Kevään toiseksi viimeinen päivä 30.5. tuntui jo kesäiseltä, kun piipahdin juomassa kahvit Vääksyn kanavan kupeessa olevassa kahvilassa. Juuri kahville saavuttuani Vesijärveltä saapui M/S Suomen Neito. Nautiskelin kahvin ja kiertelin kanavan ympäristössä ja jäin odottelemaan laivan paluuta. Otin kanavasta muutaman kuvan sekä videon laivan palattua sululle. Se on katsottavissa jutun lopussa tai Lahtiwoodin YouTube-kanavalla.
Väylävirasto kertoo sivuillaan seuraavaa Asikkalan kunnassa sijaitsevassa Vääksyn kanavasta: ”Kanava yhdistää Vesijärven ja Päijänteen. 1315 metriä pitkä kanava on rakennettu 1868-71. Kanavan ylittävän avattavan sillan alikulkukorkeus on 2,1 m. Kanava on miehitetty ja se on Suomen vilkkain veneilykanava, jolla saattaa esiintyä ruuhkia. Ylhäältä (Vesijärveltä) tultaessa sulutuskutsupiste on yläkanavan odotuslaiturissa vasemmalla, ja alhaalta (Päijänteeltä) tultaessa alakanavan laiturissa oikealla. Vääksyn kanavalta hoidetaan kaukokäytöllä Kalkkisten sekä Kimolan kanavan palvelusulutukset. Vedenpintojen korkeusero on 2,85 – 3,35 m.”
Kanavaa pohjoiseen, Päijänteen suuntaan.Kanavaa etelään, Vesijärven suuntaan. Tienkäyttäjiä varoittaa kolmiaukkoinen led-varoitusvalolaitos (vilkkuvat punaiset ja vilkkuva keltainen). Jalankulkijoille on kaksiaukkoinen (kiinteä punainen). Kokopuomit estävät kulun sillan ollessa ylhäällä.Nykyinen kanavan sulku on valmistunut vuonna 1975 (sillan kyljessä olevan laatan mukaan).Nostosillan ennakkovaroitusmerkki yksiaukkoisella led-valolla varustettuna.
Hämeenkatu 24:n kerrostalo tyhjennettiin vuokralaisista noin kymmenen vuotta sitten. Talo on siitä lähtien houkutellut kutsumattomia vieraita. Tunkeutumiset on ylittänyt valtakunnallisen uutiskynnyksenkin. Taloa on töhritty, rikottu ja rakennuksessa on ollut tulipaloja. Suojaamistoimenpiteet olivat alkuun riittämättömät. Tapaus on hyvin tyypillinen tyhjillään olevien rakennusten kohdalla oli sitten omistaja kunta, valtio tai yksityinen taho. Suojaamistoimenpiteet jätetään usein tekemättä, koska se maksaa. Toisinaan monissa tapauksissa tuntuu että toimet vain jätetään tarkoituksella tekemättä, milloin mistäkin syystä. Pienen puurakennuksen palaminen voi olla omistajalle jopa edullisempaa kuin purkaminen. Kaupunki on vuosien saatossa patistanut omistajaa ehkäisemään ilkivaltaan suojauskeinoin. Patistusta on terästetty uhkasakolla.
Rakennuksen myyntiä on värittänyt monipolviset omistussuhteet ja -vaihdokset. Haasteeksi on koettu se, että kiinteistöllä ja tontilla on ollut eri omistaja. Vuoden 2026 alussa kaupunki teki kuitenkin ratkaisu ja osti rakennuksen ja tontin 1,5 miljoonalla eurolla. Rakennus tullaan purkamaan.
Rakennus kesäkuussa 2009.Hämeenkatua kesäkuussa 2009.
Hämeenkatu 24 ja Vesijärvenkatu 16
Arkkitehti Unto Tupalan teoksessa Kun Lahti rakennettiin on kerrottu seikkaperäisesti tontin vaiheista. Olen tiivistänyt Tupalan käsittelemät tontit 65 ja 66 tähän artikkeliin.
Hämeenkadun ja Vesijärvenkadun kulmauksessa oleva tontti 66 kuuluu vuoden 1878 vahvistettuun asemakaavaan ja tontin ensimmäinen omistaja oli nahkuri Emanuel Forsberg. Hän hankki tontin 66 tonttihuutokaupassa 24.7.1878 ja maksoi siitä 500 markkaa. Forsberg ei sitä kuitenkaan pystynyt maksamaan ja tontti myytiin 13.3.1890 teurastaja ja makkaratehtailija Aaretti Lindenille (myöh. Nikula) 500 markalla. Nikulalla oli siis omistuksessaan tontit 65 ja 66. Tontille 65 hän rakennutti vuonna 1890 asuinrakennuksen Aleksanterinkadun varteen ja tontin sisäkulmaan kivirakenteisen ulkorakennuksen.
Nikula rakennutti vuonna 1902 tontin 66 kulmaukseen puisen asuinrakennuksen, ja se rakennettiin ilman vahvistettuja rakennuspiirustuksia. Tonttien välissä olevat nk. palokadut poistettiin koko kaupungin kaava-alueelta virallisesti vuonna 1908. Entisen palokadun päälle tontin keskelle valmistui samana vuonna kivirakenteinen ulkorakennus. Vuonna 1909 kadun varrella olevaa puurakennusta jatkettiin 12 metrillä.
Nikula myi tontin vuonna 1917 Johannes Nikkilälle, joka ei juurikaan tehnyt muutoksia rakennuksiin. Tontit siirtyivät Nikkilän perillisille Ida Anderssonille ja Aino Wikströmille vuonna 1931 ja vuonna 1937 Lydia Anderssonille.
Vuonna 1948 tonttien 65 ja 66 yhteisomistus päättyi, kun tontin 66 osti Lahden Osuuskaupan omistama Oy Lahden Talo. Vuonna 1950 tontille rakennettiin 5-kerroksinen, osittain 6-kerroksinen asuinkerrostalo. Rakennus valmistui seuraavana vuonna ja sen on suunnitellut arkkitehti Eino Tuompo. Tupalan kirjan mukaan samassa yhteydessä tontin sisäosaan rakennettiin muusta rakennuksesta erillinen elokuvateatteri. Liekö elokuvateatteri myöhemmin muuttanut viereisen rakennuksen tiloihin. Tiloissa toimi elokuvateatteri Juko 1970-80-luvuilla. Elokuvateatterin tiloissa toimi vuodesta 1995 vuoteen 2015 Teatteri Vanha Juko. Tupalan selvityksen mukaan muita liikeyrityksiä tontilla sijainneissa rakennuksissa oli mm. Laineen kaljatehdas 1930-luvulla ja Puuseppätehdas Iriksen myymälä 1930-40-luvuilla.
Vaikka rakennus on päästetty huonoon kuntoon, ei se tarkoita että rakennus olisi ruma. Näin maallikon silmään talo näyttää hyvin tyypilliseltä 1950-luvun arkkitehtuurin tuotokselta. Pienten, sopusuhtaisten parvekkeiden ja suorakulmaisten ikkunoiden pikkuporvarillista harmoniaa rikkoo harkitusti yläkerran kolmion mallinen ikkuna, joka tuo mieleen rajoja rikkovan taiteilijan ateljee, josta yöllä kajastaa valo silloinkin, kuin muu rakennus on jo pimeänä. Nyt tuo vuonna 1951 valmistunut, ajalleen tyypillinen asuinkerrostalo on häviämässä ja tilalle tullee nousemaan tämän hetken hengen muotia ja muotoja heijasteleva rakennus.
Parodia- ja huumorilehti Pahkasika nauttii jonkinlaista kulttimainetta ja ehkä jopa -suosiotakin. Kolmen lukiolaisen perustama lehti ilmestyi vuosina 1975-2000. Kun lehti alkoi saamaan suosiota, sitä alettiin myydä vuodesta 1980 alkaen mm. R-kioskeissa. 90-luvun lama vaikutti myös Pahkasikaan, ja sen levikki tuolloin laski. Lopulta aika alkoi ajamaan lehdestä ohi, ja tekijöiden mielestä yhteiskunta oli muuttunut 1990-luvun lopulla siihen suuntaan, että parodian tekeminen oli muuttunut mahdottomaksi: parodia menetti merkityksensä maailmassa, jossa todellisuus oli muuttunut parodiaksi itsestään, kuten yksi lehden perustajista totesi. Todellisuudesta tuli tarua ihmeellisempää.
Lehti heijasteli aikaansa. Yksi perustajista Markku Petroskoikin totesi, että lehti oli oman aikansa tuote, eikä se välttämättä avautuisi nykylukijalle. Akateemisella taustalla varmistettiin, että lehti ei tarjonnut pelkkää nk. ryönää vaan heijastelikin enemmän intellektuaalista, mutta samalla kapinallista ja kriittistä näkemystä. Lehti aloittikin fanzine-tyyppisenä, joka oli tuon ajan punk-kulttuurille leimallista; kaikki tehtiin itse alusta loppuun. Lehti vinoili tasapuolisesti kaikille ja tarjosi parodiaa kaikesta. Lehden on todettu olevan tasapuolinen; se on pilkannut kaikkea mikä liikkuu ja tarjonnut arveluttavia malleja. Numeron 3 (1976) pääkirjoituksessa todetaan, että ”toimituksen saamien haukkumakirjeiden perusteella voimme tehdä sellaisen johtopäätöksen, että Pahkasika on onnistunut tavoitteissaan.”
Vaikka lehden käyttämä painotekniikka parani 1980-luvulle tultaessa, lehden asenne säilyi samanlaisena alusta loppuun asti.
2000-luvun taitteessa Internet vaikutti painettuihin lehtiin, ja myöhemmin sosiaalinen media oli murtamassa yhtenäiskulttuuria, syntyi kuppikuntia ja kuplia. Somen kautta huumorin kuluttaminen alkoi muuttua. Tilalle tuli nopeasti ja helposti kulutettavia meemejä, kuvia ja videoita: kulttuurin kuluttajista tuli samalla tuottajia. Samalla närkästyminen ja paheksuminen siirtyi nettiin.
Vielä vuonna 2015 julkaistiin joukkorahoituksen kautta kustannettu juhlanumero eli järjestyksessään numero 79.
Kulttuuri(ryyppy)reissu Lahteen
Pahkasian toimitus tutustui Lahteen tutun kaavan kautta. Jutun alku painottui kuvailemaan toimituksen toilailuja eri ravitsemusliikkeissä. Tyyli oli perinteinen ryyppyreissutarina, eli milloin ja missäkin ryypätään ja milloin mistäkin herätään. Varmaan aika tuttua monelle entiselle nuorelle. Useat nykynuorethan ei tuollaista elämäntapaa ole kokeneet. Ehkä hyvä niinkin…
Itsekin muistan jutun tuolta ajalta, taisi tuo samainen numero löytyä myös meiltä. Vaikka sen ikäisenä jutut menivät ns. ohi, Lahti-juttu oli jäänyt mieleen. Olikin mukava palata sen pariin lähes neljäkymmentä(!) vuotta jutun ilmestymisen jälkeen.
Oikeastaan neljässä kymmenessä vuodessa moni asia on muuttuneet verrattain vähän. Toki siihen voi vaikuttaa, että itse on elänyt tuolloin, jolloin muutoksia ei ehkä niin hyvin havaitse: tunnistankin artikkelista hyvin sen Lahden, jota siinä ruoditaan. Nykyaikaan verrattuna aiheet ja aiheiden painotukset ovat muuttuneet, mutta kokonaiskuvassa haasteet ovat pysyneet ja tulevat pysymään.
Jutun lajityppi lienee satiiri, jossa stereotypioilla, liioittelulla ja kärjistyksellä on tärkeä osa sanoman perille viemiseksi. Satiiri ja parodia on vaikeita lajeja. Nykyisin etenkin sosiaalisessa mediassa on helppo tarttua yksittäisiin sanoihin ja ilmaisuihin, jolloin käsiteltävän asian ydin, kokonaisuus, hautautuu ”yleisön” paheksunnan alle. Toimintamalli korostuu nettikeskusteluissa.
Kaupunkia ruoditaan
Artikkelin puolessa välissä päästäänkin sitten itse asiaan: Lahden mielenmaiseman ja maiseman ruotimiseen. Liekö kirjoittajilla astetta tuhdimpi krapula, kun Lahtea ei helpolla päästetä. Lahti-kierros on jaettu eri teemoihin, ja seuraavassa nostan tekstistä poimintoja.
Ensin perataan kaupungin väestö. Lahdessa on 95 000 asukasta, joista suurin osa haluaisi pois, eikä siitä heitä voi moittia. Sotien jälkeen viipurilaiset (karjalaiset) pistivät etelähämäläisessä ”maailman vilkkaimpien nukkujien” kaupungissa hösseliksi: Ei aikaakaan kun lahtelaiset jäivät sivustakatsojaksi tulijoiden bisneksen pyörteissä; sehän lahtelaisia harmitti (lehdessä oli toinen sana tälle, tässä se on korvattu korrektimmalla ilmaisulla, toim. huom).
Sitten onkin vuorossa ”Business city”, jolla haluttiin antaa vaikutelma vireästä ja dynaamisesta liike-elämän keskuksesta. Pahkasian toimitus ei ollut vakuuttunut: esimerkiksi pimeän pullon ostaminen ulkopaikkakuntalaiselle kiven takana. Pullo piti hakea naapuripitäjästä.
Väkeäkin muuttaa paikkakunnalta samaa tahtia kuin sitä saadaan katteettomilla lupauksilla: paikkakunnalle jäävät vain epäonnistuneet hylkiöt.
Lahti tunnetaan hyödyttömiksi käyneistä radiomastoistaan, sekä myös kolmesta – kaupungin siluettia pilaavasta – toinen toisiaan suuremmista ja rumemmista hyppyrimäistä. Tosin niitä ei kuulemma voitu käyttää valmistumisen jälkeen, sillä kellekään ei tullut mieleen, että maassamme saattaa joskus tuulla. Urheilurakentamiselle on tyypillistä monumentaalisuus, suureellisuus, tuhlailevaisuus ja tavallisten kuntoilijoiden unohtaminen. Suurhallikin rakennettiin messuja varten. Pahkasika mainitsee, että espoolaiset teekkarit tempaisivat 80-luvun alussa: he onnistuivat ravintola Mustassa kissassa keskustelemaan keski-ikäisen lahtelaismiehen kanssa 3,5 minuuttia ennen kuin hän mainitsi Salpausselän kisat.
Lahtelaiset kerskuvat olevansa Suomen amerikkalaisin kaupunki ja Suomen Chicago, millä tietysti viitataan kaupungin väkivaltaiseen maineeseen. Jos tätä ei usko, saa lahtelaiselta turpaan. Nykyinen nuoriso on edeltäjäänsä laiskempaa; toista oli kultaisella 70-luvulla. (Toimitus huomauttaa, että nykynuoriso taitaa olla tässä suhteessa ennätyslaiskaa?)
Pahkasian toimitus analysoi syitä Lahden levottomaan elämisentapaan: A) Taloudellinen alamäki. B) Juurettomuus, joiden juuret ovat läpikulkumeiningillä elävien asukkaiden näköalattomuus. C) Painajaismaiset lähiöt. D) Päättäjien läpiajama harhakuva menestyvästä ja vauraasta Lahdesta. Ulospäin epätoivoisesti tyrkytetty kiiltokuva, johon ei usko kukaan muu kuin lahtelaiset. Köyhtyvät ja työttömyyden uhkaamat lahtelaiset luulevat, että oikean lahtelaisen on oltava tuon markkinamiesten haavekuvan kaltainen. Kun tuo kuva ei tunnu millään sopivan tavallisen kaupunkilaisen omakuvaan, alkaa tyyppiä hatuttaa ja raskaasti.
Artikkelin loppupuolelle on säästetty yhteiskunta-analyysin keskeisin piirre eli kaupungin sijainti. Lahti on maantie-, rautatie- ja vesiliikenteen solmukohdassa. Eli Lahdesta pääsee nopeasti pois. Tosin läpiajoliikennettä on kautta aikojen pyritty jumiuttamaan, sillä ohikulkijoilta saisi niistettyä turistimarkkoja. Muita syitä ei kaupungissa ollut pysähtyä. Ohitiekin oli kuulemma sijoitettu niin että se sijoitettiin ”piiloon” etelästä kaupunkiin tulevilta (ohitie oli kaupungin itäpuolella, kun sisääntulotie oli vielä tuolloin nykyinen Vanha Helsingintie eli lännemmässä, toim. huom.)
Ongelmia oli myös runsaat liikenneympyrät, viitteellinen opastus (Pahkasian mukaan eksytteet, eivät opasteet), holtittomat ryhmittäytymiskäytännöt. Pahkasian toimittajat olivat aikaansa edellä: asemien sijaintia eri puolella kaupunkia pidettiin hankalana; matkakeskus saatiin vasta vuonna 2016.
Ai niin, se kaupungin vaakuna? Onko se ruori, seitsemästä kohtaa vuotava rengas vai täytekakku, jonka sivuihin on tyrkitty kynttilöitä?
Imago – kaikki kaikessa?
En tiedä miten aikanaan artikkeliin on suhtauduttu. Ehkä kaupungin isät ja äidit ovat kurtistelleet kulmiaan moiselle. Artikkeli on hyvä aikakapseli, joka tarjoaa mennyttä aikaa niin kirjoitustyylinsä kuin ajankuvankin myötä.
Turha kuitenkaan sitä Lahdelle naureskelua on jättää muille, mm. Lahtiblogi on kunnostautunut piikittelemään kotikaupunkiaan, kaikella rakkaudella. Jopa kaupunginjohtajakin Jyrki Myllyvirta osallistui Lahtiblogin (taide)näyttelyyn, jossa Lahtea käsiteltiin ironiseen sävyyn. Ajat ovat siltä osin muuttuneet.
Lahdessakin on uskallettu tuoda esille ”rosoisuutta”. Identiteetti koostuu monista palasista ja negatiivisia asioista, joita on turha yrittää piilotella tai vähätellä, mutta yhtälailla turha niitä on myöskään paisutella tai romantisoida.
Yhteisön tapa käsitellä asioita kertoo sen kypsyydestä (aivan kuin yksilöidenkin).
Terveellä huumorintajulla pääsee jo pitkälle, sillä klisee kuuluu, että hyvää se on huonokin huomio.
Artikkeli on alunperin julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 1/2025
Päijät-Hämeen elokuvakeskus ry sai muutama vuosi sitten kaitafilmilahjoituksen, joka sisälsi Kalevi Oksasen Lahdessa kuvattua värikaitafilmiä 1960-luvulta, ja jonkin verran myös 70-luvulta. Todennäköisesti tätä materiaalia ei ole esitetty aiemmin ainakaan julkisesti. Lahden Videokuvaajat ry:n Aatos Suomilammin suuren digitointioperaation jälkeen otin asiakseni tehdä esitettäviä koosteita materiaalista, jota olikin runsaasti ja epämääräisessä järjestyksessä. Materiaalissa korostuivat erityisesti Salpausselän kisat sekä kaupunkimaisemat.
Ensimmäinen näytös sisälsikin koosteen Salpausselän kisoista, jotka oli kuvattu pääasiassa 1960-luvulta. Näytös järjestettiin maaliskuussa 2024 Salpausselän kisojen aikaan, kuinkas muutenkaan.
Seuraavan näytöksen koostin syksyllä 2024 järjestettävälle Lahti-viikolle. Näytös sisälsi hienoa (ajan)kuvaa Lahden keskustasta ja sen tuntumasta. Tämäkin filmimateriaali ajoittuu 1960-luvun ensivuosille.
Aineistosta on tulossa huhtikuussa näytös ja esityspäivät on 4.4. ja 5.4., jälkimmäinen näytös on osana lyhytelokuvafestivaali Kinoksen ohjelmistoa. Näytöksen sisältämä kuvamateriaali sijoittuu pääasiassa 1960-luvun Möysän ympäristöön. Näytös tulee huipentumaan tänä vuonna 60 vuotta täyttävän Möysän ostoskeskuksen vihkiäisiin vuodelta 1965. Ostoskeskus tullaan purkamaan lähivuosina.
Lisäksi syksyn Lahti-viikolle (vko 44) on tulossa koostenäytös keskustan (osa 1) ja Möysän (osa 2) materiaalista.
Oksasen kuvaamaa materiaalia on jatkossa mahdollisuus käyttää esimerkiksi dokumenteissa tai muissa historiallisissa julkaisuissa. Materiaali taipuisi omaksikin dokumentikseen, mutta sen työstäminen tällaisiksi vaatisi laajempia resursseja. Joka tapauksessa yleisö on päässyt tutustumaan tähän kaupunkikuvaan ja silloista arkielämää kuvaavaan kallisarvoiseen materiaaliin.
Alla muutamia kuvakaappauksia tuosta materiaalista, jotka on ajoitettu vuosille 1962-64. Kuvat Kalevi Oksasen kaitafilmeistä.
Tuttu näky? Poliisit partioivat Alatorilla.Vilinää ja vilskettä Vesijärvenkadun ja Aleksanterinkadun risteyksessä. Tähän risteykseen asennettiin vuonna 1965 kaupungin ensimmäiset liikennevalot.Ruolankatu. Kerrostalojen valmistuminen käsillä. Taloja kutsutaan Seitsemäksi veljeksi.
Kalevi Oksanen -värikaitafilmikooste osa 2: 1960-luvun Möysä esitetään elokuvateatteri Kino Iiriksessä perjantaina 4.4. ja lauantaina 5.4. klo 12.00. Näytös sisältää myös muuta materiaalia kuten vanhoja TV-mainoksia. Ohjelmisto julkaistaan myöhemmin mm. tällä sivustolla.
Osa 1 esitettiin lokakuussa 2024 Lahti-viikolla, ja se sisälsi materiaalia pääasiassa keskustan alueelta. Näistä kahdesta on tulossa yhteisnäytös lokakuussa 2025 niinikään Lahti-viikolla (vko 44). Näytöksiin vapaa pääsy.
Artikkeli on julkaistu alunperin Hollolan Lahti -lehdessä 3/2024, juttua päivitetty tähän artikkeliin
Elokuvateatteri Kino Iiris tarjoaa erityyppisille erikoisnäytöksille erinomaiset puitteet. Joustavuuden ansiosta teatterin ohjelmia rikastuttaa monet näytökset, joita ei muualla isolta kankaalta näkisi. Erityisesti paikallisuus on korostunut erikoisnäytösten sisällössä.
Vuodesta 2013 lähtien Kino Iiriksessä on järjestetty säännöllisesti Lahti-dokumenttinäytöksiä, joista viimeisin näyttelyssä esittelyssä jutussa tuonnempana. Teatterilla on pitkät perinteet omien korkeatasoisten elokuvakerhojen järjestämisestä, mitä ylläpitää nykyään mm. Iiriksen Ajattomat -sarja. Vaahterasalissa esitetään edelleen elokuvia 35 mm filmiltä Reel Lahti -näytöksissä.
Vuodesta 2003 lähtien Lahdessa on järjestetty oma elokuvafestivaali Kinos. Sen sivutuotteena syntyi myös Nostalgiakino, joka keskittyy vanhoihin kotimaisiin lyhytdokumentteihin.
Kino Iiris järjestää näytöksiä myös osana tapahtumakokonaisuuksien ohjelmistoa. Tänä vuonna taidelauantain/Fringen perillinen Mastofestarit järjestettiin syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna 3.-4.9., ja yhdessä Lahti-Seuran kanssa elokuvakeskus osallistui ohjelmiston tuottamiseen: koostin vanhoista kotimaisista (tv-)mainoksista kokoelman, joita esitettiin kahdessa ilmaisnäytöksessä. Väkeä näytöksissä oli oikein runsaasti
Vanhoja mainoksia esitetään myös Lahti-Seuran Lahti-päivässä lauantaina 29.10. Näytös koostuu Iskun, Askon ja Mallasjuoman mainoksista.
Lahti-näytös
Lahti-dokumenttinäytökset jatkuivat kuluvana keväänä kahden vuoden tauon jälkeen. Keväällä 2020 oli tarkoitus esittää valokuvaaja Erkki Hämäläisen 150 vuotta Nastolaa -valokuvakooste, mutta koronan takia kaikki erikoisnäytökset peruttiin/siirrettiin.
Sunnuntaina 22.5.2022 näytös vihdoin onnistui, ja sen alusti Hämäläinen. Hän taustoitti videoteoksensa syntymiseen johtavia seikkoja, ja juuret juontavat Nastolan historia IV -teoksen tekoon, johon Hämäläinen antoi ja kuvasi valokuvia. Kirja julkaistiin vuonna 2020.
Hämäläinen on kuvannut vuosikymmeniä ahkerasti Nastolaa ja hänen arkistonsa käsittävät käsittämättömän määrän kuvia. Kirjan tekemisen oheistuotteena osasta kuvista Hämäläinen koosti 31-minuuttisen DVD-julkaisun. Videoon onkin mahtunut vain murto-osa Hämäläisen omistamista ja ottamista kuvia. Tosin tekijällä ajatus ei ole ollutkaan ahtaa mahdollisimman paljon kuvia, vaan luoda tasapainoinen esitys 150 vuotiaasta Nastolasta. Tässä on onnistuttu; eloisa teos on miellyttävää katseltavaa ja tekstit tuovat lisätietoa, erityisesti ei-paikallisille. Yleisöä näytöksessä oli lähes 30 henkeä ja Hämäläisen video herätti mukavasti keskustelua. Koostetta tullaan esittämään myöhemminkin, luultavasti myös Kino Iiriksessä.
Näytöksessä esitimme alkukuvana Lahden kaupunkiympäristön panoraamavalokuvista videokoosteen. Heidän kuvistaan olen koostanut aiemmin videon Valokuvia Lahdesta 1960-80-luvuilta. Molemmat videot on nähtävillä Lahtiwoodin YouTube-kanavalla, panoraamakooste on nähtävillä myös tuossa alla.
Kino Iiriksessä esitettiin Äitee – Sisulla voittoon -dokumenttielokuva kesällä ja syksyllä. Näytökseen oli vapaaehtoinen pääsymaksu, jonka tuotto meni Lahden Hiihtoseuran nuorisourheilun hyväksi. Dokumentin on ohjannut Jani Wallenius. Elokuvaa on nähtävillä
Äitee-elokuvasta sekä kahdesta näytelmäelokuvasta lisää myöhemmin julkaistavassa artikkelissa.
