Aihearkisto: Jutut

Kaikki jutut

Kirja-arvio: Poimintoja Päijät-Hämeestä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kansi2015Päijät-Hämeen Tutkimusseuran vuosikirja 2014 perehtyi Lahden paikkoihin, vuonna 2015 tarkastelussa oli koko Päijät-Häme.

Vuonna 2011 Päijät-Hämeen liitto julkaisi silloiseen UusiKunta-kuntaliitosprosessiin liittyen Jouko Heinosen tekemän Päijäthämäläinen kuntaidentiteetti – Kuntien palvelurakenteiden kehittämisprojekti.

Heinosen yllättävän kuoleman takia Esa Hassinen saattoi tutkimuksen loppuun.  Tutkimuksessa Heinonen pohti päijäthämäläistä identiteettiä.

Samaa aihetta sivuaa Tutkimusseuran vuosikirja, joka nostaa eri kirjoittajien toimesta paikallisesti ja seudullisesti mielenkiintoisia poimintoja ympäri maakuntaa. Kirja on erinomainen esittely Päijät-Hämeestä, sen eri kolkkien ominaisuuksista ja ilmiöistä, joiden kautta rakentuu päijäthämäläisyys ja sen rikkaus, kuin myös kuntakentällä kohdatut haasteet.

Alkusanoista vastaa Tutkimusseuran puheenjohtaja Ville Marjomäki ja johdannon on kirjoittanut Matti Oijala. Kirjan ovat toimittaneet Oijala, Jukka Oksa, Saara Hakaste ja Ossi Nummela.

Kirjaan on kirjoittanut 16 henkilöä, ja jokainen kirjoittaja on tuonut oman näkymyksen tietystä aiheesta liittyen omakohtaisiin kokemuksiin ja/tai tutkimuksiin ja tilastoihin.

Jostain syystä, ehkä kiinnostavien aiheiden puolesta, kirjasta nousee kaksi kuntaa selkeästi esille: Sysmä ja Asikkala. Molemmassa on toki tullut vierailtua useamman kerran, mutta kirjoitusten kautta molemmista kunnista avautuu lahtelaiselle aivan uusia asioita.

Sysmä on Päijät-Hämeen itsenäinen (itsepäinen?) entinen Suur-Sysmä. Heikki Helinin tyyli kirjoittaa aiheesta on innostava, tarjoten kunnallistaloudellista faktaa.

Sysmästä kirjoittaa myös Heidi Andersson, joka valottaa ruotsikielisten sysmäläisten vaiheita.

Pauli Leimion kirjoittaa koko kansan rakastamasta viihdetaiteilijasta Olavi Virrasta ja hänen merkityksestään kunnalle, mikä kulminoitui Sysmään pystytettyyn patsaaseen.

Asikkalasta kirjoittavat Anneli Mäkelä-Alitalo ja Tapio Blåfield (toim. Liisa Tarjanne).

Mäkelä-Alitalo pohtii Asikkaan identiteettiä. Blåfield käy läpi Asikkalan kirkkomäkeä ja siihen liittyvää kulttuurihistoriaa, jonka yksi osa hävisi vuonna 2007, kun vanha, mutta hyväkuntoinen seurakuntatalo purettiin.

Asikkalasta jatkaa Matti Oijala, joka valottaa Asikkalan ja Nastolan vartiomäkiä. Oijalan kirjoitus on mielenkiintoinen yhdistelmä historiallista faktaa ja pohdintaa vanhasta viestintämuodosta, jota on harjoitettu aina esihistorialliselta ajalta 1700-luvulle asti.

Kirjassa olevia selkeitä luontoaiheita ovat Matti Verran kirjoitus, jossa hehkutetaan Etelä-Päijänteen puhtautta, ja Antti Hovi kertoo Lahden seudun ketokasvillisuudesta.

Kulttuuriin ja esittävään taiteeseen liittyy useampikin kirjoitus.

Marja Mattlar kirjoittaa matkasta Vuorenkylästä Pariisiin ja matkan vaikutuksista musiikkiinsa.
Timo Taulon teatteri on valjastettu kylän yhteisöllisyyden rakentajaksi, lisäksi Petri Görman ja Juha Pihanen kirjoittavat kansantanssista “vientituotteena”.

Lahteen liittyvässä artikkelissa Saara Hakaste kirjoittaa perusteellisesti Viipurin perinnöstä kaupunkimme musiikkielämälle(kin).

Tapio Mattler kirjoittaa Hartolan Vuodenkylän perinnemaisemasta, jonka Maatiainen valitsi vuonna 2013 vuoden perinnemaisemaksi. Artikkeli tuo esille Harjun maiden ja tilan vaiheita aina 1500-luvulta nykypäivään asti.

Nimistön kimppuun käy Jouko Mattila pohtien: miten nimet ovat muodostuneet ja miten nimet vaikuttavat identiteettiin.

Merja Taavila kertoo Päijät-Häme-wikistä ja lopuksi Jukka-Pekka Teiton Ursan havaintokeskuksesta Artjärvellä.

Poimintoja Päijät-Hämeestä on hyvä ja monipuolinen katsaus maakuntaamme. Kirja kertoo hyvin niistä asioista jotka ovat tärkeitä ja tunnettuja asioita paikallisesti, samalla vähemmän tunnettuja muualla maakunnassa.

Tutkimusseuran vuosikirja johdattaa pohtimaan tai syventämään tietämystämme maakunnastamme.

Miksi Päijät-Häme koetaan alisuoriutujana? Onko meillä rohkeutta löytää vihreästä järvien maakunnasta yhteistä hyvää ja samalla korostaa niitä erityisominaisuuksia, joita kuhunkin paikkaan liitetään, Lahden toimiessa Salpausselällä porttina Etelä-Suomen ja Keski-Suomen välissä.

Artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 1/2016

Kevään nostalgiaviikonloppu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Toukokuun toisesta viikonlopusta muodostui hieman tahattomastikin nostalgiahenkinen,
toki ennakkoon oli tiedossa monenmoista: Lättähattuajo Lahdesta Heinolaan, Classic Motorshown-viikonloppu lentokoneineen ja höyryvetureineen.
Noista eri tilanteista päätin tallentaa pienen lyhyen videon, joka on nähtävillä jutun lopussa.
[Valitettavasti kamerakännykän videon laatu on ajoittain aika kehnoa ja nykivää. Lisäksi auringonpaisteen takia ei aina en nähnyt mitä kuvasin, joten kohdentaminen ei onnistunut suunnitellusti.]

Perjantai

Topparoikan ja Porvoon museorautatieyhdistyksen yhteinen kevätretki toteutettiin perjantaina 6.5.2016 Lahdesta Mukkulan uhanalaissen ratapihan kautta Heinolaan omalla Lättähattu-junalla. Matkalla vierailtiin Topparoikan Vierumäen asemarakennuksessa, Versowoodin sahalla sekä Myllyojalla Kuusakoski Oy:n jätteidenkäsittelylaitoksella. Kiskoauto vieraili myös Heinolassa Rautsalon raiteilla. Aikataulu on nähtävillä Topparoikan nettisivuilla.
Itse en päässyt retkelle, mutta sain tallennettua videolle Lättähatun ohiajon Mukkulaan.

Lauantai

Lauantain ainoa ”nostalgiatrippi” ei varsinaisesti liittynyt Lahteen, mutta Hämeeseen kuitenkin. Vierailin Tammelassa, ja osan matkaa kuljin Hämeen Härkätietä. Aikoinaan tätä tietä pitkin kuljettiin Turusta Hämeenlinnaan. Mahdollisesti sieltä matka jatkui Ylistä Viipurintietä pitkin Viipurin asti, matkalla ehkä pysähdyttiin Hollolan Lahden kylässä.
Hämeen mutkaisella museotiellä tuli vastaan useita moottoripyöriä, olihan kelit kovinkin kesäiset.
Tien varrelta löytyi vielä komeita kilometritolppia sekä vanhaa
maalais-/perinnemaisemaa.

Sunnuntai

Varma kevään merkki on Classic Motorshown Lahdessa, joka järjestetään toukokuun ensimmäisinä viikonloppuina. Joka vuosi näyttelyssä on jokin teema, tänä vuonna ”Sorateiden virtuoosit”. 

Vuosittaiseen vakio-ohjelmistoon kuuluu myös Suomen suurimman ajokuntoisen höyryveturin Ukko-Pekan saapuminen puuvaunuineen molempina päivinä. Tällä kertaan Helsingistä Salpausselän seisakkeelle aivan messukeskukseen.
Lisäksi yleisö pääsi höyryllä lauantaina 7.5. Järvelään ja sunnuntaina 8.5.Orimattilaan.

Orimattilaan suuntautuva ajo oli tarkoitus kuvata jossain päin Ämmälää.
Suunnittelemani kuvauspaikka oli Ämmäläntien ja Lakkilantien risteyksessä, mutta paikalle päästyäni se oli jo varattu. Tiedossa oli toinen paikka, hieman pohjoisempana, radan vieressä olevan kallion päällä. Kalliolta näki pitkälle pohjoiseen, josta juna saapui. Höyryjuna lähtöaika Salpausselältä oli 11.25, ja olin paikalla noihin aikoihin.
Mikäs siinä oli odotellessa, kuumassa kevätsäässä. Talven kylmäävät kiskotkin napsuivat auringonpaisteessa, ja muurahaiset suorittivat toimiaan kalliolla.
Junan kulku löytyy jutun lopussa olevasta videosta.

DC3 Vesivehmaan kentällä

DC3 Vesivehmaan kentällä

CMS:n yksi mielenkiintoisimmista tapahtumista oli DC-3-lentokoneen vierailu Lahden suuntaan, tarkemmin sanottuna Vesivehmaan lentokentälle. Toki siihen kuului myös messualueen ylilento. Jo aamulla havahduin komeaan pörinään ja ikkunasta ehdin nähdä vilauksen, kun kone lensin matalalla Lahden keskustan yllä.

Vesivehmaalle lähti seurueellinen kiinnostuneita. Kentällä en ollut aiemmin käynyt (muistaakseni), toki ajanut ohi. Paikalla olikin jo ihmisiä ihailemassa kuin uutuuttaan kiiltävää lentokonetta. Ja komeahan se oli.
Iltapäivän ohjelmassa oli kolme nousua DC-3 OH-LCH-koneella, ensimmäisellä pudotettiin kyydistä laskuvarjohyppääjät, toinen oli maisemalento ja kolmannella kone suuntasi takaisin Malmin lentokentälle. Lennon järjesti DC-yhdistys ry jäsenilleen.

Toisen nousun jälkeen poistuimme seurueen kanssa Vääksyn kanavalle juomaan kahvit.

Kalustesarjan kimpussa osa 5

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Tämänkertaisessa katsauksessa ei paljon ole kerrottavaa, mutta jatkan kuitenkin kirjoitussarjaa. Kuviakaan en ottanut, sillä aihe on tuttu viime kirjoituksesta.

Tällä kertaa kävin huhtikuussa Wellamo-opistolla jälleen maalaushommissa. Opisto tarjosi edukkaasti kolme arki-iltaa puu- ja ja metallitöihin.

Iltapajojen ensimmäinen ilta meni tyystin hiontatouhuissa. Hiottavaa oli sen verran että, paperia piti hakea lisää ”paikallisesta sekatavarakaupasta”. Aiemmasta maalauskerrasta jääneet muutamat valumat piti hioa pois. Toisaalta maalia ei ollut tarpeeksi joissakin pinnoissa.

Keskiviikkona pääsin varsinaisin tositoimiin. Opettajan pienellä avustuksella kävimme läpi maalauksen vaiheet sekä ruiskun toimivuuden. Lisäksi opettaja sekoitti ohenteen ja maalin, saadakseen maalille halutun viskositeetin.

Tällä kertaa ruiskumaalaus sujui varmemmin ottein. Selvästi kehitystä edelliseen kertaan. Työ sujui paremmin kuin viimeksi, ja nopeammin. Jälkikin vaikutti paremmalta.

Torstaina hain osat pois niiden kuivutta vuorokauden. Täysin tyytyväinen en ollut ollut, joten vielä kuten edelliseen kertaan. Parantamisen varaa vielä jäi. Jotkin kalustesarjan osat kaipaavat vielä kolmannen maalikerroksen.

Joka tapauksessa projekti etenee – hitaasti – mutta ”eteenpäin on menty”.

Rautatienkadusta kävelykatu osa 2

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Lahden kaupungin ylläpitämässä Lahti Uudistuu -sivustolle on saatu lisää kaupunkiamme koskevia osioita. Uutuutena on kohta ”Kokeilut keskustassa”, jossa kerrotaan mm. tulevasta Rautatienkadun kokeilusta. Lisäksi nykyisin sivulta löytyy uuden Lahden strategiablogi, jossa on tällä hetkellä kolme blogikirjoitusta.

Paneudun tässä artikkelissa Rautatienkadun kokeiluun, jonka muutostyöt alkavat huhtikuun puolessa välissä. Vuonna 2014 kirjoitin kadusta ja miksi juuri Rautatiekatu sopisi kävelykaduksi. Matkakeskuksen vuoksi erityisesti kadun eteläpää korostuu, vaikka osuus ei sellaisenaan välttämättä kelpaisi kävelykaduksi. Yrittäjätkin ovat huomioineet eteläisen osuuden tärkeäksi kaupunkiin saapuville.

Rautatienkatu talvella 2008. (Kuva Sauli Hirvonen)

Rautatienkatu talvella 2008. (Kuva Sauli Hirvonen)

Rautatienkadun kokeilu

Kesällä alkaa Rautatienkadulla kokeilu, jossa poistetaan pysäköinti toiselta puolelta katua ja samalla jalankulkualuetta levennetään. Kokeilut keskustassa -sivulla selvitetään: ”Rautatienkadun leventämistä ja elävöittämistä kokeiltiin pienimuotoisesti kesällä 2015. Kokeilua on tarkoitus jatkaa esityksen mukaan vapusta 2016 syyskuun loppuun 2017. Levennys koskisi Rautatienkadun idänpuoleista jalkakäytävää Hämeenkadun ja Harjukadun välillä. Kahviloiden ja ravintoloiden toivotaan osallistuvan elävöittämiseen sijoittamalla jalkakäytävälle terasseja ja somisteita, kuten kukkaruukkuja ja pieniä kalusteita. Autoilu sallitaan Rautatienkadulla kokeilunkin aikana ja kadun länsireuna jää pysäköintikäyttöön. Lahden kaupunki valmistelee kokeilua yhteistyössä Lahti City ry:n ja Rautatienkadun yrittäjien kanssa.”

Palautteen perusteella, päätetään voitaisiinko pysyvä ratkaisu toteuttaa vuonna 2018. Nyt alkava kokeilu perustuu siis viime kesänä toteutettuun järjestelyyn Rautatienkadulla, jossa kadun kahden ravintolan terassi sai lisätilaa jalkakäytävältä. Sen johdosta ajoradasta lohkaistiin muutama neliö jalkakäytäväksi. Toriparkin rakentamista perusteltiin sillä, että keskustassa päästäisiin kehittämään katualueita kevyenliikenteen ehdoilla. Aleksi yksisuuntaistiin, mutta samalla pysäköinti palasi sitten 90-luvun. Pysäköinti on tarkoitettu lyhytaikaiseksi, havainnot kertovat kuitenkin toista. Aleksin muutostyöt alkavat keväällä. Ainakaan osa yrittäjistä ei ole muutoksesta mielissään (ESS 11.4.2016).

Rautatienkadun kokeilu paperilla vaikuttaa kenties hyvältä, ja ilmeisesti palaute viime kesältä on ollut hyvää. Kokeilu onkin hyvä ensiaskel, mutta valitettavasti ratkaisu vaikuttaa kompromissilta, jonka lisäarvo on vähäinen. Toisaalta lisätila jalankulkuun ja ylipäänsä oloskeluun kasvaa, yhtäällä kadulla sallitaan edelleenkin läpiajo ja pysäköinti toisella puolella. Pysäköintipaikoista poistuisi puolet. Näin lopputulos vaikuttaa olevan ”vähän jotain siltä väliltä”. Aleksin kohdalla tällainen järjestely toimii, mutta kapean Rautatienkadun kohdalla muutos vaikuttaa kosmeettiselta. Vaikka Aleksanterinkatu ja Rautatienkatu ovat erilaisia, on myös Rautatienkatua pidetty keskustan pääkatuna Aleksin lisäksi: se on toiminut ja toimii edelleen matkakeskukselta (rautatieasemalta) keskustaan tullessa sisääntuloväylänä, porttina.

Rautatienkatu joulukuussa 2008. (Kuva Sauli Hirvonen)

Rautatienkatu välillä Aleksanterinkatu-Hämeenkatu joulukuussa 2008. (Kuva Sauli Hirvonen)

Kaupungilla kierrellessä, Lahden liikehuoneistojen käyttöaste tuntuu olevan silmiinpistävän alhainen, tosin tämä on vain subjektiivinen havainto. ESS:n uutinen viime vuoden tammikuulta, toteaa tilanteen olevan tyydyttävä, hyvä muihin kaupunkeihin nähden hyvä: ”Toisaalta keskusta on Lahdessa yhä suhteellisesti tärkeämpi kauppapaikka kuin useimmissa muissa suurissa kaupungeissa.”
[Päivitetty 27.4.: ESS:n juttu ”Tyhjien liiketilojen määrä kasvoi selvästi Lahden keskustassa – ’kuumien kortteleiden’ alue on kaventunut”, 1.5. ESS:n pääkirjoitus ”Lahden keskustan elpymisestä ei ole vielä merkkejä”]

]

Keskustaan kivijalkamyymälän (erikoisliikkeen) perustamisessa on suuret haasteet. Tästä pitävät huolen suuret ostoskeskittymät kaupungin laidoilla ja internetmyynti sekä yleisesti huono taloudellinen tilanne. Viime vuosina on perustettu ns. pop-up-myymälöitä, jollainen oli mm. Aleksanterinkadulla, entisessä kirjakaupan tiloissa. Pop-upiksi laskettaneen myös Lahden torin joulukylä. Autolla keskustassa liikkuva siirtyy pisteestä A pisteeseen B, ei havainnoi ympäristöään yhtä tarkasti kuin kävelijä tai pyöräilijä. Automarkettiin ajava ei odota saavansa autoa aivan oven eteen, ja ruuhkina parkkipaikkaa voi joutua jopa etsimään. Lisäksi suuressa marketissakin joutuu kävelemään. Ero on siinä, että automarketit tarjoavat ilmaista pysäköintiä, keskustassa pysäköinnistä joutuu maksamaan.

Miten keskustaa elävöitetään liike-elämän kannalta? Ratkaisu ei ole yksinkertainen, vaan monisyinen ja syvällinen, haasteina aiemmin mainitut seikat. Kävelykatu on väline, yhtälailla kuin auto. Kävelykaduilla ihmisten kontaktit ympäristöön lisääntyvät: muihin ihmisiin sekä kadun varrella oleviin liikkeisiin: näyteikkunoita jäädään katsomaan. Lisäksi ympäristöstä havainnoidaan ja tulkitaan viestejä herkemmin, liikkumisen rytmi muuttuu. Autoilu taasen etäännyttää katutilasta ja ympäristöstä. 

Mutta, annetaan kokeilulle mahdollisuus. Toivottavasti kaupunkilaiset ottavat kadun omakseen koko leveydeltään ja Lahteen saadaan oikea kävelykatu.  

Museojunakalusto Lahden seudulla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Rautatie on antanut leimansa Lahdelle. Hyvä logistinen sijainti maanteiden risteyksessä ja vesistöjen äärellä yhdessä rautateiden kanssa antoivat puitteet kasvulle pienestä kylästä kaupungiksi.

Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry perustettiin vuonna 1988, tarkoituksena virallistaa lahtelaisen rautatieharrastuksen ympärille rakentunut kulttuuri- ja talkootoiminta.

Varikolla 1990-2011

Vuonna 1990 muutaman vuoden vanha yhdistys löysi asianmukaiset toimitilat keskeiseltä paikalta: Mytäjäisten veturivarikon vesitornista. Punatiilinen torni oli toiminut mm. veturimiesten lepohuoneena ja se oli valmistunut vuonna 1954.

1990-luvun aikana kovalla työllä Topparoikka vakiinnutti toimintansa ja yhdistys tunnettiin hyvin kotikaupungissaan sekä myös rautatieharrastajien parissa ympäri Suomen. Tärkeimpinä saavutuksina tornin kunnostus sekä hankitun museokaluston – erityisesti Lahden oman muistomerkkihöyryveturin – kunnostaminen ja ylläpito, johon yhdistyksen aktiivit uhrasivat tuhansia talkootunteja. Lisäksi Topparoikka-lehti on ollut yhdistyksen näkyvimpiä toimintamuotoja.

Varikolla yhdistys on järjestänyt erilaisia tapahtumia. Lahden Rautatie -päivä järjestettiin neljänä kesänä sekä samalla käynnistettiin uudelleen vuonna 2007 jokakesäinen museojunaliikenne Lahden seudulla (Höyryllä Heinolaan). Kesäkuussa 2007 Helsingistä Lahteen oikorataa pitkin ajoi koko radan pituudelta ensimmäinen höyryjuna.

Alueen omistaja, valtionomisteinen Senaatti-Kiinteistöt halusi myydä alueen, kuten monet muutkin VR:ltä perityt rautatiekiinteistöt ympäri maata.

Epävarmuudesta johtuen yhdistyksen aktiivien kesken luotiin Pro Varikko -työryhmä tuomaan esille varikon ainutlaatuista kulttuurihistoriaa. Kohde valittiin mm. Ylen Suojele minua -ohjelmaan.

Lähtö kuitenkin tuli vuonna 2011, kun alueen omistaja, Senaatti-Kiinteistöt tyhjensi alueen kaikista vuokralaisista korkeisiin käyttökustannuksiin vedoten.

Kulttuurihistoriallisesti arvokas varikon alue jäi siis useiksi vuosiksi tyhjilleen (Hollolan Lahti 1/2015). Ainoastaan rautatieharrastajien kunnostamaa kalustoa jäi Liikenneviraston hallinnoiville raiteille. Alueella olevat rakennukset ja museojunanvaunut joutuivat ilkivallan kohteeksi. Aihe olikin vuosien aikana paikallismedioiden “kestouutinen”.

Vihdoin vuonna 2015 alueelle löytyi ostaja, Senaatti myi varikon alueen rakennuksineen Ari Tuhkaselle. Hän oli jo aiemmin hankkinut varikon saunan, jonka hän oli kunnostanut käyttöönsä. Uuden omistajan myötä alue heräili pikku hiljaa: Kesän ja syksyn aikana rakennuksia kunnostettiin, minkä jälkeen asuinrakennuksiin asuttui uusia asukkaita ja muihin talousrakennuksiin löytyi vuokralaisia.

Alueelle laaditaan parhaillaan asemakaavaa.

Evakossa 2011-2015

Kun yhdistyksen vuokrasopimus irtisanottiin alkuvuodesta 2011, oli edessä uuden tilan löytäminen.

Uudet kerhotilat löytyivät ja elokuussa 2011 Topparoikka muutti Lahden keskustaan, Päijänteenkadulle. Toimintaa uusissa tiloissa pystyttiinkin jatkamaan jotakuinkin normaalisti.

Kuitenkin jo vuonna 2013 yhdistys joutui etsimään uusia tiloja. Taloyhtiön kellari otettaisiin muunlaiseen käyttöön. Tällä kertaa uudet tilat löytyivät Asemantaustasta, niin ikään taloyhtiön kerhotiloista. Tilat olivat aiempaa pienemmät, mutta hieman kalliimmat. Muita vaihtoehtoja ei ollut yrityksestä huolimatta tullut vastaan, joten yhdistys muutti Vaaksakadulle 2013.

Muutto Asemantaustaan epäkäytännöllisempiin tiloihin heijastuen toimintaan negatiivisesti.

Vierumäen asemalle 2015

Kuinka ollakkaan, vuonna 2014 Topparoikka sai yhteydenoton Vierumäen kyläyhdistykseltä, joka kertoi, että Vierumäen tyhjillään olevalle aseman yleiselle puolelle omistaja haluaisi vuokralaisen.

Vierumäen asema joulukuussa 2015. (Kuva Sauli Hirvonen)

Vierumäen asema joulukuussa 2015. (Kuva Sauli Hirvonen)

Noin vuoden neuvotteluiden jälkeen, heinäkuussa yhdistyksen edustajat allekirjoittavat rakennusten ja tontin omistajan Versowood Oy:n kanssa viisivuotisen vuokrasopimuksen. Vuokrasopimukseen kuului aseman yleinen puoli, ratavartijan mökki, sauna sekä muita varastorakennuksia. Aseman toinen puoli toimii yksityisasuntona.

Jo sopimuksen allekirjoittamispäivän iltana topparoikkalaisia oli tontilla harvennustöissä.

Vierumäen aseman ratapiha on sikäli harvinainen Lahti-Heinolan radalla, sillä on sivuraiteita ja koko rata on sorapohjainen. Radalla on liikennöintiä ainakin vuoteen 2020 asti, jonka jälkeen radan käyttö arvioidaan uudestaan.

Kalustoa

Vaikka toimitila ratkesi mitä parhaimmalla tavalla, huolena oli Lahden varikolle jäänyt kalusto. Kun varikko tyhjeni ja pimeni, kalustoon kohdistui ilkivaltaa ja vahingontekoja. Vaunut saivat kylkiinsä graffitteja, ikkuinoita ja paikkoja rikottiin. Vuosien saatossa vaunuille pystyttiin tekemään vain pakolliset korjaustyöt. Vaunujen töhriminen tosin vähentyi, kun graffitit ylimaalattiin aina kun niitä ilmaantui.

Myös alueen rakennukset saivat osansa töhryistä ja muusta vahingonteosta.

Yleisesti museojunakalusto on ollut VR:n tai Suomen Rautatiemuseon alaisuudessa. Lahdessa vaunujen ylläpito- ja kunnostusvastuu on ollut Topparoikalla.

Vaunujen lisäksi varikolla on Risto-höyryveturi (Tr1 1047). Se on lahtelaisten rautatieharrastajien 1990-luvun alkupuolella kunnostama liikuteltava muistomerkkiveturi. Yhdistys luovutti veturin vuonna 1991 Lahden kaupungille.

Yhdistyksen omistuksessa oli lumiaura ETV-RTO23, jonka se kuitenkin myi Haapamäen Museoveturiyhdistykselle vuonna 2013.

Kaluston uudelleensijoittaminen

VR ja Rautatiemuseo aloittivat vuonna 2015 monimutkaiselta tuntuvan selvitystyön kaluston omistussuhteista, ei pelkästään Lahdessa vaan koko maassa. Yhdistyksenkin toiveina on, että liikennöitävissä oleva kalustosta – mm. 1950-luvun Ei-lähiliikennevaunu ja Fo-konduktöörivaunu – saataisiin museojunaliikenteeseen, oli sitten lopullinen omistaja kuka tahansa. Topparoikalle jäisi Gb-umpitavaravaunut sekä Ds2 eli “Motti”.

Vaikka koko omistussuhteita koskeva prosessi on vielä kesken tätä kirjoittaessa, Risto-höyryveturia lukuunottamatta koko kalusto siirrettiin 29.11.2015 höyryjuna-ajon yhteydessä Vierumäelle. Siirron suoritti Tr1 nro 1009 eli Ukko-Pekka.

Näin kalusto saatiin parempiin olosuhteisiin, ja samalla vaunujen kunnostusta voidaan jatkaa aivan toimitilojen vieressä.

Ratavartijanmökki Vierumäellä, taustalla Lahdesta siirretty museojunakalusto (Kuva Sauli Hirvonen)

Ratavartijanmökki Vierumäellä, taustalla Lahdesta siirretty museojunakalusto (Kuva Sauli Hirvonen)

Risto-muistomerkkihöyryveturin kohtalo on toistaiseksi avoinna. Lahden kaupungin kannalta ja rautatieharrastajien kannalta tietysti olisi hyvä, jos se veturi jäisi varikolle.

Sataman kadonnut rautatie- ja teollisuushistoria

Topparoikka on pitänyt esillä myös Lahden satamaan johtavan rautatien palauttamista matkai-lukäyttöön. Rata purettiin v. 1993 ja siitä asti radan palauttamisesta (Sibeliusrata) on keskusteltu useilla tahoilla.

Teollisuustoiminnan päätyttyä 1990-luvulla teollisuusrakennuksia otettiin muuhun käyttöön sekä purettiin. Oikeastaan jäljellä ovat jääneet vain puusepäntehdas (alk. per. sulfaattiselloloosatehdas), Lasitehtaan savupiippu ja tehdasalueen paloasema. Tulitikkutehtaassa ovat Lahti-Energian ja Pro Puun toimitilat, entisessä margariinitehtaassa on useita pienyrityksiä.

Viimeisten teollisuusaikaisten toimistorakennusten purkaminen Vesijärvenkadulla aloitettiin joulukuussa 1960-luvun. Niiden tilalle rakennetaan punatiilisiä asuinkerrostaloja.

Sataman rautatierakennuksista jäljellä ovat Vesijärven asema (valm. v. 1869) ja makasiini (valm. v. 1932).

Vaikka radan palauttaminen satamaan ei ole vielä näköpiirissä, sataman historiaa voidaan tuoda esiin muillakin tavoin. Yksi vaihtoehto on Topparoikan puinen Gb-tavaravaunu, joka sopisi miljööseen. Vaunu satamassa olisi hyvä muistutus alueen pitkästä teollisuus- ja rautatiehistoriasta.

Topparoikka ry. museojunakalusto
Koostanut: Sauli Hirvonen, Esko Nikkanen ja Markku Meriluoto

Tr1 1047 höyryveturi ”Risto”

Risto on  raskas kotimainen Tr 1-sarjan tavarajunanveturi, maailman parhaita höyryvetureita.  Oy Tampella Ab valmisti ensimmäisen RISTON 1940 ja viimeisen 1957. Veturi numero 1096 oli samalla viimeinen Valtionrautatielle valmistunut höyryveturi. Kutsumanimi juontuu tavan mukaan ensimmäisen veturin valmistumisajoilta  presidentti Rytin mukaan.
Ristot vetivät Etelä-Suomen pääratojen raskaita   tavarajunia 1970-luvulle asti. Riihimäen – Kouvolan tavara- ja postijunissa Risto oli Lahdessa jokapäiväinen nähtävyys miespolven ajan. Lahden varikolle oli sijoitettu kolme Risto-veturia, jotka kävivät paikallisille veturimiehille tutuiksi aina  luotettavina raskaan työn juhtina. Salpaus-selän kisajuniakin ovat Risto-veturit vetäneet
Muistomerkkiveturi 1047 työskenteli Lahdessa 1960-luvun lopussa muutaman vuoden ajan. Viimeinen konepajakorjaus tehtiin kesäkuussa 1973 ja veturi poistettiin liikenteestä   huhtikuussa 1975. Se varastoitiin puolustusvoimien Lievestuoreen asevarikolle.
Kesällä 1986 lahtelaiset rautatieharrastajat Kimmo Alanko, Risto Kokki ja Markku Meriluoto tekivät Lahden kaupungille esityksen raskaan kotimaisen höyryveturin hankkimisesta ja kunnostamisesta Riihimäen – Pietarin rautatien muisto-merkiksi. Lahden kaupunginvaltuuston päätöksen mukaisesti hanke on nyt toteutettu harrastajavoimin talkootyönä. Kaupunki on rahoittanut tarvikkeet ja erikoisammattityöt.
Risto 1047 saapui Lahteen 10. syyskuuta ja valmistui 27. joulukuuta 1990. Rautatie-harrastajat tekivät talkootyötä yli l 600 tuntia, niistä suurimman osan hankkeen projektipäällikkö Risto Kokki sekä Seppo Leskinen, Markku Meriluoto, Jouko Sakari Järvinen ja Esko Nikkanen. Rautatieharrastajat vastaavat myös veturin kunnossapidosta. Risto on mahdollista kunnostaa myöhemmin ajokelpoiseksi.

EI 22319 lähiliikenneva (päivävaunu)

Valmistettu 1950-luvulla 100 paikkaisena, nk. ruskeavaunu. Muutettu lähiliikennevaunuksi 1970-luvulla, jolloin vedetty myös sähköveturilla ja lämmitetty 1500 V jännitteellä.
”Ei” on pariovillisilla käyntisilloilla varustettu lähiliikennevaunu.
Rautatieharrastajat pelastivat vaunun Imat-rankosken romuttamolta 1990-luvulla. Tuli Rautatiemuseolta Hyvinkäältä Topparoikan käyttöön 1995.
Vuosina 1996-97 vaunulle suoritettiin kunnostustoimenpiteitä. Vaunun lahonneet ulkoseinäpanelit uusittiin, yhden ikkunan lahonneet tukirakenteet korjattiin, rikkoutuneet ikkunat korvattiin ehjillä ja vaunun ulkoseinistä poistettiin vanhat maalit ja ne maalattiin kertaalleen. Lisäksi vaunun sisälle asennettiin uudet lattiamatot.
Vuonna 1997 kunnostuskohteena oli vaunun katto. Katon vanhat massaukset poistettiin ja katolle kiinnitettiin uusi huopakate.
2000-luvulla vaihdettiin vaunun paneleita ja sisälle asennettiin lähiliikennepenkit.
Topparoikan yleisöpäivänä varikolla 1997 vaunu toimi näyttelytilana. Lahden Rautatiepäivinä 2007-2009 vaunu toimi elokuvateatterina ja vaunussa esitettiin rautatieaiheisia filmejä.
Alunperin vaunu oli tarkoitettu lisätilaksi kahvilavaunun (EFi 22319) yhteyteen.
Vaunu kävi liikennekelpoisuustarkastuksessa Pieksämäellä 4.8-11.9.1998.
Varikolla olleessaan vuodesta 2011 lähtien kärsinyt vahingonteoista.

FO22547 konduktöörivaunu

Neliakselinen Vihreä konduktööri- ja matkatavaravaunu on valmistettu 1950-luvulla. Rautatieharrastajat pelastivat vaunun Imatralta vuonna 1990.
Vaunun keskellä iso yhtenäinen tila, jossa koirille häkit ja koukut polkupyörille. Päätykopeissa ollut myös nestekaasulämmitys.
Vaunun seinän runko-osia uusittu sekä paneleita. Yhdistys otti huomioon Esa Myyryn johdolla suoritetun kunnostustyön kiinnittämällä vaunun kylkeen irrotettavat messinkikirjaimet ESA.
Vaunun pääasiallisena käyttötarkoituksena oli, suuren sisätilansa ansiosta, toimia näyttelyvaununa ja se soveltuu myös tarvittaessa nostalgiajunaliikenteeseen.
Katon kunnostus 1995 käsitti katon toisen päädyn lahonneiden puuosien uusimisen ja uuden huopakatteen asentamisen.
Vaunu on toiminut yhdistyksen esittelyvaununa useissa tapahtumissa 2000-luvulla, varikolla sekä Salpausselän seisakkeella.
Varikolla vaunun seiniä töhritty ja ikkunoita rikottu.

DS 2 10 a 26 moottorivaunu “motti” (virkatarvevaunu)

Valmistettu 1930-luvulla paikkaisena puumoottorivaununa. Lempinimi ”Puumotti”.
Toiminut sivuratojen, esim. Heinolan radan matkustajaliikenteessä ja sodan aikana rintaman välittömässä läheisyydessä.
Moottorina oli 150 hv MAN-diesel, joka pyöritti generaattoria ja 550 V sähkömoottoreita teleissä. Suurin nopeus eli sn 75 km/h. Muutettu Ammattienedistämiskeskuksen opetusvaunuksi A 26 vuonna 1957.
Rautatieharrastajat pelastivat vaunun Imat-ralta vuonna 1990. Vaunu oli mm. 1993 yleisöpäivänä videoiden esitysvaununa sekä näyttelyvaununa.
2000-luvun alussa uusittu kattotuoleja ja kattohuopaa.

Katettu tavaravaunu BG 030238

Aikoinaan VR:n geologiselle osastolle sisustettu, sisällä mm. säilytyshyllyjä.
Vuonna 1994 yhdistys sai VR:ltä käyttöönsä vanhan BG vaunun, jossa varastoidaan lähinnä puutavaraa.

Katettu tavaravaunu BG 030004

Ilmeisesti samaan aikaan TR:n käyttöön kuten edellinenkin vaunu.
Vihreä G” on toiminut yhdistyksen työkalu- ja materiaalivarastona.
2010-luvun alussa vaunun runkopuut uusittiin sekä ovi paneloitiin uudelleen. Metalliosat käsiteltiin ja suojattiin. Myös kattohuopa uusittu.

ETV-RTO 23 lumiaura

Aura oli yksi Lahden varikon raiteistolle jätetystä kolmesta lumiaurasta. Iältään vanhin mutta kunnoltaan paras (eräässä aurassa oli jopa runko poikki). Lumiaurassa on kaksi käännettävää auraa, ja sisällä on kamina.
Yhdistys osti auran vuonna 1994 ja haaveena oli, että aurasta rakennettaisiin “Pubiaura”.
Lähes satavuotias lumiaura myytiin kesällä 2013 Haapamäen Hyöryveturiyhdistykselle. Näin vaunu saatiin parempiin olosuhteisiin ja mahdollisesti vielä jonkinlaiseen käyttöönkin.
Vaunua oli aiemmin kunnostettu: lahoja runko-osia poistettu, metalliosia puhdistettu ja suojattu, peltiä vaihdettu sekä auraa maalattu.
Vaunua esiteltiin useissa yhdistyksen järjestämissä tapahtumissa, mm. Salpausselän seisakkeella moottoripyörämessujen aikana.

Muuta kalustoa

Lisäksi yhdistyksellä on hallussaan useita resiinoja.
Heinäkuussa resiinat kuljetettiin Lahden varikolta Ahtialan asemalle, josta resiinat ajettiin yhdistysten aktiivien toimesta Vierumäelle asianmukaiseen säilytykseen.

Artikkeli on julkaistu alunperin Hollolan Lahti -lehdessä 3/2015