Kesän aikana uusittu Launeen perhepuiston liikennepuisto Mini-Lahti on avattu. Lapsetkin ovat olleet mukana tekemässä kaupunkia, sillä ”liikennekaupungin teemaksi valittiin lasten äänestyksessä Mini-Lahti. Suunnittelussa kuultiin lapsia myös piirustuskilpailun avulla, ja kilpailun pohjalta liikennekaupungin itäreunalle toteutettiin kisan voittajan suunnittelema sisäänkäyntikyltti.”
Lapset ovat olleet mukana toteuttamassa liikennepuistoa. (Kuva Sauli Hirvonen)
Puístosta löytyy tuttuja maamerkkejä.
Tutut maamerkit on toteutettu hauskasti. (Kuva Sauli Hirvonen)
Lisäksi Mini-Lahdesta löytää muitakin Lahden ominaispiirteitä.
Puistossa lapset voi opetella liikennesääntöjä. Ja aikuiset voivat käydä niitä kertaamassa. (Kuva Sauli Hirvonen)
Alkuperäinen liikennekaupunki valmistui vuonna 1989 yhtenä osana Perhepuiston tarjoamaa puuhavalikoimaa. Nyt tuon kaupungin rakenteet tulivat käyttöikänsä päähän, ja tämä vanha puinen Lahti purettiin kokonaisuudessaan (ison esikuvansa mukaisesti). Kaupungin sivuilla kerrotaan, että ”uudistuksen tavoitteena oli säilyttää alueen suosittu perusidea, mutta samalla monipuolistaa toimintaa ja tehdä ympäristöstä entistä houkuttelevampi, toiminnallisempi ja viihtyisämpi. Jatkossakin liikennekaupunki tarjoaa lapsille turvallisen ympäristön opetella liikennesääntöjä ja harjoitella liikkumista leikin kautta.”
Aiemmassa ”vanhassa Lahdessa” oli enemmän rakennuksia, ja se oli enemmän kaupunkimaisempi. Tässä uudemmassa maisemat ovat avoimemmat. Silti lapsille löytyy monia mielenkiintoisia, toiminnallisia kohteita. Aivan kuin isommasta Lahdesta. Onnistunut uudistus.
Aiempi liikennekaupunki rakenteilla. (Kuva Lahden Kaupunkiympäristön arkisto)Perhepuiston liikennepuistossa pientä iltapäiväruuhkaa. (Kuva Lahden Kaupunkiympäristön arkisto)
Liikennekaupungin avautumista juhlistetaan perjantaina 16. lokakuuta klo 17–18.30.
Lahtiwoodin YouTube-kanava tarjoaa monipuolisesti videomateriaalia, ja nimensä mukaisesti pääpaino on Lahdessa. Toki muitakin videoita löytyy, kuten kotiseuturetkiä muualta Suomesta sekä pienoisrautatievideoita. Lahteen liittyvät videot kuitenkin toimivat kanavan runkona. Erityisesti sarjat Lahden paikat ja Rautateiden Lahti tarjoavat paljon lahtelaisille ja lahdenmielisille, sekä jälkimmäisessä rautatieharrastajille, paljon katsottavaa. Vanhimmat kanavalla julkaistut videot on tehty jo 1950-luvulta, kuten Kai R. Lehtosen alla oleva ”Masto”, jota on esitetty myös isolta kankaalta elokuvateatteri Kino Iiriksessä.
Lahden paikat -sarjan uusin video liittyy Paskurinojan kunnostusprojektiin, ja sen lopputuloksen tallentamiseen. Monesti video liittyy myös johonkin Lahen Lehessä julkaistuun artikkeliin, kuten Paskurinoja-videonkin tapauksessa.
Viimeisimmällä Rautateiden Lahti -sarjan videolla Porvoon Museorautatie ry:n teki matkan klassisella lättähattujunalla Helsingistä Loviisan satamaan, josta matka jatkui aina Heinolaan saakka. Kuvasin junan Lahdessa Kasaajankadulla sekä Pekantiellä.
Kanavan katsotuin video lienee Lahden Kaupunkiympäristön valokuvista koostamani video ”Valokuvia 1960-80-luvun Lahdesta”, jolla on yli 14 000 katselukertaa.
Erittäin suosittuja ovat edesmenneen lahtelaisvideokuvaaja Risto Ilolan kojelautavideot, joita on kanavalla julkaistu 13 kappaletta. Hän videokuvasi autosta käsin Lahtea ja sen katuja pääasiassa 1980-90-luvuilla. Nämä videot ovat keränneet tuhansia katselukertoa. Hienoa että hän aikoinaan luovutti aineiston käyttöömme ja saamme jakaa näitä mielenkiintoisia, tietylle ajanjaksolle keskittyviä videoita. Kuvaushetkellä materiaali oli arkista ja tavanomaista, mutta nyt ne kasvavat korkoa mitä kauemmaksi kuvaushetkestä siirrytään. On tärkeää, että tällainen kuva-aineisto on säilynyt jälkipolville ihmeteltäväksi. Alla sarjan ensimmäinen video:
Lahtiwood on muutakin kuin YouTube-kanava. Pilke silmäkulmassa synnytetyn nimen ympärille syntyi sivusto kahden puusepän toimesta, joten tätäkin aihetta sivuilla sivutaan sekä julkaistaan mm. kaupunkirakentamiseen liittyviä artikkeleita ja suunnitelmia. Sivustoa ja kanavaa ylläpidän yhdessä kaverini Tapion kanssa, joka on myös nimen takana.
Antti Erolan Järven Ääni -dokumentin ensi-ilta järjestettiin elokuvateatteri Kino Iiriksessä 2.9.. Dokumentti kiinnosti laajalti, täysi sali oli todistamassa isolta kankaalta “miten yhdestä Suomen kirkasvetisimmistä järvistä tuli muutamassa vuosikymmenessä yksi saastuneimmista sekä mitä vesistön pelastaminen on vaatinut ja miltä näyttää sen tulevaisuus?” 35 minuuttia tiivistää järven kaaren erinomaisesti esihistoriasta tähän päivään saakka katsoen luottavaisena tulevaisuuteen. Ihmisen toiminta heikensi aiemmin kirkkaan järven laatua, ja vasta ajan kuluessa havahduttiin järven heikkoon kuntoon. 1980-luvulla alkoivat ponnistelut järven pelastamiseksi, joita jatketaan tänäkin päivänä. Dokumentti toteaa tapahtuneen, se ei osoittele, vaan auttaa katsojaa pohtimaan omaa suhdettaan järveen, joka on ehkä ollut liiankin lähellä ja liiankin itsestäänselvyys. Mutta aina on jotain tehtävissä.
Ohjaaja Antti Erola kertoo dokumentistaan. (Kuva Sauli Hirvonen)Vesijärvisäätiön vesistöasiantuntija Mirva Kertola toimista miten järven tilaa on parannettu ja mikä on sen tilanne tänä päivänä. (Kuva Sauli Hirvonen)
Tänä vuonna valmistunut dokumentti on toteutettu osana SamiEdun Dokumenttikertojan koulutusta. Näytöksen alussa Antti Erola esitteli dokumentin. Dokumentin jälkeen kuultiin Vesijärvisäätiön vesiasiantuntija Mirva Ketolaa, joka esiintyi myös dokumentilla. Ketola kertoi mitä järvelle on tehty, mitä järvelle kuuluu tänään. Lopuksi yleisö sai esittää kysymyksiä ja kommentteja, ja niitä kuultiinkin paljon. Syntyi hyvää keskustelua ja pohdiskelua: järvi ja sen tila koetaan tärkeäksi, ja hyvä niin. Järven ääno on hieno, hyvin toteutettu dokumentti tärkeän asian, Vesijärven puolesta. Kiitos kaikille tilaisuuteen osallistujille! Dokumentista on tulossa tulevaisuudessa lisänäytöksiä, joten kannattaa seurata seurankin ilmoittelua. Ehdoton katsomissuositus, jos siihen tulee mahdollisuus.
Kuvakaappaus dokumentista Järven ääni.
Näytös järjestettiin yhteistyössä Lahti-Seura ry:n, elokuvateatteri Kino Iiriksen, Päijät-Hämeen Vesijärvisäätiön ja Flyhill Productionsin kanssa.
Lahdessa on paljon pieniä, lähes huomaamattomia suppia, lampia ja puroja. Lahdessa sijaitsevista pienistä vesistöistä olemme tehneet vuosia sitten Lahtiwoodin YouTubeen LW-kanavalle 4-osaisen videosarjan. Videoilla kävimme kalastusharrastaja Tapion kanssa eri lahtelaiskohteissa turisemassa aiheesta ja vähän sen vierestä. Olen myös kirjoittanut mm. Hennalan hulealtaista sekä Paskurinojasta, josta jälkimmäisestä on julkaistu video. Ojaahan on kunnostettu menneenä kesänä.
Mielenkiintoinen, jo kadonnut lampi oli Iiliäinen Länsiharjunkoulun vieressä, josta on juttu täällä. Tunnetuimpia suppia Lahden alueella on Mytäjäinen ja lähes myyttinen Häränsilmä, josta muodostettiin luonnonsuojelualue vuonna 1983. Pieniä vesialueita ”vaivaa” yleensä umpeenkasvu, Häränsilmäkin oli alunperin hehtaarin kokoinen, nyt vain 0,2 ha. Kaupungin sivuilta löytyy lisää vesistöihin liittyvää tietoa.
Vähemmän tunnettuja lampia on runsaasti. Yksi tällainen on Jalkarannassa omakotitaloalueen keskellä sijaitseva lampi. Kuulin itsekin siitä vasta hiljattain. Se ei näy opaskartassa, mutta näkyy mm. maasto- ja peruskartassa. Eikä se erotu oikein hyvin uusimmissa ilmakuvissa. Sen sijaan vuoden 1946 ilmakuvassa lampi erottuu oikein hyvin. Vanhoissa 1940-90-lukujen opaskartoissa lampi on merkitty ilman nimeä.
Tekoälykin oli osittain väärässä kertoessaan, että ”Sammalsuonkadulla tai sen välittömässä läheisyydessä Jalkarannassa (Lahdessa) ei sijaitse tunnettua lampea.” Osittain, sillä lampi ei ole tosiaan tunnettu. Varmaa tietoa ei ole, mutta muoto sekä paikka harjualueella viittaisi siihen, että kyseessä on suppa. Nimikään ei tätä kirjoitettaessa selvinnyt (nimiä voisi olla vaikkapa Vauhtikankaan suppa, tai Sammalsuppa). Sammalsuo tosin sijaitsee lähempänä Vesijärveä, Jalkarannantien varrella. Lahden Paikannimistö kirjan mukaan Sammalsuo on mainittu vuoden 1878 kartassa, myöhemmin suoperäinen niitty. Suota on myös kutsuttu Käyräsuoksi ja Jaakkolansuoksi.
Vierailu lammella
Vierailin lammella eräs kesäpäivä. Sammalsuonkadulta kulkee pieni polku ja ainoastaan moottoriajoneuvoilla ajokielletty -merkki kertoo, että jokin reitti tässä kohtaa kulkee.
Sammalsuonkadun puolelta löytyy huomaamaton polku, joka johtaa lammelle. Runsautta hehkuva omenapuu kurottelee polun päälle.Polku laskeutui pieneen laaksoon, joten on mahdollista että vesistö on ollut joskus laajempi, ja sittemmin umpeen kasvanut, veden pinta laskenut tai täytetty. Lampi jää vasemmalle.Lampi sijaitsee puiden keskellä ja vesikasvillisuutta on runsaasti.
Polku kulki loivaa alamäkeä, kunnes tuli käännös oikealle. Runsas puusto ja pensaikko ei vielä paljastanut vettä. Ajattelinkin, että onko sitä laisinkaan enää olemassa. Laskeuduin pieneen laaksoon, ja näytti aivan kuin siinä kohdassa olisi ollut vettä joskus aikoinaan. Lammesta ei vielä ollut näköhavaintoja. Polku jatkui eteenpäin, mutta vasemmalle lähti ilmeisen vähän käytetty, huomaamattomampi polku tai sen tapainen. Sitä kulkiessani lopulta puiden takaa alkoi pilkottaa vesi. Astelin rannalle, jossa oli leikattu, siisti ruoho. Kasvillisuus oli runsasta ja pieniä kaloja uiskenteli pinnan tuntumassa, ilmeisesti ruutanoita, joskin huonon kalatuntemuksen takia voin olla väärässä. Kiertelin hetken lampea ja katselin pikkukalojen uiskentelua ja otin muutaman valokuvan.
Lammesta olin saanut tietää lähisukulaiselta, jonka kanssa lampi oli tullut puheeksi. Seuraavana hänen muistojaan lammesta 1950-60-luvuilta.
Opaskartta vuodelta 1962. Osasuurennus Jalkarannasta, lampi näkyy Sammalsuonkadun, Asevelikadun ja Vauhtikankaankadun keskellä. (Kartta: Lahden Kaupunkiympäristön arkisto. Lisätty 19.8.)
Muistoja lammesta
Lahtelainen Eeva äityi muistelemaan 1950-luvun lapsuusaikaansa Sammalsuonkadulla. Muistelijan perhe muutti Tapanilankadulta 1956 Sammalsuonkadulle, aivan lammen lähelle. Sammalsuonkadulla koti oli vuoden 1962 loppuun. Muistelija itse oli tuolloin 3-9-vuotias ja hänen isoveljensä 6-12-vuotias ja isommat kaksosveljensä 11-17-vuotiaita.
Lapset viettivät aikaa lammella ympäri vuoden monien eri aktiviteettien muodossa. Tosin kesäisin isommat lapset olivat Vesijärven uimarannalla, joka sijaitsi Myllysaaren kohdalla – pienet eivät saaneet mennä sinne asti ilman aikuisia. Kesäisin lampi oli siis pääasiassa alle kouluikäisten ja alakoululaisten ajanviettopaikka.
– Sammalasuonkadun puoleisella rannalla oltiin lapsiporukalla vilttien kanssa kesällä, siellä vietettiin aikaa ja leikittiin, mahdollisesti joskus oli jotain evästä. Aika vapaasti saatiin kyllä aina olla kunhan välillä käytiin kotona.
– Lammen alue oli niin soista, ettei siksi tehnyt mieli mennä uimaan, ja luulisi että vanhemmatkin olivat kieltäneet. En muista että kukaan olisi käynyt siinä uimassa. Isommat lapset viettivät kesäisin aikaa Vesijärven uimarannalla, pienet eivät saaneet mennä sinne asti ilman aikuisia. Uimaranta oli kohdassa mistä suoraan näkyi Myllysaari, sinnehän ei päässyt silloin kuin veneellä.
Lammessa oli ja on ilmeisesti edelleen ruutanoita. Kala kelpaa ravinnoksi ihmisellekin, jos se on oikein valmistettu, ja pyydystetty puhtaasta vesistöstä.
– Pojat kävivät lammelle mato-ongelle ja olen ollut katsomassa. Saivat ainakin ruutanoita, mutta en muista että niitä olisi koskaan meillä ollut ruokana. Meidän Miina-kissalle ne maistuivat, ehkä se on ollut mukana kalastamassa tai pojat ovat tuoneet kotiin saalista. Ruutanoita käytettiin myös täkykaloina, kaksosethan kävivät kalassa myös Vesijärvellä.
Talvella lammella harrastettiin toki perinteisiä talvilajeja.
– Talvella pojat luistelivat jäällä. Varmaan on ollut hokkarit, siihen aikaan yleiset. ”Pulkalla” laskettiin Sammalsuonkadulta lammelle päin – silloin ei varsinaisesti pulkkia ollut, joten käytettiin vaneria tms. Lisäksi oli ehkä jäädytetty liukumäki.
Vuonna 1952 oli perustettu Jalkaranta-seura, ja sitä kutsuttiin yleisnimellä omakotiyhdistys. Hoitihan se omakotiyhdistyksille kuuluvia velvoitteita ja edunvalvontaa sekä yleisesti yhteisiä asioita, kuten järjestämällä erilaisia kilpailuja kesäisin sekä talvisin, muun muassa hiihtokilpailuja. Lammen ympärillä oli tuolloin latuja.
Muistelija osallistui hiihtokilpailuihin, tässä viisivuotiaana. Kuva on lammen yläpuolelta, todennäköisesti Asevelikadun reunalta vanhainkodille päin – puurakennuksen pihalla oli isoja puita.
– Talvella pidettiin hiihtokilpailuja. Lähtö oli Sammalsuonkadulta, silloin siinä ko. kohdassa ei vielä ollut taloja. Latu kulki alaspäin lammelle. Pienemmät hiihtivät rinnettä alas lammen kohdalle ja sieltä ylös, isommilla lapsilla oli pidempi matka. Varmaan ladut ulottuivat nykyisen Kuntokadun/Vauhtikankaankadun tienoille.
Osallistujat oli jaettu iän mukaan, tuolloin lapsia riitti. Ajanottajat ja kannustavat aikuiset seisoivat Sammalsuonkadun reunalla, jossa sijaitsi maali. Palkinnoksi lapset saivat mm. lusikoita.
– Sukset olivat puusukset, pienillä lapsilla niissä ei ollut siteitä vaan nahkahihna, lenkki, johon jalka työnnettiin. Lenkkisukset eli mäystinsukset, mäystin tarkoittaa sidettä, remmiä. Pienemmillä jalassa oli usein huopatossut tai jopa kumisaappaat villasukkien kanssa. Isommilla lapsilla oli jo monot ja suksissa ”oikeat” siteet. Puusuksiin saattoi valita tuolloin useammasta sidevaihtoehdosta mieluisan, joten monojakin oli erilaisia.
Hämeenkatu 24:n kerrostalo tyhjennettiin vuokralaisista noin kymmenen vuotta sitten. Talo on siitä lähtien houkutellut kutsumattomia vieraita. Tunkeutumiset on ylittänyt valtakunnallisen uutiskynnyksenkin. Taloa on töhritty, rikottu ja rakennuksessa on ollut tulipaloja. Suojaamistoimenpiteet olivat alkuun riittämättömät. Tapaus on hyvin tyypillinen tyhjillään olevien rakennusten kohdalla oli sitten omistaja kunta, valtio tai yksityinen taho. Suojaamistoimenpiteet jätetään usein tekemättä, koska se maksaa. Toisinaan monissa tapauksissa tuntuu että toimet vain jätetään tarkoituksella tekemättä, milloin mistäkin syystä. Pienen puurakennuksen palaminen voi olla omistajalle jopa edullisempaa kuin purkaminen. Kaupunki on vuosien saatossa patistanut omistajaa ehkäisemään ilkivaltaan suojauskeinoin. Patistusta on terästetty uhkasakolla.
Rakennuksen myyntiä on värittänyt monipolviset omistussuhteet ja -vaihdokset. Haasteeksi on koettu se, että kiinteistöllä ja tontilla on ollut eri omistaja. Vuoden 2026 alussa kaupunki teki kuitenkin ratkaisu ja osti rakennuksen ja tontin 1,5 miljoonalla eurolla. Rakennus tullaan purkamaan.
Rakennus kesäkuussa 2009.Hämeenkatua kesäkuussa 2009.
Hämeenkatu 24 ja Vesijärvenkatu 16
Arkkitehti Unto Tupalan teoksessa Kun Lahti rakennettiin on kerrottu seikkaperäisesti tontin vaiheista. Olen tiivistänyt Tupalan käsittelemät tontit 65 ja 66 tähän artikkeliin.
Hämeenkadun ja Vesijärvenkadun kulmauksessa oleva tontti 66 kuuluu vuoden 1878 vahvistettuun asemakaavaan ja tontin ensimmäinen omistaja oli nahkuri Emanuel Forsberg. Hän hankki tontin 66 tonttihuutokaupassa 24.7.1878 ja maksoi siitä 500 markkaa. Forsberg ei sitä kuitenkaan pystynyt maksamaan ja tontti myytiin 13.3.1890 teurastaja ja makkaratehtailija Aaretti Lindenille (myöh. Nikula) 500 markalla. Nikulalla oli siis omistuksessaan tontit 65 ja 66. Tontille 65 hän rakennutti vuonna 1890 asuinrakennuksen Aleksanterinkadun varteen ja tontin sisäkulmaan kivirakenteisen ulkorakennuksen.
Nikula rakennutti vuonna 1902 tontin 66 kulmaukseen puisen asuinrakennuksen, ja se rakennettiin ilman vahvistettuja rakennuspiirustuksia. Tonttien välissä olevat nk. palokadut poistettiin koko kaupungin kaava-alueelta virallisesti vuonna 1908. Entisen palokadun päälle tontin keskelle valmistui samana vuonna kivirakenteinen ulkorakennus. Vuonna 1909 kadun varrella olevaa puurakennusta jatkettiin 12 metrillä.
Nikula myi tontin vuonna 1917 Johannes Nikkilälle, joka ei juurikaan tehnyt muutoksia rakennuksiin. Tontit siirtyivät Nikkilän perillisille Ida Anderssonille ja Aino Wikströmille vuonna 1931 ja vuonna 1937 Lydia Anderssonille.
Vuonna 1948 tonttien 65 ja 66 yhteisomistus päättyi, kun tontin 66 osti Lahden Osuuskaupan omistama Oy Lahden Talo. Vuonna 1950 tontille rakennettiin 5-kerroksinen, osittain 6-kerroksinen asuinkerrostalo. Rakennus valmistui seuraavana vuonna ja sen on suunnitellut arkkitehti Eino Tuompo. Tupalan kirjan mukaan samassa yhteydessä tontin sisäosaan rakennettiin muusta rakennuksesta erillinen elokuvateatteri. Liekö elokuvateatteri myöhemmin muuttanut viereisen rakennuksen tiloihin. Tiloissa toimi elokuvateatteri Juko 1970-80-luvuilla. Elokuvateatterin tiloissa toimi vuodesta 1995 vuoteen 2015 Teatteri Vanha Juko. Tupalan selvityksen mukaan muita liikeyrityksiä tontilla sijainneissa rakennuksissa oli mm. Laineen kaljatehdas 1930-luvulla ja Puuseppätehdas Iriksen myymälä 1930-40-luvuilla.
Vaikka rakennus on päästetty huonoon kuntoon, ei se tarkoita että rakennus olisi ruma. Näin maallikon silmään talo näyttää hyvin tyypilliseltä 1950-luvun arkkitehtuurin tuotokselta. Pienten, sopusuhtaisten parvekkeiden ja suorakulmaisten ikkunoiden pikkuporvarillista harmoniaa rikkoo harkitusti yläkerran kolmion mallinen ikkuna, joka tuo mieleen rajoja rikkovan taiteilijan ateljee, josta yöllä kajastaa valo silloinkin, kuin muu rakennus on jo pimeänä. Nyt tuo vuonna 1951 valmistunut, ajalleen tyypillinen asuinkerrostalo on häviämässä ja tilalle tullee nousemaan tämän hetken hengen muotia ja muotoja heijasteleva rakennus.
