Saimaankadun kulttuurikeskus

75 vuotta täyttäneen Lahti-Seuran Hollolan Lahti -jäsenlehdessä on käyty läpi yhdistyksen vaiheita. Oheinen artikkeli julkaistiin viimeisimmässä lehdessä ja se kertoo seuran asettumisesta Tammisaliin ja sen vaikutuksista yhdistyksen toimintaan. Saimaankatu 12 on ollut viime vuosina merkittävässä roolissa seuran toiminnassa osana laajempaa yhdistysten yhteistyöverkostoa. Yhteistyö on myös vaikuttanut merkittävällä tavalla lahtelaiseen kulttuuritarjontaan ja -elämään.

Kino Iiriksen ajatonta tyylikkyyttä huokuva aula.
Kuva: kinoiiris.com

Toimitilakysymys

Lahti-Seuran tärkeimpiä yhteistyökumppaneita on ollut Lahden kaupunginmuseo ja tämä on heijastunut myös seuran toimitilakysymykseen. Seuran aineisto sijaitsi pitkään museon tiloissa, mm. Vuorikadun toimistossa, jossa seura myös kokousti. Museo luopui kuitenkin toimistosta, ja kun historiallinenkin museo meni remonttiin, seuran kirjoille ja tavaroille piti etsiä uusi sijoituspaikka. Osa seuran aineistosta oli jo aiemmin luovutettu maakuntamuseon arkistoon, ja selvittelyn jälkeen loppuaineisto sijoitettiin Lahden rautatieharrastajat Topparoikka ry:n tiloihin.

Uudet tilat

Päijät-Hämeen elokuvakeskus ry (PHEK) on ylläpitänyt elokuvateatteri Kino Iiristä vuodesta 1989. Teatterisali sijaitsee Kansantalon alakerrassa, johon käynti tapahtuu Saimaankadulta.

Elokuvakeskuksella oli 2000-luvulla toimistotilat muutamissa eri vuokratiloissa lähellä teatteria, mutta vuonna 2015 elokuvakeskuksessa puhalsivat muutoksen tuulet. Kansantalon omistava Sosiaalidemokraattinen työväenyhdistys tarjosi Kino Iiris -teatterisalin vieressä ollutta Tammisalia elokuvakeskuksen käyttöön. Samoihin aikoihin PHEK neuvotteli myös arkkitehti Juhani Bomanin ja Juhani Vainion kanssa teatterisalin rakentamiseksi tulevaan Malski-kulttuurikeskukseen. Yhdistys kuitenkin katsoi toiminnan kannalta paremmaksi jäädä Kansantaloon, sillä Tammisali mahdollisti monipuolistaa toimintaa entisestäänkin. Näin myös tapahtui. Samoihin tiloihin asettuivat myös Lahden Videokuvaajat ry sekä Lahti-Seura. Näin kolme yhdistystä sai työskentely- ja kokoustilat ja Lahti-Seurakin sai vihdoin asianmukaiset säilytystilat kotiseutuaineistolle, kirjoille ja papereille.

Lahti-näytöksiä ja dokumenttituotantoa

Kolmen em. yhdistyksen yhteinen taival oli alkanut vuonna 2013 ns. kotiseutufilmihankkeen puitteissa. Lahti-Seuran aloitteesta oli käynnistetty hanke, jossa lahtelaisilta ja päijäthämäläisiltä kerättiin digitoitavaksi vanhoja filmejä ja videonauhoja. Saatu materiaali tallennettiin myöhempää käyttöä ja esittämistä varten. Hanke oli saanut alkunsa vuonna 2012, kun säännölliset Lahti-filminäytökset olivat alkaneet Kino Iiriksessä.

Elokuvakeskus tarjosi esityspaikan dokumenteille sekä tuotti niitä. Lahtelaiset videokuvaajat tarjosivat valmiita dokumenttejaan sekä käsittelivät esityskuntoon saamaansa aineistoa videokuvaaja Aatos Suomilammin johdolla. Oma tehtäväni oli suunnitella näytösten aikataulut, ohjelmistot ja lisäksi keräsin myös aineistoa sekä hoidin viestinnän ja tiedottamisen, ja joskus myös kuvasin itse sekä editoin hankkimaani materiaalia esityskuntoon.

Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahasto myönsi hankkeelle 20 000 euron avustuksen, jolla mm. hankittiin kaksi filmiskanneria. Samana vuonna Suomen Kotiseutuliitto ry valitsi hankkeen Vuoden kotiseututeoksi.

PHEK on toiminut tuottajan roolissa monissa projekteissa. Lahden Videokuvaajat ovat tehneet monipuolisesti Lahteen ja lahtelaisiin liittyviä dokumentteja. Tällaisia ovat mm. Rosa Reunan Marolan Aino; Kari Vähävuoren dokumentit Lahden Reippaan Afrikan reissuista sekä Pentti Sormusesta; Keijo Skipparin Tipalan taru sekä Rintamalotta. Tertta Saarikon ja Skipparin dramatisoitu dokumentti Lemmenlatu palkittiin Etelä-Suomen Sanomien Aukusti-palkinnolla vuonna 2018.

Iiriksessä on esitetty monia muita kiinnostavia paikallisdokumentteja kuten digitoituja värikaitafilmejä: Kai R. Lehtosen Masto (v. 1957) ja Pentti Ruohoniemen Katoavaa kaupunkia (v. 1958). Ohjelmistoon on kuulunut myös Kansallisen Audiovisuaalisen Instituutin (KAVI) restauroidut ja digitoidut Lahti-filmit.

Lahti-näytöksiä on järjestetty usein myös Kinos-elokuvafestivaalin yhteydessä ja mm. Oskarin Pihan piharakennuksessa. Kinoksen sarjojen sivutuotteena alkoi vuosittaiset Nostalgiakino ja Kiskojen Viemää -erikoissarjat.

Valokuvia ja karttoja

Valtakunnallinen valokuvien keräys- ja digitointihanke Albumit auki laajeni vuoden 2015 alusta Lahteen. Otimme vetovastuun hankkeesta yhdessä Lahden videokuvaajien aktiivin Skipparin kanssa. Valokuvien keräys- ja digitointitilaisuuksia järjestettiin yhteistyössä Lahden kaupunginkirjaston kanssa pääkirjaston tiloissa. Lisäksi tilaisuuksia järjestettiin useasti Tammisalissa. Digitoidut kuvat julkaistiin Albumit auki -verkkogalleriassa, johon on kerätty tuhansia vanhoja valokuvia monista kaupungeista.

Vuonna 2017 Lahti-Seura sai käyttöönsä Lahden kaupunkiympäristön karttoja ja valokuvia. Käytimme karttoja Lahden seutu kartoin -kirjassa ja lisäksi järjestimme näyttelyt pääkirjaston ja Kino Iiriksen aulassa. Teatterin aula onkin ollut vuosien saatossa monien Lahti-aiheisten valokuvien näyttämönä.

Monipuolinen kulttuurikeskus

Tammisaliin on muodostunut valtakunnallisellakin mittapuulla mitattuna ainutlaatuinen kulttuuriyhdistysten yhteistyötila, joka on tuottanut vuosien saatossa arvokasta paikallista kulttuuria.

Elokuvakeskus ja Kino Iiris ovat kaiken toiminnan ytimessä ja mm. Lahden videokuvaajien toiminta Tammisali-aikana kasvanut ja jäsenillat houkuttelevat runsaasti väkeä. Lahti-Seurakin sai Tammisalista vihdoin asianmukaiset tilat toiminnalleen järjestää kokouksiaan sekä tapahtumia.

Myös Iiris-salissa seura on järjestänyt monia erilaisia tilaisuuksia ja tapahtumia, mm. kaupungin perustamista juhlistavan

Vuosijuhlan/Lahti-päivän. Kotiseututilaisuuksia on järjestetty yhteistyössä useiden tahojen kanssa kuten vuoden 2016 kuntaliitokseen liittyvän Uusi Lahti -seminaarin yhdessä Nastola-seuran kanssa.

Hyvä henki ja monipuoliset toimitilat ovat iloksemme huomattu Lahden ulkopuolellakin, ja usein vierailijoilta saa hämmästyneitä kehuja toimivasta ja monipuolisesta yhteistyöstämme. Sana on kiirinyt lahtelaisten parissa ja moni yhdistys ja yhteisö on löytänyt Tammisalista palaveri- ja kokouspaikan sekä muihinkin tapahtumiin kuten juhliin soveltuvan pitopaikan.

Hiljattain Tammisaliin asettui postiosoitteen muodossa Hämeen Heimoliiton säätiö sr., jonka edeltäjäyhdistys oli jo vuonna 2016 pitänyt kotiseutuseminaarin Iiris-salissa. Heimoliitto tukee hämäläistä kotiseututyötä.

Kino Iiriksen taustaa

Elokuvateatteri Kino Iiris sijaitsee vuonna 1957 rakennetussa Kansantalossa. Lahden sosiaalidemokraattisen työväenyhdistyksen rakennuttaman talon saleissa on näytetty elokuvia jo 1970-luvun lopulta alkaen, kun työväenyhdistys joutui vuonna 1979 miettimään uusia keinoja varojenhankintaan ja rahallisesti elokuvateatteritoiminta oli tuolloin järkevin vaihtoehto.

Monipuolisesta ohjelmistosta huolimatta ensimmäinen elokuvateatteriyrittäjä Kamras Oy ajautui konkurssiin vuoden 1982 lopulla. Tämän jälkeen tilojen vuokraajaksi ryhtyi Adams Filmi Oy. Lopulta vuonna 1987 sosiaalidemokraattinen työväenyhdistys päätti itse jatkaa elokuvateatteritoimintaa ja tällöin teatteritila ristittiin Iiris-saliksi. Elokuvateatteri Kino Iiris oli syntynyt.

Päijät-Hämeen elokuvakeskus

Kino Iiriksen kannattavuus ei kuitenkaan vastannut työväenyhdistyksen odotuksia ja vuoden 1990 syyskuussa teatterisali vuokrattiin edellisenä vuonna perustetulle Päijät-Hämeen elokuvakeskus ry:lle (PHEK). Tästä lähtien Kino Iiriksen toimintaa on pyörittänyt yleishyödyllinen ja riippumaton yhdistys PHEK, joka alunperin perustettiin yhdistämään lahtelaiset elokuvakerhot.

Toimintansa aikana PHEK on vakiinnuttanut paikkansa alueellisena kulttuuritoimijana, joka palvelee kaikenikäisiä asiakasryhmiä päiväkotilapsista ikäihmisiin. PHEK:n toiminta-ajatuksen mukaisesti elokuvateatteri Kino Iiris on alusta asti esittänyt monipuolisesti erilaisia elokuvia myös pienemmistä elokuvamaista.

Perusohjelmiston lisäksi Iiriksessä järjestetään eri kohderyhmille tarkoitettuja erikoisnäytöksiä sekä yksityis- ja tilausnäytöksiä. Elokuvakerhot ja dokumenttisarjat tuovat laajuutta ohjelmistoon.

PHEK:n ydintoimintaa ovat myös erilaiset kehittämishankkeet ja projektit, joilla edistetään audiovisuaalisen kulttuurin ja elokuvan asemaa Päijät-Hämeessä. Useat medialan opiskelijat ovat saaneet kokemusta videotuotannosta nimenomaan elokuvakeskuksen kautta.

Lahden ainoa elokuvafestivaali Kinos järjestetään vuosittain Kino Iiriksessä.

Iiriksen yläkerrassa Kansantalon kioskissa toimii myös Aatetila ry, joka järjestää kulttuuritilaisuuksia ja -tapahtumia. Syksyllä 2016 yhdistyksen vastuulle siirtyi 35 mm elokuvien esittäminen Vaahterasalissa.

Yhä tänä päivänä Kino Iiriksen autenttisen tunnelman muodostavat elokuvateatterin nostalginen miljöö kulttuurihistoriallisesti arvokkaan Kansantalon alakerrassa ja sen laadukas, erityisesti eurooppalaiseen elokuvaan keskittyvä ohjelmisto. Kodikas ja piskuinen Kino Iiris on monelle elokuvan ystävälle ”se ainoa oikea lahtelainen elokuvateatteri”.

Lähde: kinoiiris.com

Artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 2/2021

Kirjoittaja on Lahti-Seuran puheenjohtaja sekä elokuvakeskuksen hallituksen jäsen ja Lahden videokuvaajat ry:n jäsen

Elokuvat, jotka olisi voitu tehdä Lahdessa

Sataman tanssit

Musiikikomedia (1951)

Ohjaaja: Ville Salminen. Näyttelijät: Heikki Heino, Tuija Halonen, Esa Pakarinen, Åke Lindman.

Synopsis: Vesijärven sataman aseman uusi asemapäällikkö Unto (Heino) iskee silmänsä sataman kahvilanpitäjään Inkeriin (Halonen). Unto on huono ilmaisemaan itseään hameväen seurassa, vaan kilpakosija Kake (Lindman) on toista maata, itsevarma, mutta ylimielinen. Kake toimii sataman tavaramakasiinin hoitajana. Unton avuksi saapuu aseman ja sataman läpikotaisin tunteva haitariaan soittava Otto (Pakarinen). Hän on jo pitkään epäillyt Kaken vilpillisyyttä varastonhoidosta, onhan sieltä aika ajoin hävinnyt sokeria ja kahvia, mutta todisteita Otolla ei ole.

Erääni iltana Otto ja Unto yllättävät Kaken itseteossa, joka pakenee. Varkaan perään lähtee Unto, ja hurjan venetakaa-ajokohtauksen jälkeen Unto nappaa Kaken Enonsaaressa. Samalla Unto saa myös Inkerinsä. Useasti.

Muuta:

– Sivuroolissa ylikonstaapeli Virtasta näyttelee Lahdessa syntynyt Kullervo Kalske

– Musiikkielokuvassa on useita hienoja laulukohtauksia, ja elokuvan musiikki palkittiin Jussilla

– Tarinaa vielä omalta osaltaan eteenpäin Esa Pakarisen humoristiset hanurikohtaukset

Professori portailla

Komedia (1959)

O: Matti Kassila. N: Joel Rinne, Ansa Ikonen, Toivo Mäkelä.

Professori I.V. Martikainen (Rinne) palaa kesällä synnyinseudulleen Asikkalan kirkolle viettämään eläkepäiviään. Rakkauden elämässään väistänyt äksyilevä Martikainen tapaa sattumalla Lahden markkinoilla nuoruuden ihastuksensa Elinan, joka on tullut Helsingistä käymään. Hyväluonteinen Elina on jäänyt leskeksi edellisenä kesänä. Professori ja Elina viettävät päivän yhdessä Lahdessa kertoillessaan elämistään.

Martikainen palaa Asikkalaan, jossa aina hyväntuulinen ja puhelias kirkkoherra Väisänen (Mäkelä) pyytää apua kirkon kirjanpidossa. Kirkkoherran elämänviisauksia kuunnellessa Martikainen ymmärtää että hän rakastunut Elinaan.

Professori Martikainen palaa Lahteen etsimään Elinaa. Vanha herrasmies joutuu kaupungissa kommelluksiin etsiessään kadonnutta naista. Lopulta hän saa kuulla, että Elina on jo lähtenyt Lahdesta. Professori palaa murtuneena Asikkalan kirkolle. Mutta kuinka ollakkaan. Professori huomaa Elinan istuvan kirkon portailla. Professori istuu sanaakaan sanomatta Elinan viereen ja puristaa tämän kättä.

Muuta:

– Asikkalan kirkko paloi kuvauksissa, joten loppukohtaus kuvattiin Pukkilan kirkolla

Oppivuodet

Draama (1963)

O: Mikko Niskanen. N: Esko Salminen, Kirsti Wallasvaara, Risto Mäkelä.

Isätön Veikko (Salminen) on rokkari vailla suuntaa. Raunan palstalla äitinsä ja veljensä kanssa asuva Veikko tekee sekalaisia hanttihommia. Joskus hän nahistelee poppareiden kanssa sekä aiheuttaa yleistä pahennusta.

Veikko iskee silmänsä ravintola Osakkeessa hyväkäytöksiseen Maijuun (Wallasvaara). Maiju kiinnostuu Veikosta, kun Veikko paljastaa herkemmän puolen veistämälle Maijulle erilaisia puuesineitä. He tapailevat salaa, sillä Maiju on ns. parempaa väkeä Jalkarannasta, ja pelkää vanhanaikaisen isänsä reaktiota.

Isä Karl-Erik (Mäkelä) toimii Askon puusepäntehtaan osastonjohtajana ja tuskailee osaavan työvoiman puutteesta. Karl-Erik löytää Veikon tekemät puuesineet ja tivaa keneltä Maiju on saanut ne. Lopulta Maiju kertoo, jolloin isä haluaa pitää Veikolle puhuttelun. Itsevarma Veikko saapuu tapaamaan Karl-Erikiä. Maijun vaikutuksesta Veikko leikannut tukkansa ja parantanut tapansa. Yllättäen Karl-Erik tarjoaa käsistään taitavalle Veikolle töitä puusepäntehtaastaan. Veikko kihlaa Maijun.

Muuta:

– Elokuvaa kävi katsomassa 649 535 katsojaa

Hyppää poika, hyppää!

Urheiludraama, 1989

Matti Ijäs. Pääosissa: Santeri Kinnunen, Outi Alanen, Samuli Edelman, Heikki Nousiainen.

Nuoren mäkihyppääjän kasvutarina Lahden hiihdon MM-kisojen kynnyksellä. 17-vuotias Mikko iskee silmänsä Carollssin kulmalla Anuun. Samana iltana joutuu Mikko pahoinpitelyn silminnäkijäksi, jossa mukana on Anun veli Tommi. Anu ja Mikko alkavat tapailemaan, mutta Mikko ei kerro isänsä (Nousiainen) olevan poliisi, ja että hän Tommia toivottamana nahjuksena. Anu on huolissaan veljestään, Mikkoa jännittää kertoa isänsä olevan poliisi. Samalla pitäisi vielä valmistautua MM-kisoihin testihyppäänä.

Anun veli Tommi katoaa, josta Anu syyttää Mikkoa. Tästä suivaantuneena Mikko lähtee etsimään Tommia. Pojat törmäävät urheilukeskuksessa. Tommi on saanut tietää että Mikon isä on poliisi. Tommi kertoo että jengin pomon Veke olevan pahoinpitelyn takana. Mikko epäilee, jolloin Tommi ryntää karkuun. Mikko lähtee perään ja lopulta kohtaavat suurmäen montussa. Alkaa hurja painiottelu valojen loisteessa. Anu juoksee hätääntyneenä paikalle. Pojat kuitenkin nauravat väsyneenä maassa. Mikon poliisi-isä saapuu paikalle ja Tommi kertoo kaiken.

Veke haetaan poliisiasemalle ja lopulta hän tunnustaa. Mikosta ja Tommista tulevat parhaat ystävät ja Anu saa jäädä.

Lopussa Mikko hyppää MM-kisojen avajaisissa uuden mäkiennätyksen.

Muuta:

– Elokuvasta tehtiin ruotsalainen versio nimeltä ”Kalle och Palle”

– Elokuvasta on tehty jatko-osa vuodelta 2011 nimeltään Hyppää tyttö, hyppää!, jossa Mikon tytär Sofia on samojen haasteiden parissa

Musta kallio

Rikosjännitys, 2010

O: Aku Louhimies. N: Ville Virtanen, Antti Reini, Hannu-Pekka Björkman, Irina Björklund, Peter Franzen.

Nuoren miehen ruumis löytyy Mustankallion mäeltä. Mies oli nimeltään Mika ja kuului paikalliseen MCLK-rikollisjärjestöön. Mediassa pohditaan, onko mies yksi jengien välisen huumebisneksen nimetön uhri vai jengin sisäinen kurinpalautuksen kohde. Kovaotteinen rikospoliisi Korhonen (Virtanen) ryhtyy tutkimaan tapausta, yhtenä muista rikollisjärjestöön liitetyistä rikoksista. Kaikki kuitenkaan ei ole sitä miltä näyttää.

Korhonen pidätyttää rikollisjengin pomon Ripan (Franzen) muista rikoksepäilyistä taktisena vetona. Näin hän saa Ripan vaimon Ilonan (Björklund) puhumaan. Jengissä huhutaan ulkolaisista palkkatappajista ja toista kautta selviää, että kuollut mies on Viipurin huumekaupan Suomen yhteyshenkilö, ei siis mikään juoksupoika, kuten Ilona väittää.

Korhonen lähtee Viipuriin, jossa saa kuulla Viipurin lähteeltään, että huumeita on liikkeellä ennätyksellisen paljon. Vaikka Suomen yhteyshenkilö on jo kuollut, joku on siis ottanut huumekaupan hoitoonsa. Toisaalla hän saa tietoonsa, että Tihonov on Viipurin World Games -museon yksi rahoittaja. Samojen kisojen, jotka järjestettiin Lahdessa v. 1997 tuottaen satoja miljoonia tappiota, jolloin moni lahtelaispoliitikko joutui eroamaan. Museo sijaitsee isossa tyylikäässä rakennuksessa. Sisään päästyään Korhonen huomaa museon olevan alennustilassa. Seinällä hän näkee vanhan valokuvan vuodelta 1996, joka on kuvattu Lahdessa Kisapuistossa. Kuvassa on nykyinen kaupunginhallituksen puheenjohtaja Laatikainen (Reini) ja Tihonov (Björkman) kättelemässä. Tihonov on venäläinen liikemies, joka lobbaa ympäristöteknologiaosaamista Lahdesta Venäjälle. Korhonen saa vahtimestarilta tietää Tihonovin vakioravintolan. Se on kuitenkin suljettu, ja ketään ei ole paikalla. Varaston vessasta löytyy vanha Lahen Ajat -sanomalehti, josta löytyy juttu Mustankallionmäen surmasta.

Lahteen palattuaan Korhonen tutkituttaa Laatikaisen firman kirjanpidon. Laatikaisen silloinen yritys lobbasi vuoden 1997 World Gamesia Lahteen. Hänen konsultointiyritys teki voittoa, jotka kierrätettiin venäläisyrityksen kautta, jota hoiti Tihonov. Tämä johdattelee Laatikaisen nykyisen ympäristöteknologiayrityksen kirjanpitoon, josta löytyy epäselvyyksiä idänkaupan suuntaan. Tihonovin yritys on ollut pelkää rahanpesua varten. Lisäksi selviää että tapettu Mika on tehnyt aikoinaan Laatikaiselle töitä. Ja että Mika oli Ilonan miesystävä. Korhonen antaa pidätysmääräyksen Laatikaisesta ja kansainvälisen etsintäkuulutuksen Tihonovista. Molemmat ovat kadonneet. Tihonov löytyy hukkuneena Häränsilmästä, kädet nippusiteissä.

Korhonen päättelee, että Tihonov tappoi Mikan varoitukseksi jengille ja ottaakseen itselleen huumekaupan. Kaupan takana oli Laatikainen, jota hän hoiti MCLK-jengin kautta, mistä. Mikan tappaminen oli Laatikaiselle liikaa ja niin hän tappoi Tihonovin. World Games ja sittemmin ympäristöteklogiahanke oli Laatikaisen ja Tihonovin projekti, jolla molemmat pesivät rikollista rahaa.

Korhonen saa selville että Ilona jahtaa Laatikaista, luullen että hän on Mikan tapon takana. Korhonen näkee Upon sillalta rautatien varressa Laatikaisen hahmon. Kauempana on Ilona, osoittaen aseella Laatikaista. Laatikainen hyppää Pietariin matkaavaan Allegron alle.

Muuta:

– Elokuva perustuu Tauno Hiekkavuoren rikosjännäriin Musta lahti

– Lahti-noirin terävintä kärkeä edustava elokuva kahmi kahdeksan Jussi-palkintoa ja valittiin vieraskieliseksi Oscar-ehdokkaaksi.

Artikkeli on julkaistu alunperin Lahen Ajat -verkkojulkaisussa vuonna 2018

Pentti Ahtialasta

Lahti-nimen alkuperää ovat tutkineet tuhannet tutkijat ympäri maailmaa, mutta se on edelleen mysteeri. Lahti mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 1445, kun Lahden kylässä asunut Kalku oli Hollolan käräjillä.

Lahden ja Nastolan välisen kuntaliitoksen yhteydessä julkisuudessa käytiin keskustelua uuden kaupungin nimestä. Yksi vaihtoehto oli LahNa. Kaupunki jatkoi kuitenkin vanhalla nimellä.

Vanhassa Lahdessa oli 33 kaupunginosaa ja liitoksen jälkeen uudessa kaupungissa niitä on 40. Saimme hiljattain haltuumme listan 33 kaupunginosan nimien alkuperästä. Tämä uusin dokumentti löytyi vaikkei sitä kukaan ollut etsinytkään. Tosin se kumoaa kaikki aiemmat tutkijoiden käyttämät lähteet. Ehkä.

Ahtiala

Nimi mainitaan tiettävästi ensimmäisen kerran v. 1461, jolloin Elimäen (hih) käräjille osallistui Pentti Ahtialasta.

Asemantausta

Rautatieaseman rakentamiseen liittyvien talousepäselvyyksien tutkinta aloitettiin täältä. Taustat käytiin hyvin läpikotaisesti. Sen takia Asemantaustaa kutsutaan myös Lahden Watergateksi.

Hennala

”Hänen alansa”. Ruotsalaisen maanviljelijän ystävän mukaan annettu nimi.

Jalkaranta

Rannassa 1600-luvulla sijainnut vankisiirtola, jota perimätiedon mukaan kutsuttiin Jalkapannaksi. 1700-luvun päivitetyssä nimistötarkastusasiakirjassa, joka on säilynyt nykypäivään, kirjurin epäselvän käsialan takia aluetta alettiin kutsua Jalkarannaksi.

Jokimaa

Alueella asui 1700-luvulla Yogi-karhu.

Järvenpää

Siirtolaisten keksimä nimi. Paikalle muuttaneiden keravalaisten mukaan alkuperäisasukkaat olivat niin tylyjä, että heitä alettiin kutsua järvenpääläisiksi, josta koko alue sai nimensä Järvenpää.

Kartano

Alueella oli torpparin Matti-Mölli Mattipojan talo, joka oli todella komea, aivan kuin kartano.

Kerinkallio

Lammasfarmari Kari Kallion tila 1500-luvulla.

Keski-Lahti

Mallasjuoman panimon mukaan nimetty. Muita käytettyjä nimiä olivat Keski-Ketterä ja Keskari, ja markkinoinnissa ulkomailla on käytetty nimeä Kebardi.

Kilpiäinen

Ritariaikainen taistelupaikka. Kutsutaan myös Seipääksi, sillä paikalla oli likainen majatalo, jossa tarjoiltiin alkoholia. Tuolloin sanottiinkin, että ritarit olivat ”hirveessä seipäässä”.

Kiveriö

Erittäin soinen alue, jossa oli voimakas lieriö-kanta. Kun alue kuivattiin, nimi vaihdettiin Kiveriöksi.

Kivimaa

Erittäin muhevamainen, viljelyyn hyvin otollinen maa-alue. Ensimmäinen asukas yritti pitää muut loitolla, keksimällä täysin päin vastaisen nimen.

Koiskala

Muinaisbalttilainen kalankyselijä, ts. kalanpyytäjä: ”Kuis kala?”

Kolava

Aikoinaan Suomen huumepääkaupungin keskustaajama.

Kujala

Kolavasta seuraava, jossa huumeet myytiin. Täällä syntyi Lahden markkinat, jotka myöhemmin siirrettiin (ala)torille.

Kunnas

Mauri asui täällä.

Kytölä

Viimeisimpinä valittu kaupunginosa. Muita nimivaihtoehtoja oli Äly, Tykölä, Ylö ja Täky.

Kärpänen

Jostain syystä alueella kehittyi jääkiekosta oma versio, Kärpäslätkä, josta myöhemmin muodostui nimi kokonaiselle kaupunginosalle.

Laune

Ei mitään hajua. Eli Laune tarkoittaa täysin hajutonta ja mautonta.

Mukkula

Kartanon isäntä oli kyläläisten mielestä täys******. L jäi jossain vaiheessa pois käytöstä.

Myllypohja

Nimi oli aiemmin Pyllymohja. Vaihdettiin jostain syystä.

Möysä

Tuhansia vuosia elettiin käsityksessä, että nimi on muinaisbalttilainen muunnos löysästä. Lopulta löydettiin todiste, että Möysä tarkoittaa sysmäksi vetelää.

Niemi

Verrattain lyhyt niemi työntyy Vesijärveen. Se on nimetty Pätkän eli Masa Niemen mukaan 1950-luvulla.

Nikkilä

Mukkulan kartanon isäntä joutui muuttamaan Etelä-Lahteen, mutta siellä kyläläiset eivät pitäneet isännästä. Kävikin samoin kuin Mukkulassa ja L jäi täälläkin jossain vaiheessa pois käytöstä.

Okeroinen

Suomenruotsalainen ylioppilas Åke Larvantå perusti sekatavarakaupan rautatien varteen.

Paavola

Alueella esitetty äänekästä muinaismusiikkia muinaisbalttilaisella kielellä: ”Paa volaa!” (vrt. Koiskala).

Pesäkallio

Tirsk.

Pirttiharju

Tunnettiin aiemmin nimellä Pirttihirmu paikallisen henkilöhkön mukaan. Hirmu kääntyi vuosisatojen aikana muotoon harju.

Renkomäki

Renko-niminen torppari kaivoi kuoppia.

Salpausselkä

Alueella oli paljon saunoja. Sittemmin ne paloivat ja nimi typistyi Salpausseläksi.

Sopenkorpi

Tienoon ensimmäisen majatalon Sopepubin mukaan annettu, sekä synkän metsän. Nimeksi oli metsän takia tulla myös Hannujakerttula.

Viuha

Perimätiedon mukaan alueella asui torppari, joka tykkäsi esiintyä aika ajoin ja yllättävissä paikoissa alasti.

Ämmälä

Nimi tuli alueella pauhaavan kosken mukaan. Lopulta huomattiin ettei alueella ollutkaan koskea, vaan naisvaltainen tila. Nimi jäi voimaan.

Ps. Mainittakoon vielä, että Vesijärvi sai nimensä aikoinaan nimiehdotuskilpailusta. Muita ehdotuksia olivat Järvi, Järvijärvi, Järvivesi, Vesialue, mutta nämä raati totesi mielikuvituksettomiksi.

Pps. Kuten jokunen lukija huomasi, artikkelin sisältö on pääosin selvästi fiktiivinen (ja huumoristinen?). Silti se sisältää muutaman muunnellun totuuden ja pari ihan oikeaa faktaa. Tiedätkö mitkä? Vastaukset ehkä joskus myöhemmin.

Artikkeli on julkaistu alunperin Lahen Ajat -verkkojulkaisussa vuonna 2018

Kotiseutumatkailua lähikaupunkeihin

Kuuden viikon sairasloma sormivamman takia avasi mahdollisuuden kaikenlaiseen puuhasteluun kuten lähimatkailulle. Spontaanisti syntynyt alkukesän lähikaupunkitrilogia koostui Kotkasta, Riihimäestä ja Heinolasta. Kelit suosivat ja muutenkin päiväretkien annit olivat kohdallaan. Lähiretket ovatkin trendikkäitä olosuhteista johtuen; joten kerrankin olen muodin aallonharjalla. Vaikka artikkelin aihe ei sinänsä liity Lahteen, pyrin löytämään jokaisesta kaupungista Lahti-kontekstin, ja muihin kaupunkeihin tutustuminen syventää myös omaa kotiseututuntemusta.

Kevään Lahden sisäisistä retkistä olen kirjoittanut täällä ja täällä.

Kotka

Kesän ensimmäinen retki suuntautui Kotkaan ja tarkemmin sanottuna Merikeskus Vellamoon. Kotkassa olin aiemmin käynyt kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran Arto Tolsa Areenalla katsomassa FC Lahden ottelun KTP:ta vastaan (vai oliko joukkue tuolloin KooTeePee?) joskus 2000-luvun alussa. Toinen reissu suuntautui myöhemmin museojunalla Sunilaan ja Mussalon satamaan.

Tälläkin kertaa matkustin junalla vaihtaen Kouvolassa vaikka suorakin yhteys olisi onnistunut. Kouvolan asemalla fiilistelin mm. ratapihaa sekä hiljattain kunnostettua muistomerkkihöyryveturia “Ruuhvelttia” (Tk3 859). Pienen odottelun jälkeen Kotkan juna saapui (poikkeuksellisesti) laiturille 9 ja matka saattoi jatkua. Kouvola-Kotka-rataosuus on peruskorjauksen alla, joten alkumatka köröteltiin työmaan läpi. Kotkaankin tullessa junanmatkustajaa tervehti laajat tietyöt, joilla on epäsuoria vaikutuksia myös junan käyttäjälle.

Kotkassa on tyylikäs punatiilinen asemarakennus. Jatkoin kuitenkin junan pääteasemalle eli satamaan. Silmäilin tyhjää ratapihaa. Kantasatamastakin on kiskot purettu lukuunottamatta Kotkamillsille johtavaa raidetta: rautatieliikenne oli vähentynyt huippuvuosista satamaan ja sen teollisuuslaitoksiin. Yhdellä raiteella oli sentään muistomerkkiveturi Vr1 667 vaunuineen muistutuksena teollisuuden vaikutuksista kaupungin kehittymiseen. Ehkä samanlainen nähtävyys saadaan joskus Lahden satamaan.
Kuvasin vielä kantasataman tasoristeykset, jonka jälkeen suuntasin Vellamoon, joka oli retken pääkohde.

En ollut etukäteen tutustunut kovinkaan tarkkaan museon näyttelyihin. Aloitin kierroksen Mosaiikki-tilasta, joka sisälsi paljon paikallishistoriaa. Tahdon! Rakkauden tarinoita ja Lasia kaikille – Karhula 1889–2009 olivat myös kiinnostavia kokonaisuuksia. Merikeskuksen runkona toimii merenkulkuun liittyvät näyttelyt, joissa riittikin tutustumista. Paljon asiaa laidasta laitaan ja kaiken kaikkiaan Vellamo tarjosi havainnollistavia esillepanoja, laadukasta ja monipuolisesti tietoa merenkulusta ja merenkulun historiasta. Aiheen parissa sai helposti menemään useita tunteja. Autenttinen esineistö, pienoismallit sekä muu aineisto tuki kokonaisuutta mainiosti. Hauskinta antia oli hyttirekonstruktiot, jotka toivat mieleen monenlaisia muistoja ruotsinlaivoilta.
Söin lounaan Vellamossa, jonka jälkeen lähdin keskustaan – pienen mutkan kautta; seurailin teollisuusraidetta Kotkamillsille asti. Vellamon viereisellä tontilla oli käynnissä uuden tapahtumakeskuksen rakentaminen; alue tulee muuttumaan radikaalisti. Kantasataman rakennushankkeista enemmän täällä.

Kotkan kaupungintalo.

Kotkan keskustassa en ollut siis aiemmin käynyt. Se vaikuttikin oikein viihtyisältä. Kaupungintalossakin oli jotain mahtipontisen viehättävää. Huomionarvoista oli se, että pyöräilykulttuuri tai pyöräliikenne oli Lahteen verrattuna vasta apupyöräasteella. Ihmiset sen sijaan vaikuttivat avoimemmilta kuin Lahdessa, mikä oli tietysti hämmentävää. Ensimmäinen spontaani keskustelukin syntyi jo Vellamoon mennessä. Samanlainen hyväntyylinen jutustelu jatkui asiakaspalvelutilanteissakin. Keskustassa join terassilla oluen ja samalla seurasin tien toisella puolella käynnissä ollutta rakennuksen purkua. Lämmintä oli.

Vahva suositus Merikeskukselle (ja Kotkalle), erinomainen ja runsas perusnäyttely kiinnostavasta aiheesta.

Riihimäki

Toisen lähimatkani toteutin viikon kuluttua Kotkan reissusta; matkasin G-junalla Riihimäelle. Riihimäki-junamatka on aina kiinnostava, onhan tällä rautatieosuudella paljon vielä käytössä olevia asemia tai asemalaitureita eli henkilöliikennepaikkoja. Tosin asemarakennukset ovat yksityisomistuksessa ja kaikki sivuraiteetkin on purettu lukuunottamatta Järvelää.

Taidemuseo ja poliisi Riihimäellä.

Asemalta suuntasin Riihimäen Taidemuseoon. Olin ensimmäistä kertaa tässäkin museossa. Se sijaitsi samassa rakennuksessa poliisilaitoksen kanssa, joten ilmeisesti nykyisen taidemuseon tiloissa oli toiminut aiemmin jonkun sortin virastotalo.
Museossa oli kolme näyttelyä. Väriä, väriä! Kohti puhdasta palettia -näyttely oli suomalaistaiteilijoiden runsas(värinen) näyttely. Mirika ja Seppo Hilpon kokoelma oli mielenkiintoinen, erityisesti jäi mieleen Helmi Kuusen tyylikkäät piirustukset sekä Paul Osipowin grafiikka, joista jälkimmäisestä tuli mieleen Lahden oma Kylän portti.
Kolmas oli romanikulttuuriin keskittyvä näyttely. Tiivis näyttely avasikin hyvin romanikulttuuriin kuuluvia tapoja ja perinteitä sekä myös yhteiskunnallisia kipupisteitä.

Lähtiessäni ostin vielä museokaupasta Heikki Marilan kirjan Karttoja. Marilan maalauksissa on karttamaisia elementtejä, ja hän käyttää teoksissaan asuinlähiöiden nimiä. Marila on lahtelaissyntyinen. Mainittakoon myös se, että hiljattain Lahden kaupunginmuseon virasta eläkkeellä jäänyt Timo Simanainen toimi aikoinaan Riihimäen taidemuseon johtajana.

Näyttelyn jälkeen suuntasin keskustaan. Jotain viehättävää Riihimäessäkin on. Keskustassa on paljon vanhoja ja komeita rakennuksia, ja rakennusten mittasuhteet ovat inhimillisiä, ja keskustassa on ison kaupungin tuntua.

Heinola

Kolmas reissu taittui linja-autolla Heinolaan. Heinolassa oli tullut käytyä ahkeraan edellisenä kesänä, kun tein purkutöitä Lyseonmäen koululla. Nyt oli matkavarustus (ja mieli) kevyempi.

Bussista jäin keskustasta, josta suuntasin taidemuseoon. Ensimmäistä kertaa, ja sen takia myös kävelin ensin rakennuksen ohi. Taidemuseon osoite on Kauppakatu 14 ja museon tilat ovat vuonna 1830 valmistuneessa kauppias Alexander Toropoffin (1790–1852) empiretalossa. Käynti talossa oli jo itsessään miellyttävä kokemus, mikä sai mielikuvituksen lentoon ajassa taaksepäin. Vaihtuvana näyttelynä oli sarjakuvataiteilija Kati Rapia – Voimia -näyttely. Sarjakuva kertoi “purkamisesta, linnuista, hotellista ja tulevaisuudesta”. Pysyvästi esillä on Ministeri P. J. Hynnisen Taidesäätiön kirjasto sisältäen 4000 nidettä.

Myönnettäköön, että jostain syystä sekoitin Taidemuseon ja kaupunginmuseon (olin kyllä selvinpäin eikä hellekään ollut ehtinyt sekoittaa päätäni). Kaupunginmuseon rakennus oli samalla kadulla numerossa 14, Taidemuseo numerossa 4. Sekoiluni jälkeen löysin lopulta kaupunginmuseoon.

Alkuperäinen matkan tarkoitus oli mennä tutustumaan Made in Heinola -näyttelyyn, joka oli siis kaupunginmuseossa. Rakennus oli alun perin kauppias Ulrik Lindholmin (1825–90) koti ja sittemmin toimi kaupungin Raatihuoneena 1898–83. Vanhaa tyyliä ja henkeä huokuva tämäkin rakennus.

Kyltti näyttelyssä Made in Heinola.

Made In Heinola oli rakennettu niin että kävijä tutustuu Heinolaan ensimmäisistä asutuksen merkeistä aina nykypäivään eli siis kronologisessa järjestyksessä. Jokaisessa huoneessa on jokin teema tai useampi, joiden kautta avataan myös kokonaisuutta ja tietyn henkilön tai tapahtuman kautta.

Heinolassa on ollut merkittävää kylpylätoimintaa ja samoin Reuman sairaala oli tunnettu,
kunnes toiminta loppui 2010. Nykyisin alue on määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.
Heinolassa on ollut runsaasti teollisuutta ja on edelleen, erityisesti puuteollisuutta. Aikoinaan maan kuulut James-farkut ovat lähtöisin Heinolasta.

Heinolassa on paljon säilyneitä vanhoja rakennuksia. Esimerkiksi Heinolan pienoismallin 1910–luvun kohteista saa lisätietoa napin painalluksella. Filminkatselu- ja audiopisteessä historia tulee eläväksi ja lukuisat esineet tukevat tekstien informatiivisuutta luomatta ähkyä.
Huonerekonstruktiot kuten 70-luvun keittiö, tuovat syvyyttä kokonaisuuteen. Kerrassaan hienosti rakennettu näyttely, joka avaa Heinolaa ja sen historiaa kiinnostavalla ja innostavalla tavalla.

Kaupunginmuseossa oli myös näyttely ARA. Kauneutta koteihin Arabialta 1936-50. Paljon oli kuppia ja kulhoa esillä.

Lähtiessäni kiittelin erinomaisesta Heinola-näyttelystä. Se tekikin vaikutuksen ja jäin pohdiskelemaan sen antia pitkäksi aikaa. Samanlainen paikallishistorian esillepano myös Lahteen!

Heinolassa jyrähtää?

Museokierroksen jälkeen kävin vesitornissa eli Cafe Tornissa kahvilla ja ottamassa maisemakuvan Heinolasta. Sen jälkeen suuntasin tietenkin Lintuhoitolaan. Monenmoista tipua, värikästä ja äänekästä, mutta vaatimattoman oloinen Kaapo-korppi teki suurimman vaikutuksen. Hieno lintu.

Onnettomuudessa loukkaantunut Kaapo oli hoidossa. Ruoka mielessä…

Lintujen jälkeen kävin katsastamassa Heinolan ratapihan. Kuvasin Heinolan radan päätepisteen, josta oli aikomus jatkaa rataa Mikkelin, kenties kauemmaksikin.

Jatkuuko rautatie tästä joskus Savoon asti?

Ratapiharetken jälkeen nautiskelin kahvin ja pullan Saippuakahvilassa.

Ennen lähtöä kävin Tommolankadun sillalla kuvaamassa Lahdesta saapuvan tavarajunan. Näin oli Heinola-päivä pulkassa ja hyppäsin linja-autoon numero 72.

Elokuvateatterit

Sattumoisin kävelin jokaisessa kaupungissa elokuvateatterin ohi.

Kotka.
Kotka.
Riihimäki.
Heinola.

Kevätretki Lehmusreitille

Lehmusreitti on lahtelaisille tuttu ja monet ovat kävelleet siitä ainakin osia, useat kokonaankin. Oma kokemus reitista on muodostunut pienistä pätkistä sieltä täältä. Sitä on ollutkin vaikea välttää, kiertäähän se ympäri keskustaa, kokonaispituuden ollessa n. 11-13 kilometriä.

Kaverini pyysi mukaansa kiertämään koko reitin, ja toki suostuin. Ei sitä ehkä yksin olisi tullut lähdettyä. Edellisenä iltana tutustuin tarkemmin reittiin: sivustolla Lahden seudun luonto on reitistä kattavasti tietoa. Alla kartta reitistä, joka on nähtävillä em. sivustolla.

Lehmusreitti kiertää Lahden keskustan (Kartta: Lahden seudun luonto)

Sivuilla kerrotaan että “pääasiassa polku kulkee erilaisissa metsissä: mäntykankailla, kuusikoissa, puistoissa ja rehevissä lehdoissa. Se nousee järvenrannasta harjujen laelle ja kallioiden näköalapaikoille. Metsien lisäksi reitti tarjoaa kulttuuriympäristöjä, niittymäisiä ja soistuneita alueita, jääkauden muistomerkkejä ja paljon muuta. Katuosuudet luontokohteiden välillä jäävät lyhyiksi.”

Keskustan puistopolku koostuu kahdeksasta pääkohteesta: Vesijärvi, Teivaanmäki ja Häränsilmä, Radiomäki, Kaupungintalo ja Lotilanharju, Metelinmäki ja Mustankallionmäki, Vesteråsinpuisto, Niemenkalliot sekä Kariniemi. Ylläolevassa kartassa on lisäksi numeroitu 21 paikkaa. Aloitimme matka jota kuinkin reitin keskeltä ja lähdimme kiertämään “väärään” suuntaan.

Matka alkoi sunnuntai-iltapäivänä n. klo 13 aikoihin Lounaankadulta, aivan Salpausselän juurelta. Suuntasimme Metelinmäelle tai ehkä tuttavammin Mustankallionmäen suuntaan. Keli oli mitä parhain. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja tuulta oli tuskin nimeksikään. Täydellinen päivä tutustua Lehmusreittiin koko matkaltaan.
Mustankallionmäellä, jotakuinkin entisen Paavolan soranottopaikan yläpuolella, oli ensimmäinen kännykkäkameran kuvaustauko. Paikka on erinomainen paikka, josta saisi kunnon kameralla tyylillä ikuistettua Lahden maamerkit.

Ohitimme Mustankallion hautausmaan. Hieman ennen vesitornia vastaan tulivat isä ja poika, jotka kyselivät luolista. Siinä sitten porukassa pohdittiin luolien sijaintia (itse vain näytin siltä että pohtisin, koska minulla ei ollut asiasta mitään tietoa).

Vesitornilta matka jatkui Kivimaan kouluille, jossa kehuttiin vanhaa koulurakennusta ja sen mittasuhteita ja muotoja. Koulujen takaa kulkeneen reitin varrelle osui Vesteråsinpuisto, jossa kesäisin laiduntavat lampaat.

Ihmettelimme vielä Lepolankadun elintarvikekioskin sinnikkyyttä Mukkulankadun varrella. Mielenkiintoinen osuus alkoi kioskin jälkeen kun nousimme Niemenkallioille. Siitä kohtaa en ollut aiemmin kulkenut. Kivikkoinen maasto yhdessä lehtometsän kanssa oli hieno kokemus ja jälleen tuli tuntu että olisin kokemassa jotain spektaakkelimaista seikkailua.

Niemen kallioilla pidimme ensimmäisen evästauon ja yritimme ihastella kerrostalojen peittämää järvinäkymää. Matkan jatkuttua vastaan tulivat taas tutut isä ja poika. Olivat kuulemma löytäneet Mustankallionmäen luolat.

Lehmusreitti on merkitty puihin tai tolppiin vihrein lehmuksenlehtimerkein, mutta aika ajoin reitin seuraava opastava merkki katosi silmistä, ja sitä oli sitten hieman etsittävä katseella. Olin toki kunnon Lahti-turistina tulostanut reitin kartan, josta välillä lunttasin.

Matka jatkui Ankkurin marketin kautta Kariniemeen. Kariniemenmäen puusto, kasvillisuus ja mäelle sijoitettu Lahti Arboretum tekevat mäestä erityisesti kesäisin eksoottisen paikan. Puistoa täydentävät Olavi Lanun mainiot veistokset. Totesin, että kyllä mäen päälle yksi puusta rakennettu (kesä)kahvila mahtuisi.

Kariniemen mäeltä laskeuduttiin satamaan. Siellä olikin väkeä siihen malliin, ettei poikkeustilanteesta ollut tietoakaan. Satamassa pidimme toisen tauon. Keskustelua herättivät erityisesti lokit.

Vanhaa satamaradan pohjaa seuraten nousimme Rauhalan ohi Teivaanmäelle. Kävimme Häränsilmän rannalla päivittelemässä umpeenkasvua. Matka jatkui hyppyrimäkien takaa kohti Kisatulikukkulaa. Ennen sitä pysähdyimme ihmettelemään matkantekoa. Urheilukeskuksesta näkyi vesitorni, jonka juurella olimme juuri olleet. Näin se vain matka eteni.

Kisatulikukkulalla perehdyimme vuoden 1918 taisteluista kertoviin infotauluihin ja tämän osuuden puheenaiheet liittyivät tuohon sotaan.

Kukkulan itäpuolella matka katkesi entiseen satamarataan ja sen maaleikkaukseen. Siinä kohtaa totesin, että kaupunki voisi rakentaa sillan radan yli (kuten myös Hollolankadun ja Iso-Paavolankadun yli, silloista olen kirjoittanut mm. täällä).

Radiomäeltä matka jatkui Puistokatua Yrjönkadun kautta Onnelantielle, josta nousimme jälleen mäen päälle. Iso-Paavolankatu jouduttiin ylittämään laskeutumalla mäen päältä ja nousemalla taas mäen päälle. Tyypillistä Lahtea, mikä tietysti kaupungista kiinnostavan (myös) maastonmuotojen osaltakin. Hieman siinä hyväntahtoisesti naureskeltiin seinäjokelaisille, kun eivät pääse kokemaan tällaista mäkistä herkkua.

Perillä Lounaankadulla olimme n. klo 17, joten matkaan kului vajaa neljä tuntia. Matka oli erittäin onnistunut, niin kuntoilunkin kuin sivistymisenkin kannalta. Mäkinen Lahti tarjosi jälleen uusia kulmia ja kotikaupungista oppi kaikkea uutta. Retkikaverin kanssa keskustelu painottui ympäristön havaintoihin liittyviin asioihin ja paikallishistoriaan, mutta puheenaiheet rönsyilivät aina maailmanpolitiikan painopisteisiin kuin asunto- ja talouspolitiikkaan.

Lehmusreitti 5/5 eli vahva suositus. Kyllä kelpaa olla lahtelainen.