Kalustesarjan kimpussa osa 8

Kalustesarjan rakentaminen on edennyt siihen pisteeseen, että voinen sanoa saaneni prototyypin valmiksi. Ideaverstaalla sain koottua jakkarat sekä pöydän kansilevyn. Lisäksi maalasin kansilevyn lopulliseen muotoon. Aivan pientä hienosäätöä kansilevyn maalipinta kaipaa, mutta oikeastaan käytettävyyteen kannalta niillä ei ole merkitystä, ainoastaan visuaalista.

Kuvia en vielä tässä vaiheessa julkaista, sillä haen kalusteryhmälle mallinsuojaa PRH:lta. PRH vaatii että ”tuotetta ei myös saa asettaa näytteille, eikä sitä saa muutenkaan julkaista millään tavalla ennen kuin rekisteröintihakemus on jätetty PRH:een.” Tosin hakemus on jo siis jätetty, mutta aion pantata kuvia vielä kunhan selviää saanko kalusteet esille johonkin. Se, että myönnetäänkö mallinsuoja, ratkennee kevään aikana.

Julkaisin tämän kirjoitussarjan ensimmäisen blogin 8. päivä lokakuuta 2013. Vaikka projekti on kestänyt jo lähes neljättä vuotta, ei se ole vielä valmis. Kuten mainitsin, ajatuksena on, että saisin prototyypin esille johonkin, ja vielä parempaa olisi, että joku taho ottaisi asiakseen jatkojalostaa kalusteita kaupalliseen käyttöön.
Katsotaan miten käy, olen avoin kaikille vaihtoehdoille.

 

Kalustesarjan kimpussa osa 7

Jakkaran istuinosien ”päälliset” ovat nyt tulostettu Valopalkki Oy:ssä ja jälki on hyvää.

Seuraavana vuorossa on jakkaroiden kokoaminen sekä pöytälevyjen liittäminen yhteen. Lisäksi pöytälevyn yläpuolen pintamaalaus on vielä suorittamatta. Näihin puuhiin pääsen viikolla 12 paikallisessa Ideaverstaassa.

Ideaverstaalla osat valmiina kokoonpanoon

Ideaverstaalla osat valmiina kokoonpanoon

Kun nämä toimenpiteet on suoritettu, palaan uudelleen asiaan.

Toivon mukaan puuhapöydän julkistaminen tapahtuu kevään aikana, vaikken halua kiirehtiä. Aloitin kalustesarjan rakentamisen vuonna 2013, joten kuukausi sinne tänne ei liene ratkaisevaa, paitsi siihen suuntaan, että työn jälki tyydyttää.

Kalustesarjan kimpussa osa 6

Projekti on jälleen edistynyt syksyn aikana.

Jakkaroihin on sain valkoisen pintamaalin, jälleen kerran Wellamo-Opiston iltakurssilta.

Seuraavana vuorossa on tulostusmatka Valopalkkiin Hirsimetsäntielle. Kävin jo siellä teetättämässä koevedokset, ja oikein hyvältä näytti.
Enempää en kuitenkaan paljasta, ja kuviakin julkaisen vasta, kun saan projektin valmiiksi.

Kävin tutustumassa alkusyksystä aloittaneeseen Taideinstituutin vanhassa kuvanveistotilassa aloittaneeseen Ideaverstaaseen. Verstaasta on muodostunut eräänlainen protopaja, joka yhdistää opiskelijoita, mikroyrityksiä, käsityöläisiä ja muita ”alan harrastajia”.

Verstaassa on tarkoitukseni toteuttaa – vihdoin – kalusteiden, pöydän ja jakkaroiden kasaus. Lisäksi koottuun pöytälevyyn on tehtävä viimeistelymaalaus erikoismaalilla. Ajankohdaksi olen suunnitellut tammi-helmikuuta.

Näillä eväillä on kalustesarjakin sitten valmis, ja ainakin nyt näyttää että saan projektin päätökseen ensi vuoden aikana. Tarkoitus on myös esitellä projektia jossain – muualla kuin internetissä. Mutta siihen palaan, kunhan kaikki muu on valmista.

Pienoisrautateitä rakentamaan osa 3

Ikuisuusprojektini eli pienoisrautatien rakentaminen saa tuulta alleen ainakin kerran vuodessa, kun Valtakunnalliset Pienoisrautatiepäivät järjestetään. Edellisestä pienoisrautatie-päivityksestäkin on jo vierähtänyt kolmisen vuotta.

Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry osallistuu joka vuosi tapahtumaan (ainakin oman muistikuvan mukaan) ja pääpaino on yhdistyksen kerhoradan esittelyssä. Samalla toki tehdään maltillista ”käännytystyötä” ja mahdolliset messuilla liittyneet uudet jäsenet ovat aina mieleen, jo yhdistyksen jatkuvuuden kannaltakin.
Messuista voi nauttia henkilökohtaisellakin tasolla, pääsee samalla katselemaan ja hypistelemään pienoisrautatietarjontaa.

Vantaa Areenan pienoisrautatietarjontaa.

Vantaa Areenan pienoisrautatietarjontaa.

Tänä(kin) vuonna tapahtuma järjestettiin Vantaalla Energia Areenalla Suuri Snadi -nimellä. Tapahtuma on kaksipäiväinen, mutta itse osallistui vain lauantaina. Tapahtumassa on siis tarjolla paljon muutakin kuin pienoisrautateitä, muita pienoismalleja, autoja ja dioraamoja sekä nukkekoteja.

Tapahtuman (rautatie)tarjonta tulee aina käytyä tarkkaan läpi. Usein ajattelen etten tarvitse mitään, mutta lopulta houkutus kasvaa liian suureksi, ja aina löytyy jotain olennaista jota tulevasti rautatiemiljööstä puuttuu. En tänäkään vuonna ajatellut asiaa sen tarkemmin, vasta kun olin notkuvien hyllyjen äärellä.
Koska kyseessä on rautatien ”varteen” kasvanut kylä, ja muodostakseen kylän, alue tarvitsee tiettyjä perusrakenteita. Tällaisia olen jo aiemmin hankkinut ja ne ovat pääasiassa asuinrakennuksia. Tapahtuman jälkeen kävin kylää ajatuksissani läpi ja totesin, että kaikki muut ”pakolliset” rakennukset puuttuvat edelleen, vaikka olin luonut mielikuvan, että hallussani oli jo suurin osa rakennuksista.
Puuttuvia rakennuksia ovat mm. rautatieasema, tavara-asema tai -makasiini, tehdasrakennus tai useampi, huoltoasema ja kirkko. Lisäksi kylä tarvitsee muita pienempiä rakennuksia sekä muita rakenteita. Niihin paneudun vasta kunhan muu kokonaisuus hahmottuu. ”Materiaalia” tulee kuitenkin hankittua sitä mukaan, mitä on saatavilla.
Tarkkaa suunnitelmaa en ole edes laatinut ja sekin orastava suunnitelma elää jatkuvasti.
20161023_174259Yllä olevassa kuvassa on kahden viime messuvierailun hankintoja.
Oikealla olevan Kibrin valmistaman (post)modernin varastorakennuksen ostin viime vuonna. Sen takia, sillä se on kaikessa yksinkertaisuudessaan sellainen, mikä ei sovi idylliseen, kenties historiallisesti arvokkaaseen kylämaisemaan.
Vasemmanpuoleiseen hankintaan ei liity sen suurempaa filosofiaa: se sopii hyvin teollisuusalueelle. Samassa yhteydessä ostin aitaa, jonka sopii hyvin rakennuksen ympärille.

Ostin myös veljeltäni erilaisia sirotteita, nurmea, kiveä, yms. Ne ovat alunperin tarkoitettu 1:35-kokoisille malleille, mutta sopii myös pienemmille mittakaavoille.

Uusimmasta hankinnasta innostuneena raivasin työpöytä länsipäätyyn tilaa, jotta voisin ”hiljaisina” hetkinä vähän sutia maalia rakennusten pintaan. Katsotaan mitä tapahtuu ja millä aikataululla. Seuraava raportti sitten kun on jo kerrottavaa.

Lahtea purkamassa, ja rakentamassakin

Oman kotiseudun tutkiminen ja siihen tutustuminen voi joskus tuntua hyvinkin arkiselta. Oikeastaan se onkin sitä. Välillä on tietysti hyvä poiketa totutuista tavoista ja rutiineista. Tällöin asioista voi saada uusia näkökulmia tai ne voivat näyttäytyä aivan toisilta.

Seuraavaksi hieman omaa pohdiskeluani kulttuurista ja kotiseudun kokemisesta.

Kulttuuri ja kotiseutu 

Kotiseudullamme tai laajemmin kulttuurissamme esiintyvät tavat, tottumukset, arvostukset ja jopa uskomukset ovat se liima, joka muodostaa identiteetin johon koemme samaistumista. Historialliset tapahtumat, tutut symbolit ja henkilöt asettuvat tunnistettavaan viitekehykseen. Sekään ei ole mielestäni oleellista, löytyykö asioille historialliset faktat tai perustuvatko ne kenties mytologiaan, molemmat ovat yhtä tärkeitä oman kulttuurin luomisessa ja tunnistamisessa: mitä on jokin kulttuuri, mistä se muodostuu? Karkeasti yleistävän näkemyksen mukaan tietyn ryhmän sisällä muodostuu yhteisymmärrys siitä jotain “mitä on (esimerkiksi) lahtelaista tai mikä on ei-lahtelaista”.  Itse koen kulttuurin syntyvän yhteisestä kokemuksesta ja yhteisen kokemisesta.

Toisaalta kulttuuri elää ja muokkautuu. Turhan usein vaivumme romanttiseen vanhan kaipuuseen ja alamme kaivata menneisyydestä asioista, jotka nykyään näyttyvät idyllisiltä tai joita ei ehkä koskaan ollutkaan. Toisaalta se voi sisältää kriitiikkiä, ja osoitus kyvystä tarkastella asioita (jälkiviisaana), toistamatta toivottavasti niitä virheitä mitä kenties on tehty. Sukupolvet kokevat asiat eri tavalla, mutta silti näen, että ne ovat “vain” on osa pitkäaikaista kulttuurihistoriaa.

Kulttuuri rakentuu on vuorovaikuksesta. Suomalaiset (kansallis)taiteilijatkin hakivat Europpasta 1800-luvulla vaikutteita ja samalla heissä kasvoi ymmärrys Suomesta omana kansana muiden eurooppalaistem kansallisvaltioiden rinnalla. Pohdinta mitä on suomalaisuus, mistä asioista koostuu kansallinen identiteetti, loi pohjaa kansallistunteelle ja itsenäistymiselle.

Kotiseutuhaikailuun on helppo lyödä nurkkakuntaisuuden leima.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että kotiseudun tunteminen ja tunnustaminen, on omien juuriemme tuntemista historian virrassa ja samalla se on osa meitä, meidän minä-kuvamme muodostumista. Juuret voivat käsittää perhettä, esivanhempia, syntymä- ja asuinpaikkaa, kotiseutua tai kansankuntaa.

Yhtä lailla oman kulttuuriin tunteminen ja sitä kautta vaikkapa oman paikkakunnan vaiheiden asettaminen laajempiin yhteiskunnallisiin ja globaaleihin, auttaa hahmottaan suurempia yhteiskunnallisia tapahtumia ja syy-seurausketjuja.

Samalla oman kulttuurin kriittinenkin arvointi auttaa näkemään  muidenkin kulttuurien omaispiirteitä eli mitkä asiat erottavat kulttuurit toisistaan sekä auttaa toivottavasti arvostamaan todellakin niitä asioita, jotka ovat kulttuurissamme ja kulttuuripiirissämme säilyttämisen arvoista, riippumatta aikaan sidotuista ideologisista muotioikuista.

Kotiseututyön kautta voi löytää kestäviä arvoja, jotka hyödyttävät mahdollisimman monia myös tulevaisuudessa. Se on mielestäni parasta sivistyksellistä työtä.

Korkeakadun kerrostaloa purkamassa alkusyksystä 2015.

Korkeakadun kerrostaloa purkamassa alkusyksystä 2015.

Lahtelaista tottakai 

Kotiseutu harrastuksena on juuri niin laaja, kuin sen itse haluaa käsittää.

Muutamin esimerkein kerron omasta kokemuksesta, miten työn kautta voi asettaa historialliset tapahtumat ja käsitteet osaksi lahtelaisuutta. Tällä tavoin itselleni on avautunut uusia tapoja hahmottaa kotiseutuni eri puolia. Lisäksi ne ovat syventäneet omaa kotiseututietouttani ja -arvostustani.

Sen yksityiskohtaisemmin en kuitenkaan halua tuoda julki toimek-siantajiani, työnantajiani tai muita työsopimuksiin liittyneitä tahoja, ellei niillä jotain merkitystä aiheeseen liittyen tai se on jo yleisesti tiedossa. Kerron niistä paikoista, jotka tuntuvat olevan kiinnostavina osina lahtelaista historiaa ja käsitteistöä.

Mainosalalta puusepäksi

Ensimmäinen tutkintoni valmistui vuonna 1999 Lahden Kauppaoppilaitoksesta. Samoihin aikoihin isäni oli aloittanut oman mainostoimiston, joka oli monellakin tapaa hyödyksi myös itselleni ja josta olen edelleen kiitollinen. Suoritin siellä mainosalaan liittyvän tutkinnon 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä oppisopimuksella.

Lisäksi saman vuosikymmen puolivälin jälkeen toimin yrittäjänä, jonka toimintaan kuului Rautatienkadulla Tulipyörä Shop -niminen kivijalkakauppa. Nimen innoittajan toimi tietenkin kaupunkimme vaakuna. Erään kerran liikkeessä käynyt pariskunta kertoikin, että Lahdessa oli ollut samanniminen ravintoa silloisessa Lasipalatsissa Rauhankadulla joskus 1960-luvulla.

Oma liikkeemme kuitenkin keskittyi vaate- ja levymyyntiin sekä tarjoamaan levy-yhtiö- ja ohjelmatoimistopalveluita. Kauppiaana toimiesssa sain samalla kokemusta myös kau-pungin keskustan toimivuudesta yrittäjän näkökulmasta. Jo silloiset havainnot ostamisen psykologiaan ja kaupungin katurakenteisiin saivat kannattamaan Rautatienkadun muuttamista kävelykaduksi.

Rautatieharrastuksen myötä innostuin myös kädentöistä: Lahden Rautatieharrastajien museojunakaluston kunnostamisesta. Lahden vaakunan “velvoittamana” innostuin vaalimaan lahtelaista rautatiekulttuuria. Rautateistä olin kiinnostunut kuulemma syntymästä asti.

Kunnostuspuuhat antoivat sysäyksen harkitsemaan kokonaan uutta ammattia. Aikuisena suoritettu ammatinvaihto puusepäksi kävi muutamassa vuodessa. Tosin puusepän töitä en ole juurikaan tehnyt, lukuunottamatta kahta lyhyttä jaksoa, toisen eräässä kalustetehtaassa  ja toinen Iskun tehtaalla. Tietysti on ollut hienoa olla osana sitä jatkumoa puuseppien kaupungissa.

Omaan osaamista pyrin ylläpitä-mään oman kalusteprojektin kautta, jota olen työstänyt jo pari vuotta. Wellamo-opiston lyhytkurssit ovat olleet tarpeen, sillä omia työsken-telytiloja ei ole.

Puusepäksi valmistumisen jälkeen tein pääasiassa rakennustöitä, Lahdessa ja Hyvinkäällä sekä Helsin-gissä, jossa työmaa sijaitsi Kampin Sähkötalossa. Työn edistymistä seurasivat myös Alvar Aalto -säätiön edustajat. Kiinnostava projekti kaiken kaikkiaan, jossa tulivat tutuiksi (pinnallisesti) kulttuurihistoriallisen kohteen korjaus ja siihen liittyvät haasteet.

Rakennusalalle

Työllistymismahdollisuudet rakennusalalla olivat paremmat kuin puusepänteollisuudessan. Niinpä suoritin talonrakennuksen perustutkinnon ajallisesti kahdessa osassa. Ensimmäi-sessä vaiheessa suoritin harjoittelun väliseinäfirmassa ja lyhyessä ajassa olin työmailla Kouvolassa, Hämeenlinnassa ja Vantaalla.

Lahdessa pääsin vesikattotöihin torin vieressä olevaan rakennukseen. Kesäiset kaupunkimaisemat olivat hienot ja sivusilmällä pystyin seuramaan historiallisten torikaivausten etenemistä. Katolle ei yksityiskohtia tietenkään näkynyt, mutta mielen-kiintoinen perspektiivi antoi töiden etenemisestä toisenlaisen kuvakulman kuin se olisi ollut maan tasolla.

Loput tutkinnon näytöt suoritin lahtelaisella pientalotyömaalla. Talon rakentamisen lisäksi tutuksi tuli lahtelainen byrokratia liittyen mm. kunnallistekniikkaan ja raken-tamiseen ylipäänsä. Toki talokin valmistui.

Kattotöistä mainittakoon Onnelantien työmaa. Vuonna 2011 Onnelantieltä puretun kolmen 1970-80-luvun taitteessa valmistuneen talon tilalle rakennettiin nykyaikainen palvelutalo talvipuutarhoineen.

Maisemat olivat tälläkin kertaa  todella komeat, kun pääsin kattohommiin. Katolta levittäytyivät hienot näkymät Salpausselän molemmin puolin. Auringonnousut Lahdessa tallentuivat kameralle.

Lahtihan tunnetaan maailmalla urheilukaupunkina ja Salpausselän kisoistaan. Itse sain olla osana tuota historiaa, kun pääsin työkomennukselle kahdesti urheilukeskukseen.

Ensimmäisellä kerralla toissavuoden kesällä ja syksyllä oli stadionin katsomon rakenteisiin liittyviä työtehtäviä. Kattorakenteita oli tuettava, sillä ei ollut tiedossa missä kunnossa kantava teräsbetoni oli. Tähän liittyen oli tehtävä tuentatöitä ja siihen liittyviä toimenpiteitä vesikatolla, sisällä alakatoille.
Katolta pystyi seuraamaan vaikkapa FC Lahden harjoituksia.

“Palasin” urheilukeskukseen viime vuoden joulukuussa, tarkemmin sanottuna hyppärimäkien kunnostukseen ja siinä sivussa ihailemaan myös maisemia (taas). Suurin osa työajasta meni kirjaimellisesti montussa (maauimalan altaassa), johon kuuluivat isonmäen alastulomäen viimeistelytyöt.

Hienoja näkymiä tarjosivat isonmäen vauhtimäkeen liittyvät työt. Mäessä tulikin otettua muutama porrasaskel.

Työnteossa tuntui olevan (ainakin jossain kohdin) suurta lahtelaista “urheilujuhlan” tuntua. Onnekkaana lahtelaisena sain taas olla osana historiallisiin tapahtumiin liittyvissä paikoissa. En tiedä, ajatteliko kovin moni työkaveri noin, mutta ainakin itselle mieluisia työmaita.

Läheisessä kontaktissa kulttuuriympäristöön olin taasen Lahden konserttitalon saneerauksen ja purkutöiden kautta. Taloon tehtiinkin perusteellinen korjaus ja oma roolini lähinnä rajoittui vanhan purkamiseen: Harva voi sanoa olleensa konserttitalon yhdessä savupiipussa.

Rakennuksessa, vanhassa ja uu-disosassa täytyi tietenkin käydä katsastamassa paikkoja. Katolta avautui jälleen hieno kaupunkimaisema keskustaan ja järven suuntaan.

Rakennus- ja purkutöiden ohella, pääsin “tutustumaan” myös me-tallialalle. Työskentelin hetken lahtelaisessa yrityksessä, joka val-misti vientiin teollisuuden pesukoneita ja -linjastoja. Metallityöt olivat minulle uusi aluevaltaus. Vaikka työ koostui lähinnä kokoonpanosta, niin se auttoi avaamaan uusia näkökulmia paikallisen teollisuuden merkityksestä, ammattitaidosta ja osaamisesta.

Purkua ja murskaamista

Korkeakadulla, Niemenkadun varrelta purettiin syksyllä 2015 kerrostalo, jossa oli vanhusten asumista. Ensi alkuun talosta oli purettava mm. kaikki puuaines käsin, ja loput hoidettaisiin koneilla. Kävimme purkurautojen kanssa kaikki talon seitsemän kerroksen asunnot läpi.

Mielenkiintoista oli, että tontilta kaivettiin runsaasti erikokoista kiskoa. Sille on varmasti hyvä syy, sijaitsihan se aivan teollisuusalueen ja rautatien vieressä, Niemestä keskustaan johtaneen radan likellä.

Valmistuttuaan (n. 1970-luvun puolivälissä) rakennus oli aikanaan moderni, mutta purkua suorittaessamme, talo vaikutti auttamattomasti vanhentuneelta. Tätä kirjoittaessa paikalle oli jo noussut uusi nykyaikainen talo.

Pääsin kirjaimellisesti käsiksi kahteen purettuun rakennukseen Etelä-Lahdessa sijaitsevassa murskaamoossa.

Ensimmäinen tapaus oli syksyltä 2015, kun murskattavaksi tuotiin Nordean entinen pankkirakennus. Tai ainakin osa siitä. Oli jännittävää huomata murskassa tuttuja yksityis-kohtia rakennuksesta, vaikka talo olikin tunnistamattomana kasana murskaamon pihalla.

Toinen murskaustapaus oli Vesijärvenkadun konttorirakennuksen purkaminen ja sen murskan tuominen tammikuussa 2016. Siinä oli käsillä Ankkurin viimeisimpiä teollisuuteen liittyviä rakennuksia.

Helmikuussa sain olla seuraamassa historiallista hetkeä, ainakin tietyllä saralla, kun mediakonserni ESAn sisällä tapahtui muutoksia. Uusi Lahti muutti Ilmarisentielle ja ESS:n toimituksessa oli tehtävä sisäisiä muuttotöitä, jotta Hämeenkadun toimituskin mahtuisi samoihin tiloihin. Muuttohommien lomassa oli sivusilmällä mukava seurata toimituksen työtä.

Viimeisimpänä olen päässyt todistamaan erään lahtelaisen yrityksen teollisuustoiminnan muutoksia, kun Iskun kotikalustetehdas muuntuu pääasiassa LAMK:n tiloiksi. Samalla kaikki tuotanto muuttaa Mukkulankatu 23:een, ns. levytehtaaseen.

Kotikalustetehtaasta, jossa sijaitsee myös Iskun pääkonttori, oli jo aiemmin vuokrattu tiloja ulkopuolisille. Tehtaalla tehdään parhaillaan purkutöitä, joihin olen osallistunut. Koko rakennus pitäisi olla kunnostettuna vuonna 2017.

Artikkeli on julkaistu alunperin Hollolan Lahti -lehdessä 1/2016