Lahtelaisedustusta Hittimittarissa

Hittimittari oli 1980-luvun suosikkiohjelma, ja nyt Hittimittarin jaksot ovat katsottavissa Yle Areenassa. Tätä kirjoittaessani olen päässyt toiseen kauteen ja jaksoon 21, josta enemmän tuonnempana.

Hittimittari-ohjelman idea oli kaikessa yksinkertaisuudessa se, että raatilaiset arvioivat musiikkikappaleita ja tv-katsojat pääsivät nauttimaan artistien musiikkivideoista. Musiikkivideokulttuuri oli Suomessa vielä 80-luvulla vaatimatonta, eihän tuolloin ollut juurikaan esitysfoorumeita; vain kaksi televisiokanavaa. Yhdysvalloissa Music Television käynnistyminen vuonna 1981 oli aloittanut uuden tavan kuluttaa musiikkia.
Suomessahan oli Levyraati aloittanut jo vuonna 1961, mutta siitä minulla ei ole tietoa, milloin Levyraadissa aloitettiin esittää myös musiikkivideoita.
Harva suomalaisbändi oli tuolloin tehnyt musiikkivideota, joten Hittimittarin kotimaisista “ajanvietemusiikin” videoista suurin osa lienee kuvattu ohjelmaa varten, ainakin samat lavasteet toistuvat monissa videoissa.

Jaksot esitettiin kahden viikon välein. Ensimmäisellä kaudella arvioitavat esitykset oli jaettu ulkomaankielisiin ja suomenkielisiin ohjelmiin, jotka esitettiin vuorotellen.
Kappaleet arvioivat raatilaiset. Viidessä maantieteellisesti jaetussa alueraadissa istui kymmenen jäsentä kussakin, raadin kokoontuessa eri jaksossa eri paikkakunnilla. Alueraatien pisteet ynnättiin ja kolme parasta pääsi jatkoon, ja jos kappale sai parhaat pisteet kolme kertaa peräkkäin, siitä tuli kestohitti ja se sai väistyä uusien tulokkaiden tieltä.
Juontaja oli ensimmäisellä kaudella Timo T.A. Mikkola.

Jaksossa 5 saatiin lahtelaistunnelmaa kun Sleepy Sleepers esitti kappaleen Järkee vai ei. Se sai yhteensä 128 pistettä tullen neljänneksi. Se kuitenkin pääsi jatkoon, koska Riki Sorsan Na na naa -kappaleesta tuli kestohitti. Sliipparit kuitenkin putosi seuraavalla kierroksella jäätyään kuudenneksi.
Sleeper Sleepers teki paluun toisella kaudella (jakso 19) kappaleelle On se niin väärin, sijoittuen kotimaisten sarjassa viidenneksi. Ei jatkoon.

Toisella kaudelle juontajan tahtipuikkoihin tarttui Mikko Alatalo. Ohjelmakin muuttui hieman edelliskaudesta: nyt se kesti tunnin sijasta puolitoista tuntia ja samassa ohjelmassa esitettiin vuorotellen vieras- ja suomenkieliset kappaleet.
.
Jakso 21 on mielenkiintoinen lahtelaisten näkökulmasta tarkasteltuna, sillä Keski-Suomen alueraati kokoontui Lahdessa Pentti Teräväisen johdolla. Teräväisen esittelyjuonnon olen litteroinut kohdasta 11:58 alkaen.

“Well, hello there! We are here in the Business city. Lahti, you know. Niin, enää ei puhuta Suomen Chicagosta vaan Business Citystä. Olemme täällä Lahdessa ja tuntuu siltä, että vaikku muu Suomi tuolle Business City -nimitykselle irvisteleekin, nämä lahtelaiset ovat siitä pikemminkin ylpeitä. Ainakin mitä mä katselin tuolla kadulla, niin jenkkirautojen, nuorten ihmistenkin autojen takalaseissa näkyi olevan aika paljon Business City -tarroja, joten se tuntuu olevan kova sana täällä.

No, Lahtihan on varmaan tuttu kaikille suomalaisille tuttu talviurheilu- ja kulttuurikaupunkina. Ja tämä on varmasti Suomen suosituin läpikulkukaupunki, tästähän joutuu menemään läpi, meni mihinkä suuntaan Suomessa hyvänsä. Elikkä monien koiranleukojen mielestä Lahden paras keksintö on tuo ohíkulkutie. Toiseksi paras keksintöhän on tietenkin tämä Sleeper Sleepers -yhtye, joka vaikuttaa täältä Lahdesta käsin.

Well, here we are elikkä olemme täällä kaupungin ykkösmestassa ja biisejä oikeen innolla raaditaan.”

Kohdasta 13:45 alkaen kymmenen raatilaista pääsivät suusanallisesti kertomaan suosikkikappaleensa. Näkyykö tuttuja?

Ulkolaisista kappaleista lahtelaiset antoivat eniten pisteitä Glenn Freyn kappaleelle You belong to the city. Tämä sai Alatalon tuumimaan, että Lahdessa tunnutaan ymmärtävän Amerikan-meininkiä, biisihän oli Miami Vicen tunnuskappale.

Lisäykset:
Jaksossa 53 eli neljännellä kaudella hittimittarin viisari värähtelee Badding Rockers -orkersterille, jossa laulaa lahtelaisvaikutteinen(?) Marko Haavisto.
Jaksossa 54 esiintyy Raggars kappaleella Nuori rytmi. Raggars sijoittui 4:ksi 84 pisteellä.

Kaiken kaikkiaan Hittimittari on kestänyt aikaa. Kasarimusiikin hitit ovat ajattomia, mutta toisaalta tietyn ikäisille ohjelma tarjoaa nostalgista tunnelmointia. Lisäksi ohjelma laajentaa tuon ajan viihdemusiikkikäsitystä, esitetäänhän siinä erityylistä ja -tasoista musiikkia nykykuuntelijalle: Tuttuja klassikoita, kadonneita artistilupauksia ja kenties jo unohdettuja hittejä.

PS. Artikkeli päivittyy jos myöhemmistä jaksoista löytyy lisää Lahti-yhteyksiä.

Kotiseutumatkailua lähikaupunkeihin

Kuuden viikon sairasloma sormivamman takia avasi mahdollisuuden kaikenlaiseen puuhasteluun kuten lähimatkailulle. Spontaanisti syntynyt alkukesän lähikaupunkitrilogia koostui Kotkasta, Riihimäestä ja Heinolasta. Kelit suosivat ja muutenkin päiväretkien annit olivat kohdallaan. Lähiretket ovatkin trendikkäitä olosuhteista johtuen; joten kerrankin olen muodin aallonharjalla. Vaikka artikkelin aihe ei sinänsä liity Lahteen, pyrin löytämään jokaisesta kaupungista Lahti-kontekstin, ja muihin kaupunkeihin tutustuminen syventää myös omaa kotiseututuntemusta.

Kevään Lahden sisäisistä retkistä olen kirjoittanut täällä ja täällä.

Kotka

Kesän ensimmäinen retki suuntautui Kotkaan ja tarkemmin sanottuna Merikeskus Vellamoon. Kotkassa olin aiemmin käynyt kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran Arto Tolsa Areenalla katsomassa FC Lahden ottelun KTP:ta vastaan (vai oliko joukkue tuolloin KooTeePee?) joskus 2000-luvun alussa. Toinen reissu suuntautui myöhemmin museojunalla Sunilaan ja Mussalon satamaan.

Tälläkin kertaa matkustin junalla vaihtaen Kouvolassa vaikka suorakin yhteys olisi onnistunut. Kouvolan asemalla fiilistelin mm. ratapihaa sekä hiljattain kunnostettua muistomerkkihöyryveturia “Ruuhvelttia” (Tk3 859). Pienen odottelun jälkeen Kotkan juna saapui (poikkeuksellisesti) laiturille 9 ja matka saattoi jatkua. Kouvola-Kotka-rataosuus on peruskorjauksen alla, joten alkumatka köröteltiin työmaan läpi. Kotkaankin tullessa junanmatkustajaa tervehti laajat tietyöt, joilla on epäsuoria vaikutuksia myös junan käyttäjälle.

Kotkassa on tyylikäs punatiilinen asemarakennus. Jatkoin kuitenkin junan pääteasemalle eli satamaan. Silmäilin tyhjää ratapihaa. Kantasatamastakin on kiskot purettu lukuunottamatta Kotkamillsille johtavaa raidetta: rautatieliikenne oli vähentynyt huippuvuosista satamaan ja sen teollisuuslaitoksiin. Yhdellä raiteella oli sentään muistomerkkiveturi Vr1 667 vaunuineen muistutuksena teollisuuden vaikutuksista kaupungin kehittymiseen. Ehkä samanlainen nähtävyys saadaan joskus Lahden satamaan.
Kuvasin vielä kantasataman tasoristeykset, jonka jälkeen suuntasin Vellamoon, joka oli retken pääkohde.

En ollut etukäteen tutustunut kovinkaan tarkkaan museon näyttelyihin. Aloitin kierroksen Mosaiikki-tilasta, joka sisälsi paljon paikallishistoriaa. Tahdon! Rakkauden tarinoita ja Lasia kaikille – Karhula 1889–2009 olivat myös kiinnostavia kokonaisuuksia. Merikeskuksen runkona toimii merenkulkuun liittyvät näyttelyt, joissa riittikin tutustumista. Paljon asiaa laidasta laitaan ja kaiken kaikkiaan Vellamo tarjosi havainnollistavia esillepanoja, laadukasta ja monipuolisesti tietoa merenkulusta ja merenkulun historiasta. Aiheen parissa sai helposti menemään useita tunteja. Autenttinen esineistö, pienoismallit sekä muu aineisto tuki kokonaisuutta mainiosti. Hauskinta antia oli hyttirekonstruktiot, jotka toivat mieleen monenlaisia muistoja ruotsinlaivoilta.
Söin lounaan Vellamossa, jonka jälkeen lähdin keskustaan – pienen mutkan kautta; seurailin teollisuusraidetta Kotkamillsille asti. Vellamon viereisellä tontilla oli käynnissä uuden tapahtumakeskuksen rakentaminen; alue tulee muuttumaan radikaalisti. Kantasataman rakennushankkeista enemmän täällä.

Kotkan kaupungintalo.

Kotkan keskustassa en ollut siis aiemmin käynyt. Se vaikuttikin oikein viihtyisältä. Kaupungintalossakin oli jotain mahtipontisen viehättävää. Huomionarvoista oli se, että pyöräilykulttuuri tai pyöräliikenne oli Lahteen verrattuna vasta apupyöräasteella. Ihmiset sen sijaan vaikuttivat avoimemmilta kuin Lahdessa, mikä oli tietysti hämmentävää. Ensimmäinen spontaani keskustelukin syntyi jo Vellamoon mennessä. Samanlainen hyväntyylinen jutustelu jatkui asiakaspalvelutilanteissakin. Keskustassa join terassilla oluen ja samalla seurasin tien toisella puolella käynnissä ollutta rakennuksen purkua. Lämmintä oli.

Vahva suositus Merikeskukselle (ja Kotkalle), erinomainen ja runsas perusnäyttely kiinnostavasta aiheesta.

Riihimäki

Toisen lähimatkani toteutin viikon kuluttua Kotkan reissusta; matkasin G-junalla Riihimäelle. Riihimäki-junamatka on aina kiinnostava, onhan tällä rautatieosuudella paljon vielä käytössä olevia asemia tai asemalaitureita eli henkilöliikennepaikkoja. Tosin asemarakennukset ovat yksityisomistuksessa ja kaikki sivuraiteetkin on purettu lukuunottamatta Järvelää.

Taidemuseo ja poliisi Riihimäellä.

Asemalta suuntasin Riihimäen Taidemuseoon. Olin ensimmäistä kertaa tässäkin museossa. Se sijaitsi samassa rakennuksessa poliisilaitoksen kanssa, joten ilmeisesti nykyisen taidemuseon tiloissa oli toiminut aiemmin jonkun sortin virastotalo.
Museossa oli kolme näyttelyä. Väriä, väriä! Kohti puhdasta palettia -näyttely oli suomalaistaiteilijoiden runsas(värinen) näyttely. Mirika ja Seppo Hilpon kokoelma oli mielenkiintoinen, erityisesti jäi mieleen Helmi Kuusen tyylikkäät piirustukset sekä Paul Osipowin grafiikka, joista jälkimmäisestä tuli mieleen Lahden oma Kylän portti.
Kolmas oli romanikulttuuriin keskittyvä näyttely. Tiivis näyttely avasikin hyvin romanikulttuuriin kuuluvia tapoja ja perinteitä sekä myös yhteiskunnallisia kipupisteitä.

Lähtiessäni ostin vielä museokaupasta Heikki Marilan kirjan Karttoja. Marilan maalauksissa on karttamaisia elementtejä, ja hän käyttää teoksissaan asuinlähiöiden nimiä. Marila on lahtelaissyntyinen. Mainittakoon myös se, että hiljattain Lahden kaupunginmuseon virasta eläkkeellä jäänyt Timo Simanainen toimi aikoinaan Riihimäen taidemuseon johtajana.

Näyttelyn jälkeen suuntasin keskustaan. Jotain viehättävää Riihimäessäkin on. Keskustassa on paljon vanhoja ja komeita rakennuksia, ja rakennusten mittasuhteet ovat inhimillisiä, ja keskustassa on ison kaupungin tuntua.

Heinola

Kolmas reissu taittui linja-autolla Heinolaan. Heinolassa oli tullut käytyä ahkeraan edellisenä kesänä, kun tein purkutöitä Lyseonmäen koululla. Nyt oli matkavarustus (ja mieli) kevyempi.

Bussista jäin keskustasta, josta suuntasin taidemuseoon. Ensimmäistä kertaa, ja sen takia myös kävelin ensin rakennuksen ohi. Taidemuseon osoite on Kauppakatu 14 ja museon tilat ovat vuonna 1830 valmistuneessa kauppias Alexander Toropoffin (1790–1852) empiretalossa. Käynti talossa oli jo itsessään miellyttävä kokemus, mikä sai mielikuvituksen lentoon ajassa taaksepäin. Vaihtuvana näyttelynä oli sarjakuvataiteilija Kati Rapia – Voimia -näyttely. Sarjakuva kertoi “purkamisesta, linnuista, hotellista ja tulevaisuudesta”. Pysyvästi esillä on Ministeri P. J. Hynnisen Taidesäätiön kirjasto sisältäen 4000 nidettä.

Myönnettäköön, että jostain syystä sekoitin Taidemuseon ja kaupunginmuseon (olin kyllä selvinpäin eikä hellekään ollut ehtinyt sekoittaa päätäni). Kaupunginmuseon rakennus oli samalla kadulla numerossa 14, Taidemuseo numerossa 4. Sekoiluni jälkeen löysin lopulta kaupunginmuseoon.

Alkuperäinen matkan tarkoitus oli mennä tutustumaan Made in Heinola -näyttelyyn, joka oli siis kaupunginmuseossa. Rakennus oli alun perin kauppias Ulrik Lindholmin (1825–90) koti ja sittemmin toimi kaupungin Raatihuoneena 1898–83. Vanhaa tyyliä ja henkeä huokuva tämäkin rakennus.

Kyltti näyttelyssä Made in Heinola.

Made In Heinola oli rakennettu niin että kävijä tutustuu Heinolaan ensimmäisistä asutuksen merkeistä aina nykypäivään eli siis kronologisessa järjestyksessä. Jokaisessa huoneessa on jokin teema tai useampi, joiden kautta avataan myös kokonaisuutta ja tietyn henkilön tai tapahtuman kautta.

Heinolassa on ollut merkittävää kylpylätoimintaa ja samoin Reuman sairaala oli tunnettu,
kunnes toiminta loppui 2010. Nykyisin alue on määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.
Heinolassa on ollut runsaasti teollisuutta ja on edelleen, erityisesti puuteollisuutta. Aikoinaan maan kuulut James-farkut ovat lähtöisin Heinolasta.

Heinolassa on paljon säilyneitä vanhoja rakennuksia. Esimerkiksi Heinolan pienoismallin 1910–luvun kohteista saa lisätietoa napin painalluksella. Filminkatselu- ja audiopisteessä historia tulee eläväksi ja lukuisat esineet tukevat tekstien informatiivisuutta luomatta ähkyä.
Huonerekonstruktiot kuten 70-luvun keittiö, tuovat syvyyttä kokonaisuuteen. Kerrassaan hienosti rakennettu näyttely, joka avaa Heinolaa ja sen historiaa kiinnostavalla ja innostavalla tavalla.

Kaupunginmuseossa oli myös näyttely ARA. Kauneutta koteihin Arabialta 1936-50. Paljon oli kuppia ja kulhoa esillä.

Lähtiessäni kiittelin erinomaisesta Heinola-näyttelystä. Se tekikin vaikutuksen ja jäin pohdiskelemaan sen antia pitkäksi aikaa. Samanlainen paikallishistorian esillepano myös Lahteen!

Heinolassa jyrähtää?

Museokierroksen jälkeen kävin vesitornissa eli Cafe Tornissa kahvilla ja ottamassa maisemakuvan Heinolasta. Sen jälkeen suuntasin tietenkin Lintuhoitolaan. Monenmoista tipua, värikästä ja äänekästä, mutta vaatimattoman oloinen Kaapo-korppi teki suurimman vaikutuksen. Hieno lintu.

Onnettomuudessa loukkaantunut Kaapo oli hoidossa. Ruoka mielessä…

Lintujen jälkeen kävin katsastamassa Heinolan ratapihan. Kuvasin Heinolan radan päätepisteen, josta oli aikomus jatkaa rataa Mikkelin, kenties kauemmaksikin.

Jatkuuko rautatie tästä joskus Savoon asti?

Ratapiharetken jälkeen nautiskelin kahvin ja pullan Saippuakahvilassa.

Ennen lähtöä kävin Tommolankadun sillalla kuvaamassa Lahdesta saapuvan tavarajunan. Näin oli Heinola-päivä pulkassa ja hyppäsin linja-autoon numero 72.

Elokuvateatterit

Sattumoisin kävelin jokaisessa kaupungissa elokuvateatterin ohi.

Kotka.
Kotka.
Riihimäki.
Heinola.

Lahtea maailmankartalle kiskoja pitkin

Saksalaiset rautatieharrastajat vierailivat vuonna 2008 Suomen rataverkolla lättähattu-kiskobussilla kulkien. Lättä vieraili myös Lahdessa, Mytäjäisten varikolla Lahden rautatieharrastajat Topparoikan järjestämässä Rautatiepäivässä (kohdasta 12:45 eteenpäin). Tuolloin tapahtumassa oli peräti kolme liikkuvaa museojunaa (joista kaksi yleisölle) sekä tietenkin paljon muuta.
Videolla esiintyy myös topparoikkalaisten vuonna 1990 kunnostama liikuteltava muistomerkkihöyryveturi Tr1 1047 eli “Risto” (kohdassa 14:00).

Paljon on muuttunut tuosta kesästä. Topparoikka muutti Vierumäen asemalle kesällä 2015, missä Rautatiepäivä toki jatkuu. Risto-höyryveturikin muutti syksyllä 2020 Lahdesta uudelle omistajalle Lohjalle.

Video on saksankielinen, mutta tunnelmista pystyy nauttimaan ilman saksankielen taitoa. Kokonaiskesto 28:55.

[katso video]

Kirja-arvio: Tunnelmia Lahdesta

Vihdoinkin erilainen kuvakirja – pääosassa ”kuvauksellisen rouheat” kohteet

Tunnelmia Lahdesta on valokuvateos, joka sisältää näkymiä kaupungista kolmelta eri vuosikymmeneltä. Se siis havainnollistaa kaupungin jatkuvaa muutosta yhden lyhyehkön aikakauden kautta. Kuvat pistävät pohtimaan esim. rakennusten purkamisen syitä ja yleensä kaupunkikuvan muuttumiseen johtavia tapahtumia. Kirja sisältää 172 kuvaa, ja sen sisältö on jaettu neljään teemaan. Suurin osa kuvista on otettu vuosien 2007 ja 2019 välisenä aikana, ja niiden pääpainotus on rakennetussa kaupunkiympäristössä, jossa ihmiset ovat tällä kertaa sivuroolissa. Kysymyksessä on konstailematon kuvakirja, jolla tekijä haluaa jakaa sen lahtelaisuuden, jonka on itse kokenut omakseen. Sivuilta aistii selvästi tekijän kiintymyksen kotikaupunkiinsa. Erilaisen Tunnelmia Lahdesta -teoksesta tekee kaikkien aikaisempien Lahti-aiheisten kuvateosten joukossa se, että Hirvonen on taltioinut kaupunkia monipuolisesti ja juuri sellaisena kun se on kuvaushetkellä sattunut näyttäytymään, oli sää tai rakennusten kunto mikä tahansa. Kuvat eivät siis pyri korostamaan pelkästään näkymien ja rakennusten edustavuutta tai sopusuhtaisuutta, vaan mukana on useita ”kuvauksellisen rouheita” kohteita esimerkiksi joiltakin vanhoilta teollisuusalueilta. Niissä eivät korostu Lahden näyttävät puolet, vaan huomio kiinnittyy esim. miljöön karuun karheuteen ja kuvaajan luontevaan sommittelukykyyn. Ylipäätään kuvien aiheet ovat mukavasti arkisia ja rosoisia, mutta hyvällä silmällä valittuja. Odotin ehkä enemmän vain katoamassa olevia vanhojen esikaupunkien näkymiä.

Kirjan kuvia on käsitelty varsin maltillisesti – niistä aistii että tekijä on halunnut korostaa enemmän kohteen tunnelmaa kuin itse valokuvaa. Vain muutaman otoksen kohdalla jäin kaipaamaan hieman harkitumpaa kontrastia tai valotusta. Kirja tyydyttää hyvin nostalgia-nälkää, mutta toisaalta sivuja tutkaillessa nälkä kasvaa syödessä, eli olisipa tällaisia hyvässä mielessä ”arkisia” kaupunkikuvakirjoja tehty aiempinakin vuosikymmeninä.

Hannu Kivilä
Kirjoittaja on lahtelainen tietokirjailija

Lisätietoja kirjasta

Rautatieviikonloppu (päiv. 14.9.)

Riihimäki-Pietari-rautatie täytti kuluvan vuoden syyskuun 11. päivänä 150 vuotta. Isot juhlat jäivät pitämättä ja juhlajunat ajamatta koronan takia. Väyläviraston nettisivulla Pietarin radalla on oma sivu, jonka kautta pääsee tutustumaan verkkonäyttelyyn.

Radanvarsikunnat ovat järjestäneet monenlaista tapahtumaa. Lahden kaupunginmuseo järjestää luentosarjan, rautatieharrastajat ja muut kulttuuritahot ovat huomioineet Lahdelle tärkeän tasavuoden omassa toiminnassaan. Lahden rautatieharrastajat ja Lahti-Seura järjestivät rautatieaiheisen näyttelyn Lahden pääkirjastoon syyskuun ajaksi. Kuulemani palaute on ollut pelkästään positiivista.

Lahden kaupunki ei tätä tärkeää päivää juurikaan huomioinut, vaikka rautatieharrastajat olivat jo viime vuonna toivoneet jonkinlaista huomionosoitusta tulevalla juhlavuodelle. Yle Lahti lähetti aiheeseen liittyviä haastatteluja (ainakin Kouvolasta), muista paikallismedioista silmään ei osunut sen suurempaa mainintaa radan tasavuosista.

Virallisen Pietarin radan vuosipäivän yhteydessä, viikonloppuna (12.-13.9.) ajettiin höyryjunalla Lahdesta Heinolaan. Vaikka matka suuntautuikin vuonna 1932 valmistunutta rataa pitkin Heinolaan, olisi ajoja voinut markkinoida kaupungin viestinnän tai matkailun sosiaalisen median eri kanavissa pienellä vaivalla.
Vierumäen kylä oli sen sijaan ajojen tiedottamisen suhteen erittäin aktiivinen. Kylän sometilit täyttyivät hienoista höyryjuna- ja tapahtumakuvista.

Viikonlopun Haapamäen museoveturiyhdistyksen Pikku-Jumbo-veturin (Tk3 1136) vetämät höyryjunat osuivat Pietarin radan vuosipäivän tienoille, liittyivät ajot Heinolan radan valmistumisen ajankohtaan. Lahden ja Heinolan välinen rautatie otettiin käyttöön 10. päivä syyskuuta 88 vuotta sitten. Topparoikka ry:n järjestämä Vierumäen rautatieaseman Heinolan rata -päivä on jokasyksyinen tapahtuma. Kokonaisuudessaan tapahtuma oli onnistunut, väkeä oli mukavasti molempina ajopäivinä ja aseman ympäristössä oli kiva kuhina.

Lahden rautatieharrastajat Topparoikka ry:n ja Museojunalla Heinolaan järjestämien Lahden seudun museojuna-ajot on todettu toimivaksi lähimatkailupalveluksi ja ne ovat vakiinnuttaneet paikkansa jokakesäisinä tapahtumakokonaisuuksina.

HMVY:n lauantain ensimmäinen juna on pysähtynyt Vierumäen rautatieasemalla. Heinolan radan -päivä houkutteli mukavasti väkeä Vierumäelle. (Kuva Sauli Hirvonen)

Juna on lähtenyt Vierumäelta kohti Heinolaa. Paikalla oli myös asiaankuuluvia ajoneuvoja. (Kuva Sauli Hirvonen)