Vesijärven satama pienoiskoossa 2/2 – Tapani Laakson pienoisrautatie

Vesijärven satama pienoiskoossa -osassa kaksi Tapani Laakso esittelee hänen omaa Lahden satamaa kuvaavaa pienoisrautatietä.
Ensimmäisessä osassa esittelyssä Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry:n tekemä Vesijärven sataman pienoisrautatie.

Vesijärven satama. Kuva Tapani Laakso.

Vesijärven satama. Kuva Tapani Laakso.

Mistä sait idean Vesijärven sataman pienoisrautatiehen?

Tehtyäni muutaman viime vuoden aikana niin sanottuja kotimaan maisemamoduuleita lähinnä näyttelyrataan ja viimeksi sahamiljööseen, johon liittyy oleellisesti vesistöt ja tukinuitto. Luonnollisena jatkona siihen oli moduuli jossa oli myös laivoja, joten mikäpä olisi ollut parempi aihe syntyperäiselle lahtelaiselle kuin tuttu Vesijärven satama – onhan satamasta olemassa jo H0-mittakaavan malli Topparoikka-yhdistyksen toteuttamana. Ajattelin, että teen saman aiheen pienempään mittakaavaan. Sain H0-mallin tekijöiltä piirustukset asemarakennukseen skaalattavaksi N-mittakaavaan, ja alku oli siinä.

Miten päädyitte mittakaavaan 1:160 eli N? Minkä merkkistä kiskoitusta ja kalustoa olet käyttänyt?

Aloitin 1950-luvulla kotimaisella MECA-rautatiellä, raideväli 32 mm, siitä siirtyminen H0-skaalaan. Käytettävissä olevan tilan loppuessa lahjoitin sen kummipojalle ja 80-luvun alussa siirryin N-skaalaan. Nyt tuntuu, että pitäisi palata askel taaksepäin, kun alkaa tuo iän mukanaan tuomat näkö- ynnä muut seikat haitata näpertelyä. Ennen moduulirataa kotirata koostui muutamasta suuresta lohkosta ja 1980-luvun alussa ostetuista Fleischman-aloituspakkauksista. Siitä johtuen kaikki raidekalusto ja vaihteet olivat Fleisua. Ne poistuivat pienoisrautatieltäni kun siirryin moduuleihin.

Moduuleissa olen käyttänyt ainoastaan Peco code 55 fleksiä ja Peco electrofrog -vaihteita NCF-standardin mukaan. Vaihdemoottorit ovat Conradin. Niin sanottu kotirata, joka koostuu 19 moduulista, kuvaa keskieurooppalaista maisemaa ilman tarkempaa esikuvaa – ati ehkä Colmarin kaupunkia jollain tavalla. Radalla liikkuvat junat ovat sen mukaisia: TGV, IC ja niin edelleen. Liikkuva kalusto on yleisintä myynnissä olevaa merkkiä, kaikki taitavat löytyä. Kotiratamoduuleista suurin osa on ollut näyttelyissä useampaankin kertaan, mutta viimeiset vuodet vain kotona. Kotirata on siis moduulistandardin mukainen niin, että jokaisen moduulin ulkoreunoissa raideparit ja sähköliitännät ovat standardin mukaiset, joten jokaisen palan voi irrottaa ja kytkeä yhteisrataan. Vesijärven satamamoduulissa kaikki on tehty NCF-standardin mukaan, ja käytetty raidemateriaali on Pecoa.

Mitä ajanjaksoa malli kuvaa ja kuinka tarkasti malli noudattelee esikuvaansa?

Kun tutustuin sataman historiaan, päädyin lähinnä aikaan ennen liikenteen loppua ja siten 1950-lukuun. Tosin historiatiedot käsittelivät ensisijaisesti vielä varhaisempaa aikaa mutta ehkäpä malli kuvaa 50-lukua oikein. Henkilökohtaisesti en ketään siellä mahdollisesti asunutta etsinyt vaan uskoin olemassa oleviin kuviin ja teksteihin.

Ainakin yksi selvä ero on siinä, että moduulistandardi joka määrittelee maiseman syvyydeksi 400 millimetriä, poistatti yhden kiskoparin siitä ratakaaviosta, joka on raidekartoissa. Toinen muutos tuli vinon laiturin kulmaan, jota piti pienentää saadakseni laiturille pituutta.

Minkälaista rautatie- ja ajoneuvokalustoa ja rakennuksia malli sisältää?

Mallissa on asemarakennus, yksi makasiini, kioski ja vaihdemiehen koppi, laitureilla kolme nosturia, pari hinaajaa, neljä proomua ja kaksi matkustajalaivaa. Laitureilla on toimiva valaistus vanhan mallisilla valaisinpylväillä, makasiinissa ja asemarakennuksessa valaistus, runsas määrä figuureita sekä erilaista rahti- ynnä muuta tavaraa, muun muassa Jowet Javelin -henkilöauto. Näyttelyissä kiskoilla on puutavaravaunuja, halkovaunuja, kiskokalle ja aseman edessä muutama Ei-matkustajavaunu ja veturina Hv3.

Matkustajavaunu Vesijärven aseman edustalla. Kuva Tapani Laakso.

Matkustajavaunu Vesijärven aseman edustalla. Kuva Tapani Laakso.

Ilmeisesti olet itse tehnyt kalustoa ja rakennukset. Miten ja millä tavoin olet rakentanut ne esikuvien mukaiseksi?

Rakennukset (asema ja makasiini) on valmistettu Evergreen-profiililevyistä, soiroista, profiileista ynnä muusta. Kioski ja vaihdemiehen koppi ovat Mestarimallien vakiotuotantoa.

Aseman takana olevat koivut on tehty grillitikuista, rautalangasta, huovutevillasta ja NOCH-sirotteesta hiuslakalla höystettynä. Kotimaan puita on vaikea löytää kaupoista, ja aina kannattaa tehdä itse jos suinkin mahdollista.

Vesillä olevat proomut on tehty pääsääntöisesti balsasta ja muovilevyistä sekä soiroista. Jyväskylä- ja Taru-laivoissa alarunko on balsaa, kannet muovilevyä, hytit puretuista tosi vanhoista eurooppalaisista matkustajavaunuista joissa oli riittävästi pieniä ikkunoita ja pikkuosat aluksiin miljoonalaatikosta. Matkustajalaivojen alkuperäiset telakkapiirustukset (Lehtomäen telakka Warkaudessa) löysin netistä, mikä helpotti mallien valmistusta. Hinaajat on modifioitu Artitecin dieselhinaajista, jotka olen muuttanut höyrylaivoiksi muistuttamaan täällä käytössä olleita hinaajia. Puutavaravaunut on tehty etsisarjoista vanhoille alustoille, matkustajavaunut Mestarimallit Ei-vaunusarjoista, Hv3 modifioitu hytin ja tenderin osalta muistuttamaan käytössä ollutta veturia.

Pienoisrautatiesi on myös osana laajempaa moduulirataa N Club Finland ry:ssä. Kerro hieman yhdistyksen ja moduuliradan taustoista.

NCF on perustettu vuonna 2007, ja itse liityin kerhon jäseneksi syyskuussa saman vuonna kun löysin museon sivuilta tiedon, että N-harrastajia on kerääntynyt yhteen. Vuosien ajan ihmettelin että missä ovat kaikki N-harrastajat, kun näyttelyissä yleisesti oli vain H0-ratoja. NCF kuuluu eurooppalaiseen I.N.G.A.NET -yhteisöön, ja sieltä on peräisin nykyinen moduulistandardi. Kun aikansa ajelee kotiradalla omaksi ja lastenlasten sekä naapurien muksujen iloksi, niin tuli mieleen, että moduulisysteemillä pääsee helposti mukaan suurempaan joukkoon harrastajia ja esittelemään omia tekosiaan. Samalla saa uusia ideoita sekä kokemuksia ja tietenkin uusia harrastajaystäviä.

Eli hankkimalla vaikkapa yhden moduulin rakennussarjan pääsee yhteisrataan mukaan. Ennen näyttelyä kerätään tietoa osallistujista ja varataan tila. Itselläni on ollut yhdestä kuuteen moduulia kerrallaan esillä. Joskus on ulkomaata ja suomimaisemaa peräkkäin, mutta junat kulkevat sujuvasti maasta toiseen. Tähän joukkoon kaivattaisiin uusia rakentajia. Jostain syystä joukko, joka tuo moduuleitaan näytteille, on aika harvalukuinen ja siitä johtuen turhan usein on katsojille tarjolla samanlainen maisema, esimerkiksi kevään näyttelyssä museolla ja syksyn Pienoisrautatie-päivillä.

Liikkuvaa kalustoa jokainen tuo halunsa mukaan. Alkuun kaikki radalla ollut kalusto oli ulkomaan junia, mutta aika pian alkoi ilmestyä suomalaiselta näyttäviä junia eri tavoin toteutettuna. Itse aloin valmistaa suomikalustoa, kun jossain näyttelyssä kuulin kommentin, ettei tuossa mittakaavassa pysty tekemään N-kalustoa kotikonstein. Mutta kuinkas on käynyt: suomijunia eri aikakausilta on vaikka kuinka. Itselläni pääasia kalustoa tehdessä on ollut, että yleisö, joka ei tiedä ja tunne kaikkia detaljeja tunnistaa ne juniksi, joilla ovat näyttelyyn tulleet.

Miten itse innostuit aikoinaan pienoisrautateistä?

Oikeastaan en tiedä, mikä jo pikkupoikana junissa viehätti. Kouluikään asti asuin Jalkarannassa ja perheen moottorivene oli Pikku-Veskun laiturissa, josta viikonloppuretkille lähdettiin. Sen jälkeen asuimme Vääksyn sahalla. Olisiko jonkinlainen alkulaukaus raitelle tullut, kun poikaviikarina leikkimme viikonloppuisin salaa lautatarhan kapearaiteisen rautatien tyhjillä vaunuilla? Sahalla oli useita satoja metrejä pitkä pääraide, joka ensin putsattiin siirtämällä keskeneräiset lautakuormat sivuraiteille kääntölevyillä ja sitten muutama tyhjä vaunu radan päähän – ja eikun menoksi! Kyllähän siitä yleensä kiinni jäätiin, varsinkin kun miesten keskeneräinen kuorma oli mennyt ”pommiin” siirrossa, ja asia maanantaina kantautui isän korviin. Puutavara tuotiin sahalta autoilla Sopenkorpeen lastattavaksi junaan. Hake ajettiin talvella samaan paikkaan ja keskitalvella aina jäätietä pitkin. Kesällä hake lähti proomuilla ja sahatukit tulivat kesäaikana hinaajalla Päijänteeltä.

Sittemmin tulin Lahden kaupunkiin työelämään ja aloitin tsupparina (polkupyörälähetti) ja muistan hyvin kuinka pidin pitkiä taukoja Mytäjäisten sillalla kun höyryt järjestelivät junarunkoja ratapihalla. Kai kaikella tällä on ollut oma vaikutuksensa harrastuksen alkuun.

Mistä asioista hyvä pienoisrautatie koostuu?

Tuohon kysymykseen on vaikea vastata tyhjentävästi, jokainen rakentaja tekee maiseman omien mieltymystensä mukaan. Kun itse aloitan uuden moduulin, mietin ensimmäiseksi teeman ja mahdollisen mallin tulevalle miljöölle. Kun nuo asiat ovat selvillä, on helpompi sovitella tuleva maisema moduulin antamaan tilaan. Tässä vaiheessa on tulevat rakennukset oltava päätettynä. Pääsääntöisesti moduulit ovat 400 x 800 mm, mutta itsekin olen tehnyt joitakin 600 mm syviä tai 1200 mm pitkiä, koska yksinkertaisesti muu ei ole mahdollista, varsinkin jos maisemakokonaisuus koostuu useasta moduulista. Mikäli maisema perustuu olemassa olevaan, on pakko sovitella ja poiketa todellisuudesta moduulimittojen vuoksi.

Pyrin tekemään moduuliin ainakin yhden rakennuksen joka on selvästi tunnistettavissa, jos aihe perustuu olemassa olevaan paikkaan. Lisäksi teen sen ympärille tarvittavat maaston/rakennukset mahdollisimman tarkasti.

Rakennuksia tehdessä pyrin jäljittelemään myös alkuperäisiä rakennusmateriaaleja. Jos kyseessä on esimerkiksi hirsirakennus, se on tehtävä ”puusta” eli yleensä balsalevystä uritettuna ja punamultamaalilla päälle maalattuna. Urallinen muovilevy käy kyllä lautarakennuksen seinään. Jos rakentaa kovin kaukaista mennyttä aikaa, on hyvä tutkia tarkkaan mitä siihen aikaan yleensä oli olemassa, kuten autot, traktorit ynnä muut. Tarkkojen tietojen puuttuessa, maisemaan voi eksyä jotain, mikä ei ajankohtaan kuulu.

Missä rata on kiertanyt ja tunnistavatko ihmiset Vesijärven sataman miljöön?

Satamamoduuli valmistui alkuvuonna 2014 ja on sen jälkeen ollut nähtävänä Tampereella maaliskuussa, Rautatiemuseolla toukokuussa, Suuri snadi -näyttelyssä lokakuussa ja viimeksi N-yhteisradassa Saksan Stuttgartissa marraskuussa.

Vanhan asemarakennuksen, eli nykyisin Karirannan kahvilan, monet ovat tunnistaneet. Palautettakin on tullut, yleensä positiivista. Tampereen pienoismallipäivillä moduuli sai tunnustuspalkinnon kilpailun ulkopuolisena yleisön äänillä.

Onko sinulla omakohtaisia kokemuksia ja muistoja vanhasta satamasta?

Päällimmäisenä on mielessä näky, kun halkoproomuja tyhjennettiin miesvoimin niillä pitkillä halkokärryillä, joita miehet työnsivät lankkusiltaa pitkin maihin. Miten ihmeessä ne suuret kuormat pysyivät lankulla,sillä kuormat olivat tosi suuria? Olen tutkinut useampia kirjoja ja valokuvia, mutta eipä vain löytynyt kuvaa edellämainitusta tyhjennystavasta.

Tietenkin muistissa on lukuisat laivat, proomut ja rullatehdas jne.

Mitä olet mieltä nykyisestä sataman alueesta? Pitäisikö satamarata palauttaa?

Oli suuri vahinko että rata purettiin, radan palauttaminen tekisi nykysatamasta täydellisen, kiertomatkat eli juna-laiva-yhdistelmät, konsertti-/tapahtumajunat Sibeliustalolle ym. olisivat nykyaikaa.

Artikkeli on julkaistu alunperin Topparoikka-lehdessä 1/2014

 

Lahti Block Party – Lahden oma korttelijuhla

Lahti Block Party järjestetään lauantaina 16.8.2014 Lahden keskustassa Rautatienkadun kävelykatualueella. Tunnelman lisäksi tapahtumassa pääsee nauttimaan genrerajat rikkovasta musiikista ja katutaiteesta. Päivän aikana pääsee osallistumaan myös taidetyöpajoihin ja tutustumaan lahtelaiseen kansalaistoimintaan. Tämän vuoden erityisteemana on eettinen ruokakulttuuri. Virallinen ohjelma julkaistaan kesällä tapahtuman nettisivuilla.
Tapahtuman taustalla on joukko lahtelaisia, jotka haluavat olla mukana luomassa uudenlaista yhteisöllistä kaupunkikulttuuria. Tapahtuman primus motor Iiris Rautiainen kertoo tarkemmin mistä on kyse.

Lahti Block Party vuonna 2012. Kuva Maileena Tuokko

Lahti Block Party vuonna 2012. Kuva Maileena Tuokko

Mikä on Lahti Block Party?

Lahti Block Party eli kotoisammin ’Lahden Korttelijuhla’ on urbaani
kaupunkikulttuuritapahtuma Lahden keskustassa.
Tapahtuman ideana on tarjota kaupunkilaisille laadukas matalan kynnyksen
kulttuuritapahtuma, jossa pääsee näkemään ja kokemaan taidemuotoja laidasta laitaan; musiikista katutaiteeseen. Idea Block Partylle syntyi vuonna 2011 Lahden Ruohonjuurikulttuuria ja kansalaisaktiivisuutta koskevaa opinnäytetyötä tehdessäni.
Halusin kokeilla miten yhteisöllisen ja osallistavan kaupunkikulttuuritapahtuman tuottaminen onnistuu kotikaupungissa. Ilokseni sain myös huomata, että samankaltaisia ajatuksia omaavia aktiivisia lahtelaisia alkoi löytyä pienen huhuilun jälkeen ja ensimmäinen Block Party tapahtuma järjestettiin elokuussa 2012.

Keitä on tapahtuman taustalla?

LBP:n taustalla on avoin työryhmä, jossa on ollut kumpanakin vuotena
tekijöinä kaupunkikulttuurista nauttivia ja innostuvia eri alojen tekijöitä.
Tänä vuonna ydintyöryhmä koostuu noin 5-7 ihmisestä, mutta tapahtuman
tuottamisessa auttaa myös lukuisa määrä muita ihmisiä, joiden tuki
tapahtuman onnistumisen kannalta on todella tärkeää. Ovet
ovat myös aina auki uusille innokkaille tekijöille. Työryhmään voi hypätä
mukaan siinä vaiheessa kun omat aikataulut sen suovat eikä mitään aiempaa kokemusta tapahtumatuottamisesta tarvitse olla. Pääasia on, että innostusta ja motivaatiota löytyy!

Onko tapahtumalla jotain teemaa tai filosofiaa?

Lahti Block Partyn arvopohja on osallistavuudessa ja aktiivisessa kansalaisuudessa. Tapahtuma on syrjinnästä vapaa ja esteetön. On tärkeää luoda keskustatilaan ns. epäkaupallista tilaa, joka on avoin meille kaikille, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Tänä vuonna teemanamme on eettinen ruokakulttuuri, jota tuodaan yleisölle esiin mm. raakaruoka näytösten ja luomu kasvisruuan merkeissä.

Miten LBP eroaa kaupunkitapahtumana esim. Lahden Taidelauantaista?

LBP idea on ollut alusta lähtien luoda uudentyyppistä osallistavaa
kulttuuria kaupunkitilaan ja rohkaista lahtelaisia kehittämään itse
kaupunkikulttuuritarjontaa. Siinä missä Taidelauantai levittyy pitkin
kaupunkia valtaa Lahti Block Party korttelin alueen keskustasta. Yhteistä
tapahtumissa on keskustan elävöittämisen idea, maksuttomuus sekä minipuolisen taideohjelman tarjoaminen lahtelaisille.

Lahti Block Party vuonna 2012. Kuva Maileena Tuokko

Lahti Block Party vuonna 2012. Kuva Maileena Tuokko

Tapahtuma oli vuonna 2012 Etelä-Suomen Sanomien Aukusti-ehdokas, minkälainen merkitys sillä oli?

Aukusti ehdokkuus oli työryhmälle ja tekijöille hieno tunnustus. Vaikkei
itse palkintoa tullutkaan, oli ehdokkuus arvokas ele, joka kertoi
vapaaehtoisuuden, yhteistyön ja peräänantamattomuuden voimasta.

Miksei tapahtumaa järjestetty vuonna 2013?

Vuoden 2012 tapahtuma sai ensimmäisenä vuotenaan erittäin positiivisen
vastaanoton ja näin ollen toivoimme voivamme jatkaa tapahtuman järjestämistä myös seuraavana vuonna. Alkuvuodesta 2013 pidimme tapahtuman järjestämistä vielä mahdollisena, mutta jouduimme valitettavasti toteamaan ettei meillä  riitä rahkeet tapahtuman organisoimiseen niin pienellä porukalla. Tapahtuman tuottaminen vaatii suuren määrän työtunteja ja omistautumista lähes vuoden ajan työryhmältä, ja olimme tuolloin kaikki tiiviisti kiinni päivätöissämme sekä muissa projekteissa.

Miten yhteistyö (kaupungin) viranomaisten kanssa on sujunut?

Yhteistyö kaupungin viranomaisten kanssa sujui vuonna 2012 hyvissä merkeissä vaikkei käytännön haasteilta vältyttykään.mm. lupa tapahtuman pitämiseen saatiin vasta tapahtumapäivän aamuna, vaikka hakemus oli jätetty käsittelyyn hyvissä ajoin.

Minkälaisilla rahoitusmalleilla tapahtuman kulut on tarkoitus kattaa?

Tapahtuman rahoitus koostuu kolmesta palasta; apurahoista,
yhteisörahoituksesta eli Mesenaatista sekä yritystyhteistyöstä. Näillä
kaikilla on merkittävä rooli tapahtuman toteutumisen ja onnistumisen
kannalta.

Alueen yrityksiä kontaktoidaan parhaillaan ja koitamme aktivoida
mahdollisimman paljon alueen yritystoimijoita mukaan. Vastaanotto yrityspuolelta on ollut kaikkiaan positiivinen.
Yritysyhteistyö on ollut alusta lähtien erittäin tärkeässä roolissa, yhteistyöllä olemme pystyneet kattamaan pakollisia kulueriä, joita maksuttoman ulkotapahtuman tuottamisesta kertyy. Yritysyhteistyö tuo myös paikalliset yrittäjät kulttuurin piiriin.

Miten tapahtumaa voivat tukea yksityiset henkilöt tahi yhteisöt/yritykset?

Tapahtumaa voi tukea yhteisörahoitus Mesenaatti-palvelun kautta, jonka  Lahti Block Party avasi toukokuun alkupuolella. Mesenaatin kautta yksityishenkilöt sekä yritykset voivat osallistua tapahtuman rahoittamiseen mesenoinnin kautta. Vastikkeeksi lahjoituksesta saa myös muutakin kuin hyvän mielen. Mesenaattiin vastikkeita ovat lahjoittaneet mm. lahtelaislähtöiset taiteilijat ja Rautatienkadun yritykset.

Minkälainen ohjelma tullee olemaan tänä vuonna? Minkälaisena tapahtumana haluatte profiloitua?

Tänä vuonna ohjelmamme tulee nostamaan erityisesti esiin teemaamme eli
eettistä ruokakulttuuria sekä esittävää taidetta eri muodoissa. Tapahtumana
meille on tärkeää tuoda esiin moninaista paikallista taiteen ja kulttuurin
tekijöitä sekä kehittää ja rakentaa kaupunkiin uudentyyppistä osallistavaa
kaupunkikulttuuria.

Lahti Block Party vuonna 2012. Kuva Maileena Tuokko

Lahti Block Party vuonna 2012. Kuva Maileena Tuokko

Mistä asioista koostuu hyvä kaupunkikulttuuritapahtuma?

Hyvän kaupunkikulttuuritapahtuman resepti on mielestäni varsin
yksinkertainen, vaikkakin tekijälle haastava. Onnistunut kaupunkitapahtuma koostuu kolmesta osatekijästä, joista tärkein on aina tapahtuman kävijät/osallistujat. Lisäksi tärkeää on laadukas ohjelma ja rento tunnelma. Ulkotapahtumassa yksi olennainen osatekijä on myös sää, mutta tähän järjestäjätaho ei juuri itse voi vaikuttaa.

Miten keskustaa pitäisi hyödyntää tapahtumapaikkana?

On tärkeää, että keskustasta löytyisi aina myös epäkaupallista tilaa, joka on avoinna kaupunkilaisten vapaalle oleskelulle.
Keskusta-alueen elävöittämistä voitaisiin tukea esim. siten, että tapahtumien
järjestämisen byrokratiaa kevennettäisiin ja tuottamista tuettaisiin vahvemmin kaupungin puolelta esim. neuvonta- ja tukipalveluiden muodossa, mitä kautta voitaisiin kannustaa alalle mukaan myös uusia tekijöitä.

Kisaikkuna herättää huomiota

Kisaikkunan lämpöä ja värikkyyttä (Kuva Juha Ahonen)

Kisaikkunan lämpöä ja värikkyyttä (Kuva Senja Sirvo)

Vuonna 1923 järjestettiin ensimmäiset Lahden Salpausselän kisat ja koko kaupunki oli valjastettu tukemaan kisoja. Kisatunnelman luomiseksi lahtelaisia kehotettiin liputtamaan kisaviikonlopun aikana ja näin koko kaupunki saatiin juhlavan näköiseksi.
Kisat ovat aina näkyneet Lahden keskustassa, useiden myymälöiden ikkunat ovat kisojen aikaan somistettu kisahengessä. Tämä perinne alkoi kuitenkin kuihtua vuosituhannen vaihteeseen mennessä. Aihe on jokavuotinen puheenaihe Lahdessa kisojen alla ja mm. keskustaisäntä on pyrkinyt edistämään asiaa.

Perinteen taantumuksesta huolimatta, kisaikkunoita näkee myös vuonna 2014. Yhtenä esimerkkinä Rauhankadulla sijaitsevan parturi-kampaamo, johon taideteollinen muotoilija Juha Ahonen pystytti kisaviikon ajaksi pipo-aiheisen kisaikkunan. Ahonen on tehnyt muotoilutöiden lisäksi jää- ja hiekkaveistoa ympäri maailmaa, mutta mistä siis idea kisaikkunan somistukseen?

– Parturi-kampaamo Leikkauksen Senja Sirvon kiinnostuttua pipoharrastuksestani, ehdotin kisaikkunan pystyttämistä. Pipoja on ollut esillä jo aiemmin Blink Optiikan kisaikkunassa vuonna 2012. Blinkin ikkunassa ne saivat todella hyvän vastaanoton vaikka ne eivät optiikkaan liitykään.
Edellisen kerran pipot olivat esillä Lahti Biannale ‘13 Lahtelainen olohuone -tapahtumassa. Tällainen pop up -näyttely tuntuu omimmalta kyseisen tuotteen esittelyyn.

Piporivistö herättänyt ihastusta (Kuva Juha Ahonen)

Piporivistö herättänyt ihastusta (Kuva Juha Ahonen)

Ikkunan somistus koostuu pipoissa, mistä pipot ovat ja miten ne ovat syntyneet?

– Pipot ovat omaa käsialaani. Kyseinen harrastus sai alkunsa 2010. Halusin oppia uuden taidon. Mietittyäni asiaa päädyin virkkaamiseen, koska varsinaisia laitehankintoja ei tarvita ja työtilana voi toimia kotisohva. Pyrkimykseni on tehdä jokaisesta piposta erilainen.

Kuinka hyvin mielestäsi kisat näkyvät Lahden keskustassa?

– Kisaikkunakultuuri on kuihtunut kovasti sinä aikana kun olen Lahdessa asunut. Keskustan työmaat ja poismuuttavat liikkeet tekevät keskustasta epäselvän ja tunkkaisen. Olisi mahtavaa, jos jäljellä olevat yrittäjät alkaisivat elvyttää kisaikkunaperinnettä, vaikka yhteistyössä paikallisten muotoilijoiden ja taiteilijoiden kanssa. Onhan Lahti muotoilukaupunki.

Mitkä asiat näyteikkunan tekevät houkuttelevaksi?

– Uusi tavallisuudesta poikkeava näyteikkuna pysäyttää minut tutkimaan sen sisältöä pitemmäksi aikaa. Tässä näyteikkunassa on käytetty paljon värejä, lisäksi pipot eivät ole ensimmäinen asia mihin törmää parturikampaamon ikunassa. Uudenlainen tuotteiden esillepano ja usein vaihtuva sisältö toimivat pirteänä osana harmaata katukuvaa.

Asiakkaiden palaute on ollut pelkästään hyvää ja monet ohikulkijatkin ovat jääneet ihastelemaan näyteikkunan piporivistöä.

Pipot Facebookissa

Lihamukin syönnin MM-kisat

Tapahtuman logo vuonna 2014 (Sauli Hirvonen)

Tapahtuman logo vuonna 2014 (Sauli Hirvonen)

Tänä talvena Lahdessa on eletty pientä Lihamuki-nostetta ja tämä Lahden erikoinen, on herättänyt kiinnostusta Lahden rajojen ulkopuolellakin. Rooster Pubissa on järjestetty vuodesta 2012 alkaen Lihamukin syönnin MM-kilpailut. Tapahtuma ajoittuu aina Ravintola Torvessa järjestettävien Rooster Festien aikaan helmikuun lopulla ja on osana pubin ns. Koistisklubin ohjelmistoa.
Lauantaina 22.2.2014 haarukoidaan jälleen mestari, kun edellisten vuosien mestari Jani-Petteri Uhrman saa vastaansa kaksi haastajaa.

Kisoja järjestävä Antti Vedenpää, miten kilpailijat valitaan MM-kisoihin?
-Kilpailijat ovat valittu aika pitkälti fiilispohjalta ja ehdotusten mukaan. Luonteeseen kuuluu, että aina haastajat ovat uhonneet ja aina on jäänyt luu käteen.
Tänä vuonna haastajia mestarille on vain kaksi, koska viime vuonna mitalisijoja jaettiin vain yksi, normaalisti kolme parasta menee suoraan seuraavalle vuodelle. Monelta jäi viime vuonna mukit syömättä kastikkeen tulisuuden takia kuulemma syömättä, vaikka liha itsessään oli hyvää.

Kuka on toimittanut/tehnyt kilpailun lihamukit?
-Ensimmäisenä vuonna mukit haettiin Jonen Grilliltä, mutta toisena vuonna mukit tehtiin itse, eli paistoin lihat itse ja mukeina käytettiin lasisia puolen litran oluttuoppeja. Tänä vuonna palataan juurille eli mukit haetaan vielä nimeämättömästä lihamukeja myyvästä paikasta.

Minkälainen huomioarvo kisoilla ja lihamukilla on ollut, minkälainen merkitys lahtelaisille?
-Kisat ovat olleet tarkoituksella kutsuvieraskisoja eli virallista, julkista osallistumista ei ole ollut.
Kovasti ihmisiä lihamukinsyönti kiinnostanut ja paikalla on aina ollut täysi baarillinen
ihmisiä ihmettelemässä ja kannustamassa. Lihamuki on osa lahtelaista identiteettiä ja siksi on tärkeää, että lihamukikisa on Lahessa ja että lihamukimestari on Lahtelainen.

Mitä voittajalle?
-Mestari saa palkinnoksi nimensä kiertopalkintoon, joksi on valikoitunut Lahen Sinisen peilikello eli viimesen päälle komee palkinto!

Kisojen tulevaisuus?
-Kisojen jatkuvuuden turvaamiseksi tärkeää olisi saada mukaan sponsoreita, joten kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä. Joka tapauksessa, tavoitteena on kasvattaa kisoja, että vuonna 2015 kilpailu olisi kaksipäiväinen: ensin karsinnat, joiden perusteella valitaan viisi finalistia.

Lihamukikisojen virallinen mainosvideo:

Lihamuki-arvostelut [päiv. 9.2.ja 10.2.]

Lahen Lehen aloitteesta, lihamukiraati arvostelee lahtelaiset mukit. Arviotilaisuuden tuloksista tekee toimittaja Janne Urpunen yhdessä valokuvaajan kanssa jutun Etelä-Suomen Sanomiin. Raadissa on mukana mm. hallitseva mestari sekä kilpailun järjestelyorganisaattori.
Juttu suunniteltiin alunperin julkaistavaksi Lahen Lehessä, mutta koska lehteä ei toistaiseksi julkaista, vinkkasin aiheesta tutulle freelancer-toimittajalle, joka tarjosi sitä ESS:ään. Arvostelu julkaistaneen 10.2.
Arvostelupaikalta tihkuneiden tietojen mukaan, paikalla oli myös toinen ryhmä tekemässä juttua. [lisäys 22.2.2014: juttu luettavissa täällä]
Myös ruokala.net huomioi raatiin kuuluneen maailmanmestarin kommentit.

Kellarikino pyörähtää jälleen käyntiin

Lahtelainen elokuvakerho Kellarikino on monipuolistanut lahtelaista teattereiden elokuvatarjontaa jo usean vuoden ajan. Kellis pyörähtää käyntiin jälleen maanantaina 2.9., ja koko syksyn ohjelmisto on nähtävillä elokuvakerhon nettisivuilla.
Mutta ennen sitä, Kellarikinon taustoista kertoo puuhanainen Heini Lindfors.

Mikä on Kellarikino, miten ja milloin se alkoi?
Idea lahtelaisen elokuvakerhon perustamisesta syntyi kahden cinefiilin kesken sulkapallokentällä loppukesästä 2010. Mutkia matkaan tuli heti alkuun, kun elokuvien esitysmaksut osoittautuivat kovin korkeiksi. Pian kuitenkin keksittiin, että Päijät-Hämeen elokuvakeskus voisi tukea toimintaa. Yhteistyö elokuvakeskuksen kanssa osoittautui varsin toimivaksi, ja elokuvakeskukselta saatiin lupa järjestää kerhon näytökset Kino Iiriksessä. Ensimmäinen Kellarikinon sarja järjestettiin syksyllä 2010.

Mistä nimi Kellarikino?
Kerhoidean isät päättivät, että kerhon nimen täytyy alkaa K-kirjaimella. Pienen pähkäilyn jälkeen esiin nousivat sanat ”kellari” ja ”kino”, siis Kellarikino eli tuttujen kesken Kellis. Nimi istuu kerholle siinä mielessä hyvin, että kerhon kotiteatteri Kino Iiris sijaitsee Kansantalon pohjakerroksessa Vaahterasalin alla, siis ikään kuin kellarissa.

Minkälainen porukka Kellarin takana ja mitä elokuvallisia kiinnostuksen kohteita tekijöiltä löytyy?
Lahdesta poispäin kohdistuneen muuttoliikkeen vuoksi perustajajäseniä ei ole mukana kerhon toiminnassa enää yhtäkään. Tällä hetkellä puuhamiehiä Kelliksen takana on kolme, ja olemme kaikki elokuvien suhteen hyvin kaikkiruokaisia elokuvaharrastajia.
Aluksi Kellarikinon toiminnassa painotettiin vuorovaikutteisuutta. Ensimmäisenä toimintavuotena järjestettiin lyhytelokuvatyöpaja, jonka puitteissa syntyneitä lyhäreitä esitettiin hyvä kourallinen Kinos-lyhytelokuvafestivaaleilla. Sittemmin kerho on keskittynyt selkeämmin esitystoimintaan. Sarjojen suunnittelussa, tallenteiden hankkimisessa, markkinoinnissa ja näytösten järjestämisessä sekä alustamisessa on aika paljon hommaa kolmelle ihmiselle, joten vuorovaikutteisuuden vahvistaminen vaatisi ydinryhmään lisää sitoutuneita elokuvaharrastajia.

Miten ohjelmisto muodostuu?
Ohjelmistosta pyritään tekemään aina mahdollisimman tasapainoinen ja monipuolinen. Ideana on ottaa joka sarjaan elokuvia eri vuosikymmeniltä, eri tyylilajeista ja erilaisista kulttuuripiireistä. Käytännössä etenkin viimeinen tavoite on usein hankala toteuttaa, sillä kerhon esityslisenssin piiriin kuuluu enimmäkseen amerikkalaista ja eurooppalaista elokuvaa.

Sarjaan pyritään ottamaan etenkin sellaisia elokuvia, joita katsojilla ei kenties ole muualla ollut mahdollisuutta nähdä – ainakaan valkokankaalta. Pyrimme siis esittämään ensisijaisesti sellaisia elokuvia, joita ei esitetä televisiossa tuhkatiheään ja joiden teatterikierroksesta on jo reilusti aikaa. Fokus on ”tulevaisuuden klassikoissa”, valtavirran sivuun putoavassa elokuvassa ja sellaisissa uusissa teoksissa, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet Suomessa vaille teatterilevitystä. Toki myös laatu vaikuttaa. Sarjaan on päätynyt usein sellaisiakin elokuvia, joita emme genren tai tyylin vuoksi itse rakasta – pääasia on, että elokuva nauttii arvostusta omassa lajityypissään.

Järjestääkö Kellis jotain muita ”erikoisnäytöksiä” ym. elokuvatapahtumia?
Kellis-porukka on silloin tällöin järjestänyt myös pienimuotoisia, johonkin tiettyyn kulttuuriin tms. keskittyviä elokuvasarjoja, tuoreimpana esimerkkinä viime keväänä Goethe Institutin kanssa järjestetty uuden saksalaisen elokuvan sarja. Lisäksi on pidetty Yökino-ilmaisnäytöksiä, joissa yhden yön aikana katsotaan kolme tai neljä elokuvaa. Yökinossa on keskitytty lähinnä toiminta- ja kauhupainotteisiin elokuviin. Kerran on järjestetty myös Yökinon pikkusisartapahtuma Pyjamakino, jossa esitettiin astetta pehmeämpää ja romanttisempaa elokuvaa. Ainakin Yökinolle on tarkoitus järjestää jatkoa.

Mikä on Gobrakino?
Kobrakino on Kellarikinon kahdesti vuodessa järjestämä kaksipäiväinen elokuvatapahtuma, jossa keskitytään ensisijaisesti kultti- ja kauhuelokuvaan. Ohjelmisto tulee pääosin Night Visions -festivaalin kauden ohjelmistosta. Näytöksiä on tavallisesti ollut neljä per tapahtuma. Suuremmalle kulttielokuvafestivaalille ei Lahdessa näytä ainakaan tällä hetkellä olevan kävijöitä, mutta on mukavaa, että edes tällaiselle pienimuotoiselle tapahtumalle on katsojia. Ensimmäinen Kobrakino pantiin pystyyn keväällä 2011, ja siitä lähtien tapahtuma on järjestetty joka kevät ja syksy. Seuraavasta Kobrakinosta ei ole vielä ehditty puhua, mutta näillä näkymin tapahtuma järjestetään myös tänä syksynä.

Minkälainen yleisörakenne, onko jotain ”tyypillistä” kellisläistä katsojaa?
Kelliksen katsojakunta on ilahduttavan heterogeenista. Ikähaarukka on hyvin laaja – vanhimmat kävijät ovat eläkeikäisiä, nuorimmat taas teinejä. Katsojakunnan keski-ikä tosin lienee korkeahko, mikä johtunee siitä, että nuorille ikäpolville ei ole syntynyt samanlaista suhdetta elokuvien katsomiseen teatterissa kuin varttuneemmalla väellä. Lisäksi vaikuttaa siltä, että vaikka nuoret käyvät ahkerasti multipleksien ensi-illoisssa tai syventyvät johonkin tiettyyn elokuvagenreen, ei heistä moni näytä olevan kiinnostunut elokuvasta laajalla skaalalla, siis katsovan elokuvia laajalti eri vuosikymmeniltä ja eri genreistä. Yliopistokaupunkien elokuvakerhojen katsojien joukossa käsittääkseni riittää myös nuoria aikuisia, mutta Lahdessa tilanne on toinen.
Silmämääräisesti arvioituna yleisössä on vakiokasvoja, jotka ovat olleet katsomassa Kelliksen näytöksiä ensimmäisestä kaudesta asti ja istuvat edelleen näytöksissä ahkerasti. Tämä tietenkin lämmittää järjestäjien sydämiä – olemme siis onnistuneet ainakin jossain määrin, kun katsojat palaavat kerhon näytöksiin kausi toisensa jälkeen.

Unohtumattomia elämyksiä Kelliksen varrelta, elokuvia tai tapahtumia?
Kelliksen tiimoilta järjestetyistä tapahtumista Yökinot ovat olleet niitä mieleenpainuvimpia, niissä tunnelma on aina ollut epämuodollinen ja vapautunut. Silloin Kino Iiriksen elokuvasali alkaa muistuttaa enemmän isoa olohuonetta kuin julkista tilaa. Kun porukalla katsotaan paljon elokuvia yhteen putkeen, on atmosfääri aivan erilainen kuin yksittäisissä elokuvanäytöksissä.
Elokuvien puolesta aikaisemmin mainitsemani Kobrakinot ovat tarjonneet ainakin itselleni eniten positiivisia yllätyksiä. Etenkin viime keväänä esitetty Resolution (USA 2012) osoittautui paljon paremmaksi elokuvaksi kuin osasin odottaa, samoin vuosi sitten esitetty Berberian Sound Studio (Iso-Britannia 2012). Tämä on hyvä muistutus siitä, ettei elokuvien katsomispäätöstä kannata miettiä liikaa. On hyvä katsoa myös sellaisia elokuvia, jotka eivät herätä ihmeempiä ennakko-odotuksia. Joskus tuota periaatetta seuratessa tulee hutilyöntejä, toisinaan taas löytää mahtavia teoksia. Tavallaan tämä on koko elokuvakerhotoiminnan idea – että ihmiset tulisivat katsomaan myös sellaisia elokuvia, joita kotisohvalta käsin ei ehkä tulisi katsottua.

Jos elokuvat kiinnostaa, miten Kellarikinoa pääsee tekemään?
Kellarikinon ydinryhmä kaipaa miehistönvahvistusta sarjojen ja tapahtumien suunnitteluun sekä näytösten järjestämiseen. Mitään erityisiä vaatimuksia uusille jäsenille ei ole, pääasia on intohimo elokuviin ja halu vahvistaa lahtelaista elokuvakulttuuria. Yksinkertaisimmin mukaan pääsee tulemalla juttelemaan lipunmyyjälle jonkin Kellarikinon näytöksen yhteydessä.

Mitä syksy 2013 tuo ohjelmistoon?
Tänä syksynä ohjelmistossa on entistä enemmän eurooppalaista elokuvaa – espanjalaista, venäläistä, ranskalaista, saksalaista. Syksyllä Kellarikinon sarjaa esitetään klo 20.00 joka toinen maanantai 2.9. eteenpäin Kino Iiriksessä (poikkeuksena kaksi ensimmäistä viikkoa, joiden välissä ei pidetä väliviikkoa).

Kellarikino 2.9. alkaen

Kellarikino 2.9. alkaen

Ohjelmisto on nähtävillä Kellarikinon sivuilla.