Kadonnut Ilomäki

Hollolan Lahti -lehdessä 3/2018 oli laatimani yhteenveto Länsiharjun koulun alkutaipaleesta. Jutun yhteydessä oli harvinainen valokuva (Lahden kaupungin kuva-arkisto), näkyi mm. Kullankukkula ja kadonnut Iiliäislampi. Valokuva oli otettu etelään Ilomäen rinteeltä arviolta 1920-luvulla.

Kartassa näkyy soranottopaikka, johon johtaa pistoraide. Osakartta: Lahden Kaupunkiympäristö

Mikä on Ilomäki? Lahden Paikannimistö -kirja kertoo kyseisestä mäestä seuraavaa: ”Mäki (Ilomäki), joka oli aiemmin lähes yhtä korkea kuin Radiomäki. Sittemmin mäki on madaltunut, kun siitä on ajettu hiekkaa.” Mäellä on pidetty aikoinaan juhannusjuhlia, kuten viereisellä Kullankukkulallakin. Mäkeä tai osaa Ilomäestä on kutsuttu Santamäeksi. Liekö se uudempi nimi?

Oheisessa topografisen kartan osassa näkyy hyvin miten mäkeä on käytetty soran ottoon. Iso osa mäestä on hävinnyt, muistutuksena vain jyrkkä hiekkareuna, joka sekin tulisi myöhemmin häviämään. Havaintoni mukaan (Ilo)mäestä on jäljellä Helsingintien ja Vähätalonkadun välissä oleva kohouma. Entisen mäen jyrkkyys on nykyäänkin ha vaittavissa hyvin Kullankukkulanpolun ja Rahikankadun välillä kulkevan Tanhupolun kohdalla. Tosin en tiedä, tukeeko geologia havaintojani eli onko nuo mainitsemani kohteet laskettu aiemmin Ilomäen osiksi. Silmämääräisesti asia olisi näin.

Selailtuani internetissä Finna-palvelua silmiini osui useita mielenkiintoisia kuvia Lahden ratapihalla sijaitsevista puuaumoista. Kuvat ajoittuvat vuosille 1920-25, joten se ajoittuu
samoihin aikoihin ylläolevan kartan kanssa. Yksi sarjan kuvista on otettu Selänmäeltä Ilomäen suuntaan. Siinä olevat puuaumat ovat kuvan edustalla pääosassa, mutta niiden takana avautuu mielenkiintoinen maisema, kovin erilainen kuin mitä se on nykyään. Rautatietä ylittävää maantiesiltaa ei tuolloin ollut vaan paikalla oli tasoylikäytävä. Tie kulki etelään mäkeä ylös nykyistä Vähätalonkatua pitkin. Kuvan perusteella mäkihän on ollut nykyisen Helsingintien kohdalla hyvin jyrkkä. Tuolloin kadun nimi oli Hennalankatu, joka kulki Mytäjäisistä kasarmille.

Starkin alue vuonna 2009 (Kuva: Sauli Hirvonen)

Starkin alue vuonna 2019 kun rakennukset on purettu (Kuva: Sauli Hirvonen)

Lahdesta suoraan Helsinkiin johtanut maantie valmistui vuonna 1955 ja samalla valmistui radan ylittävä silta. Sittemmin sitä kutsuttiin Starkin sillaksi, viereisen Starckjohannin varaston mukaan. Ylemmästä kuvasta löytyy rautatien lisäksi muutakin tuttua. Oikealla radan kaarteessa on ratavartijantupa, joka on yhä nykyäänkin samalla paikalla. Molemmissa kuvissa alueen täyttää hiekka, tosin alemmassa kuvassa ta-
saisena kenttänä. Kuvien ottamisen välissä on tapahtunut paljon: Mäki on kadonnut, teollinen toiminta on loppunut ja teollisuus- ja varastorakennukset ovat purettu. Länsiharjun koulu näkyy entisen mäen takana. Alueelle nousee uusia taloja sadoil-
le asukkaille. Alueen nimeksi tulee Vahva-Jussi, Starckjohannin perustajan mukaan.

Artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 2/2019

Iiliäinen – kadonnut lampi

Lahdessa on ollut paljon pikku lampia ja suppia, jotka ovat kadonneet rakentamisen yhteydessä. Mainittakoon mm. nykyisen jäähallin kohdin ollut lampi sekä Sopenkorvessa ollut Pörssinpassi. Alueen tunnetuimpia lienevät Mytäjäinen ja Häränsilmä. Käsittääkseni Mytäjäisen eteläreunaa tosin täytettiin radan rakentamisen yhteydessä.

Näin entisenä etelälahtelaisena yksi kiinnostava kohde on Länsiharjun koulun vieressä sijainnut, jo nyt kadonnut Kullankukkulanlampi tai Iiliäislampi, josta on virallista tietoa niukalti. Lampi oli ilmeisesti syvä ja sen pinta-alaksi on mainittu 4000 neliömetriä. Lopulta suo ja lampi kuivatettiin ja täytettiin. Lahden Paikannimistö kertoo, että lampi olisi täytetty ennen koulun rakentamista: “ Illiäinen/Iiliäispassi, Kullankukkulanlampi. Entinen suurehko ja syvä lampi, jossa oli iiliäismatoja. Lampi täytettiin v. 1928 ja paikalle rakennettiin myöhemmin Länsiharjun koulu.” Ehkä vain osa lammesta täytettiin, sillä lähes umpeenkasvanut lampi oli vielä 1930-luvulla olemassa, sillloin kun koulu oli jo aloittanut toimintansa. Lampea muistelee kaksi koululaista Länsiharjun koulu 125 vuotta -kirjassa, joista alla poimintoja.
Jossain muistitiedoissa mainittiin, että lopullisesti lampi katosi 1950-luvun aikana.

Lampi näkyy kuvan keskellä. Osasuurennos kartasta 1898-1903. (Kartta Lahden kaupunki, kaupunkiympäristö)

Itselläni on lampeen liittyviä muistikuvia 1980-luvulta. Tuolloin lampea ei siis enää ollut, mutta rannan muodot olivat selvästi nähtävissä, osittain vielä tänäänkin. Lammen paikalla oli tuolloin ruohittunut hiekkakenttä, joka toimi meidän koululaisten pelikenttänä. Sittemmin kenttäkin on hävinnyt uudisrakennusten tieltä.

Aino Marola: Hytkyttelyä suopassissa

“Vanhan koulun lähellä oli suopassi. Siellä mulittiin. Siinä suonsilmäkkeessä oli mukava hytkytellä, kun se antoi perää. Siellä oli ihan avovettäkin. Meillä oli ihan sellainen tapa, että opettaja huusi meille monta kertaa: ’Tulkaa jo pois sieltä!’ Kun kastui, liitutaulun takana oli uuni, missä sai vaatteita kuivatella. Taulut oli silloin sellaisia liikuteltavia.

Pihalla oli opettajien kiusaksi toinenkin ongelma. Se viehätti kyllä meitä oppilaita, sillä suolla oli syksyisin karpaloita. Kun suo talvella jäätyi, sinne tehtiin luistinrata. Joskus hakattiin jäähän avanto ja laitettiin siihen lepän ranka. Sitä sitten pyöritettiin ja sieltä tuli ruohoja ja ruuttanoita.” (Länsiharjun koulu 125 vuotta, s. 31)

Pentti Heino: Iiliäispassi ja napakelkka

“Koulun piha rajoittui Iiliäislampeen ja sen ympärillä olevaan suohon, jonka jokainen tiesi sellaiseksi, että sinne uppoaa. Todennäköisesti suo oli ollut aiemmin lampea, joka oli hiljalleen maatunut umpeen reunoiltaan. Olihan se aikamoinen lätäkkö silloinkin. Talvellakin lammella oli touhua. Sinne oli rakennettu napakelkka. Siihen lammen jäähän pystytettiin tolppa, jossa oli 4-5 metriä pitkä aisa, jonka päähän pantiin mahakelkka. Sitten toiset työnsivät kelkkaa ympäri ja toiset olivat kyydissä. Se oli sellainen harrastus, mitä ei harrastettu paljonkaan välitunnilla. Kun koulu oli päättynyt, niin reput heitettiin hankeen ja sinne mentiin leikkimään.”
Pentti Heino kertoo myös, että Kullankukkula toimi hyppyrimäkiharrastuksissa: ”Ihan Kullankukkulan huipulta otettiin vauhtia ja Iiliäislammen jäälle se sitten pysähtyi.” (Länsiharjun koulu 125 vuotta, s. 45)

Sauli Hirvonen:

“Omana kouluaikana 1980-luvun puolivälin jälkeen lammen paikalla oli ruohottunut hiekkakenttä, jossa mm. pelasimme jalkapalloa välitunnilla. Sittemmin kentälle on rakennettu koulun lisärakennuksia, viimeimpänä liikuntahalli. Omana kouluaikani kentän nousevat reunat eli entiset rantatörmät olivat vielä selkeästi nähtävillä. Kullankukkulan puoleinen törmä on vielä tänäpäivänäkin selkeästi nähtävissä, muut ovat hävinneet rakentamiseen liittyvissä maansiirtotöissä.

Koulun ympärillä oli ränsistyneitä puutaloja, joissa asui paljon ns. laitapuolen porukkaa. Autiotaloissa me pojat kävimme tekemässä kepposiamme. Viimeiset talot on taidettu purkaa viimeistään 1980-90-lukujen taitteessa.

Muistan myös aikoinaan kuulleeni sellaisen tarinan, että suosta oli joskus aikoinaan nostettu naisen ruumis. En muista keneltä kuulin moisen huhun, ja ehkä se oli kerrottu vain pelottelumielessä. Se toi kuitenkin oman jännityksensä, olihan ympäristössä vielä tuolloin purkua odottavia vanhoja autiorakennuksia.”  

Lähteet:
Länsiharjun koulu 125 vuotta (1996)
Lahden Paikannimistö (1994)

Kampusraitin vaikutuksia?

Kirjoitin joulukuussa 2018 Lahden Niemeen avatusta Kampusraitista, joka rakennettiin Mukkulan ratapihan pohjoispuolelle yhdistämään Niemen yrityspuiston ja LAMK:n NiemiCampuksen. Pyöräteistä olen kirjoittanut mm. täällä ja täällä. Jälkimmäisen linkin jutussa Pyörällä päästään Lahdessa osa 2 (24.6.2016) kirjoitin seuraavaa:

Lahden rundi?

Eli pyörällä Lahden ympäri? Kuten jo ensimmäisessä osassa totesin, Lahden kaupunkihan on hyvin mäkinen, mikä tietysti tekee siitä pyöräilijän näkökulmasta mielenkiintoisen ja ajoittain haastellisen.
Ajatuksena olisi jatkaa pyörätietä Niemestä Mukkulanradan vartta aina Myllypohjaan asti ja sieltä Tonttilan kautta pääradanvarteen ja Askon alueelle. Nythän Niemestä Myllypohjan itä-länsisuuntainen poikittaisliikenne (kevyt) on suhteellisen huonolla tolalla ja epäyhtenäinen.
Tällaisellä väylällä lahtelaisivat saisivat oman baanan eli lahtelaisittain rundin. Rundilla ei olisi juurikaan nousuja ja sen varrelle sijoittuvat Niemen kampusalue, Vipusenkadun koulutuskeskus sekä satoja teollisuustyöpaikkoja. Rundi ei siis olisi itsetarkoitus vaan se yhdistäisi rautatieaseman seudun ja radanvarren ’pohjoisen’ opiskelu- ja työpaikat.
Näin Lahti saisi ympyräradan pyöräilijöiden käyttöön.

Mukkulan rata Vanhantien sillalta kuvattuna Iskun tehtaiden suuntaan syksyllä 2018. Radan vieressä kulkee polku. (Sauli Hirvonen)

Nyt kun raitti on virallisesti ollut auki tammikuusta asti, voisin hieman tehdä yhteenvetoa havainnoistani.

Mukkulan rataa Verstaskadun tasoristeyksestä itään päin. (Kuva Sauli Hirvonen)

Nykyinen työpaikkani on (muutaman vuoden tauon jälkeen) Mukkulanradan varrella. Tammikuusta lähtien olen sivusta seurannut raitin valmistumisen vaikutuksia lähinnä Mukkulankadulta itään päin. Olenkin ollut havaitsevani kasvavaa liikehdintää Mukkulan radalla, kun vertaan sitä muutaman vuden takaiseen. Vaikka junia liikkuu vain muutamana kertana viikossa, on riski onnettomuuteen, erityisesti siksi, että ihmiset tuntuvat liikkuvan radalla varsin huolettomasti. Rataa käytetään pyörätienä, lenkkeilypolkuna (monesti kuulokkeet korvilla) ja koirien ulkoiluttamiseen. Kuten kirjoitin em. sitaatissa, toivottavasti kaupungilla on suunnitelmia jatkaa kevyen liikeenteen väylää itään päin. Ainakin tämän rajallisen kokemukseni mukaan ilmeisesti tarvetta on.

Jatkuuko raitti tulevaisuudessa Niemenkadun yli rantaan? Kuva on syksyltä 2018. (Sauli Hirvonen)

Lisäksi kun Niemen uusi asuinalue valmistuu, lienee selvää (?), että kaupunki jatkaa Kampusraittia Niemenkadun yli rantaan. Itsekin välillä toki tykkään kulkea rannan kautta Niemeen ja siitä Mukkulankadulle. Ehkä tulevaisuudessa tämä reitti on selkeästi yhtenäinen koko matkaltaan.

Länsiharjun koulu 1872-32

Vuonna 1866 annettiin kansakouluasetus, jonka pohjalta luotiin kansakoululaitos. Se antoi kunnille mahdollisuuden perustaa kansakouluja, tytöille ja pojille omat. Vuonna 1867 Hollolaan perustettiin yksityishenkilöiden toimesta ensimmäisen pojille tarkoitetun kansakoulun Uskilaan ja tytöille Hälvälään.

Kolmas Hollolan koulu avattiin 1.10.1871 Lahden kylään. Hovineuvos August Fellman perusti Lahden kylän koulun ja sijoitti sen omiin tiloihin, majatalona toimineeseen rakennukseen Jalkarantaan johtaneen tien alkupäässä.

Kauppala-aikana perustettiin Vuorikadun koulu, jonka tilat valmistuivat vuonna 1902. Kylän koulua alettiin kutsua Lahden Läntiseksi kansakouluksi vuonna 1910, kun Möysän koulu valmistui, jota kutsuttiin Itäiseksi kansakouluksi. Anttilanmäkin sai samana vuonna koulun, jota kutsuttiin Eteläiseksi.

Muita kouluja oli ollut Varikon koulu vuodesta 1881 ja Okeroisten koulu, joka valmistui vuonna 1902. Ilmansuuntaa osoittavista nimistä luovuttiin sotien jälkeen ja Lahden Läntisestä kansakoulusta tuli lukukautena 1945-46 Länsiharjun koulu.

Vuonna 1871 Lahtikin oli siis saanut oman kansakoulunsa, mutta varsinainen koulurakennus puuttui. Lopulta sopiva paikka löytyi (nykyisen) Hollolankadun varrelta. Rakennustarvikkeet ja -aineet hankittiin paikallisilta ja ne olivat tarkkaan mainittu Hollolan kuntakokouksen pöytäkirjasta. Koulurakennus valmistui vuonna 1873 ja nimettiin Lahden kylän kouluksi. Uuden koulun piiriin kuuluivat Vesikansan kylien lisäksi Okeroinen, Jalkaranta ja Messilä. Vuonna 1874 päätettiin rakentaa ulkorakennus, johon kuului navetta, aitta, liiteri ja käymälät. Talollisilta kerättiin jälleen rakennusaineet ja rahaa kannettiin myös veroäyrien luvun mukaan.

August Fellman rahoitti perustamaansa koulunsa ensimmäisenä vuonna yksin. Valtion osuuden saamisen ehtona oli, että opettaja oli seminaarin käynyt opettaja. Koulun ensimmäistä opettajaa ei tunneta, mutta toiseksi opettajaksi valittiin v. 1872 J.H. Silvonen, joka täytti pätevyysehdot ja valtionosuutta palkkaan saatiinkin. Vuodesta 1872 eteenpäin koulun rahoituksen järjestäminen siirtyi Hollolan kunnalle, ts. kerätä verot koulun ylläpitoon ja opettajan palkkoihin.

Silvonen hoiti toimeensa aina vuoteen 1900 asti. Perimätiedon mukaan hän oli myöhemmin kehunut, että “hänen koulustansa on lähtynyt monia suuria herrroja, kuten Hellstenin Kusti (valtioneuvos J. K. Paasikivi), valtion rautateitten pääjohtaja, valtioneuvos Ahonen ja monia muita”.

Hollolan kuntakokouksessa kesäkuussa 1883 hirsinen, talvella vetoisa, koulurakennus päätettiin laudoittaa ja maalata. Tulevina vuosina oppilasmäärien kasvaessa koulun tilat kävivät entistä ahtaimmiksi. Vuonna 1896 päätettiin rakentaa käsityöhuone, lisäluokka rakennettiin 1902 ja alakerran opettajien asunto otettiin koulukäyttöön vuonna 1907. Vuonna 1908 rakennettiin erillinen lisärakennus, jonka alakerrassa oli veistohuone ja yläkerrassa opettajien asunnot.

Vuosisadan alussa elettiin kuitenkin pula-aikaa ja koulujen talous oli tiukilla. Vuonna 1905 opettajat pyysivät koulun pihalle valopistettä, jotta pimeän aikaan iltavuoron oppilaita olisi ollut mahdollista valvoa. Pyyntö evättiin, sillä siitä olisi koitunut kohtuuttomia kustannuksia. Sähkövalo koululle saatiin vuonna 1917, vesiposti oli saatu jo aikaisemmin.

Sisällissodassa Lahden kylän kouluun osui tykinammus, jonka seurauksena opettajien asuinrakennus paloi. Palo tuhosi osan koulun arkistoa ja kylän toiminnasta ei ole vuosilta 1908-1915 paljonkaan tietoa. Koulun opettajien asuinrakennus tuhoutui ja koulurakennuksen siipirakennus vaurioitui pahoin. Koulunkäynti jouduttiin keskeyttämään. Johtokunta korjautti tuhoutuneen luokkarakennuksen välittömästi, uuteen opettajien asuinrakennukseen ei Hollolan kunnalta saatu varoja. Koulu olisi tarvinnut yhden luokkahuoneen lisää sekä voimistelusalin. Näihinkään varoja ei myönnetty, sillä oli odotettavissa että Hollolaan kuuluvia esikaupunkialueita tultaisiin liittämään jossain vaiheessa Lahden kaupunkiin.

Länsiharjun koulun rakennukset talvella 2008. Koulu peruskorjattiin ja pihalle valmistui mm. uusi liikuntahalli vuonna 2018. (Kuva Sauli Hirvonen)

Uusi koulurakennus

Esikaupunkialueiden liitosten vuoksi Hollolan kunta ei ollut suostunut rakentamaan uutta Läntistä koulua johtakunnan usein esitetyistä toiveista huolimatta. Kyseinen kuntaliitos oli tarkoitus toteuttaa vuonna 1933. Niinpä koulun johtokunta teki ehdotuksen lokakuussa 1929 Lahden kaupunginvaltuustolle että “ryhdyttäisiin toimenpiteisiin uuden kansakoulun rakentamiseksi kaupunkiin”.

Marraskuun kokouksessa kaupunki hyväksyi ehdotuksen ja asetti toimikunnan valmistelemaan uuden koulun rakentamista. Joulukuussa toimikunta päättyi ryhtyä suunnittelemaan koulutaloa. Suunnitelman pohjalta piirustukset laati kaupunginarkkitehti Kaarlo Könönen. Suunnitelma ei kuitenkaan kelvannut kouluhallitukselle ja rakennuksesta pyyhittiin yksi kerros pois. Rakennusta pidettiin liian suurena maalaiskyläkouluksi.

Hollolan kunta ja Lahden kaupunki neuvottelivat koulun rakentamisesta. Sovittiin, että Hollola rakennuttaa koulun ja hakee siihen valtionavut ja lainat. Lahden kaupunki hankkii tontin ja suorittaa koulun rakennustyön ja rahoittaa koulun siltä osin kun valtionapu ei riitä. Lisäksi Hollolan kunta saa käyttää koulua siihen asti kunnes esikaupunki on liitetty Lahteen. Tämän jälkeen koulu siirtyy lainoineen kaupungille. Hollolan kunnan valtuusto hyväksyi ehdotukset, mutta vaati, että Lahti korvaa Hollolalle kaikki Läntisen koulun ylläpidosta yli valtionavun aiheutuneet kustannukset ja sitoutuu ottamaan vastaan nykyisen koulurakennuksen yhteisen arviolautakunnan esittämästä hinnasta sekä suostuu käyttämään uuden koulun koulun rakennus- ja maanraivaustöissä puoliksi Hollolan kunnan työväkeä. Yhteisesti hyväksytty sopimus allekirjoitettiin 17.9.1930.

Uudelle koululle ostettiin tontti rautatien eteläpuolelta Sulo ja Eine Hilda Alestalolta Vähätalon tilasta. Tontin pinta-ala oli yli 16 000 neliömetriä, josta 4000 oli suoalue, joka myöhemmin kuivatettiin ja täytettiin. Tontin hinta oli 195 000 euroa. Kaupunginvaltuusto hyväksyi ensimmäisen rakennussuunnitelman, jonka kustannusarvio oli 4 860 000 markkaa. Kouluhallitus piti tätä liian kalliina ja vaati suunnitelman supistamista. Lopulta rakennuksen hinnaksi tuli 3 miljoonaa markkaa.

Koulurakennus rakennettiin arkkitehti Könösen piirustusten mukaisesti tukevarakentaiseksi. Rakennusaineena käytettiin pääasiassa tiiltä, kalkkia ja sementtiä. Varsinaisen opetuksen käyttöön tuli 10 luokkahuonetta, tyttöjen ja poikien käsityöluokat, juhlasali sekä ruokasali ja keittiö, jatkoluokille myös oma opetuskeittiö. Koulutaloon rakennettiin opettajille ja talonmies-vahtimestarille asunnot sekä oppilaille että asukkaille tarvittavat sosiaalitilat. Hammashoitola perustettiin koulun tiloihin vuonna 1937.

Koulu vihittiin 18. päivänä vuonna 1932. Syyslukukauden alussa oli koulussa 12 kansakoululuokkaa ja 4 jatkoluokka. Oppilaita oli ensimmäisenä vuonna 460 ja opettajia 12.  Koulu toimi alusta alkaen osittain kahdessa vuorossa, jatkoluokat iltaisin. Oppilasmäärä kasvoi vuosivuodelta. Vuonna 1937 oppilaita oli 547, kymmenen vuotta myöhemmin jo 878. Tuolloin luokkia oli 27 ja opettajia 30.

Artikkeli on julkaistu alunperin Hollolan Lahti -lehdessä 2/2018.
Jutun on koostanut Sauli Hirvonen ja se perustuu Länsiharjun koulu 125 vuotta -kirjaan (toimittanut Rauno K Kurki)

Länsiharjunkoulun saneeraus käynnissä elokuussa 2018. (Kuva Sauli Hirvonen)

 

Lue jutut: Iiliäinen ja Kullankukkula 

Länsiharjun koulussa

 

Kävellessäni eräänä päivänä Rautatienkadun Aleksis K. -kirjakaupan ohi, jäin tuttuun tyyliin katselemaan näyteikkunan tarjontaa. Ikkunallahan on esillä usein paikallishistoriaa käsitteleviä kirjoja. Kyseinen liike onkin rikastuttanut Lahti-Seuran kirjastoa jo monilla mielenkiintoisilla teoksilla. Sillä kertaa huomioni kiinnittyi kirjaan nimeltään ”Länsiharjun koulu 125 vuotta – Koulutyötä vuodesta 1877”. Kirja on julkaistu vuonna 1996 ja sen on toimittanut koulun silloinen rehtori Rauno K Kurki.

Suurin syy siihen miksi kiinnostuin kirjasta oli se, että kävin itse Länsiharjun koulun vuosina 1986-92, ja tuolloin rehtorina toimi Kurki. Kun aloitin koulunkäyntini, rakennuksessa oli alkamassa suuri remontti, sillä se oli päässyt huonoon kuntoon. Lisäksi koulua laajennettiin eteläpään uudisosalla. Se sulautui hyvin vanhaan koulurakennukseen. Myöhemminhän koulu on saanut pihalleen lisärakennuksia. Koulussa saatiin päätökseen vuonna 2018 laajamittainen peruskorjaus ja tontille nousi mm. uusi liikuntahalli.

Kirjassa mainitaan monia tuttuja henkilöitä, niin opettajia kuin oppilaitakin. Ensimmäinen opettajani oli Maija Poikolainen (os. Mutikainen). Hän oli opettajana vuodesta 1953 kunnes jäi eläkkeelle vuonna 1990. Kun siirrtyimme yläasteelle, viimeinen opettajamme oli kuudennen luokan keväällä Lahja Juntunen. Hän oli aloittanut 1971. Siihen väliin mahtui liuta sijaisia. Kirjassa on monia luokkatovereiden muisteluita. Monet heidän mainitsevat asioita, jotka muistan itsekin selvästi. Onpa kirjassa yksi kuva luokkahuoneestamme, jossa olen ilmeisesti itsekin, tosin selkä kuvaajaan päin. Muistan kaikkien kuvassa olevat henkilöt etunimeltään.

Noihin ala-astevuosiin mahtuu monia mielenkiintoisia muistoja, niin hyviä kuin toki ikäviäkin. Toivottavasti kuitenkin kasvattavia ja tulevaisuuteen jalostavia. Vaikken ollutkaan koulussa erityisen hyvä, ehkä keskitasoa tai alle, koin ala-asteen Länsiharjun koulun aikakauden antaneet hyvät eväät kohti tulevia koitoksia.

Sauli Hirvonen

Rautatiekulttuurin vaalimista

Lahden rautatieharrastajat Topparoikka ry on 30-vuotisen taipaleensa aikana vaalinut lahtelaista rautatieperintöä monin eri tavoin. Vuosien saatossa aktiivisten ja idealististen harrastajien ja talkoolaisten ansiosta Lahteen on muotoutui rautatiekulttuurin vaalimisen vankka perinne. Topparoikkalaiset ovat tuoneet esille rautateihin liittyvää kulttuurihistoriaa erilaisten tilaisuuksien, tapahtumien sekä käsityöosaamisen kautta. Harrastajat hankkivat ja kunnostivat 1990-luvulla Lahteen liikuteltavan muistomerkkiveturin Riston (Tr1 1047), joka seisoo yhä Lahden varikolla. Kaluston kunnostaminen on ollut olennainen ja tärkeä talkoomuoto. Osa kunnostettavasta kalustosta on jo saatu museojunaliikenteeseen. Lisäksi lahtelaisaktiivit järjestivät Lahdessa 1990-luvulla kahdet valtakunnalliset pienoisrautatiemessut.

Kun tulin mukaan vuonna 2005, yhdistyksellä oli pitkä ja kunniakas historia ja sen jäsenillä paljon osaamista ja intoa. Mukaan toimintaan houkuttivat myös yhdistyksen toimitilat, jotka tuolloin sijaitsivat autenttisessa rautatiemiljöössä Mytäjäisten veturivarikon vesitornissa. Em. syyt vaikuttivat siihen, miksi innostuin Topparoikan toiminnasta. Tuntui merkitykselliseltä olla mukana jatkamassa tuota perinnettä omista kiinnostuksen ja osaamisen lähtökohdista. Kerronkin muutamin esimerkein omista rautatieharrastamiseen liittyvistä kokemuksistani. Talkoita ja tapahtumia Tullessani mukaan yhdistystoimintaan kiinnostuin myös junanvaunujen kunnostusprojekteista, vaikkei minulla ollut aiempaa kokemusta tällaisesta. Osittain se johti siihen, että myöhemmin suoritin aikuisopiskeluna sekä teollisuuspuusepän että talonrakentajan perustutkinnot. Yhdistyksessä toimin useana vuonna taloudenhoitajana ja varapuheenjohtajana.

Vuonna 2015 minut valittiin puheenjohtajaksi, jossa toimessa olen edelleen. Näkyvimpiä yhdistyksen aikaansaannoksia ovat viime vuosina olleet erilaiset tapahtunut kuten museojuna-ajot ja rautatiepäivät. Kesäkuussa 2006 järjestimme varikolla Avoimet ovet -tapahtuman Mytäjäisten varikolla, jollaisia oli järjestetty aikaisemmin mm. 1990-luvulla. Tapahtuma sujui erinomaisesti, mutta toki halusimme kehittää sitä seuraavaksi vuodeksi. ”Avoimet ovet” nimenä tuntui turhan pienimuotoiselta, joten palautekeskustelun lomassa ehdotin nimeksi “Lahden Rautatiepäivä?”, ja niinpä kesällä 2007 järjestimme ensimmäisen Rautatiepäivän.
Itse ohjelmistoonkin kaipasimme lisätoimintaa, joten ehdotin, että järjestäisimme tulevana kesänä museojuna-ajon lättähattu-kiskobussilla. Seppäsen Jonne pisti paremmaksi ja ehdotti höyryjunaa. Ja niin myös tapahtui. Yhdistyksemme oli järjestämässä16.6.2007 Lahden Rautatiepäiville ensimmäistä höyryjuna-ajoa koko oikoradan pituudeltaan, veturinaan Ukko-Pekka. Toki myöhempinä kesinä ajoja hoiti myös Pikku-Jumbo.Vuodesta 2007 alkoivat Topparoikan toimesta jokakesäiset, pääasiassa Heinolaan suuntautuvat suositut museojuna-ajot.
Vaikka yhdistykselle ei ole omaa liikkuvaa junakalustoa, Topparoikka on tehnyt paljon museojunaliikenteen edistämiseksi Lahden seudulle, ja yhdistyksen aktiivisuuden ansiosta lahtelaiset saavat nauttia höyryjuna-ajoista. Näitä ajoja varten perustimme Seppäsen kanssa Höyryllä Heinolaan -nimisen verkkosivuston, jonka kautta loimme alueelle vahvan matkailubrändin.

Mytäjäisten varikon epävarma tilanne maankäytön ja kaavoituksen suhteen johti siihen, että Lahden Rautatiepäivä järjestettiin viimeisen kerran kesällä 2009. Vuonna 2011 yhdistyksen vuokrasopimus vesitornissa irtisanottiin Senaatti-kiinteistön toimesta ja koko alue tyhjeni vuokralaisista. Monien eri vaiheiden jälkeen vuonna 2015 yhdistys löysi uudet ja asianmukaiset toimitilat Heinolan puolelta Vierumäen rautatieasemalta. Rautatiepäivän perinne jatkuu Vierumäen rautatieasemalla. Nykyisin olen ehkä hieman tarkoituksella jättäytynyt vähempään rooliin tapahtumien suhteen vaikka toki olen yhä niitä järjestämässä, mm. avoimia ovia ja muuta kahvilatoimintaa. Päävastuuta Vierumäen Rautatiepäivästä ja museoajojen järjestelyistä kantaa yhdistyksen nykyinen varapuheenjohtaja Seppänen. Hän myös on valtakunnallisen Resiina-lehden päätoimittaja. Lahtelaiset aktiivit siis jatkavat vahvasti rautatieharrastamisen kulttuuria aivan valtakunnallisellakin tasolla.

Rautatiekulttuurin vaalimista

Rautatiellä on ollut tärkeä merkitys kaupungin kehityksessä. Rautatie liitti Vesijärven teollisuuslaitokset Suomenlahteen ja Vääksyn kanava avasi ympärivuotisen kuljetusreitin Vesijärveltä Päijänteelle ja Keski-Suomeen. Pahainen kylä oli saatu sivistyksen piiriin. Rautatie Riihimäestä avattiin 1.11.1869, ja seuraavana vuonna koko matkalta Pietariin asti. 36 vuotta myöhemmin Venäjän keisari Nikoilai II myönsi Lahdelle kaupunkioikeudet. Lahti oli pitkään teollisuuskaupunki ja siihen liitetyt lieveilmiöt – hyvät ja huonot – antoivat kaupungille omanlaisensa leiman. Teollisuustoimintaan liittyneet rautatiet ovat yleisesti nähty itsestäänselvyytenä kuljetusmuotona. Näkemys ehkä edustaa myös jonkinlaista peruslahtelaista pragmaattisuutta, luultavasti johtuen siitä, ettei Lahtea ole perustettu rautateiden ansiosta vaan se on ”vain” kasvanut rautatien myötävaikutuksena. Teollisuuttahan Lahden seudulla oli jo ennen rautatietä. Lahdessa on tällä hetkellä neljä(!) rautatieasemaa, joten Lahdella on potentiaalia kehittää koko radan vartta Okeroisista Uuteenkylään. Esitän seuraavaksi kolme konkreettista ehdotusta, miten Lahti voi tuoda esille rautatiekulttuuriaan. Pilke silmäkulmassa voinkin todeta, että jo Lahden kaupungin vaunun tai veturin pyörä-aiheinen vaakuna velvoittaa pitämään yllä tiettyjä rautateihin liittyviä seikkoja. Ensimmäinen koskee kaupungin vaakuna-aihetta.

A) Tulipyörä paikannimistöön Kaupungiksi tulon jälkeen kaupunginvaltuusto antoi tehtäväksi laatia kaupungille vaakunan. Vaihtoehtoja julkistettiin, mutta niihin ei oltu tyytyväisiä. Vuonna 1912 valtuusto antoi Werner von Hausen tehtäväksi uuden vaakunan suunnittelu. Luonnosta hän kuvasi muun muassa seuraavasti: ”Leimuava Pyörä – valon, lämmön ja liikkeen vertauskuvana.” Uusi luonnos miellytti kaupunginvaltuustoa ja esittelyn mukaan vaakunassa on ”kruunulla varustettu hopeakilpi, jossa musta seitsenpyöräinen pyörä; pyörän vanteesta lähtee joka puolaparin kohdalta punainen liekki kultaisella keskuksella ja navasta lähtee joka puolaparin välitse hieno punainen säde. Vaakuna kuvaa Lahden kaupungin syntymistä rautatieliikkeen paikkakunalle tuottaman kehityksen tuloksena”. Keisari vahvisti vaakunan käyttöön 7.10.1912. Vaakunan käyttö on rajoittunut lähinnä kaupungin virallisiin yhteyksiin. Tulipyörä-nimeä sen sijaan voisi käyttää hieman vapaammin. Kuvaahan se voimaa ja liikettä.
Käsittääkseni 1960-luvulla Lahden Lasipalatsissa sijaiti Tulipyörä-niminen ravintola. Yhtiökumppanin kanssa pidemme vuosina 2006-2008 Tulipyörä-nimistä myymälää Rautatienkatu 12 nk. Aholan talossa.

Ehdotus: Tulta iskevä junanpyörä eli tulipyörä saisi paikkansa Lahden paikannimistössä. Ehkä ajatusta voisi hyödyntää radanvarren suunnittelussa, joka on parhaillaan käynnissä. Paikka voisi olla rautatie-aseman lähellä, sijaitseehan aseman vieressä BW Tower. Toinen nimeämispaikka voisi olla Sopenkorvessa, jossa osa teollisuusaluetta halkovasta radasta on vielä jäljellä, tosin raskaasti pusikoituneena. Osa raiteista voitaisiin säilyttää resiinoille ajokuntoisena, ja alueen läpi kulkevan raitin voisi nimetä Tulipyöräraitiksi. Toki nimetty kohde voi olla katu, tie, polku tai aukio. Toivonkin että Tulipyörä-nimenä otetaan huomioon tulevassa em. alueiden suunnittelutyössä ja Tulipyörä kuuluisi tulevaisuudessa Lahden paikannimistöön.

B) Sataman teollisuushistoria Lahden kaupunki kehittyi rautatien, ja erityisesti Vesijärven rannan teollisuustoiminnan ja sataman ansiosta pahaisesta kylästä maakunnan keskukseksi. Vaikka satama ei alkujaan kylän alueella sijainnutkaan, oli sillä vaikutuksia kauppalan kehitykseen. Lahden sataman muodonmuutos alkoi 1990-luvun alussa teollisuustoiminnan loppuessa. Satama-alueen perusparannuksen ja maailmankuulun Sibeliustalon myötä Lahdesta tuli vihdoin järvenrantakapunki. Kaupunkilaiset ottivat satama-alueen heti omakseen. Tässä kehityksessä alueen teollisuushistoria on lähes hävinnyt. Muutosrytäkässä purettiin suojeltu rata Jalkarannantieltä asemalle. Satamaradan palauttamisen olen hiljattain nostanut jälleen kerran myös kaavoittajienkin mieliin, joten Markku Meriluodon käynnistämä hanke elää pinnan alla.
Ehdotus: Lahdelle tärkeää teollisuus- ja rautatiehistoriaa voitaisiin tuoda esille sijoittamalla museotavaravaunu satamaan. Vaunu voisi olla esimerksi vanha (G-tunnuksellinen) umpitavaravaunu. Vaunu ei olisi pelkästää staattinen muistomerkki vaan vaunua voitaisiin käyttää vaikkapa esiintymislavana sataman tapahtumissa. Vaunu olisi hyvä muistuma Lahden satama-alueen pääosin kadonneesta teollisuuden ja rautateiden vaikutuksesta koko Lahden kehitykselle.

C) Loviisan radan perintö Kapearaiteisen vuonna 1900 (virallisesti v. 1904) valmistuneen Loviisan- Vesijärven rautatie. Vuonna 1956 silloinen omistaja Rauma-Repola myi rautatien valtiolle, jolloin operaattoriksi tuli Valtionrautatiet. Vuonna 1960 VR kunnosti radan ja samalla 750 mm raideleveys muutettiin VR:n käyttämään 1524 mm. Tällöin purettiin keskustan läpi kulkenut 9 km pituinen rataosuus. Aleksanterinkadun ja Hämeenkadun ylittäneet sillat poistettiin 27. huhtikuuta 1960. Keskustan alueella radasta muistuttavat oikeastaan vain Hämeenkadun ja Mannerheiminkadun välinen kevyenliikenteen väylä, Loviisanpässinraitti, ts. sairaalan vieressä oleva maaleikkaus sekä Loviisanpässinpuisto. Siltapolku ja -puisto on nimetty Aleksanterinkadun ylittävän sillan mukaan. Osa Askonkatua oli rakennettu vanhalle radanpenkalle. Tien linjausta siirrettiin syksyllä 2018 alkaneissa rakennustöissä, ja penkka hävisi. Lotilassa aivan Kouvolaan ja Loviisaan johtavan radan vieressä on vielä jäljellä ratapenkkaa, joka johti Pietariin johtavan rautatien ylittävälle sillalle. Radan varteen on jäänyt isoja kiviä ilmeisesti sillan perustuksista. Vanha ratalinjaa on nähtävillä myös Kerinkallion takana. Nykyisin se toimii ulkoilureittinä. Niemestä viimeiset merkit satamasta ja rautatiestä hävisivät 1990-luvun alussa asuntorakentamisen vuoksi. Radan kalusto on myös suurimmaksi osaksi romutettu. Radalla vuoteen 1960 asti kulkenut höyryveturi LWR 6 on sentään ajokuntoisena Jokioisten museorautatiellä. Samassa paikassa on ei-ajokuntoisena veturi LWR 7. Se oli muistomerkkinä Lahden asemalla, josta se siirrettiin Minkiölle vuonna 1997 pahoin ränsistyneenä. Jokioisilla on myös Move 21 -dieselveturit LWR 1, LWR 2 ja LWR 3, joista viimeisin ajokuntoisena. Jokioisilla myös on radalla käytetty moottoriresiina.
Ehdotus: Aiemmin kerrotun johdosta lienee yllättävää, että radan laitteistosta Lahdessa on jäljellä yksi ylikäytävän varoituskello (kuva). Se on seisonut jo vuosikymmeniä Lahden varikolla. Kellon sijoittaminen sen ”oikealle” paikalle, Loviisanpässinraitin varrelle muistuttaisi kadonneesta rautatiestä, joka palveli aikoinaan alueen teollisuuslaitoksia, tuoden kaupunkiin työtä ja vaurautta.

Loppuun

Edellä mainitut kolme ehdotusta ovat enemmänkin rautatiekulttuuria vaalivia toimenpiteitä, kuin rautieinfraan liittyviä kehittämistoimenpiteitä. Lahti on edelleen vahvasti rautatiekaupunki ja on sitä tulevaisuudessa. Em. vaatimattomien ideoiden toteuttaminen vankistaisi rautateiden vuosisataista merkitystä Lahdelle ja sitä, miten rautatie on vaikuttanut konkreettisesti mm. kaupunkikuvaan.

Artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 3/2018. Artikkelissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä ne edusta Topparoikka ry:tä.