Pentti Ahtialasta

Lahti-nimen alkuperää ovat tutkineet tuhannet tutkijat ympäri maailmaa, mutta se on edelleen mysteeri. Lahti mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 1445, kun Lahden kylässä asunut Kalku oli Hollolan käräjillä.

Lahden ja Nastolan välisen kuntaliitoksen yhteydessä julkisuudessa käytiin keskustelua uuden kaupungin nimestä. Yksi vaihtoehto oli LahNa. Kaupunki jatkoi kuitenkin vanhalla nimellä.

Vanhassa Lahdessa oli 33 kaupunginosaa ja liitoksen jälkeen uudessa kaupungissa niitä on 40. Saimme hiljattain haltuumme listan 33 kaupunginosan nimien alkuperästä. Tämä uusin dokumentti löytyi vaikkei sitä kukaan ollut etsinytkään. Tosin se kumoaa kaikki aiemmat tutkijoiden käyttämät lähteet. Ehkä.

Ahtiala

Nimi mainitaan tiettävästi ensimmäisen kerran v. 1461, jolloin Elimäen (hih) käräjille osallistui Pentti Ahtialasta.

Asemantausta

Rautatieaseman rakentamiseen liittyvien talousepäselvyyksien tutkinta aloitettiin täältä. Taustat käytiin hyvin läpikotaisesti. Sen takia Asemantaustaa kutsutaan myös Lahden Watergateksi.

Hennala

”Hänen alansa”. Ruotsalaisen maanviljelijän ystävän mukaan annettu nimi.

Jalkaranta

Rannassa 1600-luvulla sijainnut vankisiirtola, jota perimätiedon mukaan kutsuttiin Jalkapannaksi. 1700-luvun päivitetyssä nimistötarkastusasiakirjassa, joka on säilynyt nykypäivään, kirjurin epäselvän käsialan takia aluetta alettiin kutsua Jalkarannaksi.

Jokimaa

Alueella asui 1700-luvulla Yogi-karhu.

Järvenpää

Siirtolaisten keksimä nimi. Paikalle muuttaneiden keravalaisten mukaan alkuperäisasukkaat olivat niin tylyjä, että heitä alettiin kutsua järvenpääläisiksi, josta koko alue sai nimensä Järvenpää.

Kartano

Alueella oli torpparin Matti-Mölli Mattipojan talo, joka oli todella komea, aivan kuin kartano.

Kerinkallio

Lammasfarmari Kari Kallion tila 1500-luvulla.

Keski-Lahti

Mallasjuoman panimon mukaan nimetty. Muita käytettyjä nimiä olivat Keski-Ketterä ja Keskari, ja markkinoinnissa ulkomailla on käytetty nimeä Kebardi.

Kilpiäinen

Ritariaikainen taistelupaikka. Kutsutaan myös Seipääksi, sillä paikalla oli likainen majatalo, jossa tarjoiltiin alkoholia. Tuolloin sanottiinkin, että ritarit olivat ”hirveessä seipäässä”.

Kiveriö

Erittäin soinen alue, jossa oli voimakas lieriö-kanta. Kun alue kuivattiin, nimi vaihdettiin Kiveriöksi.

Kivimaa

Erittäin muhevamainen, viljelyyn hyvin otollinen maa-alue. Ensimmäinen asukas yritti pitää muut loitolla, keksimällä täysin päin vastaisen nimen.

Koiskala

Muinaisbalttilainen kalankyselijä, ts. kalanpyytäjä: ”Kuis kala?”

Kolava

Aikoinaan Suomen huumepääkaupungin keskustaajama.

Kujala

Kolavasta seuraava, jossa huumeet myytiin. Täällä syntyi Lahden markkinat, jotka myöhemmin siirrettiin (ala)torille.

Kunnas

Mauri asui täällä.

Kytölä

Viimeisimpinä valittu kaupunginosa. Muita nimivaihtoehtoja oli Äly, Tykölä, Ylö ja Täky.

Kärpänen

Jostain syystä alueella kehittyi jääkiekosta oma versio, Kärpäslätkä, josta myöhemmin muodostui nimi kokonaiselle kaupunginosalle.

Laune

Ei mitään hajua. Eli Laune tarkoittaa täysin hajutonta ja mautonta.

Mukkula

Kartanon isäntä oli kyläläisten mielestä täys******. L jäi jossain vaiheessa pois käytöstä.

Myllypohja

Nimi oli aiemmin Pyllymohja. Vaihdettiin jostain syystä.

Möysä

Tuhansia vuosia elettiin käsityksessä, että nimi on muinaisbalttilainen muunnos löysästä. Lopulta löydettiin todiste, että Möysä tarkoittaa sysmäksi vetelää.

Niemi

Verrattain lyhyt niemi työntyy Vesijärveen. Se on nimetty Pätkän eli Masa Niemen mukaan 1950-luvulla.

Nikkilä

Mukkulan kartanon isäntä joutui muuttamaan Etelä-Lahteen, mutta siellä kyläläiset eivät pitäneet isännästä. Kävikin samoin kuin Mukkulassa ja L jäi täälläkin jossain vaiheessa pois käytöstä.

Okeroinen

Suomenruotsalainen ylioppilas Åke Larvantå perusti sekatavarakaupan rautatien varteen.

Paavola

Alueella esitetty äänekästä muinaismusiikkia muinaisbalttilaisella kielellä: ”Paa volaa!” (vrt. Koiskala).

Pesäkallio

Tirsk.

Pirttiharju

Tunnettiin aiemmin nimellä Pirttihirmu paikallisen henkilöhkön mukaan. Hirmu kääntyi vuosisatojen aikana muotoon harju.

Renkomäki

Renko-niminen torppari kaivoi kuoppia.

Salpausselkä

Alueella oli paljon saunoja. Sittemmin ne paloivat ja nimi typistyi Salpausseläksi.

Sopenkorpi

Tienoon ensimmäisen majatalon Sopepubin mukaan annettu, sekä synkän metsän. Nimeksi oli metsän takia tulla myös Hannujakerttula.

Viuha

Perimätiedon mukaan alueella asui torppari, joka tykkäsi esiintyä aika ajoin ja yllättävissä paikoissa alasti.

Ämmälä

Nimi tuli alueella pauhaavan kosken mukaan. Lopulta huomattiin ettei alueella ollutkaan koskea, vaan naisvaltainen tila. Nimi jäi voimaan.

Ps. Mainittakoon vielä, että Vesijärvi sai nimensä aikoinaan nimiehdotuskilpailusta. Muita ehdotuksia olivat Järvi, Järvijärvi, Järvivesi, Vesialue, mutta nämä raati totesi mielikuvituksettomiksi.

Pps. Kuten jokunen lukija huomasi, artikkelin sisältö on pääosin selvästi fiktiivinen (ja huumoristinen?). Silti se sisältää muutaman muunnellun totuuden ja pari ihan oikeaa faktaa. Tiedätkö mitkä? Vastaukset ehkä joskus myöhemmin.

Artikkeli on julkaistu alunperin Lahen Ajat -verkkojulkaisussa vuonna 2018

Kotiseutumatkailua lähikaupunkeihin

Kuuden viikon sairasloma sormivamman takia avasi mahdollisuuden kaikenlaiseen puuhasteluun kuten lähimatkailulle. Spontaanisti syntynyt alkukesän lähikaupunkitrilogia koostui Kotkasta, Riihimäestä ja Heinolasta. Kelit suosivat ja muutenkin päiväretkien annit olivat kohdallaan. Lähiretket ovatkin trendikkäitä olosuhteista johtuen; joten kerrankin olen muodin aallonharjalla. Vaikka artikkelin aihe ei sinänsä liity Lahteen, pyrin löytämään jokaisesta kaupungista Lahti-kontekstin, ja muihin kaupunkeihin tutustuminen syventää myös omaa kotiseututuntemusta.

Kevään Lahden sisäisistä retkistä olen kirjoittanut täällä ja täällä.

Kotka

Kesän ensimmäinen retki suuntautui Kotkaan ja tarkemmin sanottuna Merikeskus Vellamoon. Kotkassa olin aiemmin käynyt kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran Arto Tolsa Areenalla katsomassa FC Lahden ottelun KTP:ta vastaan (vai oliko joukkue tuolloin KooTeePee?) joskus 2000-luvun alussa. Toinen reissu suuntautui myöhemmin museojunalla Sunilaan ja Mussalon satamaan.

Tälläkin kertaa matkustin junalla vaihtaen Kouvolassa vaikka suorakin yhteys olisi onnistunut. Kouvolan asemalla fiilistelin mm. ratapihaa sekä hiljattain kunnostettua muistomerkkihöyryveturia “Ruuhvelttia” (Tk3 859). Pienen odottelun jälkeen Kotkan juna saapui (poikkeuksellisesti) laiturille 9 ja matka saattoi jatkua. Kouvola-Kotka-rataosuus on peruskorjauksen alla, joten alkumatka köröteltiin työmaan läpi. Kotkaankin tullessa junanmatkustajaa tervehti laajat tietyöt, joilla on epäsuoria vaikutuksia myös junan käyttäjälle.

Kotkassa on tyylikäs punatiilinen asemarakennus. Jatkoin kuitenkin junan pääteasemalle eli satamaan. Silmäilin tyhjää ratapihaa. Kantasatamastakin on kiskot purettu lukuunottamatta Kotkamillsille johtavaa raidetta: rautatieliikenne oli vähentynyt huippuvuosista satamaan ja sen teollisuuslaitoksiin. Yhdellä raiteella oli sentään muistomerkkiveturi Vr1 667 vaunuineen muistutuksena teollisuuden vaikutuksista kaupungin kehittymiseen. Ehkä samanlainen nähtävyys saadaan joskus Lahden satamaan.
Kuvasin vielä kantasataman tasoristeykset, jonka jälkeen suuntasin Vellamoon, joka oli retken pääkohde.

En ollut etukäteen tutustunut kovinkaan tarkkaan museon näyttelyihin. Aloitin kierroksen Mosaiikki-tilasta, joka sisälsi paljon paikallishistoriaa. Tahdon! Rakkauden tarinoita ja Lasia kaikille – Karhula 1889–2009 olivat myös kiinnostavia kokonaisuuksia. Merikeskuksen runkona toimii merenkulkuun liittyvät näyttelyt, joissa riittikin tutustumista. Paljon asiaa laidasta laitaan ja kaiken kaikkiaan Vellamo tarjosi havainnollistavia esillepanoja, laadukasta ja monipuolisesti tietoa merenkulusta ja merenkulun historiasta. Aiheen parissa sai helposti menemään useita tunteja. Autenttinen esineistö, pienoismallit sekä muu aineisto tuki kokonaisuutta mainiosti. Hauskinta antia oli hyttirekonstruktiot, jotka toivat mieleen monenlaisia muistoja ruotsinlaivoilta.
Söin lounaan Vellamossa, jonka jälkeen lähdin keskustaan – pienen mutkan kautta; seurailin teollisuusraidetta Kotkamillsille asti. Vellamon viereisellä tontilla oli käynnissä uuden tapahtumakeskuksen rakentaminen; alue tulee muuttumaan radikaalisti. Kantasataman rakennushankkeista enemmän täällä.

Kotkan kaupungintalo.

Kotkan keskustassa en ollut siis aiemmin käynyt. Se vaikuttikin oikein viihtyisältä. Kaupungintalossakin oli jotain mahtipontisen viehättävää. Huomionarvoista oli se, että pyöräilykulttuuri tai pyöräliikenne oli Lahteen verrattuna vasta apupyöräasteella. Ihmiset sen sijaan vaikuttivat avoimemmilta kuin Lahdessa, mikä oli tietysti hämmentävää. Ensimmäinen spontaani keskustelukin syntyi jo Vellamoon mennessä. Samanlainen hyväntyylinen jutustelu jatkui asiakaspalvelutilanteissakin. Keskustassa join terassilla oluen ja samalla seurasin tien toisella puolella käynnissä ollutta rakennuksen purkua. Lämmintä oli.

Vahva suositus Merikeskukselle (ja Kotkalle), erinomainen ja runsas perusnäyttely kiinnostavasta aiheesta.

Riihimäki

Toisen lähimatkani toteutin viikon kuluttua Kotkan reissusta; matkasin G-junalla Riihimäelle. Riihimäki-junamatka on aina kiinnostava, onhan tällä rautatieosuudella paljon vielä käytössä olevia asemia tai asemalaitureita eli henkilöliikennepaikkoja. Tosin asemarakennukset ovat yksityisomistuksessa ja kaikki sivuraiteetkin on purettu lukuunottamatta Järvelää.

Taidemuseo ja poliisi Riihimäellä.

Asemalta suuntasin Riihimäen Taidemuseoon. Olin ensimmäistä kertaa tässäkin museossa. Se sijaitsi samassa rakennuksessa poliisilaitoksen kanssa, joten ilmeisesti nykyisen taidemuseon tiloissa oli toiminut aiemmin jonkun sortin virastotalo.
Museossa oli kolme näyttelyä. Väriä, väriä! Kohti puhdasta palettia -näyttely oli suomalaistaiteilijoiden runsas(värinen) näyttely. Mirika ja Seppo Hilpon kokoelma oli mielenkiintoinen, erityisesti jäi mieleen Helmi Kuusen tyylikkäät piirustukset sekä Paul Osipowin grafiikka, joista jälkimmäisestä tuli mieleen Lahden oma Kylän portti.
Kolmas oli romanikulttuuriin keskittyvä näyttely. Tiivis näyttely avasikin hyvin romanikulttuuriin kuuluvia tapoja ja perinteitä sekä myös yhteiskunnallisia kipupisteitä.

Lähtiessäni ostin vielä museokaupasta Heikki Marilan kirjan Karttoja. Marilan maalauksissa on karttamaisia elementtejä, ja hän käyttää teoksissaan asuinlähiöiden nimiä. Marila on lahtelaissyntyinen. Mainittakoon myös se, että hiljattain Lahden kaupunginmuseon virasta eläkkeellä jäänyt Timo Simanainen toimi aikoinaan Riihimäen taidemuseon johtajana.

Näyttelyn jälkeen suuntasin keskustaan. Jotain viehättävää Riihimäessäkin on. Keskustassa on paljon vanhoja ja komeita rakennuksia, ja rakennusten mittasuhteet ovat inhimillisiä, ja keskustassa on ison kaupungin tuntua.

Heinola

Kolmas reissu taittui linja-autolla Heinolaan. Heinolassa oli tullut käytyä ahkeraan edellisenä kesänä, kun tein purkutöitä Lyseonmäen koululla. Nyt oli matkavarustus (ja mieli) kevyempi.

Bussista jäin keskustasta, josta suuntasin taidemuseoon. Ensimmäistä kertaa, ja sen takia myös kävelin ensin rakennuksen ohi. Taidemuseon osoite on Kauppakatu 14 ja museon tilat ovat vuonna 1830 valmistuneessa kauppias Alexander Toropoffin (1790–1852) empiretalossa. Käynti talossa oli jo itsessään miellyttävä kokemus, mikä sai mielikuvituksen lentoon ajassa taaksepäin. Vaihtuvana näyttelynä oli sarjakuvataiteilija Kati Rapia – Voimia -näyttely. Sarjakuva kertoi “purkamisesta, linnuista, hotellista ja tulevaisuudesta”. Pysyvästi esillä on Ministeri P. J. Hynnisen Taidesäätiön kirjasto sisältäen 4000 nidettä.

Myönnettäköön, että jostain syystä sekoitin Taidemuseon ja kaupunginmuseon (olin kyllä selvinpäin eikä hellekään ollut ehtinyt sekoittaa päätäni). Kaupunginmuseon rakennus oli samalla kadulla numerossa 14, Taidemuseo numerossa 4. Sekoiluni jälkeen löysin lopulta kaupunginmuseoon.

Alkuperäinen matkan tarkoitus oli mennä tutustumaan Made in Heinola -näyttelyyn, joka oli siis kaupunginmuseossa. Rakennus oli alun perin kauppias Ulrik Lindholmin (1825–90) koti ja sittemmin toimi kaupungin Raatihuoneena 1898–83. Vanhaa tyyliä ja henkeä huokuva tämäkin rakennus.

Kyltti näyttelyssä Made in Heinola.

Made In Heinola oli rakennettu niin että kävijä tutustuu Heinolaan ensimmäisistä asutuksen merkeistä aina nykypäivään eli siis kronologisessa järjestyksessä. Jokaisessa huoneessa on jokin teema tai useampi, joiden kautta avataan myös kokonaisuutta ja tietyn henkilön tai tapahtuman kautta.

Heinolassa on ollut merkittävää kylpylätoimintaa ja samoin Reuman sairaala oli tunnettu,
kunnes toiminta loppui 2010. Nykyisin alue on määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.
Heinolassa on ollut runsaasti teollisuutta ja on edelleen, erityisesti puuteollisuutta. Aikoinaan maan kuulut James-farkut ovat lähtöisin Heinolasta.

Heinolassa on paljon säilyneitä vanhoja rakennuksia. Esimerkiksi Heinolan pienoismallin 1910–luvun kohteista saa lisätietoa napin painalluksella. Filminkatselu- ja audiopisteessä historia tulee eläväksi ja lukuisat esineet tukevat tekstien informatiivisuutta luomatta ähkyä.
Huonerekonstruktiot kuten 70-luvun keittiö, tuovat syvyyttä kokonaisuuteen. Kerrassaan hienosti rakennettu näyttely, joka avaa Heinolaa ja sen historiaa kiinnostavalla ja innostavalla tavalla.

Kaupunginmuseossa oli myös näyttely ARA. Kauneutta koteihin Arabialta 1936-50. Paljon oli kuppia ja kulhoa esillä.

Lähtiessäni kiittelin erinomaisesta Heinola-näyttelystä. Se tekikin vaikutuksen ja jäin pohdiskelemaan sen antia pitkäksi aikaa. Samanlainen paikallishistorian esillepano myös Lahteen!

Heinolassa jyrähtää?

Museokierroksen jälkeen kävin vesitornissa eli Cafe Tornissa kahvilla ja ottamassa maisemakuvan Heinolasta. Sen jälkeen suuntasin tietenkin Lintuhoitolaan. Monenmoista tipua, värikästä ja äänekästä, mutta vaatimattoman oloinen Kaapo-korppi teki suurimman vaikutuksen. Hieno lintu.

Onnettomuudessa loukkaantunut Kaapo oli hoidossa. Ruoka mielessä…

Lintujen jälkeen kävin katsastamassa Heinolan ratapihan. Kuvasin Heinolan radan päätepisteen, josta oli aikomus jatkaa rataa Mikkelin, kenties kauemmaksikin.

Jatkuuko rautatie tästä joskus Savoon asti?

Ratapiharetken jälkeen nautiskelin kahvin ja pullan Saippuakahvilassa.

Ennen lähtöä kävin Tommolankadun sillalla kuvaamassa Lahdesta saapuvan tavarajunan. Näin oli Heinola-päivä pulkassa ja hyppäsin linja-autoon numero 72.

Elokuvateatterit

Sattumoisin kävelin jokaisessa kaupungissa elokuvateatterin ohi.

Kotka.
Kotka.
Riihimäki.
Heinola.

Kevätretki Lehmusreitille

Lehmusreitti on lahtelaisille tuttu ja monet ovat kävelleet siitä ainakin osia, useat kokonaankin. Oma kokemus reitista on muodostunut pienistä pätkistä sieltä täältä. Sitä on ollutkin vaikea välttää, kiertäähän se ympäri keskustaa, kokonaispituuden ollessa n. 11-13 kilometriä.

Kaverini pyysi mukaansa kiertämään koko reitin, ja toki suostuin. Ei sitä ehkä yksin olisi tullut lähdettyä. Edellisenä iltana tutustuin tarkemmin reittiin: sivustolla Lahden seudun luonto on reitistä kattavasti tietoa. Alla kartta reitistä, joka on nähtävillä em. sivustolla.

Lehmusreitti kiertää Lahden keskustan (Kartta: Lahden seudun luonto)

Sivuilla kerrotaan että “pääasiassa polku kulkee erilaisissa metsissä: mäntykankailla, kuusikoissa, puistoissa ja rehevissä lehdoissa. Se nousee järvenrannasta harjujen laelle ja kallioiden näköalapaikoille. Metsien lisäksi reitti tarjoaa kulttuuriympäristöjä, niittymäisiä ja soistuneita alueita, jääkauden muistomerkkejä ja paljon muuta. Katuosuudet luontokohteiden välillä jäävät lyhyiksi.”

Keskustan puistopolku koostuu kahdeksasta pääkohteesta: Vesijärvi, Teivaanmäki ja Häränsilmä, Radiomäki, Kaupungintalo ja Lotilanharju, Metelinmäki ja Mustankallionmäki, Vesteråsinpuisto, Niemenkalliot sekä Kariniemi. Ylläolevassa kartassa on lisäksi numeroitu 21 paikkaa. Aloitimme matka jota kuinkin reitin keskeltä ja lähdimme kiertämään “väärään” suuntaan.

Matka alkoi sunnuntai-iltapäivänä n. klo 13 aikoihin Lounaankadulta, aivan Salpausselän juurelta. Suuntasimme Metelinmäelle tai ehkä tuttavammin Mustankallionmäen suuntaan. Keli oli mitä parhain. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja tuulta oli tuskin nimeksikään. Täydellinen päivä tutustua Lehmusreittiin koko matkaltaan.
Mustankallionmäellä, jotakuinkin entisen Paavolan soranottopaikan yläpuolella, oli ensimmäinen kännykkäkameran kuvaustauko. Paikka on erinomainen paikka, josta saisi kunnon kameralla tyylillä ikuistettua Lahden maamerkit.

Ohitimme Mustankallion hautausmaan. Hieman ennen vesitornia vastaan tulivat isä ja poika, jotka kyselivät luolista. Siinä sitten porukassa pohdittiin luolien sijaintia (itse vain näytin siltä että pohtisin, koska minulla ei ollut asiasta mitään tietoa).

Vesitornilta matka jatkui Kivimaan kouluille, jossa kehuttiin vanhaa koulurakennusta ja sen mittasuhteita ja muotoja. Koulujen takaa kulkeneen reitin varrelle osui Vesteråsinpuisto, jossa kesäisin laiduntavat lampaat.

Ihmettelimme vielä Lepolankadun elintarvikekioskin sinnikkyyttä Mukkulankadun varrella. Mielenkiintoinen osuus alkoi kioskin jälkeen kun nousimme Niemenkallioille. Siitä kohtaa en ollut aiemmin kulkenut. Kivikkoinen maasto yhdessä lehtometsän kanssa oli hieno kokemus ja jälleen tuli tuntu että olisin kokemassa jotain spektaakkelimaista seikkailua.

Niemen kallioilla pidimme ensimmäisen evästauon ja yritimme ihastella kerrostalojen peittämää järvinäkymää. Matkan jatkuttua vastaan tulivat taas tutut isä ja poika. Olivat kuulemma löytäneet Mustankallionmäen luolat.

Lehmusreitti on merkitty puihin tai tolppiin vihrein lehmuksenlehtimerkein, mutta aika ajoin reitin seuraava opastava merkki katosi silmistä, ja sitä oli sitten hieman etsittävä katseella. Olin toki kunnon Lahti-turistina tulostanut reitin kartan, josta välillä lunttasin.

Matka jatkui Ankkurin marketin kautta Kariniemeen. Kariniemenmäen puusto, kasvillisuus ja mäelle sijoitettu Lahti Arboretum tekevat mäestä erityisesti kesäisin eksoottisen paikan. Puistoa täydentävät Olavi Lanun mainiot veistokset. Totesin, että kyllä mäen päälle yksi puusta rakennettu (kesä)kahvila mahtuisi.

Kariniemen mäeltä laskeuduttiin satamaan. Siellä olikin väkeä siihen malliin, ettei poikkeustilanteesta ollut tietoakaan. Satamassa pidimme toisen tauon. Keskustelua herättivät erityisesti lokit.

Vanhaa satamaradan pohjaa seuraten nousimme Rauhalan ohi Teivaanmäelle. Kävimme Häränsilmän rannalla päivittelemässä umpeenkasvua. Matka jatkui hyppyrimäkien takaa kohti Kisatulikukkulaa. Ennen sitä pysähdyimme ihmettelemään matkantekoa. Urheilukeskuksesta näkyi vesitorni, jonka juurella olimme juuri olleet. Näin se vain matka eteni.

Kisatulikukkulalla perehdyimme vuoden 1918 taisteluista kertoviin infotauluihin ja tämän osuuden puheenaiheet liittyivät tuohon sotaan.

Kukkulan itäpuolella matka katkesi entiseen satamarataan ja sen maaleikkaukseen. Siinä kohtaa totesin, että kaupunki voisi rakentaa sillan radan yli (kuten myös Hollolankadun ja Iso-Paavolankadun yli, silloista olen kirjoittanut mm. täällä).

Radiomäeltä matka jatkui Puistokatua Yrjönkadun kautta Onnelantielle, josta nousimme jälleen mäen päälle. Iso-Paavolankatu jouduttiin ylittämään laskeutumalla mäen päältä ja nousemalla taas mäen päälle. Tyypillistä Lahtea, mikä tietysti kaupungista kiinnostavan (myös) maastonmuotojen osaltakin. Hieman siinä hyväntahtoisesti naureskeltiin seinäjokelaisille, kun eivät pääse kokemaan tällaista mäkistä herkkua.

Perillä Lounaankadulla olimme n. klo 17, joten matkaan kului vajaa neljä tuntia. Matka oli erittäin onnistunut, niin kuntoilunkin kuin sivistymisenkin kannalta. Mäkinen Lahti tarjosi jälleen uusia kulmia ja kotikaupungista oppi kaikkea uutta. Retkikaverin kanssa keskustelu painottui ympäristön havaintoihin liittyviin asioihin ja paikallishistoriaan, mutta puheenaiheet rönsyilivät aina maailmanpolitiikan painopisteisiin kuin asunto- ja talouspolitiikkaan.

Lehmusreitti 5/5 eli vahva suositus. Kyllä kelpaa olla lahtelainen.

Liikennemerkeistä

Artikkeli on kirjoitettu kepeällä mielellä, mutta jutulla on paikkansa koskien lähiympäristön havainnoimisesta. Usein kuljemme lähiympäristössä tuttuja reittejä, välillä on kuitenkin hyvä ottaa pää pois puskasta ja tarkastella mitä uutta tai vanhaa jo ennestään näennäisen tuttu ympäristö tarjoaa. Joku kenties kiinnittää huomiota vastaleikattuun nurmeen, toinen kukkaloistoon ja kolmas ehkä tuijottaa liikennemerkkejä.
Vaikka tämän jutun pääosassa ovat liikennemerkit, jotka sinänsä ovat kiinnostavia – artikkeli kannustaa oman lähiseudun tarkkailuun ja yksityiskohtien löytämiseen.

Liikennemerkkikatsaus:

1. Neljän tien risteys ja kolme kolmiota. Kolmiot ovat Neljänkaivonkadulta ja Muorikujalta sekä Kullankukkulanpolun kevyen liikenteen väylältä tultaessa.

2. Nikkarinkadun ja Sinikantien risteyksessä joka suunnalta saapuvilla on stop-merkki. Tällaisia risteyksiä näkee usein Yhdysvalloissa.

3. Orimattilan Erkko-lukion pihalla on moottorikäyttöisellä ajoneuvolla ajokielletty -merkki on päivitetty omatoimisesti. Nyt päivitettykin merkki on vanhentunut uuden merkin tullessa voimaan viime vuoden kesäkuussa.

4. Pysäköintikieltoaluemerkki Salpauksen pihassa on asennettu väärinpäin. En tiedä, miten tieliikennelaki tulkitsee, jos pysäköi tähän? Teillä ja turuilla -blogi on myös tarttunut aiheeseen. Mitä sanoo tieliikennelaki?

5. Kisapuistossa 3 x moottorikäyttöisellä ajoneuvolla ajokielletty -merkkiä lisäkilvin.

6. Tuunattu töyssyjä-merkki. Tee-se-itse-halvemmalla.

7. Sotkujen ja tagien julkaisemisen suhteen olen erittäin kielteinen, mutta teen nyt poikkeuksen. Mytäjäisen bussipysäkille pääsee myös sukellusveneellä.

8. Loviisankadulla poliisilaitoksella oli varoitusvalo ja läpiajokielto Salininkadulle, koskiko myös Hämeen poliisilaitoksen poliisiautoja? Valoa en nähnyt koskaan toiminnassa, laitos siirtyi Hennalaan vuonna 2018.

9. Radansivunkatu. Kulku kevyelle liikenteelle, ja Puksulle. Puksu on erisnimi vaunuja vetävälle traktorille eli kaupunkijunalle.

10. Ahtialassa on yhdistetty kävelytie ja autotie? Ei tieliikennelain mukainen.

11.1 Tasoristys. Kevyen liikenteen ylikäytävä pakollisella pysähdyksellä ilman tasoristeysmerkkejä (lisätty myöhemmin) Lemminkäisenkadun päässä. Lisämausteen tuovat manuaalisesti avattavat portit.

11.2 Tasoristeys. Niemenkadulla kevyttäliikennettä junasta varoittaa varoituskolmiot lisäkilvillä. Autoille tasoristeysmerkkien lisäksi vilkkuva keltainen.

Liikennevaloista

Liikennevaloista olen kirjoittanut enemmn täällä. Alla kuitenkin vielä ajankohtaiset poiminta.
Eteläisen Kehätien valmisttua viime joulukuussa, esimerkiksi Uudenmaankadun valoristeyksiin on asennettu vihdoin yksiaukkoisia vihreitä nuolia kertomaan että vastaantulevilla on punainen valo, joten vasemmalle kääntyjille on vapaa kulku.
Tällaista samanlaista olen jo aiemmin ehdottanut Vesijärvenkadun ja Hämeenkadun risteykseen, kun Hämeenkadulta käännytään idästä tullessa Vesijärvenkadulle etelään. Kuva alla.

Muita merkkejä

Karjalankadun pienkerrostalon porttikongin vanha “Varo lapsia” -merkki
Merkki lienee asennettu talon valmistuttua.

Kadonnut Ilomäki

Hollolan Lahti -lehdessä 3/2018 oli laatimani yhteenveto Länsiharjun koulun alkutaipaleesta. Jutun yhteydessä oli harvinainen valokuva (Lahden kaupungin kuva-arkisto), näkyi mm. Kullankukkula ja kadonnut Iiliäislampi. Valokuva oli otettu etelään Ilomäen rinteeltä arviolta 1920-luvulla.

Kartassa näkyy soranottopaikka, johon johtaa pistoraide. Osakartta: Lahden Kaupunkiympäristö

Mikä on Ilomäki? Lahden Paikannimistö -kirja kertoo kyseisestä mäestä seuraavaa: ”Mäki (Ilomäki), joka oli aiemmin lähes yhtä korkea kuin Radiomäki. Sittemmin mäki on madaltunut, kun siitä on ajettu hiekkaa.” Mäellä on pidetty aikoinaan juhannusjuhlia, kuten viereisellä Kullankukkulallakin. Mäkeä tai osaa Ilomäestä on kutsuttu Santamäeksi. Liekö se uudempi nimi?

Oheisessa topografisen kartan osassa näkyy hyvin miten mäkeä on käytetty soran ottoon. Iso osa mäestä on hävinnyt, muistutuksena vain jyrkkä hiekkareuna, joka sekin tulisi myöhemmin häviämään. Havaintoni mukaan (Ilo)mäestä on jäljellä Helsingintien ja Vähätalonkadun välissä oleva kohouma. Entisen mäen jyrkkyys on nykyäänkin ha vaittavissa hyvin Kullankukkulanpolun ja Rahikankadun välillä kulkevan Tanhupolun kohdalla. Tosin en tiedä, tukeeko geologia havaintojani eli onko nuo mainitsemani kohteet laskettu aiemmin Ilomäen osiksi. Silmämääräisesti asia olisi näin.

Selailtuani internetissä Finna-palvelua silmiini osui useita mielenkiintoisia kuvia Lahden ratapihalla sijaitsevista puuaumoista. Kuvat ajoittuvat vuosille 1920-25, joten se ajoittuu
samoihin aikoihin ylläolevan kartan kanssa. Yksi sarjan kuvista on otettu Selänmäeltä Ilomäen suuntaan. Siinä olevat puuaumat ovat kuvan edustalla pääosassa, mutta niiden takana avautuu mielenkiintoinen maisema, kovin erilainen kuin mitä se on nykyään. Rautatietä ylittävää maantiesiltaa ei tuolloin ollut vaan paikalla oli tasoylikäytävä. Tie kulki etelään mäkeä ylös nykyistä Vähätalonkatua pitkin. Kuvan perusteella mäkihän on ollut nykyisen Helsingintien kohdalla hyvin jyrkkä. Tuolloin kadun nimi oli Hennalankatu, joka kulki Mytäjäisistä kasarmille.

Starkin alue vuonna 2009 (Kuva: Sauli Hirvonen)

Starkin alue vuonna 2019 kun rakennukset on purettu (Kuva: Sauli Hirvonen)

Lahdesta suoraan Helsinkiin johtanut maantie valmistui vuonna 1955 ja samalla valmistui radan ylittävä silta. Sittemmin sitä kutsuttiin Starkin sillaksi, viereisen Starckjohannin varaston mukaan. Ylemmästä kuvasta löytyy rautatien lisäksi muutakin tuttua. Oikealla radan kaarteessa on ratavartijantupa, joka on yhä nykyäänkin samalla paikalla. Molemmissa kuvissa alueen täyttää hiekka, tosin alemmassa kuvassa ta-
saisena kenttänä. Kuvien ottamisen välissä on tapahtunut paljon: Mäki on kadonnut, teollinen toiminta on loppunut ja teollisuus- ja varastorakennukset ovat purettu. Länsiharjun koulu näkyy entisen mäen takana. Alueelle nousee uusia taloja sadoil-
le asukkaille. Alueen nimeksi tulee Vahva-Jussi, Starckjohannin perustajan mukaan.

Artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 2/2019