Länsiharjun koulu 1872-32

Vuonna 1866 annettiin kansakouluasetus, jonka pohjalta luotiin kansakoululaitos. Se antoi kunnille mahdollisuuden perustaa kansakouluja, tytöille ja pojille omat. Vuonna 1867 Hollolaan perustettiin yksityishenkilöiden toimesta ensimmäisen pojille tarkoitetun kansakoulun Uskilaan ja tytöille Hälvälään.

Kolmas Hollolan koulu avattiin 1.10.1871 Lahden kylään. Hovineuvos August Fellman perusti Lahden kylän koulun ja sijoitti sen omiin tiloihin, majatalona toimineeseen rakennukseen Jalkarantaan johtaneen tien alkupäässä.

Kauppala-aikana perustettiin Vuorikadun koulu, jonka tilat valmistuivat vuonna 1902. Kylän koulua alettiin kutsua Lahden Läntiseksi kansakouluksi vuonna 1910, kun Möysän koulu valmistui, jota kutsuttiin Itäiseksi kansakouluksi. Anttilanmäkin sai samana vuonna koulun, jota kutsuttiin Eteläiseksi.

Muita kouluja oli ollut Varikon koulu vuodesta 1881 ja Okeroisten koulu, joka valmistui vuonna 1902. Ilmansuuntaa osoittavista nimistä luovuttiin sotien jälkeen ja Lahden Läntisestä kansakoulusta tuli lukukautena 1945-46 Länsiharjun koulu.

Vuonna 1871 Lahtikin oli siis saanut oman kansakoulunsa, mutta varsinainen koulurakennus puuttui. Lopulta sopiva paikka löytyi (nykyisen) Hollolankadun varrelta. Rakennustarvikkeet ja -aineet hankittiin paikallisilta ja ne olivat tarkkaan mainittu Hollolan kuntakokouksen pöytäkirjasta. Koulurakennus valmistui vuonna 1873 ja nimettiin Lahden kylän kouluksi. Uuden koulun piiriin kuuluivat Vesikansan kylien lisäksi Okeroinen, Jalkaranta ja Messilä. Vuonna 1874 päätettiin rakentaa ulkorakennus, johon kuului navetta, aitta, liiteri ja käymälät. Talollisilta kerättiin jälleen rakennusaineet ja rahaa kannettiin myös veroäyrien luvun mukaan.

August Fellman rahoitti perustamaansa koulunsa ensimmäisenä vuonna yksin. Valtion osuuden saamisen ehtona oli, että opettaja oli seminaarin käynyt opettaja. Koulun ensimmäistä opettajaa ei tunneta, mutta toiseksi opettajaksi valittiin v. 1872 J.H. Silvonen, joka täytti pätevyysehdot ja valtionosuutta palkkaan saatiinkin. Vuodesta 1872 eteenpäin koulun rahoituksen järjestäminen siirtyi Hollolan kunnalle, ts. kerätä verot koulun ylläpitoon ja opettajan palkkoihin.

Silvonen hoiti toimeensa aina vuoteen 1900 asti. Perimätiedon mukaan hän oli myöhemmin kehunut, että “hänen koulustansa on lähtynyt monia suuria herrroja, kuten Hellstenin Kusti (valtioneuvos J. K. Paasikivi), valtion rautateitten pääjohtaja, valtioneuvos Ahonen ja monia muita”.

Hollolan kuntakokouksessa kesäkuussa 1883 hirsinen, talvella vetoisa, koulurakennus päätettiin laudoittaa ja maalata. Tulevina vuosina oppilasmäärien kasvaessa koulun tilat kävivät entistä ahtaimmiksi. Vuonna 1896 päätettiin rakentaa käsityöhuone, lisäluokka rakennettiin 1902 ja alakerran opettajien asunto otettiin koulukäyttöön vuonna 1907. Vuonna 1908 rakennettiin erillinen lisärakennus, jonka alakerrassa oli veistohuone ja yläkerrassa opettajien asunnot.

Vuosisadan alussa elettiin kuitenkin pula-aikaa ja koulujen talous oli tiukilla. Vuonna 1905 opettajat pyysivät koulun pihalle valopistettä, jotta pimeän aikaan iltavuoron oppilaita olisi ollut mahdollista valvoa. Pyyntö evättiin, sillä siitä olisi koitunut kohtuuttomia kustannuksia. Sähkövalo koululle saatiin vuonna 1917, vesiposti oli saatu jo aikaisemmin.

Sisällissodassa Lahden kylän kouluun osui tykinammus, jonka seurauksena opettajien asuinrakennus paloi. Palo tuhosi osan koulun arkistoa ja kylän toiminnasta ei ole vuosilta 1908-1915 paljonkaan tietoa. Koulun opettajien asuinrakennus tuhoutui ja koulurakennuksen siipirakennus vaurioitui pahoin. Koulunkäynti jouduttiin keskeyttämään. Johtokunta korjautti tuhoutuneen luokkarakennuksen välittömästi, uuteen opettajien asuinrakennukseen ei Hollolan kunnalta saatu varoja. Koulu olisi tarvinnut yhden luokkahuoneen lisää sekä voimistelusalin. Näihinkään varoja ei myönnetty, sillä oli odotettavissa että Hollolaan kuuluvia esikaupunkialueita tultaisiin liittämään jossain vaiheessa Lahden kaupunkiin.

Länsiharjun koulun rakennukset talvella 2008. Koulu peruskorjattiin ja pihalle valmistui mm. uusi liikuntahalli vuonna 2018. (Kuva Sauli Hirvonen)

Uusi koulurakennus

Esikaupunkialueiden liitosten vuoksi Hollolan kunta ei ollut suostunut rakentamaan uutta Läntistä koulua johtakunnan usein esitetyistä toiveista huolimatta. Kyseinen kuntaliitos oli tarkoitus toteuttaa vuonna 1933. Niinpä koulun johtokunta teki ehdotuksen lokakuussa 1929 Lahden kaupunginvaltuustolle että “ryhdyttäisiin toimenpiteisiin uuden kansakoulun rakentamiseksi kaupunkiin”.

Marraskuun kokouksessa kaupunki hyväksyi ehdotuksen ja asetti toimikunnan valmistelemaan uuden koulun rakentamista. Joulukuussa toimikunta päättyi ryhtyä suunnittelemaan koulutaloa. Suunnitelman pohjalta piirustukset laati kaupunginarkkitehti Kaarlo Könönen. Suunnitelma ei kuitenkaan kelvannut kouluhallitukselle ja rakennuksesta pyyhittiin yksi kerros pois. Rakennusta pidettiin liian suurena maalaiskyläkouluksi.

Hollolan kunta ja Lahden kaupunki neuvottelivat koulun rakentamisesta. Sovittiin, että Hollola rakennuttaa koulun ja hakee siihen valtionavut ja lainat. Lahden kaupunki hankkii tontin ja suorittaa koulun rakennustyön ja rahoittaa koulun siltä osin kun valtionapu ei riitä. Lisäksi Hollolan kunta saa käyttää koulua siihen asti kunnes esikaupunki on liitetty Lahteen. Tämän jälkeen koulu siirtyy lainoineen kaupungille. Hollolan kunnan valtuusto hyväksyi ehdotukset, mutta vaati, että Lahti korvaa Hollolalle kaikki Läntisen koulun ylläpidosta yli valtionavun aiheutuneet kustannukset ja sitoutuu ottamaan vastaan nykyisen koulurakennuksen yhteisen arviolautakunnan esittämästä hinnasta sekä suostuu käyttämään uuden koulun koulun rakennus- ja maanraivaustöissä puoliksi Hollolan kunnan työväkeä. Yhteisesti hyväksytty sopimus allekirjoitettiin 17.9.1930.

Uudelle koululle ostettiin tontti rautatien eteläpuolelta Sulo ja Eine Hilda Alestalolta Vähätalon tilasta. Tontin pinta-ala oli yli 16 000 neliömetriä, josta 4000 oli suoalue, joka myöhemmin kuivatettiin ja täytettiin. Tontin hinta oli 195 000 euroa. Kaupunginvaltuusto hyväksyi ensimmäisen rakennussuunnitelman, jonka kustannusarvio oli 4 860 000 markkaa. Kouluhallitus piti tätä liian kalliina ja vaati suunnitelman supistamista. Lopulta rakennuksen hinnaksi tuli 3 miljoonaa markkaa.

Koulurakennus rakennettiin arkkitehti Könösen piirustusten mukaisesti tukevarakentaiseksi. Rakennusaineena käytettiin pääasiassa tiiltä, kalkkia ja sementtiä. Varsinaisen opetuksen käyttöön tuli 10 luokkahuonetta, tyttöjen ja poikien käsityöluokat, juhlasali sekä ruokasali ja keittiö, jatkoluokille myös oma opetuskeittiö. Koulutaloon rakennettiin opettajille ja talonmies-vahtimestarille asunnot sekä oppilaille että asukkaille tarvittavat sosiaalitilat. Hammashoitola perustettiin koulun tiloihin vuonna 1937.

Koulu vihittiin 18. päivänä vuonna 1932. Syyslukukauden alussa oli koulussa 12 kansakoululuokkaa ja 4 jatkoluokka. Oppilaita oli ensimmäisenä vuonna 460 ja opettajia 12.  Koulu toimi alusta alkaen osittain kahdessa vuorossa, jatkoluokat iltaisin. Oppilasmäärä kasvoi vuosivuodelta. Vuonna 1937 oppilaita oli 547, kymmenen vuotta myöhemmin jo 878. Tuolloin luokkia oli 27 ja opettajia 30.

Artikkeli on julkaistu alunperin Hollolan Lahti -lehdessä 2/2018.
Jutun on koostanut Sauli Hirvonen ja se perustuu Länsiharjun koulu 125 vuotta -kirjaan (toimittanut Rauno K Kurki)

Länsiharjunkoulun saneeraus käynnissä elokuussa 2018. (Kuva Sauli Hirvonen)

 

Lue jutut: Iiliäinen ja Kullankukkula 

Länsiharjun koulussa

 

Kävellessäni eräänä päivänä Rautatienkadun Aleksis K. -kirjakaupan ohi, jäin tuttuun tyyliin katselemaan näyteikkunan tarjontaa. Ikkunallahan on esillä usein paikallishistoriaa käsitteleviä kirjoja. Kyseinen liike onkin rikastuttanut Lahti-Seuran kirjastoa jo monilla mielenkiintoisilla teoksilla. Sillä kertaa huomioni kiinnittyi kirjaan nimeltään ”Länsiharjun koulu 125 vuotta – Koulutyötä vuodesta 1877”. Kirja on julkaistu vuonna 1996 ja sen on toimittanut koulun silloinen rehtori Rauno K Kurki.

Suurin syy siihen miksi kiinnostuin kirjasta oli se, että kävin itse Länsiharjun koulun vuosina 1986-92, ja tuolloin rehtorina toimi Kurki. Kun aloitin koulunkäyntini, rakennuksessa oli alkamassa suuri remontti, sillä se oli päässyt huonoon kuntoon. Lisäksi koulua laajennettiin eteläpään uudisosalla. Se sulautui hyvin vanhaan koulurakennukseen. Myöhemminhän koulu on saanut pihalleen lisärakennuksia. Koulussa saatiin päätökseen vuonna 2018 laajamittainen peruskorjaus ja tontille nousi mm. uusi liikuntahalli.

Kirjassa mainitaan monia tuttuja henkilöitä, niin opettajia kuin oppilaitakin. Ensimmäinen opettajani oli Maija Poikolainen (os. Mutikainen). Hän oli opettajana vuodesta 1953 kunnes jäi eläkkeelle vuonna 1990. Kun siirrtyimme yläasteelle, viimeinen opettajamme oli kuudennen luokan keväällä Lahja Juntunen. Hän oli aloittanut 1971. Siihen väliin mahtui liuta sijaisia. Kirjassa on monia luokkatovereiden muisteluita. Monet heidän mainitsevat asioita, jotka muistan itsekin selvästi. Onpa kirjassa yksi kuva luokkahuoneestamme, jossa olen ilmeisesti itsekin, tosin selkä kuvaajaan päin. Muistan kaikkien kuvassa olevat henkilöt etunimeltään.

Noihin ala-astevuosiin mahtuu monia mielenkiintoisia muistoja, niin hyviä kuin toki ikäviäkin. Toivottavasti kuitenkin kasvattavia ja tulevaisuuteen jalostavia. Vaikken ollutkaan koulussa erityisen hyvä, ehkä keskitasoa tai alle, koin ala-asteen Länsiharjun koulun aikakauden antaneet hyvät eväät kohti tulevia koitoksia.

Sauli Hirvonen

Rautatiekulttuurin vaalimista

Lahden rautatieharrastajat Topparoikka ry on 30-vuotisen taipaleensa aikana vaalinut lahtelaista rautatieperintöä monin eri tavoin. Vuosien saatossa aktiivisten ja idealististen harrastajien ja talkoolaisten ansiosta Lahteen on muotoutui rautatiekulttuurin vaalimisen vankka perinne. Topparoikkalaiset ovat tuoneet esille rautateihin liittyvää kulttuurihistoriaa erilaisten tilaisuuksien, tapahtumien sekä käsityöosaamisen kautta. Harrastajat hankkivat ja kunnostivat 1990-luvulla Lahteen liikuteltavan muistomerkkiveturin Riston (Tr1 1047), joka seisoo yhä Lahden varikolla. Kaluston kunnostaminen on ollut olennainen ja tärkeä talkoomuoto. Osa kunnostettavasta kalustosta on jo saatu museojunaliikenteeseen. Lisäksi lahtelaisaktiivit järjestivät Lahdessa 1990-luvulla kahdet valtakunnalliset pienoisrautatiemessut.

Kun tulin mukaan vuonna 2005, yhdistyksellä oli pitkä ja kunniakas historia ja sen jäsenillä paljon osaamista ja intoa. Mukaan toimintaan houkuttivat myös yhdistyksen toimitilat, jotka tuolloin sijaitsivat autenttisessa rautatiemiljöössä Mytäjäisten veturivarikon vesitornissa. Em. syyt vaikuttivat siihen, miksi innostuin Topparoikan toiminnasta. Tuntui merkitykselliseltä olla mukana jatkamassa tuota perinnettä omista kiinnostuksen ja osaamisen lähtökohdista. Kerronkin muutamin esimerkein omista rautatieharrastamiseen liittyvistä kokemuksistani. Talkoita ja tapahtumia Tullessani mukaan yhdistystoimintaan kiinnostuin myös junanvaunujen kunnostusprojekteista, vaikkei minulla ollut aiempaa kokemusta tällaisesta. Osittain se johti siihen, että myöhemmin suoritin aikuisopiskeluna sekä teollisuuspuusepän että talonrakentajan perustutkinnot. Yhdistyksessä toimin useana vuonna taloudenhoitajana ja varapuheenjohtajana.

Vuonna 2015 minut valittiin puheenjohtajaksi, jossa toimessa olen edelleen. Näkyvimpiä yhdistyksen aikaansaannoksia ovat viime vuosina olleet erilaiset tapahtunut kuten museojuna-ajot ja rautatiepäivät. Kesäkuussa 2006 järjestimme varikolla Avoimet ovet -tapahtuman Mytäjäisten varikolla, jollaisia oli järjestetty aikaisemmin mm. 1990-luvulla. Tapahtuma sujui erinomaisesti, mutta toki halusimme kehittää sitä seuraavaksi vuodeksi. ”Avoimet ovet” nimenä tuntui turhan pienimuotoiselta, joten palautekeskustelun lomassa ehdotin nimeksi “Lahden Rautatiepäivä?”, ja niinpä kesällä 2007 järjestimme ensimmäisen Rautatiepäivän.
Itse ohjelmistoonkin kaipasimme lisätoimintaa, joten ehdotin, että järjestäisimme tulevana kesänä museojuna-ajon lättähattu-kiskobussilla. Seppäsen Jonne pisti paremmaksi ja ehdotti höyryjunaa. Ja niin myös tapahtui. Yhdistyksemme oli järjestämässä16.6.2007 Lahden Rautatiepäiville ensimmäistä höyryjuna-ajoa koko oikoradan pituudeltaan, veturinaan Ukko-Pekka. Toki myöhempinä kesinä ajoja hoiti myös Pikku-Jumbo.Vuodesta 2007 alkoivat Topparoikan toimesta jokakesäiset, pääasiassa Heinolaan suuntautuvat suositut museojuna-ajot.
Vaikka yhdistykselle ei ole omaa liikkuvaa junakalustoa, Topparoikka on tehnyt paljon museojunaliikenteen edistämiseksi Lahden seudulle, ja yhdistyksen aktiivisuuden ansiosta lahtelaiset saavat nauttia höyryjuna-ajoista. Näitä ajoja varten perustimme Seppäsen kanssa Höyryllä Heinolaan -nimisen verkkosivuston, jonka kautta loimme alueelle vahvan matkailubrändin.

Mytäjäisten varikon epävarma tilanne maankäytön ja kaavoituksen suhteen johti siihen, että Lahden Rautatiepäivä järjestettiin viimeisen kerran kesällä 2009. Vuonna 2011 yhdistyksen vuokrasopimus vesitornissa irtisanottiin Senaatti-kiinteistön toimesta ja koko alue tyhjeni vuokralaisista. Monien eri vaiheiden jälkeen vuonna 2015 yhdistys löysi uudet ja asianmukaiset toimitilat Heinolan puolelta Vierumäen rautatieasemalta. Rautatiepäivän perinne jatkuu Vierumäen rautatieasemalla. Nykyisin olen ehkä hieman tarkoituksella jättäytynyt vähempään rooliin tapahtumien suhteen vaikka toki olen yhä niitä järjestämässä, mm. avoimia ovia ja muuta kahvilatoimintaa. Päävastuuta Vierumäen Rautatiepäivästä ja museoajojen järjestelyistä kantaa yhdistyksen nykyinen varapuheenjohtaja Seppänen. Hän myös on valtakunnallisen Resiina-lehden päätoimittaja. Lahtelaiset aktiivit siis jatkavat vahvasti rautatieharrastamisen kulttuuria aivan valtakunnallisellakin tasolla.

Rautatiekulttuurin vaalimista

Rautatiellä on ollut tärkeä merkitys kaupungin kehityksessä. Rautatie liitti Vesijärven teollisuuslaitokset Suomenlahteen ja Vääksyn kanava avasi ympärivuotisen kuljetusreitin Vesijärveltä Päijänteelle ja Keski-Suomeen. Pahainen kylä oli saatu sivistyksen piiriin. Rautatie Riihimäestä avattiin 1.11.1869, ja seuraavana vuonna koko matkalta Pietariin asti. 36 vuotta myöhemmin Venäjän keisari Nikoilai II myönsi Lahdelle kaupunkioikeudet. Lahti oli pitkään teollisuuskaupunki ja siihen liitetyt lieveilmiöt – hyvät ja huonot – antoivat kaupungille omanlaisensa leiman. Teollisuustoimintaan liittyneet rautatiet ovat yleisesti nähty itsestäänselvyytenä kuljetusmuotona. Näkemys ehkä edustaa myös jonkinlaista peruslahtelaista pragmaattisuutta, luultavasti johtuen siitä, ettei Lahtea ole perustettu rautateiden ansiosta vaan se on ”vain” kasvanut rautatien myötävaikutuksena. Teollisuuttahan Lahden seudulla oli jo ennen rautatietä. Lahdessa on tällä hetkellä neljä(!) rautatieasemaa, joten Lahdella on potentiaalia kehittää koko radan vartta Okeroisista Uuteenkylään. Esitän seuraavaksi kolme konkreettista ehdotusta, miten Lahti voi tuoda esille rautatiekulttuuriaan. Pilke silmäkulmassa voinkin todeta, että jo Lahden kaupungin vaunun tai veturin pyörä-aiheinen vaakuna velvoittaa pitämään yllä tiettyjä rautateihin liittyviä seikkoja. Ensimmäinen koskee kaupungin vaakuna-aihetta.

A) Tulipyörä paikannimistöön Kaupungiksi tulon jälkeen kaupunginvaltuusto antoi tehtäväksi laatia kaupungille vaakunan. Vaihtoehtoja julkistettiin, mutta niihin ei oltu tyytyväisiä. Vuonna 1912 valtuusto antoi Werner von Hausen tehtäväksi uuden vaakunan suunnittelu. Luonnosta hän kuvasi muun muassa seuraavasti: ”Leimuava Pyörä – valon, lämmön ja liikkeen vertauskuvana.” Uusi luonnos miellytti kaupunginvaltuustoa ja esittelyn mukaan vaakunassa on ”kruunulla varustettu hopeakilpi, jossa musta seitsenpyöräinen pyörä; pyörän vanteesta lähtee joka puolaparin kohdalta punainen liekki kultaisella keskuksella ja navasta lähtee joka puolaparin välitse hieno punainen säde. Vaakuna kuvaa Lahden kaupungin syntymistä rautatieliikkeen paikkakunalle tuottaman kehityksen tuloksena”. Keisari vahvisti vaakunan käyttöön 7.10.1912. Vaakunan käyttö on rajoittunut lähinnä kaupungin virallisiin yhteyksiin. Tulipyörä-nimeä sen sijaan voisi käyttää hieman vapaammin. Kuvaahan se voimaa ja liikettä.
Käsittääkseni 1960-luvulla Lahden Lasipalatsissa sijaiti Tulipyörä-niminen ravintola. Yhtiökumppanin kanssa pidemme vuosina 2006-2008 Tulipyörä-nimistä myymälää Rautatienkatu 12 nk. Aholan talossa.

Ehdotus: Tulta iskevä junanpyörä eli tulipyörä saisi paikkansa Lahden paikannimistössä. Ehkä ajatusta voisi hyödyntää radanvarren suunnittelussa, joka on parhaillaan käynnissä. Paikka voisi olla rautatie-aseman lähellä, sijaitseehan aseman vieressä BW Tower. Toinen nimeämispaikka voisi olla Sopenkorvessa, jossa osa teollisuusaluetta halkovasta radasta on vielä jäljellä, tosin raskaasti pusikoituneena. Osa raiteista voitaisiin säilyttää resiinoille ajokuntoisena, ja alueen läpi kulkevan raitin voisi nimetä Tulipyöräraitiksi. Toki nimetty kohde voi olla katu, tie, polku tai aukio. Toivonkin että Tulipyörä-nimenä otetaan huomioon tulevassa em. alueiden suunnittelutyössä ja Tulipyörä kuuluisi tulevaisuudessa Lahden paikannimistöön.

B) Sataman teollisuushistoria Lahden kaupunki kehittyi rautatien, ja erityisesti Vesijärven rannan teollisuustoiminnan ja sataman ansiosta pahaisesta kylästä maakunnan keskukseksi. Vaikka satama ei alkujaan kylän alueella sijainnutkaan, oli sillä vaikutuksia kauppalan kehitykseen. Lahden sataman muodonmuutos alkoi 1990-luvun alussa teollisuustoiminnan loppuessa. Satama-alueen perusparannuksen ja maailmankuulun Sibeliustalon myötä Lahdesta tuli vihdoin järvenrantakapunki. Kaupunkilaiset ottivat satama-alueen heti omakseen. Tässä kehityksessä alueen teollisuushistoria on lähes hävinnyt. Muutosrytäkässä purettiin suojeltu rata Jalkarannantieltä asemalle. Satamaradan palauttamisen olen hiljattain nostanut jälleen kerran myös kaavoittajienkin mieliin, joten Markku Meriluodon käynnistämä hanke elää pinnan alla.
Ehdotus: Lahdelle tärkeää teollisuus- ja rautatiehistoriaa voitaisiin tuoda esille sijoittamalla museotavaravaunu satamaan. Vaunu voisi olla esimerksi vanha (G-tunnuksellinen) umpitavaravaunu. Vaunu ei olisi pelkästää staattinen muistomerkki vaan vaunua voitaisiin käyttää vaikkapa esiintymislavana sataman tapahtumissa. Vaunu olisi hyvä muistuma Lahden satama-alueen pääosin kadonneesta teollisuuden ja rautateiden vaikutuksesta koko Lahden kehitykselle.

C) Loviisan radan perintö Kapearaiteisen vuonna 1900 (virallisesti v. 1904) valmistuneen Loviisan- Vesijärven rautatie. Vuonna 1956 silloinen omistaja Rauma-Repola myi rautatien valtiolle, jolloin operaattoriksi tuli Valtionrautatiet. Vuonna 1960 VR kunnosti radan ja samalla 750 mm raideleveys muutettiin VR:n käyttämään 1524 mm. Tällöin purettiin keskustan läpi kulkenut 9 km pituinen rataosuus. Aleksanterinkadun ja Hämeenkadun ylittäneet sillat poistettiin 27. huhtikuuta 1960. Keskustan alueella radasta muistuttavat oikeastaan vain Hämeenkadun ja Mannerheiminkadun välinen kevyenliikenteen väylä, Loviisanpässinraitti, ts. sairaalan vieressä oleva maaleikkaus sekä Loviisanpässinpuisto. Siltapolku ja -puisto on nimetty Aleksanterinkadun ylittävän sillan mukaan. Osa Askonkatua oli rakennettu vanhalle radanpenkalle. Tien linjausta siirrettiin syksyllä 2018 alkaneissa rakennustöissä, ja penkka hävisi. Lotilassa aivan Kouvolaan ja Loviisaan johtavan radan vieressä on vielä jäljellä ratapenkkaa, joka johti Pietariin johtavan rautatien ylittävälle sillalle. Radan varteen on jäänyt isoja kiviä ilmeisesti sillan perustuksista. Vanha ratalinjaa on nähtävillä myös Kerinkallion takana. Nykyisin se toimii ulkoilureittinä. Niemestä viimeiset merkit satamasta ja rautatiestä hävisivät 1990-luvun alussa asuntorakentamisen vuoksi. Radan kalusto on myös suurimmaksi osaksi romutettu. Radalla vuoteen 1960 asti kulkenut höyryveturi LWR 6 on sentään ajokuntoisena Jokioisten museorautatiellä. Samassa paikassa on ei-ajokuntoisena veturi LWR 7. Se oli muistomerkkinä Lahden asemalla, josta se siirrettiin Minkiölle vuonna 1997 pahoin ränsistyneenä. Jokioisilla on myös Move 21 -dieselveturit LWR 1, LWR 2 ja LWR 3, joista viimeisin ajokuntoisena. Jokioisilla myös on radalla käytetty moottoriresiina.
Ehdotus: Aiemmin kerrotun johdosta lienee yllättävää, että radan laitteistosta Lahdessa on jäljellä yksi ylikäytävän varoituskello (kuva). Se on seisonut jo vuosikymmeniä Lahden varikolla. Kellon sijoittaminen sen ”oikealle” paikalle, Loviisanpässinraitin varrelle muistuttaisi kadonneesta rautatiestä, joka palveli aikoinaan alueen teollisuuslaitoksia, tuoden kaupunkiin työtä ja vaurautta.

Loppuun

Edellä mainitut kolme ehdotusta ovat enemmänkin rautatiekulttuuria vaalivia toimenpiteitä, kuin rautieinfraan liittyviä kehittämistoimenpiteitä. Lahti on edelleen vahvasti rautatiekaupunki ja on sitä tulevaisuudessa. Em. vaatimattomien ideoiden toteuttaminen vankistaisi rautateiden vuosisataista merkitystä Lahdelle ja sitä, miten rautatie on vaikuttanut konkreettisesti mm. kaupunkikuvaan.

Artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 3/2018. Artikkelissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä ne edusta Topparoikka ry:tä.

Niemen kampus – takaisin rikospaikalle

– Mitä tapahtui kun virolainen, eteläafrikkalainen ja suomalainen menivät Iskun kotikalustetehtaalle?
– Se purettiin.

Iskun kotikalustehtaan muutostyöt LAMK:n tiloiksi alkoi useampi vuosi sitten. Tehdastilat muuntuivat perusteellisessa saaneerauksessa opiskelijoiden käyttöön, kun Isku Oy:n kaikki tuotantoon liittyvät toiminnot siirtyivät (entiseen) levykalustetehtaaseen rautatien pohjoispuolelle. Pääsin itsekin osallistumaan näihin muutostöihin purkutöiden muodossa.

Alussa kerrottu jonkinasteinen ”vitsi” pitää osittain paikkansa. Purkutyömäällä oli toki muitakin suomalaisia, mutta vuokrafirman kautta sisäpurkuun keskittynyt ydintiimimme koostui em. kansallisuuksista. Aloitimme purkutyöt helmikuussa 2016 levytehtaan katolta, jonka jälkeen siirryimme kotikalustetehtaalle sisäpurkuun. Heitimme ns. keikkoja levytehtaallakin, mutta pääasiallinen työmaamme oli kotikalustetehdas.

Meidän osuutemme työmaalla kesti ehkä puoli vuotta, jonka aikana pääsimme tekemään monenlaista purkutyötä. Raskasta ja likaistahan se oli, mutta toisaalta ihan mukavaa. Varsinkin, jos pääsi ajamaan erilaisia koneita entisen tehtaan laajoja tiloja pitkin. Ja heittämään tavaraa alas koneella suoritettavaa lajittelua varten.  

Ruokalan vieressä olevassa näyttelytilassa esiteltiin muuttumisprosessi tehtaasta kampukseksi. Kuvat purkuvaiheessa olevasta rakennuksesta, ja ilokseni huomasin, että keskimmäisessä kuvassa on purkamamme ja keräämämme metalliroju talon pohjoispuolen toisessa kerroksessa.

Sittemmin lähdettyäni Iskun tehtaalta muihin hommiin, olen sivusilmällä seurannut töiden edistymistä. Aika ajoin kysellyt työmaalla olevilta tutuilta rakennusmiehiltä kuulumisia. No talohan valmistui. Lähes ajallaan. Niemi Campuksen avajaiset pidettiin perjantaina 9.11. iltaohjelmana. Päivällä oli järjestetty avoimet ovet, joten käytin tilaisuuden hyväkseni. Astelin sisälle rakennuksen pohjoispuolen ”akvaarion” sisäänkäynnistä.
Muutos olikin totaalinen. Ainoastaan tehtaan betonirakenteet muistuttivat, että nyt olen samassa paikassa, missä purkutyöt aikoinaan tapahtuivat. Sisäpihakin oli tyystin muuttunut, vaikkakin savupiippu ja ulkoseinät antoivat osviittaa aiemmasta.

Törmäsin heti opinahjon ensimmäisessä kerroksessa sattumalta tuttuun opettajaan, joka kehuikin uusia tiloja. Kaikkea tosin ei oltu vielä saatu valmiiksi ja se oli aiheuttanut monenlaisia haasteita.

Vaikutelmat tiloista olivat posiitiiviset satunnaiselle vierailijalle. Pitkiä suoria käytäviä oli vältetty ja omanlaisensa sokkeluus ja tilojen kaareva muoto toivat miljööseen kivaa vaihtelua.

Pitkä käytävä, muttei suinkaan tylsä tai painostava.

Lähes joka luokassa oli ikkunat. Taustalla on tietysti avoimuuden periaate ja ikkunat tuovat luokkaan ja käytävään avaruutta. Käytävällä kulkiessa tai luokassa istuessa, ikkunat eivät (perussuomalaista) introverttia ehkä ilahduta? Jäädään odottamaan moneenko luokkaan tulee lopulta verhot.

Luokka rakennuksen itäpuolella. Luokan ikkunan läpi kuvattu.

Varsinaisten opetustilojen käytettävyyttä en toki osaa arvioida. Tiiltä ja puuta on käytetty lämpimästi ja viihtyisästi. Toivotaankin hyvää ja tuloksellista opiskelua uusissa tiloissa.

Kalustesarjan kimpussa osa 9

Patentti- ja rekisterihallitukselta tuli lokakuussa päätös kalustesarjasta ja se myönsi mallisuojan pöydälle (PRH 09.10.2017 / Rek.nro. 26017). Päätöksen myötä voin vihdoin julkaista kuvia pöydästä. Alla yksi esimerkki, josta ilmenee pöydän käyttötarkoitus.

Lisätietoja kalustesarjan sivulta, josta voi ladata sarjan yleisesitteen.

Mallisuojan saatuani, aloin selvittää miten pöytää voisi hyödyntää taloudellisessa mielessä. Tapasin mm. Habitare-messuilla Ladecin edustajan ja mietimme yhdessä miten kokonaisuutta. Keskusteluissa tuli esille paljon hyviä ajatuksia miten asiaa voisi edistää.

Hieman tämän jälkeen osallistuin kalustesarjalla Isku90-suunnittelukilpailuun. Työ ei sijoittunut.

Tarkoitus on jatkaa pöydän markkinoimista.

 

Kotiseutu ja pienoisrautatiet

Pienoismallit ovat hyvä väline valottaa historiaa realistisesti. Historiallisessa museossa on useita pienoismalleja Lahdesta, mutta aiheeseen ovat tarttuneet myös alan harrastajat.

Lahtelainen rautatieharrastaja 
Esko Nikkanen on myös pitkänlinjan pienoisrautatieharrastaja. Lahtelaisittain mielenkiintoisia kohteita ovat hänen tekemänsä Mytäjäisten veturivarikon vesitorni, ratapihan asetinlaitintorni, Salpausselän seisakerakennus ja asemapäälliköntalo. Näiden mallien esikuvista ovat jäljellä vesitorni ja asemapäälliköntalo.

Alla kuvat Nikkasen tekemistä malleista.

Nikkasen malli vuonna 1954 valmistuneesta Mytäjäisten veturivarikon vesitornista. Mallissa on tornin pihalla aikoinaan kasvanut koivu sekä pistoraide, jossa moottoriresiina ja kiskoauto. Tornissa on ollut veturimiesten lepotilat ja Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry:n tilat. Vuonna 2015 Senaatti-Kiinteistöt myi alueen rakennuksineen yksityiselle omistajalle, jonka jälkeen torni saneerattiin yksityisasunnoksi. (Kuva Sauli Hirvonen)

Nikkasen malli vuonna 1954 valmistuneesta Mytäjäisten veturivarikon vesitornista. Mallissa on tornin pihalla aikoinaan kasvanut koivu sekä pistoraide, jossa moottoriresiina ja kiskoauto.
Tornissa on ollut veturimiesten lepotilat ja Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry:n tilat. Vuonna 2015 Senaatti-Kiinteistöt myi alueen rakennuksineen yksityiselle omistajalle, jonka jälkeen torni saneerattiin yksityisasunnoksi. (Kuva Sauli Hirvonen)

Asetinlaitetorni sijaitsi Lahden ratapihalla. Viipurista vapautunut kankiasetinlaite siirrettiin v. 1936 Lahteen. Purettu joskus 1980- Etualalla veturi Vv15.

Asetinlaitetorni sijaitsi Lahden ratapihalla. Viipurista vapautunut kankiasetinlaite siirrettiin v. 1936 Lahteen. Purettu joskus 1980-luvulla. Etualalla veturi Vv15. (Sauli Hirvonen)

Rakennus on valmistunut vuonna 1912. Piirustukset on laatinut 7.9.1912 Albert Leidenius. Sotien jälkeen talon koristeita karsittiin ja puutarhaa kutistettiin liikenneväylien tieltä. Asemapäällikön talo, sauna ja maakellari ovat kuitenkin jäljellä, samoin kuin muutamia Valtionrautateiden komeasta puisto-perinteestä muistuttavia vanhoja puita. Rakennus myytiin vuonna 2015 uudelle omistajalle. (Kuva Sauli Hirvonen)

Rakennus on valmistunut vuonna 1912. Piirustukset on laatinut 7.9.1912 Albert Leidenius.
Sotien jälkeen talon koristeita karsittiin ja puutarhaa kutistettiin liikenneväylien tieltä. Asemapäällikön talo, sauna ja maakellari ovat kuitenkin jäljellä, samoin kuin muutamia Valtionrautateiden komeasta puisto-perinteestä muistuttavia vanhoja puita. Rakennus myytiin vuonna 2015 uudelle omistajalle. (Kuva Sauli Hirvonen)

Vesijärven satamaradan varrella hiihtostadionin kohdalla pieni rautatieasemarakennus. Se valmistui vuoden 1938 hiihdon MM-kisoihin, ja purettiin n. 1970-80-luvun taitteessa. Nykyään rata päättyy seisakelaiturille, jota käyttää yhä mm. höyryjunat. Pienoismallissa seisakerakennus ja sen edessä höyryveturi Vr1 “Kana” työntää lumiauraa. (Kuva Sauli Hirvonen)

Vesijärven satamaradan varrella hiihtostadionin kohdalla pieni rautatieasemarakennus. Se valmistui vuoden 1938 hiihdon MM-kisoihin, ja purettiin n. 1970-80-luvun taitteessa. Nykyään rata päättyy seisakelaiturille, jota käyttää yhä mm. höyryjunat.
Pienoismallissa seisakerakennus ja sen edessä höyryveturi Vr1 “Kana” työntää lumiauraa. (Kuva Sauli Hirvonen)

Rakennusmateriaalina Nikkanen on käyttänyt perustuksissa balsapuusta tehtyä levyä, seinissä uritettua muovilevyä styreeniä (kauppanimi Evergreen), ikkunoiden ja ovien puitteissa muoviliuskoja, ikkunat ovat kirkasta muovilevyä. Tiiliraken-nusten tiilijäljitelmä myös myös muovilevyä. Pohjamaalaus tehty Spray-purkkimaalilla, pintamaalaukset siveltimellä.

Mallit ovat valmistuneet 2013-2015.

Salpausselän seisakerakennuksen mitat arvioitu valokuvien perusteella, koska piirustuksia ei ole ollut saatavilla. Varikon vesitornin, asetinlaitintornin ja asemapäällikön rakennuk-sen mitat saatu piirustuksista. Kaikista malleista piirretty piirustukset myös mittakaavaan 1:87.

Rakennukset ovat olleet esillä Toppa-roikan osastolla mm. Kätevä- ja Tekevä-messuilla Lahden Messuhallissa vuosina 2015-16.

Mallit ovat hyödynnettävissä, mikäli Topparoikka ry:n ns. kerhorata eli Vesijärven satama-aluetta esittävä mallia laajenetaan joskus Lahden rautatieaseman suuntaan.

Ajatuksena Nikkasella on ollut myös rakentaan Vesijärvenkadun varrella huoltoasemana (Esso) aikoinaan toimineen rakennuksen.

Toinen kohde on Vierumäen asemarakennus ja koko siihen liittyvä miljöö.

Teksti perustuu Esko Nikkasen haastatteluun.

 

Kotiseutu pienoisrautateissä
Sauli Hirvonen

Pienoisrautateiden dioraamat (maisemamallit) heijastelevat aina jotakin aikaa ja paikkaa. Malleilla voi olla historiallisia esikuvia, mutta usein ne voivat olla “vain” mielleyhtymiä paikoista joita ei ole, mutta joihin toisaalta samaistuu.

Yksityiskohta pienoisrautatiestä

Yksityiskohta Sauli Hirvosen tekemästä pienoisrautatiestä

Monesti pienoisrautateiden dioraamat huokuvat idyllistä harmoniaa ja ennakoivuutta. Ehkä ne osaltaan kertovat jonkinlaisen kadotetun ihannemaailman kaipuusta, joissa kaikilla on oma paikkansa. Alan kuvastoista poimituissa pienoisrauta-tiemaisemissa yhdistyvät historialliset oikeat esikuvat sekä omat mieltymykset ja muistikuvat. Jokaisella pienoisrautatieharrastajalla lienee tarkoitusperänsä, mitä töillään haluaa ilmentää.

Oma ns. kotiseutututkimukseni alkoi joskus 1980-90-taitteessa. Tähän antoi innoituksen rautatiet, joita Lahdessa oli runsaasti. Erityisesti 1990-luvun alun satama ja Ankkurin alue olivat jännittäviä kohteita. Teollisuustoiminta noilla seuduin oli juuri tuolloin loppunut, jäljellä olivat tyhjät teollisuusrakennukset sekä satamaan johtanut rautatie.

Niemestä Rauten teollisuuslaitokselle johtanut pistorautatie – Valko-Niemi-kapearautatien “perillinen” – oli myös miljööltään kiehtova, kulkihan se aivan keskustassa. Tästä pistoraiteesta on yhä nähtävillä merkkejä Kauppakadun varrella.

Samanlaista kiinnostusta koin Sopenkorven teollisuusaluetta kohtaan. Alueen omanlainen kerroksellisuus ja rosoisuus viehätti, ja yhä edelleenkin. Jos Lahdesta tehtäisiin film-noir-elokuva, se kuvattaisiin Sopenkorvessa.

Aikoinaan aloin rakentamaan saksa-laisten ja yhdysvaltalaisten (kuva) mal-lien mukaisia pienoisrautatiedioraamoja lähinnä niiden hyvän saatavuuden takia. Tavallaan rakensin vieraista elementeistä itselleni jotakin tuttua.

Hain vaikutteita, ehkä alitajuisestikin, asioista, joihin olin törmännyt lahtelaisessa rautatieympäristössä. Osa näistä asioista olivat jo kadonneet tai ehkä niitä ei koskaan ollutkaan, ne olivat vain omissa mielikuvissani.

Artikkeli on julkaistu alunperin Hollolan Lahdessa 1/2017