Viime vuodet FC Lahti on pelannut Lahden hiihtostadionilla, sillä Kisapuiston jalkapallokentän katsomorakenteet ja puuttuva valaistus eivät täyttäneet Palloliiton ja UEFAn asettamia vaatimuksia. Tosin joukkue sai pelata Kisapuistossa muutamia otteluita kaudessa poikkeusluvalla.

Koska raha on tiukalla, kentän katsomo on tarkoitus rakentaa stadioniksi vaihe vaiheelta. Jotain on jo tapahtunut: Ensin asennettiin kuppi-istuimet katetulle katsomon osalle. Tämän jälkeen uusittiin täysin nk. aurinkokatsomo. Kun kenttä sai valot vuoden 2014 kesän aikana, FC Lahti sai luvan pelata kaikki syksyn Veikkausliigan ottelut Kisapuistossa. Kentästä oli jälleen tullut Lahden jalkapallon edustusseuran kotistadion.

Kisapuisto marraskuussa 2007. (Kuva Sauli Hirvonen)

Kisapuisto marraskuussa 2007. (Kuva Sauli Hirvonen)

Lahden oma ”olympiastadion”

Vuoden 1952 olympialaisiin valmistunut Kisapuiston jalkapallostadion eteläistä porttia komistaa olympirenkaat.

Heinäkuuta 15. päivänä 1952 oli Etelä-Suomen Sanomien sekalaisia ilmoituksia –palstalla ensimmäisenä olympiarenkailla varustettu ilmoitus: ”Tänään olympiajalkapalloa Lahdessa Vesijärven urheilupuistossa kello 19 Ranska – Puola”. Ennen peliä ohjelmassa oli olympiafanfaari ja lipunnosto, avajaispuhe ja Maamme-laulu. Ilmoituksen alalaidassa oli vielä maininta, että seuraavana päivänä pelattaisiin ottelu Englanti – Luxembourg.

[...]

Puolan ja Ranskan välinen peli oli karsintaottelu varsinaiseen olympiaturnaukseen. Sateinen sää teki uuden jalkapallokentän, joka Etelä-Suomen Sanomien mukaan oli ”luettavissa maamme parhaimpiin”, erittäin liukkaan. Näin ottelun taso hieman kärsi, mutta yhtä kaikki lahtelaisyleisö sai ensimmäisen kerran tuntumaa mannermaiseen jalkapalloiluun.

Ottelu oli myös ensimmäinen virallinen peli uudella kentällä. Tapahtumaa oli tullut seuraamaan runsaasti yli 4000 katsojaa, joista tarkalleen 3752 oli maksanut pääsylippunsa. Helsingin olympialaisten jalkapalloturnauksen peleistä Lahti oli saanut järjestääkseen kaksi karsintaottelua ja yhden varsinaisen olympiapelin. Niitä varten oli Kisapuistoon rakennettu kaksi avokatsomoin varustettua jalkapallokenttää.

[...]

Varsinaiseen olympiaturnaukseen kuulunut Turkki – Alankomaiden Antillit ottelu käytiin 21. heinäkuuta. Ottelun aluksi uusi jalkapallokenttä vihittiin virallisesti käyttöön. Tilaisuudessa puhui kaupunginjohtaja Olavi Kajala, joka nimesi uudet kentät ”Pikku-Vesijärven Kisapuistoksi”. Kajalan jälkeen Lahden tanskalaisen ystävyyskaupungin Randersin urheiluseurojen edustaja toi tervehdyksen kotimaastaan ja onnitteli sydämellisesti Lahtea uuden urheiluareenan ansiosta. Pelin väliajalla Lahden Naisvoimistelijoiden valioryhmä esitti otteita olympiavoimisteluohjelmastaan.

(Lähde: Hollolan Lahti -lehti, Olympiajalkapalloa Lahdessa – Esa Hassinen)

Otteluiden lopputulokset: Puola – Ranska 2-1, Luxembourg – Englanti 5-3 ja, Turkki – Alankomaiden Antillit 2-1.

Kisapuiston kenttä lumen peitossa maaliskuussa 2010. (Kuva Sauli Hirvonen)

Kisapuiston kenttä lumen peitossa maaliskuussa 2010. (Kuva Sauli Hirvonen)

Kisapuisto kuntoon

Noista ajoista on säilynyt osa puisista lipunmyyntikopeista, jotka ovat hauska yksityiskohta alueella. Tänä kesänä ja syksynä on alueella uusittu puiston aitoja. Vaikka Kisapuisto on toiminut olympiajalkapallon näyttämönä, on sen ”luonto” kuitenkin avoin kansanpuisto. Lisäharmia on tuottanut valitettava ilkivalta, joka tietenkin tapahtuu pimeään aikaan. Enneltaehkäisevänä toimena alue pitäisi joko pimentää tai sitten valaista kokonaan. Jos valoja on siellä täällä, on myös pimeitä kulmia, ilkivalta on helpompaa.

Vuonna 2010  lahtelaisen ja suomalaisen jalkapallon ainoa kuninkaallinen Jari Litmanen sai oman näköispatsaan Kisapuistoon. Myös kuningaan patsas on joutunut ilkivallan kohteeksi: se on yritetty polttaa ja hiljattain se sai ylleen arvolatautuneen asusteen.

Olympiarenkaat eteläisellä portilla. (Kuva Sauli Hirvonen)

Olympiarenkaat eteläisellä portilla. (Kuva Sauli Hirvonen)

Kisapuiston arvostusta ja profiilia on pyritty nostamaan Kisapuisto kuntoon! -hankkeen avulla. Hanketta kuvataan lahtelaisena ryhtiliikkeenä, ”joka haluaa vaikuttaa olympiapuiston kehittämiseen ja kunnostamiseen.”. Tätä varten adressiin kertyi lähes 10000 nimeä. Adressi luovutettiin marssin päätteeksi kaupungintalolla kaupungin päättäjille. Alueella järjestettiin myös siivoustalkoot.

Stadionajatus

Uusittu aurinkokatsomo. (Kuva Sauli Hirvonen)

Uusittu aurinkokatsomo. (Kuva Sauli Hirvonen)

Nykyään ”jalkapallostadionin” rajatut katsomoalueet ja kansanpuiston avoimuus ovat hieman hankalasti sovitettavissa jalkapallo-otteluiden yhteydessä. Tästä johtuen Kisapuiston alue on sekava, avoimen kansanpuiston periaatteella toimiva, jossa järjestetään maksullisia tapahtumia. Tähän ratkaisu on tietysti selkeän katsomokokonaisuuden rakentaminen kentän ympärille eli stadionin. Juuri julkaistun uutisen (ESS 23.10.) mukaan Lahden Urheiluhalliyhdistys on valmis rakentamaan Kisapuistoon uuden jalkapallostadionin. Katsomoihin tulisi paikkoja 5500 katsojalle.
Lisäksi uuden Lahden budjetissa kaupunki on varannut 90 000 vuodelle 2016 Kisapuiston alueen yleisilmeen parantaminen. Lisäksi kaupunki on varautunut uusimaan Kisapuiston luonnonnurmen korvaamiseen tekonurmella 2018—2019.

Sen tarkemmista pitkän aikavälin suunnitelmista ei minulla ole tietoa – enkä ole varma, onko vielä kenelläkään – joten seuraavaksi vain jälkiviisastelua ja spekulointia.

Tarkennettakoon, etten tiedä stadionarkkitehtuurista juurikaan mitään. Nuorempana jääkiekkoharrastuksen puitteissa pääsin tutustumaan useaan pelatessa urheilupuistoon ja jalkapalloareenoihin. Olen vieraillut useammallakin suomalaisella stadionilla tai urheilukentällä ja tähän on pääsyynä FC Lahden ottamukset. Usein niillä reissuilla tuli samalla tarkasteltua myös katsomorakenteita. Edelllisistä reissuista on aikaa jo sen verran paljon, että kokemukseni ja mielikuvani suomalaisista jalkapalloareenoista voi hyvinkin olla vanhentunut.
On kuitenkin luultavaa, että Suomessa suurimmassa osassa pienempien paikkakuntien stadionit koostuvat pääkatsomosta sekä liikuteltavista lisäkatsomon osista. Yleensä (seisomo)katsomon virkaa toimittaa kentän ympärillä oleva aita.

Isoimmissakaan kaupungeissa katsomoarkkitehtuuri ei ole välttämättä kovinkaan hyvällä mallilla. Tosin ehkä jotain edistystä on luvassa; mallia Lahteenkin voitaisiin ottaa Seinäjoelta tai Pietarsaaresta. Kotimaisia jalkapallostadioneita ja niiden rakentamista analysoidaan myös FutisForum-keskustelupalstalla.

Lahden Kisapuiston kenttä katsomorakenteet koostuvat katetusta pääkatsomosta sekä nk. aurinkokatsomosta. Kentän eteläpäässä on ollut siirrettäviä katsomorakenteita, nykyään myös anniskelualue. Oleellista kuitenkin Veikkausliiga-otteluiden kannalta on se, että kentälle on saatu valaistus sekä kuppi-istuimet katsomoon. Lisäksi kentän ja Kisapuiston ympäristössä on uusittu aitoja.
Kun aurinkokatsomo uusittiin perustuksia myöten, samalla katsomon ylätasannetta levennettiin, joilloin sinne saatiin helpommin sijoittaa palveluita eli telttoja ja kontteja. Valitettavasti (tässäkin tapauksessa) katsomo on jäänyt turhan kauas kentästä. Ensimmäisen penkkirivin edustalla on hiekkaväylä, aita sekä leveä nurmikkoosuus ennen rajaviivaa. Sivurajan ja aidan välissä sijaitsevat siirrettävät mainokset.
Kulku aurinkokatsomoon tapahtuu katsomon yläpäästä, alimmat rivit eli koko katsomon osa olisi voitu asettaa lähemmäksi kenttää.

Kun katsomot ovat lähellä kenttää, tunnelman luominen on aivan toista, jos katsomot ovat sijoitettu kauas kentästä, ja vieläpä hajanaisesti. Katsomorakenteiden oikeanlaisella sijoittamisella vähäväkisissäkin peleissä saadaan luotua miellyttävät olosuhteet: Katsojat ja pelaajat ovat symbioosissa, jolloin pelistä tulee intiimimpää.

Toivottavasti Lahden Kisapuistoon saadaan lähitulevaisuudessa monikäyttöinen, ja ympäristöön istuva jalkapallostadion, jossa on ilo seurata lahtelaisen edustusjoukkueen edesottamuksia.