Lahdessa on paljon pieniä, lähes huomaamattomia suppia, lampia ja puroja. Lahdessa sijaitsevista pienistä vesistöistä olemme tehneet vuosia sitten Lahtiwoodin YouTubeen LW-kanavalle 4-osaisen videosarjan. Videoilla kävimme kalastusharrastajan Tapion kanssa eri lahtelaiskohteissa turisemassa aiheesta ja vähän sen vierestä. Olen myös kirjoittanut mm. Hennalan hulealtaista sekä Paskurinojasta, josta jälkimmäisestä on julkaistu video. Ojaahan on kunnostettu menneenä kesänä.
Mielenkiintoinen, jo kadonnut lampi oli Iiliäinen Länsiharjunkoulun vieressä, josta on juttu täällä. Tunnetuimpia suppia Lahden alueella on Mytäjäinen ja lähes myyttinen Häränsilmä, josta muodostettiin luonnonsuojelualue vuonna 1983. Pieniä vesialueita ”vaivaa” yleensä umpeenkasvu, Häränsilmäkin oli alunperin hehtaarin kokoinen, nyt vain 0,2 ha.
Kaupungin sivuilta löytyy lisää vesistöihin liittyvää tietoa.
Vähemmän tunnettuja lampia on runsaasti. Yksi tällainen on Jalkarannassa omakotitaloalueen keskellä sijaitseva lampi. Kuulin itsekin siitä vasta hiljattain. Se ei näy opaskartassa, mutta näkyy mm. maasto- ja peruskartassa. Eikä se erotu oikein hyvin uusimmissa ilmakuvissa. Sen sijaan vuoden 1946 ilmakuvassa lampi erottuu oikein hyvin. Vanhoissa 1940-90-lukujen opaskartoissa lampi on merkitty ilman nimeä.
Tekoälykin oli osittain väärässä kertoessaan, että ”Sammalsuonkadulla tai sen välittömässä läheisyydessä Jalkarannassa (Lahdessa) ei sijaitse tunnettua lampea.” Osittain, sillä lampi ei ole tosiaan tunnettu. Varmaa tietoa ei ole, mutta muoto sekä paikka harjualueella viittaisi siihen, että kyseessä on suppa. Nimikään ei tätä kirjoitettaessa selvinnyt (nimiä voisi olla vaikkapa Vauhtikankaan suppa, tai Sammalsuppa). Sammalsuo tosin sijaitsee lähempänä Vesijärveä, Jalkarannantien varrella. Lahden Paikannimistö kirjan mukaan Sammalsuo on mainittu vuoden 1878 kartassa, myöhemmin suoperäinen niitty. Suota on myös kutsuttu Käyräsuoksi ja Jaakkolansuoksi.
Vierailu lammella
Vierailin lammella eräs kesäpäivä. Sammalsuonkadulta kulkee pieni polku ja ainoastaan moottoriajoneuvoilla ajokielletty -merkki kertoo, että jokin reitti tässä kohtaa kulkee.
Runsautta hehkuva omenapuu kurottelee polun päälle.
Polku kulki loivaa alamäkeä, kunnes tuli käännös oikealle. Runsas puusto ja pensaikko ei vielä paljastanut vettä. Ajattelinkin, että onko sitä laisinkaan enää olemassa. Laskeuduin pieneen laaksoon, ja näytti aivan kuin siinä kohdassa olisi ollut vettä joskus aikoinaan. Lammesta ei vielä ollut näköhavaintoja. Polku jatkui eteenpäin, mutta vasemmalle lähti ilmeisen vähän käytetty, huomaamattomampi polku tai sen tapainen. Sitä kulkiessani lopulta puiden takaa alkoi pilkottaa vesi. Astelin rannalle, jossa oli leikattu, siisti ruoho.
Kasvillisuus oli runsasta ja pieniä kaloja uiskenteli pinnan tuntumassa, ilmeisesti ruutanoita, joskin huonon kalatuntemuksen takia voin olla väärässä.
Kiertelin hetken lampea ja katselin pikkukalojen uiskentelua ja otin muutaman valokuvan.
Lammesta olin saanut tietää lähisukulaiselta, jonka kanssa lampi oli tullut puheeksi. Seuraavana hänen muistojaan lammesta 1950-60-luvuilta.
Muistoja lammesta
Lahtelainen Eeva äityi muistelemaan 1950-luvun lapsuusaikaansa Sammalsuonkadulla.
Muistelijan perhe muutti Tapanilankadulta 1956 Sammalsuonkadulle, aivan lammen lähelle. Sammalsuonkadulla koti oli vuoden 1962 loppuun. Muistelija itse oli tuolloin 3-9-vuotias ja hänen isoveljensä 6-12-vuotias ja isommat kaksosveljensä 11-17-vuotiaita.
Lapset viettivät aikaa lammella ympäri vuoden monien eri aktiviteettien muodossa. Tosin kesäisin isommat lapset olivat Vesijärven uimarannalla, joka sijaitsi Myllysaaren kohdalla – pienet eivät saaneet mennä sinne asti ilman aikuisia. Kesäisin lampi oli siis pääasiassa alle kouluikäisten ja alakoululaisten ajanviettopaikka.
– Sammalasuonkadun puoleisella rannalla oltiin lapsiporukalla vilttien kanssa kesällä, siellä vietettiin aikaa ja leikittiin, mahdollisesti joskus oli jotain evästä. Aika vapaasti saatiin kyllä aina olla kunhan välillä käytiin kotona.
– Lammen alue oli niin soista, ettei siksi tehnyt mieli mennä uimaan, ja luulisi että vanhemmatkin olivat kieltäneet. En muista että kukaan olisi käynyt siinä uimassa. Isommat lapset viettivät kesäisin aikaa Vesijärven uimarannalla, pienet eivät saaneet mennä sinne asti ilman aikuisia. Uimaranta oli kohdassa mistä suoraan näkyi Myllysaari, sinnehän ei päässyt silloin kuin veneellä.
Lammessa oli ja on ilmeisesti edelleen ruutanoita. Kala kelpaa ravinnoksi ihmisellekin, jos se on oikein valmistettu, ja pyydystetty puhtaasta vesistöstä.
– Pojat kävivät lammelle mato-ongelle ja olen ollut katsomassa. Saivat ainakin ruutanoita, mutta en muista että niitä olisi koskaan meillä ollut ruokana. Meidän Miina-kissalle ne maistuivat, ehkä se on ollut mukana kalastamassa tai pojat ovat tuoneet kotiin saalista. Ruutanoita käytettiin myös täkykaloina, kaksosethan kävivät kalassa myös Vesijärvellä.
Talvella lammella harrastettiin toki perinteisiä talvilajeja.
– Talvella pojat luistelivat jäällä. Varmaan on ollut hokkarit, siihen aikaan yleiset. ”Pulkalla” laskettiin Sammalsuonkadulta lammelle päin – silloin ei varsinaisesti pulkkia ollut, joten käytettiin vaneria tms. Lisäksi oli ehkä jäädytetty liukumäki.
Vuonna 1952 oli perustettu Jalkaranta-seura, ja sitä kutsuttiin yleisnimellä omakotiyhdistys. Hoitihan se omakotiyhdistyksille kuuluvia velvoitteita ja edunvalvontaa sekä yleisesti yhteisiä asioita, kuten järjestämällä erilaisia kilpailuja kesäisin sekä talvisin, muun muassa hiihtokilpailuja. Lammen ympärillä oli tuolloin latuja.
– Talvella pidettiin hiihtokilpailuja. Lähtö oli Sammalsuonkadulta, silloin siinä ko. kohdassa ei vielä ollut taloja. Latu kulki alaspäin lammelle. Pienemmät hiihtivät rinnettä alas lammen kohdalle ja sieltä ylös, isommilla lapsilla oli pidempi matka. Varmaan ladut ulottuivat nykyisen Kuntokadun/Vauhtikankaankadun tienoille.
Osallistujat oli jaettu iän mukaan, tuolloin lapsia riitti. Ajanottajat ja kannustavat aikuiset seisoivat Sammalsuonkadun reunalla, jossa sijaitsi maali. Palkinnoksi lapset saivat mm. lusikoita.
– Sukset olivat puusukset, pienillä lapsilla niissä ei ollut siteitä vaan nahkahihna, lenkki, johon jalka työnnettiin. Lenkkisukset eli mäystinsukset, mäystin tarkoittaa sidettä, remmiä.
Pienemmillä jalassa oli usein huopatossut tai jopa kumisaappaat villasukkien kanssa. Isommilla lapsilla oli jo monot ja suksissa ”oikeat” siteet. Puusuksiin saattoi valita tuolloin useammasta sidevaihtoehdosta mieluisan, joten monojakin oli erilaisia.
