Järven ääni -dokumentti esitetään elokuvateatteri Kino Iiriksessä keskiviikkona 2.9.2026 klo 18.00 alkaen. Näytöksessä kuullaan myös tekijän ja Vesijärvisäätiön edustajan puheenvuorot.
Näytöksen sisältö klo 18.00 – n. 19.20: Ohjaaja Antti Erolan puheenvuoro Järven ääni -dokumentti, 35 min Vesijärvisäätiön vesistöasiantuntija Mirva Ketola Loppukeskustelu
”Miten yhdestä Suomen kirkasvetisimmistä järvistä tuli muutamassa vuosikymmenessä yksi saastuneimmista? Mitä vesistön pelastaminen on vaatinut ja miltä näyttää sen tulevaisuus?”
Järven ääni -dokumenttielokuva kertoo kiehtovan tarinan Päijät-Hämeen Vesijärvestä ja sen rannoilla asuvista ihmisistä. Se on herättelevä kuvaus ihmisen luontosuhteesta: tarina kertoo menneestä tietämättömyydestä, mutta ennen kaikkea yhteisön ja yhteistyön voimasta.
Lahtelaisen Antti Erolan ohjaama dokumentti on valmistunut toukokuussa 2026 osana SamiEdun Dokumenttikertojan koulutusta. Elokuva on toteutettu yhteistyössä Vesijärvisäätiön ja Lahden Pingviinit ry:n kanssa.
Näytös järjestetään yhteistyössä Lahti-Seura ry:n, elokuvateatteri Kino Iiriksen, Päijät-Hämeen Vesijärvisäätiön ja Flyhill Productionsin kanssa.
Lahdessa on paljon pieniä, lähes huomaamattomia suppia, lampia ja puroja. Lahdessa sijaitsevista pienistä vesistöistä olemme tehneet vuosia sitten Lahtiwoodin YouTubeen LW-kanavalle 4-osaisen videosarjan. Videoilla kävimme kalastusharrastajan Tapion kanssa eri lahtelaiskohteissa turisemassa aiheesta ja vähän sen vierestä. Olen myös kirjoittanut mm. Hennalan hulealtaista sekä Paskurinojasta, josta jälkimmäisestä on julkaistu video. Ojaahan on kunnostettu menneenä kesänä.
Mielenkiintoinen, jo kadonnut lampi oli Iiliäinen Länsiharjunkoulun vieressä, josta on juttu täällä. Tunnetuimpia suppia Lahden alueella on Mytäjäinen ja lähes myyttinen Häränsilmä, josta muodostettiin luonnonsuojelualue vuonna 1983. Pieniä vesialueita ”vaivaa” yleensä umpeenkasvu, Häränsilmäkin oli alunperin hehtaarin kokoinen, nyt vain 0,2 ha. Kaupungin sivuilta löytyy lisää vesistöihin liittyvää tietoa.
Vähemmän tunnettuja lampia on runsaasti. Yksi tällainen on Jalkarannassa omakotitaloalueen keskellä sijaitseva lampi. Kuulin itsekin siitä vasta hiljattain. Se ei näy opaskartassa, mutta näkyy mm. maasto- ja peruskartassa. Eikä se erotu oikein hyvin uusimmissa ilmakuvissa. Sen sijaan vuoden 1946 ilmakuvassa lampi erottuu oikein hyvin. Vanhoissa 1940-90-lukujen opaskartoissa lampi on merkitty ilman nimeä.
Tekoälykin oli osittain väärässä kertoessaan, että ”Sammalsuonkadulla tai sen välittömässä läheisyydessä Jalkarannassa (Lahdessa) ei sijaitse tunnettua lampea.” Osittain, sillä lampi ei ole tosiaan tunnettu. Varmaa tietoa ei ole, mutta muoto sekä paikka harjualueella viittaisi siihen, että kyseessä on suppa. Nimikään ei tätä kirjoitettaessa selvinnyt (nimiä voisi olla vaikkapa Vauhtikankaan suppa, tai Sammalsuppa). Sammalsuo tosin sijaitsee lähempänä Vesijärveä, Jalkarannantien varrella. Lahden Paikannimistö kirjan mukaan Sammalsuo on mainittu vuoden 1878 kartassa, myöhemmin suoperäinen niitty. Suota on myös kutsuttu Käyräsuoksi ja Jaakkolansuoksi.
Vierailu lammella
Vierailin lammella eräs kesäpäivä. Sammalsuonkadulta kulkee pieni polku ja ainoastaan moottoriajoneuvoilla ajokielletty -merkki kertoo, että jokin reitti tässä kohtaa kulkee.
Sammalsuonkadun puolelta löytyy huomaamaton polku, joka johtaa lammelle. Runsautta hehkuva omenapuu kurottelee polun päälle.Polku laskeutui pieneen laaksoon, joten on mahdollista että vesistö on ollut joskus laajempi, ja sittemmin umpeen kasvanut, veden pinta laskenut tai täytetty. Lampi jää vasemmalle.Lampi sijaitsee puiden keskellä ja vesikasvillisuutta on runsaasti.
Polku kulki loivaa alamäkeä, kunnes tuli käännös oikealle. Runsas puusto ja pensaikko ei vielä paljastanut vettä. Ajattelinkin, että onko sitä laisinkaan enää olemassa. Laskeuduin pieneen laaksoon, ja näytti aivan kuin siinä kohdassa olisi ollut vettä joskus aikoinaan. Lammesta ei vielä ollut näköhavaintoja. Polku jatkui eteenpäin, mutta vasemmalle lähti ilmeisen vähän käytetty, huomaamattomampi polku tai sen tapainen. Sitä kulkiessani lopulta puiden takaa alkoi pilkottaa vesi. Astelin rannalle, jossa oli leikattu, siisti ruoho. Kasvillisuus oli runsasta ja pieniä kaloja uiskenteli pinnan tuntumassa, ilmeisesti ruutanoita, joskin huonon kalatuntemuksen takia voin olla väärässä. Kiertelin hetken lampea ja katselin pikkukalojen uiskentelua ja otin muutaman valokuvan.
Lammesta olin saanut tietää lähisukulaiselta, jonka kanssa lampi oli tullut puheeksi. Seuraavana hänen muistojaan lammesta 1950-60-luvuilta.
Opaskartta vuodelta 1962. Osasuurennus Jalkarannasta, lampi näkyy Sammalsuonkadun, Asevelikadun ja Vauhtikankaankadun keskellä. (Kartta: Lahden Kaupunkiympäristön arkisto. Lisätty 19.8.)
Muistoja lammesta
Lahtelainen Eeva äityi muistelemaan 1950-luvun lapsuusaikaansa Sammalsuonkadulla. Muistelijan perhe muutti Tapanilankadulta 1956 Sammalsuonkadulle, aivan lammen lähelle. Sammalsuonkadulla koti oli vuoden 1962 loppuun. Muistelija itse oli tuolloin 3-9-vuotias ja hänen isoveljensä 6-12-vuotias ja isommat kaksosveljensä 11-17-vuotiaita.
Lapset viettivät aikaa lammella ympäri vuoden monien eri aktiviteettien muodossa. Tosin kesäisin isommat lapset olivat Vesijärven uimarannalla, joka sijaitsi Myllysaaren kohdalla – pienet eivät saaneet mennä sinne asti ilman aikuisia. Kesäisin lampi oli siis pääasiassa alle kouluikäisten ja alakoululaisten ajanviettopaikka.
– Sammalasuonkadun puoleisella rannalla oltiin lapsiporukalla vilttien kanssa kesällä, siellä vietettiin aikaa ja leikittiin, mahdollisesti joskus oli jotain evästä. Aika vapaasti saatiin kyllä aina olla kunhan välillä käytiin kotona.
– Lammen alue oli niin soista, ettei siksi tehnyt mieli mennä uimaan, ja luulisi että vanhemmatkin olivat kieltäneet. En muista että kukaan olisi käynyt siinä uimassa. Isommat lapset viettivät kesäisin aikaa Vesijärven uimarannalla, pienet eivät saaneet mennä sinne asti ilman aikuisia. Uimaranta oli kohdassa mistä suoraan näkyi Myllysaari, sinnehän ei päässyt silloin kuin veneellä.
Lammessa oli ja on ilmeisesti edelleen ruutanoita. Kala kelpaa ravinnoksi ihmisellekin, jos se on oikein valmistettu, ja pyydystetty puhtaasta vesistöstä.
– Pojat kävivät lammelle mato-ongelle ja olen ollut katsomassa. Saivat ainakin ruutanoita, mutta en muista että niitä olisi koskaan meillä ollut ruokana. Meidän Miina-kissalle ne maistuivat, ehkä se on ollut mukana kalastamassa tai pojat ovat tuoneet kotiin saalista. Ruutanoita käytettiin myös täkykaloina, kaksosethan kävivät kalassa myös Vesijärvellä.
Talvella lammella harrastettiin toki perinteisiä talvilajeja.
– Talvella pojat luistelivat jäällä. Varmaan on ollut hokkarit, siihen aikaan yleiset. ”Pulkalla” laskettiin Sammalsuonkadulta lammelle päin – silloin ei varsinaisesti pulkkia ollut, joten käytettiin vaneria tms. Lisäksi oli ehkä jäädytetty liukumäki.
Vuonna 1952 oli perustettu Jalkaranta-seura, ja sitä kutsuttiin yleisnimellä omakotiyhdistys. Hoitihan se omakotiyhdistyksille kuuluvia velvoitteita ja edunvalvontaa sekä yleisesti yhteisiä asioita, kuten järjestämällä erilaisia kilpailuja kesäisin sekä talvisin, muun muassa hiihtokilpailuja. Lammen ympärillä oli tuolloin latuja.
Muistelija osallistui hiihtokilpailuihin, tässä viisivuotiaana. Kuva on lammen yläpuolelta, todennäköisesti Asevelikadun reunalta vanhainkodille päin – puurakennuksen pihalla oli isoja puita.
– Talvella pidettiin hiihtokilpailuja. Lähtö oli Sammalsuonkadulta, silloin siinä ko. kohdassa ei vielä ollut taloja. Latu kulki alaspäin lammelle. Pienemmät hiihtivät rinnettä alas lammen kohdalle ja sieltä ylös, isommilla lapsilla oli pidempi matka. Varmaan ladut ulottuivat nykyisen Kuntokadun/Vauhtikankaankadun tienoille.
Osallistujat oli jaettu iän mukaan, tuolloin lapsia riitti. Ajanottajat ja kannustavat aikuiset seisoivat Sammalsuonkadun reunalla, jossa sijaitsi maali. Palkinnoksi lapset saivat mm. lusikoita.
– Sukset olivat puusukset, pienillä lapsilla niissä ei ollut siteitä vaan nahkahihna, lenkki, johon jalka työnnettiin. Lenkkisukset eli mäystinsukset, mäystin tarkoittaa sidettä, remmiä. Pienemmillä jalassa oli usein huopatossut tai jopa kumisaappaat villasukkien kanssa. Isommilla lapsilla oli jo monot ja suksissa ”oikeat” siteet. Puusuksiin saattoi valita tuolloin useammasta sidevaihtoehdosta mieluisan, joten monojakin oli erilaisia.
Hämeen Heimoliiton Säätiön seitsemäs apurahahaku järjestetään 3.8.–26.9.2026. Apurahoja jaetaan hämäläiseen kotiseututyöhön.
Avustettavia kohteita voivat olla esimerkiksi tapahtumat, julkaisut, perinteen keruu ja tallentaminen sekä museoiden ja kulttuurikohteiden ylläpito ja kehittäminen. Avustuksia myönnetään oikeustoimikelpoisille yhteisöille.
Vuonna 2025 säätiö jakoi yhteensä 10 000 euroa viidelle eri yhteisölle.
Lahden rautatieharrastajat Topparoikka ry:n kesäkahvila palvelee Fo-matkatavaravaunussa Vierumäen aseman edessä elokuussa lauantaisin 8.8., 15.8., 22.8. ja 29.8. klo 11-14. Myytävänä tuoreen kahvin ja pullan lisäksi mm. tuoretta Kouvolan junalakua, rautatieaiheisia kirjoja ja tuotteita. Myös aseman odotussalissa pääsee piipahtamaan. Osoite on Asematie 19, Vierumäki.
Vierumäen asema ja Topparoikka-yhdistyksen museojunakalustoa. Kuva Sauli Hirvonen.
Lauantaina 22.8. Lahden ja Heinolan väliä kulkee myös Ukko-Pekka-höyryveturi 8 vuoden tauon jälkeen. Museojuna tekee kaksi edestakaista matkaa.
Juna lähtee Lahdesta Salpausselän seisakkeelta klo 9.40 ja 15.20 Hiihtostadionin vierestä ja pysähtyy matkalla Lahden, Ahtialan, Mäkelän, Vierumäen ja Heinolan rautatieasemilla. Heinolaan mennessä juna pysähtyy Vierumäen vanhalla asemalla, jossa isoa ja pientä rautatiekalustoa. Junassa palvelee kahvilavaunu.
Lahden kylän palosta tulee 19.6.2027 kuluneeksi 150 vuotta. Palosta on aikoinaan kerätty muistelutietoja, kun Lahti-Seuran jäsen Sirkka Porri (o.s. Lepistö) haastatteli vuonna 1947 kylän palon todistaneita, haastatteluaikaan jo iäkkäitä lahtelaisia. Haastatteluaineisto on kaupungin museon huomassa.
Muistolaatta palon alkamispaikalla, nykyiselle Lahden kauppatorilla.
Lahden kylän arkelogisia pelastuskaivauksia tehtiin torilla vuosina 1997-98. Näistä kaivauksista kirjoitettiin kirjasssa Nuoren kaupungin pitkä historia (1999). Kirjassa kaupunginmuseon tutkijan Hannu Takalan artikkeli ”Kuka poltti Lahden kylän?” on käytännössä ainoa tutkimus palon vaiheista. Takala käy läpi artikkelissaan palon syttymiseen liittyviä yksityiskohtia, ja samalla kumoten pitkään kiertäneen tarinan Marolan piiasta.
Toisen kerran toria tutkittiin toriparkin rakentamisen yhteydessä vuonna 2013. Kaivaukset olivat tuolloin kaikkien aikojen suurimmat arkeologiset kaivaukset Suomessa niin tutkitun alueen laajuuden kuin henkilökunnan määränkin perusteella. Löytöjen ja säilyneiden rakenteiden määrä oli suuri. Esimerkiksi löytöjä voi selvittää mm. dokumenttiaineiston tietokannasta Lahden museoiden arkistossa.
Molemmat kaivaukset valaisivat kylän aikaista elämää. Julkaisussa Raittikylästä kaupungiksi valotettiin vuoden 2013 kaivausten tuloksia ja vuosisataista lahtelaista kyläelämää sekä kyläelämän päättänyttä tulipaloa. Torikaivausten tuloksia on nähtävillä mm. historiallisen museon Hyvä paikka -näyttelyssä.
Viime vuonna julkaistiin Lahden palosta Lahden kylän palo vuonna 1877 koettuna ja uutisoituna katastrofina -niminen Toni Haaviston kandidaatintutkielma vuodelta 2024. Haavisto toteaa johdannossa: ”Käsittelen tutkielmassa sitä, miten muistitieto välittää tuolloisten lasten kokemuksia ja miten katastrofista uutisoitiin suomenkielisessä lehdistössä kesä-heinäkuun 1877 aikana.” Haavisto jatkaa: ”keskityn kyseiseen katastrofiin ilmiönä yksittäisten ihmisten kokemusten ja sanomalehtien välittämien uutisten kautta.” Lopuksi hän tiivistää: ”Tutkimusteni kautta selvisi, että havaittavissa oli lasten kesken jaettuja ja toistuvia kokemuksia, mutta myös yksittäisiä, joukosta eroavia kokemuksia. Välillä oli kuitenkin hankala erottaa, kertoivatko muistelijat omia lapsuuskokemuksiaan vai välittivätkö he muilta kuultua tietoa. Uutisaineiston tutkinta puolestaan osoitti, että tieto liikkui aikakaudelle tyypillisen saksijournalismin välityksellä kopioituna tai tiivistettynä sanomalehdestä toiseen.
Palon katastrofaalisuutta käsiteltiin eri lehdissä eri tavoin. Katastrofaalisuus ilmeni sekä monisanaisena kuvailuna palon kauheuksista että tiiviinä osuuksina, jotka jättivät paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan.”
Haaviston aineistossa ei ilmennyt varsinaisesti mitään uutta tietoa, mutta tutkielmaa voidaan pitää yhteänä niistä harvoista tutkimuksista, jotka nivovat yhteen tuon historiallisesti merkittävän tapahtuman kulkulinjoja. Tutkielmaan voi tutustua Turun Yliopiston verkkosivujen kautta.
Toivottavasti aihe kannustaa tutkimaan jatkossakin, vaikkakin tapahtumasta on jo kohta 150 vuotta; Hollolaan kuulunut Lahden kylä paloi 19.6.1877.
Puhallettiin yhteen hiileen – siihen tarvittiin paloa
Lahden ahdas raittikylä paloi maantasalle kesällä 1877, vain muutama rakennus säilyi tulimerestä vahingoittumina. Jo heti palon jälkeen kyläläiset alkoivat rakentaa uusia asumuksia palaneiden tilalle. Viranomaiset kielsivät tämän ehdottomasti, piti odottaa uutta ruutuasemakaava, joka määrittelisi tulevan kauppalan ja kaupungin muodon.
Vuonna 2027 palosta tulee kuluneeksi 150 vuotta. Ehdotankin, että kaupunki ja kaupunkilaiset ottavat omakseen päivämäärän 19.6. vuosittaista perinnetapahtumaa varten. Ajatus olisi tuoda nykyihmisten mieliin aika, joka oli aivan toisenlainen kuin nykyään. Kylän tuhonnut tulipalo oli tragedia, ja kotien ja omaisuuden menetyksistä huolimatta se oli uusi alku koko yhteisölle. Tapahtumapäivä symboloisi periksiantamattomuutta, ja olisi osoitus yhteisestä ponnistelusta, lahtelaisten palosta yrittää ja rakentaa uutta.
Palosta alkoi uusi aikakausi, tosin hämäläistyyliin verkkaisesti, mutta hiljalleen Hollolan suurimmasta kylästä muodostui koko alueen keskus.
Artikkeli on alunperin julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 1/2026
