Museokiskobussi eli Dm7-sarjan moottorivaunujuna ajoi lauantaina 30.8. Loviisaan. Kyseessä ei ollut mikä tahansa kiskobussi vaan Porvoon Museorautatie ry:n (PMR) ja Haapamäen museoveturiyhdistys ry:n (HMVY) yhteinen juna, joka koostui peräti kahdeksasta vaunusta. Näin pitkää kiskobussijunaa on tuskin Lahdessa aikoihin nähty. Lahden rautatieharrastajat Topproikka ry oli myös mukana järjestelyissä.
Juna koostui siis kahden operaattorin junasta, joista PMR:n juna tuli Helsingistä ja HMVY:n juna Kouvolasta. Nämä kaksi neljän vaunun yksikköä yhtyivät Lahdessa Salpausselän seisakkeelle. Lättähatuiksi kutsuttuja moottorivaunuja ja niiden liitevaunuja valmistettiin Suomessa 1950- ja 60-luvuilla ja niitä oli kaupallisessa liikenteessä käytössä aina vuoteen 1988 asti. Nykyisin muutamia kappaleita on museojunaliikenteessä.
Juna matkasi Loviisaan Wanhat talot -tapahtumaan ja se pysähtyi entisillä seisakepaikoilla sekä monilla tasoristeyksillä, jos niistä joku halukas oli nousemassa kyytiin. Lahdessa sateet taisivat karkoittaa suuremman yleisöryntäyksen, väkeä toki oli, mutta ei tungokseen asti. Kahdeksan vaunua tasasi matkustajat junaan väljästi.
Lahti-Loviisa-rataosuudella on liikenne lähes loppunut, tilausjunia ja työkoneita lukuunottamatta. Rataosuus on miellyttävä matkustaa. Maisemat ovat radan varrella ovat oikein miellyttävä; on idyllisiä tasoristeyksiä sekä suomalaista maalaismaisemaa. Moni hevonen hermostui junasta, jotkut eivät välittäneet, olivat ehkä tottuneet aiempaan liikenteeseen. Lehmät sen sijaan lähtivät laumana seuraamaan junaa niin pitkälle kuin kykenivät.
Loviisassa juna pysähtyi entiselle asemalle, josta se jatkoi Valkon satamaan. Sieltä se palasi välittömästi takaisin Loviisaan, jossa oli pidempi pysähdys. Asemanseutu on hyvin pelkistetty: sivuraiteet on purettu eikä rakennus ole enää rautatiekäytössä. Vanha veturitalli oli sentään vielä pystyssä. Aikoinaan Loviisan-Vesijärven-kapearaiteiselle (raideleveys 750 mm) rautatielle rakennettiin Loviisaan upea asemarakennus, joka kuitenkin purettiin vuonna 1972 uuden tien ja sillan tieltä. Vuonna rata muutettiin leveäraiteiseksi (1524 mm).
Sitten palattiinkin takaisin Lahteen.
Seuraava seudulla liikkuva museojuna kulkee Lahdesta Heinolaan lauantaina 13.9.2025.
Alla muutamia kuvia ja video Loviisan reissusta. Video on lisätty 15.12.2025.
Juna Salpausselän seisakkeella.Lättä Lahden asemalla.Yksi junan ohjaamoista.Juna Loviisan asemalla.Takaisin Salpausselällä.
Kokoelma 6 jatkaa Sauli Hirvosen kokoelmien sarjaa. Kuudennen kokoelmakirjan runkona toimii lyhyet tarinat, jotka ovat alunperin lyhytelokuvien käsikirjoituksia. Näistä on muutama kuvattukin. Tuttuun tyyliin tarinoita voidaan luonnehtia draamakomedioiksi, joissa on ripaus yhteiskuntakritiikkiä. Kirjan toinen osa koostuu puujalkavitseistä. Hirvonen on julkaissut kaksi puujalkavitsikirjaa vuosina 2018 ja 2023. Ennen mahdollista kolmatta kirjaa, puujalat rikastuttavat tätä kuudetta kokoelmaa. Kuten aiemmatkin kokoelmat, osa kuusi tarjoaa lyhyen, mutta ytimekkään lukukokemuksen, jonka pariin voi palata helposti myöhemminkin.
Myöhemmin kesällä tai alkusyksystä tulee Hirvosen runokokoelma Kuvat kertovat eri tarinaa kuin sanat. Se sisältää yhteensä 26 runoa, joista kolme on aiemmin julkaisematonta, loput 23 on julkaistu tekijän Kokoelma-kirjoissaan. Tekijälle runous ”outo” kirjoittamisen laji; runot ovat tekijän ajatuksen virtaa tietyssä hetkessä, mutta niissä on myös ajattomuuden tuntua. Kirjan kuudesta runosta Hirvonen on julkaissut runovideon, joista viisi kuuluu videosarjaan ”Sanat diodraamassa”. Niissä pienoisrautatiedioraamat ovat osana tarinankerrontaa.
Kuten kirjan nimikin viittaa, runojen lisäksi kirjassa on valokuvia. Kuvilla ei ole mitään yhteistä nimittäjää ja niissä ei ole yhteyttä runoihin. Vai löytääkö lukija niitä, ja onko se tarkoituksellista vai sattumaa? Kuvat tekijä on valinnut nimenomaan ajatellen kuvituksen kokonaisuutta, ei runojen sisältöä. Kirjan 26 kuvaa on otettu vuosina 2015-2024, ja Hirvonen avaa niiden taustoja kirjan lopussa.
Kesäkuun 29. päivä tulee myös yksi mielenkiintoinen julkaisu-uutinen musiikkipuolelta.
Parodia- ja huumorilehti Pahkasika nauttii jonkinlaista kulttimainetta ja ehkä jopa -suosiotakin. Kolmen lukiolaisen perustama lehti ilmestyi vuosina 1975-2000. Kun lehti alkoi saamaan suosiota, sitä alettiin myydä vuodesta 1980 alkaen mm. R-kioskeissa. 90-luvun lama vaikutti myös Pahkasikaan, ja sen levikki tuolloin laski. Lopulta aika alkoi ajamaan lehdestä ohi, ja tekijöiden mielestä yhteiskunta oli muuttunut 1990-luvun lopulla siihen suuntaan, että parodian tekeminen oli muuttunut mahdottomaksi: parodia menetti merkityksensä maailmassa, jossa todellisuus oli muuttunut parodiaksi itsestään, kuten yksi lehden perustajista totesi. Todellisuudesta tuli tarua ihmeellisempää.
Lehti heijasteli aikaansa. Yksi perustajista Markku Petroskoikin totesi, että lehti oli oman aikansa tuote, eikä se välttämättä avautuisi nykylukijalle. Akateemisella taustalla varmistettiin, että lehti ei tarjonnut pelkkää nk. ryönää vaan heijastelikin enemmän intellektuaalista, mutta samalla kapinallista ja kriittistä näkemystä. Lehti aloittikin fanzine-tyyppisenä, joka oli tuon ajan punk-kulttuurille leimallista; kaikki tehtiin itse alusta loppuun. Lehti vinoili tasapuolisesti kaikille ja tarjosi parodiaa kaikesta. Lehden on todettu olevan tasapuolinen; se on pilkannut kaikkea mikä liikkuu ja tarjonnut arveluttavia malleja. Numeron 3 (1976) pääkirjoituksessa todetaan, että ”toimituksen saamien haukkumakirjeiden perusteella voimme tehdä sellaisen johtopäätöksen, että Pahkasika on onnistunut tavoitteissaan.”
Vaikka lehden käyttämä painotekniikka parani 1980-luvulle tultaessa, lehden asenne säilyi samanlaisena alusta loppuun asti.
2000-luvun taitteessa Internet vaikutti painettuihin lehtiin, ja myöhemmin sosiaalinen media oli murtamassa yhtenäiskulttuuria, syntyi kuppikuntia ja kuplia. Somen kautta huumorin kuluttaminen alkoi muuttua. Tilalle tuli nopeasti ja helposti kulutettavia meemejä, kuvia ja videoita: kulttuurin kuluttajista tuli samalla tuottajia. Samalla närkästyminen ja paheksuminen siirtyi nettiin.
Vielä vuonna 2015 julkaistiin joukkorahoituksen kautta kustannettu juhlanumero eli järjestyksessään numero 79.
Kulttuuri(ryyppy)reissu Lahteen
Pahkasian toimitus tutustui Lahteen tutun kaavan kautta. Jutun alku painottui kuvailemaan toimituksen toilailuja eri ravitsemusliikkeissä. Tyyli oli perinteinen ryyppyreissutarina, eli milloin ja missäkin ryypätään ja milloin mistäkin herätään. Varmaan aika tuttua monelle entiselle nuorelle. Useat nykynuorethan ei tuollaista elämäntapaa ole kokeneet. Ehkä hyvä niinkin…
Itsekin muistan jutun tuolta ajalta, taisi tuo samainen numero löytyä myös meiltä. Vaikka sen ikäisenä jutut menivät ns. ohi, Lahti-juttu oli jäänyt mieleen. Olikin mukava palata sen pariin lähes neljäkymmentä(!) vuotta jutun ilmestymisen jälkeen.
Oikeastaan neljässä kymmenessä vuodessa moni asia on muuttuneet verrattain vähän. Toki siihen voi vaikuttaa, että itse on elänyt tuolloin, jolloin muutoksia ei ehkä niin hyvin havaitse: tunnistankin artikkelista hyvin sen Lahden, jota siinä ruoditaan. Nykyaikaan verrattuna aiheet ja aiheiden painotukset ovat muuttuneet, mutta kokonaiskuvassa haasteet ovat pysyneet ja tulevat pysymään.
Jutun lajityppi lienee satiiri, jossa stereotypioilla, liioittelulla ja kärjistyksellä on tärkeä osa sanoman perille viemiseksi. Satiiri ja parodia on vaikeita lajeja. Nykyisin etenkin sosiaalisessa mediassa on helppo tarttua yksittäisiin sanoihin ja ilmaisuihin, jolloin käsiteltävän asian ydin, kokonaisuus, hautautuu ”yleisön” paheksunnan alle. Toimintamalli korostuu nettikeskusteluissa.
Kaupunkia ruoditaan
Artikkelin puolessa välissä päästäänkin sitten itse asiaan: Lahden mielenmaiseman ja maiseman ruotimiseen. Liekö kirjoittajilla astetta tuhdimpi krapula, kun Lahtea ei helpolla päästetä. Lahti-kierros on jaettu eri teemoihin, ja seuraavassa nostan tekstistä poimintoja.
Ensin perataan kaupungin väestö. Lahdessa on 95 000 asukasta, joista suurin osa haluaisi pois, eikä siitä heitä voi moittia. Sotien jälkeen viipurilaiset (karjalaiset) pistivät etelähämäläisessä ”maailman vilkkaimpien nukkujien” kaupungissa hösseliksi: Ei aikaakaan kun lahtelaiset jäivät sivustakatsojaksi tulijoiden bisneksen pyörteissä; sehän lahtelaisia harmitti (lehdessä oli toinen sana tälle, tässä se on korvattu korrektimmalla ilmaisulla, toim. huom).
Sitten onkin vuorossa ”Business city”, jolla haluttiin antaa vaikutelma vireästä ja dynaamisesta liike-elämän keskuksesta. Pahkasian toimitus ei ollut vakuuttunut: esimerkiksi pimeän pullon ostaminen ulkopaikkakuntalaiselle kiven takana. Pullo piti hakea naapuripitäjästä.
Väkeäkin muuttaa paikkakunnalta samaa tahtia kuin sitä saadaan katteettomilla lupauksilla: paikkakunnalle jäävät vain epäonnistuneet hylkiöt.
Lahti tunnetaan hyödyttömiksi käyneistä radiomastoistaan, sekä myös kolmesta – kaupungin siluettia pilaavasta – toinen toisiaan suuremmista ja rumemmista hyppyrimäistä. Tosin niitä ei kuulemma voitu käyttää valmistumisen jälkeen, sillä kellekään ei tullut mieleen, että maassamme saattaa joskus tuulla. Urheilurakentamiselle on tyypillistä monumentaalisuus, suureellisuus, tuhlailevaisuus ja tavallisten kuntoilijoiden unohtaminen. Suurhallikin rakennettiin messuja varten. Pahkasika mainitsee, että espoolaiset teekkarit tempaisivat 80-luvun alussa: he onnistuivat ravintola Mustassa kissassa keskustelemaan keski-ikäisen lahtelaismiehen kanssa 3,5 minuuttia ennen kuin hän mainitsi Salpausselän kisat.
Lahtelaiset kerskuvat olevansa Suomen amerikkalaisin kaupunki ja Suomen Chicago, millä tietysti viitataan kaupungin väkivaltaiseen maineeseen. Jos tätä ei usko, saa lahtelaiselta turpaan. Nykyinen nuoriso on edeltäjäänsä laiskempaa; toista oli kultaisella 70-luvulla. (Toimitus huomauttaa, että nykynuoriso taitaa olla tässä suhteessa ennätyslaiskaa?)
Pahkasian toimitus analysoi syitä Lahden levottomaan elämisentapaan: A) Taloudellinen alamäki. B) Juurettomuus, joiden juuret ovat läpikulkumeiningillä elävien asukkaiden näköalattomuus. C) Painajaismaiset lähiöt. D) Päättäjien läpiajama harhakuva menestyvästä ja vauraasta Lahdesta. Ulospäin epätoivoisesti tyrkytetty kiiltokuva, johon ei usko kukaan muu kuin lahtelaiset. Köyhtyvät ja työttömyyden uhkaamat lahtelaiset luulevat, että oikean lahtelaisen on oltava tuon markkinamiesten haavekuvan kaltainen. Kun tuo kuva ei tunnu millään sopivan tavallisen kaupunkilaisen omakuvaan, alkaa tyyppiä hatuttaa ja raskaasti.
Artikkelin loppupuolelle on säästetty yhteiskunta-analyysin keskeisin piirre eli kaupungin sijainti. Lahti on maantie-, rautatie- ja vesiliikenteen solmukohdassa. Eli Lahdesta pääsee nopeasti pois. Tosin läpiajoliikennettä on kautta aikojen pyritty jumiuttamaan, sillä ohikulkijoilta saisi niistettyä turistimarkkoja. Muita syitä ei kaupungissa ollut pysähtyä. Ohitiekin oli kuulemma sijoitettu niin että se sijoitettiin ”piiloon” etelästä kaupunkiin tulevilta (ohitie oli kaupungin itäpuolella, kun sisääntulotie oli vielä tuolloin nykyinen Vanha Helsingintie eli lännemmässä, toim. huom.)
Ongelmia oli myös runsaat liikenneympyrät, viitteellinen opastus (Pahkasian mukaan eksytteet, eivät opasteet), holtittomat ryhmittäytymiskäytännöt. Pahkasian toimittajat olivat aikaansa edellä: asemien sijaintia eri puolella kaupunkia pidettiin hankalana; matkakeskus saatiin vasta vuonna 2016.
Ai niin, se kaupungin vaakuna? Onko se ruori, seitsemästä kohtaa vuotava rengas vai täytekakku, jonka sivuihin on tyrkitty kynttilöitä?
Imago – kaikki kaikessa?
En tiedä miten aikanaan artikkeliin on suhtauduttu. Ehkä kaupungin isät ja äidit ovat kurtistelleet kulmiaan moiselle. Artikkeli on hyvä aikakapseli, joka tarjoaa mennyttä aikaa niin kirjoitustyylinsä kuin ajankuvankin myötä.
Turha kuitenkaan sitä Lahdelle naureskelua on jättää muille, mm. Lahtiblogi on kunnostautunut piikittelemään kotikaupunkiaan, kaikella rakkaudella. Jopa kaupunginjohtajakin Jyrki Myllyvirta osallistui Lahtiblogin (taide)näyttelyyn, jossa Lahtea käsiteltiin ironiseen sävyyn. Ajat ovat siltä osin muuttuneet.
Lahdessakin on uskallettu tuoda esille ”rosoisuutta”. Identiteetti koostuu monista palasista ja negatiivisia asioista, joita on turha yrittää piilotella tai vähätellä, mutta yhtälailla turha niitä on myöskään paisutella tai romantisoida.
Yhteisön tapa käsitellä asioita kertoo sen kypsyydestä (aivan kuin yksilöidenkin).
Terveellä huumorintajulla pääsee jo pitkälle, sillä klisee kuuluu, että hyvää se on huonokin huomio.
Artikkeli on alunperin julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 1/2025
Ensimmäinen runovideoni ”Kotikaupunki” esitettiin elokuvateatteri Kino Iiriksessä KINOS-lyhytelokuvafestivaalin lauantaina 5.4.2024, ja se kuului festivaalin Lahti-aiheiseen sarjaan. Olen nyt lisännyt Sanat Diodraamassa -runosarjan kaksi ensimmäistä osaa YouTube-kanavallani. Kolme viimeistä runoa julkaisen huhtikuun aikana. Videot löytyvät samasta soittolistasta.
Tekemäni dioraamat toimivat runojen taustalla – niillä ei välttämättä ole tekemistä itse runon sanoman kanssa – lähinnä leikittelee dioraama- ja diodraama-sanojen samankaltaisuudella. Diodraama ei tosin taida tarkoittaa mitään, mutta valveutunut katsoja tietää mistä on pohjimmiltaan kyse. Runovideoiden teko oli oikein hauskaa. Keston lyhykäisyydestä huolimatta videoiden teossa oli monta vaihetta. Dioraamoista oli jo kuvat olemassa, joten koin, että niitä ei tarvitse kuvata uudestaan, valitsin vain sopivimmat mallit kuhunkin runoon. Tein myös äänimaailman itse, yhdestä raidasta tein viisi erityyppistä versiota. Ääni lienee olevan jonkinlaista ambienttia, musiikista en tiedä sen enempää. Haastaviin vaihe oli runojen lausuminen ja tallentaminen. Jotain tämäntyyppisiä nauhoituksia olen tehnyt, esimerkiksi aikoinaan punkbänditouhuissa ”laulujen” muodossa. Runoja ja tulevia projekteja varten hankin mikrofoninkin. Siihen ja tallennusohjelmaan tutustuttuani apukäsien kautta, pääsin varsinaiseen runojen tallentamiseen. Se tarkoitti tietynlaista ääninäyttelemistä, mutta samalla äänen piti kuulostaa luonnolliselta. Painotus ja rytmitys oli avainasemassa. Vaihtoehdoista valitsin sitten vähinten epäonnistuneet.
Videoita on tulossa jossain vaiheessa lisää toisen sarjan muodossa. Nyt julkaistuiden videoiden runot on julkaistu Kokoelma – Runot, Ajatelmat, Pakinat -kirjassani vuonna 2017.
Kuluvana vuonna myös Lahden Runomaraton juhlistaa 120-vuotiasta Lahden kaupunkia. Runomaraton 2025 tapahtuma kulkee teemalla Sydän auki! Runomaratonin runojuhlaa 15.-17.8.2025 ja silloin kaupungissa tulee olemaan erilaisia runotapahtumia. Sivuilla kerrotaan seuraavaa: ”Keräämme runoja Lahdesta, lahtelaisuudesta, sisältä kokien, ulkoa katsoen. Omin sanoin. Runosi voi olla pieni ajatelma tai monisäkeinen teksti, kertoa Lahdesta suoraan tai utuna tunnustellen – sinä päätät, miltä sinun Lahtesi kuulostaa, näyttää, tuntuu, miten se rytmittyy ja värittyy.”
Itsekin osallistun kahdella runolla ”Kotikaupunki” ja ”Viimeiset”.
Jokainen paikkakunta tarvitsee oman Kari Utin. Miksikö? Siihen palataan tuonnempana. Suuntasin keväisenä sunnuntaina naapurikaupunkiin. Tällä kertaa piti kulkea bussilla sillä (museo)junaa ei ollut tänä viikonloppuna liikenteessä. Heinolassa onkin tullut käytyä läheisen sijaintinsa ansiosta usein, niin töiden kuin harrastusten vuoksi sekä myös kulttuurin takia. Heinolan kaupunginmuseossa on parhaillaan valokuvanäyttely Kari Utti – Heinolan katuja ja rakennuksia 1970–80-luvuilta. Näyttely avautui Heinolan kotiseutupäivänä perjantaina 31.1. Kaupunginmuseossa. Näyttelyn avasi kaupunginjohtaja Jari Parkkonen.
Näin ei-heinolaisena kiinnostus Heinolan historiaan kulminoituu rautateihin. Aikoinaan kiinnostus Lahtea kohtaan ja sen historiaa alkoi nimenomaan rautateistä. Onhan Heinolassa toki muutakin, kaupungilla on pitkä historia ja kaupunkia on kohdannut muutokset, niin rakennusten, väylienkin ja siltojenkin kohdalla. Kaupunkikuvan muutos jo sinänsä on kiinnostava aihe, oli vierailulla millä tahansa paikkakunnalla.
Heinolan kameraseuran nykyinen puheenjohtajaa innosti nimenomaan 1970- ja 80-luvuilla Heinolaa kohtaava muutos, joka näkyi mm. vanhan rakennuskannan häviämisellä. Utin näyttelystä kerrotaan seuraavaa: ”Ajatus tämän näyttelyn pitämisestä lähti siitä, että on kulunut jo liki 50 vuotta Utin ensimmäisestä kuvasta. Nehän voisi julkaista nähtäväksi, etteivät jäisi pelkästään kansioihin pölyttymään.” Juuri näin: Ensin tulee innostus tallentaa muuttuvaa kaupunkia kohtaan ja vielä sen jälkeen kuvat saatetaan yleisön nähtäville. Kuvia oli esillä lähes 40, ja lisäksi tv-näytöllä pyöri myös useita kymmeniä valokuvia Niemelän kartanon viimeisesti vaiheista, jota Utti oli ollut tallentamassa. Historiallinen kartano purettiin vuonna 1985. Jos näyttelyä ei ehdi katsomaan, on heinolanmuseot-Instagram-tilillä nähtävillä joitakin kuvia. Näyttely kestää 9.3. asti. Toivotaan että kuvista olisi tulossa joskus jonkinlainen painettu julkaisukin. Utin kaltaisia kotiseutuharrastajia sekä edellä mainitunlaista kotiseutuharrastamista jokainen paikkakunta kaipaa.
Komeaksi oli pöytä katettu.Heinolassa esitellään uusimpia trendejä. Vuodelta 1972. Huomaa Mallasjuoman ”Lahden Kotikalja”.
Heinolan kaupunginmuseon perusnäyttely on oikein kiinnostava ja taiten rakennettu. Suhteellisen pieneen tilaan on saatu kiinnostavasti etenevä näyttely, jossa lähdetään esihistoriallisesta ajasta ja kuljetaan nykypäivään saakka. Näyttelyssä nostetaan eri aiheita, tapahtumia ja ilmiöitä, joilla on ollut merkitystä Heinolan historiassa paikallisesti kuin myös valtakunnallisestikin, ja joilla on ollut vaikutuksia kaupungin nykyhetkeen.
Näyttelyssä on paljon tekstiä ja kuvia, muttei ähkyyn asti. Kulloistakin aikaa kuvaavat miljööt ovat oikein elävästi rakennettu, ja tuntuu kuin katsoja olisi siirtynyt ajassa taaksepäin. Erityismaininta Heinolan kaupungin pienoismallista, joka kertoo yhdestä aikakaudesta havainnollisesti, mutta myös kauniilla tavalla: taitavasti toteutetussa pienoismallissa on paljon katsottavaa ja tutkittavaa. Heinolasta on julkaistu myös laadukasta kotiseutukirjallisuutta.
Toki Heinolassa käydessä myös katsahtamassa entinen työmaani, jota en kuitenkaan paljasta. Valitettavasti ulkopuolella tarkastellessa se ei ole edistynyt. Joka kerta Heinolassa käydessäni olen käynyt katsomassa kohdetta, ja tulen jatkossakin käymään.
Vakiovierailukohteisiin kuului myös Lintuhoitolan korppi, varikset ja joutsenet sekä ratapiha. Siellä olikin tekemässä lähtöä Lahteen tyhjä raakapuujuna. Ratapihalla oli myös hakevaunu, jota ei Heinolassa oltu nähty vähään aikaan (ainakaan minä). Osasin käydä kuvaamassa vaunun, sillä rautatieharrastajien keskusteluryhmässä oli ollut vinkki vaunusta saman päivän aamuna. Vaunun liepeillä liikkui myös jonkin sortin kauris(?)eläin. Valitettavasti puhelimeni kameran tekninen suoritus ei yltänyt tarpeeksi hyvälaatuiseen kuvaan. Ensi kerralla sitten.
