Parodia- ja huumorilehti Pahkasika nauttii jonkinlaista kulttimainetta ja ehkä jopa -suosiotakin. Kolmen lukiolaisen perustama lehti ilmestyi vuosina 1975-2000. Kun lehti alkoi saamaan suosiota, sitä alettiin myydä vuodesta 1980 alkaen mm. R-kioskeissa. 90-luvun lama vaikutti myös Pahkasikaan, ja sen levikki tuolloin laski. Lopulta aika alkoi ajamaan lehdestä ohi, ja tekijöiden mielestä yhteiskunta oli muuttunut 1990-luvun lopulla siihen suuntaan, että parodian tekeminen oli muuttunut mahdottomaksi: parodia menetti merkityksensä maailmassa, jossa todellisuus oli muuttunut parodiaksi itsestään, kuten yksi lehden perustajista totesi. Todellisuudesta tuli tarua ihmeellisempää.

Lehti heijasteli aikaansa. Yksi perustajista Markku Petroskoikin totesi, että lehti oli oman aikansa tuote, eikä se välttämättä avautuisi nykylukijalle. Akateemisella taustalla varmistettiin, että lehti ei tarjonnut pelkkää nk. ryönää vaan heijastelikin enemmän intellektuaalista, mutta samalla kapinallista ja kriittistä näkemystä. Lehti aloittikin fanzine-tyyppisenä, joka oli tuon ajan punk-kulttuurille leimallista; kaikki tehtiin itse alusta loppuun. Lehti vinoili tasapuolisesti kaikille ja tarjosi parodiaa kaikesta. Lehden on todettu olevan tasapuolinen; se on pilkannut kaikkea mikä liikkuu ja tarjonnut arveluttavia malleja. Numeron 3 (1976) pääkirjoituksessa todetaan, että ”toimituksen saamien haukkumakirjeiden perusteella voimme tehdä sellaisen johtopäätöksen, että Pahkasika on onnistunut tavoitteissaan.”

Vaikka lehden käyttämä painotekniikka parani 1980-luvulle tultaessa, lehden asenne säilyi samanlaisena alusta loppuun asti.

2000-luvun taitteessa Internet vaikutti painettuihin lehtiin, ja myöhemmin sosiaalinen media oli murtamassa yhtenäiskulttuuria, syntyi kuppikuntia ja kuplia. Somen kautta huumorin kuluttaminen alkoi muuttua. Tilalle tuli nopeasti ja helposti kulutettavia meemejä, kuvia ja videoita: kulttuurin kuluttajista tuli samalla tuottajia. Samalla närkästyminen ja paheksuminen siirtyi nettiin.

Vielä vuonna 2015 julkaistiin joukkorahoituksen kautta kustannettu juhlanumero eli järjestyksessään numero 79.

Kulttuuri(ryyppy)reissu Lahteen

Pahkasian toimitus tutustui Lahteen tutun kaavan kautta. Jutun alku painottui kuvailemaan toimituksen toilailuja eri ravitsemusliikkeissä. Tyyli oli perinteinen ryyppyreissutarina, eli milloin ja missäkin ryypätään ja milloin mistäkin herätään. Varmaan aika tuttua monelle entiselle nuorelle. Useat nykynuorethan ei tuollaista elämäntapaa ole kokeneet. Ehkä hyvä niinkin…

Itsekin muistan jutun tuolta ajalta, taisi tuo samainen numero löytyä myös meiltä. Vaikka sen ikäisenä jutut menivät ns. ohi, Lahti-juttu oli jäänyt mieleen. Olikin mukava palata sen pariin lähes neljäkymmentä(!) vuotta jutun ilmestymisen jälkeen.

Oikeastaan neljässä kymmenessä vuodessa moni asia on muuttuneet verrattain vähän. Toki siihen voi vaikuttaa, että itse on elänyt tuolloin, jolloin muutoksia ei ehkä niin hyvin havaitse: tunnistankin artikkelista hyvin sen Lahden, jota siinä ruoditaan. Nykyaikaan verrattuna aiheet ja aiheiden painotukset ovat muuttuneet, mutta kokonaiskuvassa haasteet ovat pysyneet ja tulevat pysymään.

Jutun lajityppi lienee satiiri, jossa stereotypioilla, liioittelulla ja kärjistyksellä on tärkeä osa sanoman perille viemiseksi. Satiiri ja parodia on vaikeita lajeja. Nykyisin etenkin sosiaalisessa mediassa on helppo tarttua yksittäisiin sanoihin ja ilmaisuihin, jolloin käsiteltävän asian ydin, kokonaisuus, hautautuu ”yleisön” paheksunnan alle. Toimintamalli korostuu nettikeskusteluissa.

Kaupunkia ruoditaan

Artikkelin puolessa välissä päästäänkin sitten itse asiaan: Lahden mielenmaiseman ja maiseman ruotimiseen. Liekö kirjoittajilla astetta tuhdimpi krapula, kun Lahtea ei helpolla päästetä. Lahti-kierros on jaettu eri teemoihin, ja seuraavassa nostan tekstistä poimintoja.

Ensin perataan kaupungin väestö. Lahdessa on 95 000 asukasta, joista suurin osa haluaisi pois, eikä siitä heitä voi moittia. Sotien jälkeen viipurilaiset (karjalaiset) pistivät etelähämäläisessä ”maailman vilkkaimpien nukkujien” kaupungissa hösseliksi: Ei aikaakaan kun lahtelaiset jäivät sivustakatsojaksi tulijoiden bisneksen pyörteissä; sehän lahtelaisia harmitti (lehdessä oli toinen sana tälle, tässä se on korvattu korrektimmalla ilmaisulla, toim. huom).

Sitten onkin vuorossa ”Business city”, jolla haluttiin antaa vaikutelma vireästä ja dynaamisesta liike-elämän keskuksesta. Pahkasian toimitus ei ollut vakuuttunut: esimerkiksi pimeän pullon ostaminen ulkopaikkakuntalaiselle kiven takana. Pullo piti hakea naapuripitäjästä.

Väkeäkin muuttaa paikkakunnalta samaa tahtia kuin sitä saadaan katteettomilla lupauksilla: paikkakunnalle jäävät vain epäonnistuneet hylkiöt.

Lahti tunnetaan hyödyttömiksi käyneistä radiomastoistaan, sekä myös kolmesta – kaupungin siluettia pilaavasta – toinen toisiaan suuremmista ja rumemmista hyppyrimäistä. Tosin niitä ei kuulemma voitu käyttää valmistumisen jälkeen, sillä kellekään ei tullut mieleen, että maassamme saattaa joskus tuulla. Urheilurakentamiselle on tyypillistä monumentaalisuus, suureellisuus, tuhlailevaisuus ja tavallisten kuntoilijoiden unohtaminen. Suurhallikin rakennettiin messuja varten. Pahkasika mainitsee, että espoolaiset teekkarit tempaisivat 80-luvun alussa: he onnistuivat ravintola Mustassa kissassa keskustelemaan keski-ikäisen lahtelaismiehen kanssa 3,5 minuuttia ennen kuin hän mainitsi Salpausselän kisat.

Lahtelaiset kerskuvat olevansa Suomen amerikkalaisin kaupunki ja Suomen Chicago, millä tietysti viitataan kaupungin väkivaltaiseen maineeseen. Jos tätä ei usko, saa lahtelaiselta turpaan. Nykyinen nuoriso on edeltäjäänsä laiskempaa; toista oli kultaisella 70-luvulla. (Toimitus huomauttaa, että nykynuoriso taitaa olla tässä suhteessa ennätyslaiskaa?)

Pahkasian toimitus analysoi syitä Lahden levottomaan elämisentapaan: A) Taloudellinen alamäki. B) Juurettomuus, joiden juuret ovat läpikulkumeiningillä elävien asukkaiden näköalattomuus. C) Painajaismaiset lähiöt. D) Päättäjien läpiajama harhakuva menestyvästä ja vauraasta Lahdesta. Ulospäin epätoivoisesti tyrkytetty kiiltokuva, johon ei usko kukaan muu kuin lahtelaiset. Köyhtyvät ja työttömyyden uhkaamat lahtelaiset luulevat, että oikean lahtelaisen on oltava tuon markkinamiesten haavekuvan kaltainen. Kun tuo kuva ei tunnu millään sopivan tavallisen kaupunkilaisen omakuvaan, alkaa tyyppiä hatuttaa ja raskaasti.

Artikkelin loppupuolelle on säästetty yhteiskunta-analyysin keskeisin piirre eli kaupungin sijainti. Lahti on maantie-, rautatie- ja vesiliikenteen solmukohdassa. Eli Lahdesta pääsee nopeasti pois. Tosin läpiajoliikennettä on kautta aikojen pyritty jumiuttamaan, sillä ohikulkijoilta saisi niistettyä turistimarkkoja. Muita syitä ei kaupungissa ollut pysähtyä. Ohitiekin oli kuulemma sijoitettu niin että se sijoitettiin ”piiloon” etelästä kaupunkiin tulevilta (ohitie oli kaupungin itäpuolella, kun sisääntulotie oli vielä tuolloin nykyinen Vanha Helsingintie eli lännemmässä, toim. huom.)

Ongelmia oli myös runsaat liikenneympyrät, viitteellinen opastus (Pahkasian mukaan eksytteet, eivät opasteet), holtittomat ryhmittäytymiskäytännöt. Pahkasian toimittajat olivat aikaansa edellä: asemien sijaintia eri puolella kaupunkia pidettiin hankalana; matkakeskus saatiin vasta vuonna 2016.

Ai niin, se kaupungin vaakuna? Onko se ruori, seitsemästä kohtaa vuotava rengas vai täytekakku, jonka sivuihin on tyrkitty kynttilöitä?

Imago – kaikki kaikessa?

En tiedä miten aikanaan artikkeliin on suhtauduttu. Ehkä kaupungin isät ja äidit ovat kurtistelleet kulmiaan moiselle. Artikkeli on hyvä aikakapseli, joka tarjoaa mennyttä aikaa niin kirjoitustyylinsä kuin ajankuvankin myötä.

Turha kuitenkaan sitä Lahdelle naureskelua on jättää muille, mm. Lahtiblogi on kunnostautunut piikittelemään kotikaupunkiaan, kaikella rakkaudella. Jopa kaupunginjohtajakin Jyrki Myllyvirta osallistui Lahtiblogin (taide)näyttelyyn, jossa Lahtea käsiteltiin ironiseen sävyyn. Ajat ovat siltä osin muuttuneet.

Lahdessakin on uskallettu tuoda esille ”rosoisuutta”. Identiteetti koostuu monista palasista ja negatiivisia asioista, joita on turha yrittää piilotella tai vähätellä, mutta yhtälailla turha niitä on myöskään paisutella tai romantisoida.

Yhteisön tapa käsitellä asioita kertoo sen kypsyydestä (aivan kuin yksilöidenkin).

Terveellä huumorintajulla pääsee jo pitkälle, sillä klisee kuuluu, että hyvää se on huonokin huomio.

Artikkeli on alunperin julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 1/2025