Armas

Armas_kirja_kansiArmas – bloggarin käsikirja taviksille (PP-KI-01)
Kauan odotettu uutuus! Supersuositun rokkari-bloggarin kirjoitukset samoissa kansissa.
Julkaisu elokuu 2017
Sivumäärä 108
Koko A5
ISBN 978-952-68797-0-3

Virallinen Facebook-sivu

Lue alta Armaksen mietteitä tulevasta kirjasta.

—————————————————————————-
Haastattelu

Armas oli markkinoimassa tulevaa kirjaansa kirjamessuilla. Kustantajana (Pekka Productions) oli ilo päästä artistin kanssa saman pöydän äärelle kuulemaan mestarin ajatuksia tulevasta kirjasta.

Pekka: Tervehdys Armas!

Armas: Terve terve!!

P: Kiitos sinulle Armas tästä mahdollisuudesta, jonka annoit minulle. On hienoa päästä haastattelemaan lahjakasta muusikkoa…

A: …Ja sanoittajaa, kirjailijaa, bloggaria. Jatkanko vielä? (nauraa) Heti alkuun haluan ojentaa herra haastattelijaa, että ainakin itse koitan välttämään tuota nero-ilmaisua. Se on turhan vahva ilmaisu, vaikka moni sitä haluaakin käyttää.

P: Totesin vain että…

A: Nerona olemisessa tai siis siinä median musta antamassa kuvassa on se vaarana, että ihmiset luulee että olisin jotenkin hullu. Yleensä luullaan että kaikki nerot on hulluja, mutta en mä ole mikään hullu! Mä oon omalaatuinen, en tavis, mutten myöskään mikään ”lunatic”-tyyppinen kaheli. Joka aamu teen tarpeet ja syön sitten. Ihan kun kuka tahansa. Tai ei siis kuka tahansa, vaan mä. Jos mä olisin hullu mä varmaan heräisin aamuisin köysistä tai jossain huuruissa. Ei! Mun täytyy olla heti aamusta skarppina, että mä voin lähtee rakenteleen mun päivää sillee rakentavasti, maailmaa kannattelevasti.

P: Selvä…

A: Ei tämä ole niin selvä. Kyllä mä oon joutunut miettimään näitä asioita enemmän kun tarpeeksi, melkein joka päivä, sitä että miten mä pystyisin vakuuttamaan ihmiset siitä että mä en pidä itteeni nerona. Toisaalta ei se mua haittaa jos ihmiset mua kutsuu sillä nimellä. Tärkeetä on, että mua ei kuitenkaan leimata sen johdosta. Näitä tällasia asioita mä käsittelen mun blogissa.

P: Haluaisitko kertoa enemmän internetblogistasi?

A: No, emmä oikein tiedä.

P: Ei tarvitse jos…

A: Äläpäs keskeytä! Kaikki sai alkunsa, kun eräänä päivänä mietin mikä olis sellanen tiedotuskanava millä tavottaisin ihmiset. Mulla oli ollut jo pitempään se bändiprojekti vireillä mihin pystyin suuntaan mun ajatuksia: musiikkiin ja sanoituksiin. Mä oon jo ekasta luokasta asti kirjottanut kaikenlaista. Mun äitikin aina ihmetteli että ”Mitähän kaikkea siitä meidän Armaksesta tulee, kun se osaa jo 8-vuotiaana kirjoittaa”. Jossain vaiheessa tajusin, että toi musajuttu ei oo riittävä kanava tuomaa näitä mun ajatuksia esille. Tai ainakaan kovin nopea. Tärkeetä on nykyään olla heti kommentoimassa isoja juttuja, muutenhan sitä voi jäädä muiden sontasiin jalkoihin. Varsinkin niiden jalkoihin, jotka yrittää levittää tylsiä uutisia ja kertoa liian tavallisista asioista tai muuten epämiellyttäviä juttuja.

Ne uutiset tahrii paikat, varsinkin mielen, kaikenlaisella harmaalla. Mä yritän elää värikkäästi, eihän mulla edes muuta vaihtoehtoo ole. Välillä munkin pitää hidastaa, että tavisten olis helppo astua mun saappaisiin. Ei sillä että mä olisin luopunut niistä saappaista, vaan silleen että ne tulis mukaan matkaan, koska ne ei muuten jaksa ite kävellä tätä matkaa.

P: Mitä matkaa?

A: Matkaa mun luokse!

P: Mykistävää. Voisitko ystävällisesti kertoa vielä mistä sait idean alkaa kirjoittamaan blogia?

A: No, yks päivä pyörin netissä ja siitä se tuli mieleen. Siellä yhdellä sivustolla luki että ”70 % ihmisistä lukee sanomalehtiä”. Aloin lähettelemään kirjottamiani juttuja sanomalehtiin. Jutut vissiin hävisi matkalla lehtiin, koska yhtään juttua ei koskaan julkastu. Haukuin posteljooninkin kun se ei osannut toimittaa mun kallisarvoisia ja kultaisia kirjeitä perille asti. Se oli sillon muutenkin vaikeeta aikaa. Jouduin käymään töissä, kun musa ei vielä elättänyt ja ne lehdetkin hyljeksi. Tästä kimpaantuneena aattelin ottaa ohjat kunnolla käsiin ja levittää oikeamielistä sanomaan.

P: Mikä on oikeamielinen sanoma?

A: Etkö sä ole lukenut mun blogeja!?!?

P: Olen kaikki! Mutta ajattelin kirjan lukijoitamme, jotka eivät…

A: Niin tietysti ajattelit omia lukijoitasi! Ette te toimittajat muita ajattelekaan kuin omia lukijoitanne:

”Hmmm, menempä Afganistaniin ja kirjoitan mitä siellä tapahtuu”. Kaikkihan me tiedetään että siellä tapetaan ihmisiä, ja te vaan kirjotatte sieltä: ”Rakas kotiväki… blaa blaa”.

P: Niin, en ole toimittaja vaan kustantaja…

A: Ajattelette vain omia lukijoitanne, mutta entäs ne muut lukijat? Ne jotka on kiinnostunut hyvätasoisesta viihteestä ja viihdetaiteilijoista. Kerron sulle että elämä on kärsimystä. Eikä pidä enempää lisätä, vaan lisätä iloa ja nautintoa oikeista ja aidoista asioista. Asioilla shokeeraus ja sokeeraus on kaksi eri asiaa. Muista se!

P: Ajattelin siis teidän lukijoitanne, siis niitä jotka lukevat tätä teidän haastattelua.

A: Nooh… rauhoitu jo. Kaikki eivät mua ymmärrä ja annettakoon heille se anteeksi. Ainakin osittain. Ihmiset elää harmaudessa. Ne vaan aattelee että onpa kiva tehdä töitä ja semmosta. Mutta ne ei tajuu sitä, että niitten työ on turhaa koska ne ei näy julkisuudessa. Esimerkiksi jos sä olet sairas, sä menet lääkäriin, mutta jos sä et näe sitä lääkäriä, niin miten se lääkäri voi muka sua hoitaa? Sama homma viihteen kanssa. Eihän ketään voi kutsua julkkikseksi jos se ei ole julkisuudessa. Miten se muka voisi olla julkkis jos sen työn jälki ei näy missään? Ihmiset keskustelis kadulla: ”Hei tuolla on toi tv-tähti!” ”Ai missä??” Niin missä? Kukaan ei ole nähnyt sen tekevän töitä. Ja vaikka se tekis töitä niska limassa, ei siitä ole mitää hyötyä, jos se ei näy missää! ”Hei mä olen lavastaja ja olen teeveessä töissä, mutta en silti näy teeveessä.” Mitä hyötyä siis olla tv:ssä ”töissä”? Tätä epäkohtaa ihmisistä mä yritän tuoda esille.

P: Miten luulet että sanomasi on tavoittanut ihmiset?

A: Onko sulla vielä jotain muita, ”fiksumpia” kysymyksiä? Mitä sä luulet oikein tekeväs? Tulet tänne paukutteleen että ”teen tässä jutun lehteen tai kirjaan” ja yrität pönkittää omia haastattelijan taitoja ja samalla pyörittelet sitä kynää siinä huulies välissä. ”Syön tässä kynän kun en osaa kirjoittaa!” Ja sen kynän syömisen takia paperille tulee pelkkää paskaa! ”Julkaisen tämän hienon jutun lehdessä.”, ajattelet. Sama asia kuin julkaisisit käytettyjä vauvanvaippoja ja tunkiset aamulla sellasen mun postilaatikkoon. ”Huomenta Armas. Kirjoitin susta jutun.” Te vaan yritätte nolata meitä viihdetaiteilijoita koska meidän sanoma tavottaa ihan eri tasoilta kun teidän kertakäyttösten reportaasien.

P: Olen pahoillani. En vain ymmärtänyt mitä…

A: Et tietenkään! Mutta antaa olla… Seuraava kysymys?

P: Mistä idea kirjalle?

A: Kirjat säilyy hyvin. Ehkä tämäkin kirja löydetään 10 000 vuoden päästä ja ihmiset alkaa elämään uutta kukoistuskautta. Internet ei säily, se häviää.

P: Minkälaisia odotuksia sulla on tulevan kirjan suhteen?

A: No mä toivon että sitten kun kirja tulee myyntiin, niin sitä ei laiteta sinne kirjakaupassa uskonnollisten teosten sekaan. Läheltä liippaa, mutta tää kuuluu omaan lokeroon, siihen uskonnollisten teosten viereen. Tätä ei myöskään saa laittaa pelkkien viihdeteosten joukkoon. Tää kuuluu niiden uskonnollisten ja viihdeteosten väliin. Sillä tavoin kahdenlaiset asiakkaat löytää tän kirjan: ensinnäkin hukassa olevat henkiset tyypit, jotka etsii itellee jotain valoa, kun nykyinen jumala ei riitä tai jotain. Sitten niitten harhaileva katse osuisi mun kirjaan ja ne löytäis siitä uuden ja paremman pyhän kirjan itelleen, josta ne sais voimaa jaksaa arjen harmaudessa. Taviksina, mutta niillä olis kuitenkin unelma. Unelma siitä, että joku päivä ne vois tavata mut jossai, vaikka backstagella.

Toinen sen kirjan kohderyhmistä, se tärkeempi, on just ne viihdetaiteilijoita arvostavat. Ne ettii siellä kirjakaupan hyllykössä itellee jonkun lahjakkaan muusikon tai runoilijan teoksia. Tai koomikon. Sitten ne löytää tän kirjan ja aattelee että ne ei tarvikaan muusikon ja runoilijan tai koomikon kirjoja erikseen. Ne valitsee vaan tämän, kun tässä yhdistyy pyhä kolminaisuus: viihteellisyys, hengähtävyys ja sivistys!

P: (nauraa)

A: Herran jestas! Älä naura siinä! Ei tää ole mikään naurun asia.

P: Anteeksi…

A: Pyydän hieman kunnioitusta.

P: Kyllä ymmärrän… Minkälaista palautetta odotat kirjastasi…?

A: En minkäänlaista. En ole kiinnostunut muista, ellei ne tunnista mua kadulla. Kun aloin kirjoittamaan blogia, mietin sillon että mä kirjotan näitä mun sanoja tässä, enkä ole kiinnostunut muitten mielipiteistä. Nää jutut on mun maailmaa, eikä kukaan tule sanomaan miten mun mun-maailmassa pitäisi elää! Jotkut muut bloggarit yrittää selitellä että ne tekee vaan tätä itelleen ja että se on niille jotain terapiaa. Ne sanoo niin kun ne haluu oikeesti huomiota. Ne sanoo niin kun ne on niin keskinkertasia, taviksia. Tavikset tarvii muita, ei menestyvät ihmiset. Julkinen päiväkirja, jolla ne myy itteään. Se on sama kun seisois tuolla kadulla kyltti kädessä: ”Anna huomiota, saat multa kovan konsonantin”. Ne on olevinaan vapaita, mutta ne on kahlittu niihin teksteihin ja niihin ihmisiin jotka niitä konsonantteja himoitsee.

P: Täysin totta! Loistava analyysi! Kerrassan nerokasta!

A: Noh noh, rauhoitus nyt…

P: Toki. Olen vain häkeltynyt… Viimeisiä kysymyksiä viedään. Oletko itse vielä lukenut kirjasi?

A: En.

P: Se oli siinä. Kiitos Armas!

A: Ole hyvä… Ensi kerralla voisit kyllä miettiä tarkemmin mitä aiot kysellä. Ei tollasella tinkaamisella ja kaivelulla pitkälle pötkitä.

Vastaa