Kevään ja kesän aikana olen seurannut työmatkani varrella sijainnutta Paskurinojan kunnostustyömaata Ajokadun ja Launeen Citymarketin välisellä alueella. Paikalla on pyörinyt monenlaista maansiirtokonetta, mutta hiljattain koneet olivat hävinneet.
Eräs kaunis sunnuntaipäivä päätin käydä katselemassa tarkemmin työn tuloksia. Ja oikein hyvältähän se näytti. Uomaa oli avattu ja reunoille aseteltu kiviä ja istutuksia. Tällainen vesialueiden korostaminen piristää mukavasti, erityisesti ankean arkkitehtuurin ja asfalttikenttin puristuksissa. Kunhan kasvillisuus pääsee kukoistamaan, luulen että alueesta tulee entistäkin viihtyisämpi.
Lahden Paikat -kirjassa (Marjukka Laapotti, 1994) kerrotaan että Paskurinoja saa alkunsa Lotilasta laskien Porvoonjokeen. Rinnakkaisnimiä ovat mm. Lotisevanoja ja Ruopanoja. Perimätiedon mukaan oja on aina ollut sameaa ja likaista ”kautta aikain”, mistä nimikin.
Pohjoiselta Liipolankadulta kuvattuna.Paskurinoja sukeltaa putkeen, mistä se tulee esille vasta Uudenmaankadun kohdin tontin toisella puolella.
Kaupunkiympäristössä tällaisia projekteja soisi enemmänkin toteutettavan.
Päivitys 20.8.2023
Kuljin lauantaina 19.8.2023 Pohjoista Liipolankatua ja samalla tulin katsahtaneeksi Paskurinojan tilannetta. Se näyttikin oikein hyvältä. Ojan reunukset olivat saaneet vehreää kasvustoa ja vesi virtasi iloisesti. Kuten totesinkin, kasvillisuuden lisääntyessä, ojasta on muodostunut oikein piristävä keidas ajoratojen keskelle. Ainakin sorsat ja västäräkit näyttivät nauttivan ojan antimista.
Otsikolla ei viitata juoksukilpailuihin vaan sitä käytetään rautatieliikenteen yhteydessä, ja oikeastaan se on myös kutsumanimi eräälle rautatieharrastamisen muodolle.
Kuten sanottu, rautatiet tarjoavat laajan skaalan erilaisia harrastamisen muotoja. Yksi tällainen on Pohjois-Amerikassa (Yhdysvalloissa) pääasiassa vaikuttava ns. ”street running” -ilmiö. Sillä tarkoitetaan kadulle tai katutilaan rakennettua rautatietä, jossa junat kulkevat muun liikenteen seassa. Ilmiö tuntuu kiinnostavan alan harrastajia, niin myös minua. Jostain syystä aihe on kiinnostava ja Facebookiin on perustettu harrastusta varten ”American street running” -ryhmä. Olen julkaissut siellä tässäkin jutussa olevat kuvat Lahden Niemestä. Lisäksi YouTubesta löytää runsaasti aiheeseen liittyviä videoita. ”Street running” on myös pienoisrautatiedioraamassani, johon olen rakentanut rautatien teollisuusalueella sijaitsevalle kadulle. Alla kuva.
Suomessa street running -termille ei ole oikein selvää suomenkielistä vastinetta, sillä ilmiö on Suomessa harvinainen. Sanayhdistelmä voisi kääntyä esimerkiksi muotoon ”kadulla kulkevat junat” tai lyhyemmin ”katurautatie”. ”Katujunasta” tulee mieleen traktori, joka on naamioitu veturiksi, jonka perässä on kumipyöräisiä vaunuja kuten Lahden Puksu. Esimerkiksi ”katurata” tai ”katuajo” viittaavat enemmän moottoriurheiluun.
Suomessa katutilassa olleita ja osittain katuja pitkin kulkevia rautateitä on ollut Helsingissä ainakin Katajanokalla, Sörnäisissä ja Ruoholahdessa. Esimerkiksi Helsingin Kauppatoria halkoi Katajanokan satamaan johtanut rautatie. Siitä on vielä pieni pätkä nähtävillä. Viimeiset tällaiset teollisuusradat purettiin viimeistään 1990-luvun aikana. Suomessa on ollut yhdistettyjä maantie- ja rautatiesiltoja, jossa autot ja junat käyttivät sillan samaa kantta. Tietenkin eri aikaa, niin että autot väistivät junaa.
En ole varma miksi juuri Yhdysvalloissa ilmiö on vahva. Luultavasti siihen on useita syitä. Ehkä siksi että siellä on leveät kadut. Monesti teollisuutta muodostuu jo rakennetun ympäristön sisälle, joten radat täytyy rakentaa katuja pitkin. Ehkä yksityisten maanomistajien oikeuksilla on vaikutuksia ratojen rakentamiseen? Vaikea sanoa.
Niemen raiteet
Lahdessa lähelle ”street running” -ilmiötä päästään Niemenkadulla. Kadun ylittää kolmet raiteet (Kuva 1), joista kaksi menevät polttimolle. Kolmas eli pisin raide on entisen vaneritehtaan raide ja se kulkee Niemenkadun lisäksi Tervatehtaankadun yli. Rata kulki vaneritehtaan lastauslaiturille.
Aiemmin Niemenkadun ylitti viisi raideparia, joista kaksi on purettu vuosikymmeniä sitten. Toinen meni vaneritehtaan tontille ja toinen jatkui Niemenkatua ja rantaa seuraten Rauma-Repolan tehtaille sekä aivan Lahden keskustaan Rauten tontille. Nykyisin raiteista vain yksi on käytössä, Polttimon tehtaan sisäpihalle vievä, jossa lastataan mallasohraa Venäjälle vietäväksi. Sodan takia kuljetukset ovat toistaiseksi jäissä ja vuonna 2023 tehdas siirtyy Kujalan, joten rautatiekuljetukset Niemeen loppuvat. Polttimon toinen raide ollut viljan tuontia varten, mutta sittemmin kaikki vilja on kulkenut rekkakuljetuksin. Kolmas raide (Kuva 2 ja kuva 3) on ollut UPM-Kymmenen vaneritehtaan (v. 1925-70 Fennia Vaneri Oy) lastauslaiturit.
Tehdasrakennukset purettiin muutama vuosi sitten uuden asuinalueen tieltä. Rata kulkee edelleen aivan UPM Biocompositesen toimistorakennuksen editse päättyen hiekkakenttään.
Kuva 1 (v. 2022): Polttimon edestä kuvattu Niemenkadun ja Aniankadun yli Mukkulan ratapihan suuntaan. Vasemman puoleisin rata menee tehdasalueelle, keskimmäinen viljan purkuvarastoon ja oikean puoleisin entiselle vaneritehtaalle.Kuva 2: Vaneritehtaan entinen raide ylittää Niemenkadun ja Tervatehtaankadun sekä toimistorakennuksen piha-alueen. Tällä raiteella kulkenut veturi/juna voitaneen Suomen oloissa luokitella ”street running”-osastoon. Kuva 3: Entinen vaneritehtaan raide päättyy hiekkakenttään.
En usko että edellämainittu ”street running” -aihe sinänsä on monellekaan kiinnostava. Laajemmassa kontekstissa Niemenkadun seutu ja sen varrella olevat rakennukset ja väylät liittyvät lahtelaiseen rautatie- ja teollisuushistoriaan. Alue tullee muuttumaan radikaalisti ja teollisuuden ja rautatien merkit tulevat häviämään.
Mukkulanrata otettiin käyttöön vuonna 1954 ja todennäköisesti sen käyttö loppuu vuonna 2023. Radan ainoa käyttäjä Wiking Malt siirtyy ensi vuonna uusiin tiloihin Kujalaan ja alueelta puretaan lähes kaikki teollisuusrakennukset asuinrakennusten tieltä.
Todennäköisesti Mukkulanrata ensin suljetaan (viimeistään vuonna 2023) ja lopulta puretaan sekä luultavasti muutetaan kevyen liikenteen väyläksi. Nyt on viimeisiä hetkiä käydä tallentamassa katoavaa teollisuushistoriaa. Radan viimeisten vuosien tallentamisessa on erityisesti kunnostautunut lahtelaisharrastaja Jarno Piltti, jonka kuvia vaunut.org-sivustolla.
Teivaan voimalaitoksen raide
Aiemmin Lahdessa on ollut useita satoja metrejä asfaltissa kulkevaa rautatietä. Vesijärven satamaan johtavan rautatien varteen valmistui 1960-luvun lopulla Teivaanmäen voimalaitos. Se käytti mm. polttoöljyä, jonka purkua varten laitoksen yhteyteen rakennettin öljynpurkuhalli. Halliin rakennettiin raiteet, jonka vaihde sijoitettiin Salpausselän seisakkeen jälkeen (kuva 4). Vuonna 1981 valmistui urheilukeskukseen Suurhalli ja sille paikoitusalue. Koska rautatiekuljetuksia piti jatkaa, parkkipaikkaa jäi halkomaan voimalaitoksen pistoraide. Lahden karttapalvelun ilmakuvassa vuodelta 1986 näkyy kuinka raide kulkee autoja täynnä olevan parkkipaikan keskeltä. Rataa kulki asfaltissa lähes 300 metriä, johon sisältyi kaksi tasoristeystä, Salpausseläntiellä sekä Teivaalaan johtavan tiellä (nyk. Teivaankatu). Rata katkaistiin kun suurhallin jatkoksi alettiin rakentaa uutta messuhallia ennen 1990-luvun puoliväliä. Suurhallin lisäosa valmistui vuonna 1994. Halli on edelleen olemassa ja se on nähtävillä Google Street viewissä.
En tiedä kuinka paljon radalla oli liikennettä, enkä ole juurikaan kuvia nähnyt liikenteestä. Toukokuussa 1991 raiteella oli esiteltävänä Lahden rautatieharrastajat Topparoikka ry:n kunnostama muistomerkkiveturi ”Risto” eli Tr1 1047. Markku Meriluodon ottamassa kuvassa näkyy hyvin paikoitusalueen ruudut.
Kaikki alla olevat kuvat ovat elokuulta 2005. Nykyisin rata päättyy ennen Salpausselänkatua, ja kiskot on asfaltoitu Suurhallin paikoitusalueen alle.
Kuva 4: Vaihde Teivaan voimalaitokselle, jonka jälkeen Salpausseläntien tasoristeys. Taustalla näkyy vaalean sininen purkuhalli, jonka läpi raiteet kulkivat.Kuva 5: Tästä satamarata jatkui Jalkarannantielle asti, kunnes osuus purettiin vuonna 2006.Kuva 6: Suurhalli ja sen takana messuhalli, jonka sisäänkäynti korostuu lasilla ja punaisella tehostevärillä. Kuvan oikeassa laidassa näkyy purkuhalli. Raiteiden välinen rako on täytetty kumitiivisteellä. Kuva 7: Messuhallin sisäänkäynnin edestä kuvattu Salpausselän suuntaan. Paikoitusalueen asfaltin päällä näkyy vuoden 1997 World Gamesin asfaltoitu rullaluistelurata.
Kesällä 2025 asfaltin alla olleet pölkyt ja raiteet purettiin.
Artikkeli on julkaistu 30.5.2022, päivitetty 21.5.2023 – Teivaan voimalaitoksen raide
Eräänä kevätpäivänä suuntasin jälleen Etelä-Lahteen katselemaan paikkoja. Juttua voitaneen pitääkin jatkona Launeen sorsalampi -artikkelilleni, jossa kerroin viimeisimmän puistovierailun annista. Muutama päivä tästä suuntasin vuoden tauon jälkeen Hennalan hulevesialtaille. Siitä kirjoitin jutun otsikolla Kevätretki Hennalaan. Vuodessa Hennalan entisen varuskunta-alue on saanut uusia katuja, ja myös useat alueen rakennukset ovat kunnostuksen alla tai saaneet uudet käyttäjät.
Hulevesialtailla vesi virtasi iloisesti altaasta toiseen, edelliseen kertaan sillä erotuksella, että nyt paistoi aurinkokin lämmittäen ilmaa oikein keväiseksi.
Hulevesiallas Hennalassa toukokuussa 2022.
Hulealtailla käyskennellessäni mieleeni muistui päivän parin takaa Yle uutisten juttu (purosta oli kirjoitettu jo vuonna 2019) Imatran kaupunkipurosta. Patojen poistaminen koskista on ollut terve suunta, kuin vesialueiden muuttaminen lähemmäksi luonnonmukaista tilaa. Kuten sorsalampeen istutettujen karppien kohdalla, Imatran kaupunkipuron taimenet pitävät vesialuetta ”puhtaana”, ja kuten jutussa sanotaan, että ”puroon on kaikkinensa muodostunut toimiva ekosysteemi.”
Hulealtailla kierrellessä mieleeni juolahti, voisiko niiden ympärille rakentaa(!) samantyyppiset olosuhteet esimerkiksi karpeille (tai kenties ruutanoille) kuin Imatralla on tehty taimenille. Näin kaupunkiseudulle muodostuisi oma rikas ekosysteemi, joka ”toisi luonnon” lähemmäksi kaupunkilaista. Hennalasta kävelin Launeen keskuspuistoon. Tapparankadun alitettuani ja entistä kevyen liikenteen väylää kulkiessani tajusin että puistoalueen kaakkoisnurkassa on edelleen pusikoitunut kaistale, suorastaan ryteikkö, jossa näytti olevan lätäköitä sekä monenlaista kasvustoa. Ja valitettavasti roskia. Ehkä ihmisen auttavan käden toimesta kaistaleesta saisi muokattua jokseenkin luonnonmukaisen paikan, johon voisi sijoittaa puroja ja pieniä lammikoita sekä kulkemista varten polkuja siltoineen?
PÄIVITYS 9.3.2023 Koteihin jaettu Lahden kaupungin kaavoituskatsauksessa (2023-25) oli juttu Launeen keskuspuistossa otsikolla ”Launeen keskuspuistoa suunnitellaan entistä monipuolisemmaksi”. Jutussa mainitaan mm. ”Luonnon monimuotoisuutta lisätään niittymäisillä alueilla, kosteikoilla ja monipuolistamalla kasvivalikoimaa.”
Launeen keskuspuisto. Alue on merkitty punaisella. Kuvakaappaus: Lahden kaupungin karttapalvelu – ilmakuva vuodelta 2021
Kuuden viikon sairasloma sormivamman takia avasi mahdollisuuden kaikenlaiseen puuhasteluun kuten lähimatkailulle. Spontaanisti syntynyt alkukesän lähikaupunkitrilogia koostui Kotkasta, Riihimäestä ja Heinolasta. Kelit suosivat ja muutenkin päiväretkien annit olivat kohdallaan. Lähiretket ovatkin trendikkäitä olosuhteista johtuen; joten kerrankin olen muodin aallonharjalla. Vaikka artikkelin aihe ei sinänsä liity Lahteen, pyrin löytämään jokaisesta kaupungista Lahti-kontekstin, ja muihin kaupunkeihin tutustuminen syventää myös omaa kotiseututuntemusta.
Kevään Lahden sisäisistä retkistä olen kirjoittanut täällä ja täällä.
Artikkeli on julkaistu 26.6.2021, päivitetty 18.4.2022 Hangon ja Mikkelin ja toisen Kotkan reissun raporteilla.
Kotka
Kesän ensimmäinen retki suuntautui Kotkaan ja tarkemmin sanottuna Merikeskus Vellamoon. Kotkassa olin aiemmin käynyt kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran Arto Tolsa Areenalla katsomassa FC Lahden ottelun KTP:ta vastaan (vai oliko joukkue tuolloin KooTeePee?) joskus 2000-luvun alussa. Toinen reissu suuntautui myöhemmin museojunalla Sunilaan ja Mussalon satamaan.
Tälläkin kertaa matkustin junalla vaihtaen Kouvolassa vaikka suorakin yhteys olisi onnistunut. Kouvolan asemalla fiilistelin mm. ratapihaa sekä hiljattain kunnostettua muistomerkkihöyryveturia ”Ruuhvelttia” (Tk3 859). Pienen odottelun jälkeen Kotkan juna saapui (poikkeuksellisesti) laiturille 9 ja matka saattoi jatkua. Kouvola-Kotka-rataosuus on peruskorjauksen alla, joten alkumatka köröteltiin työmaan läpi. Kotkaankin tullessa junanmatkustajaa tervehti laajat tietyöt, joilla on epäsuoria vaikutuksia myös junan käyttäjälle.
Kotkassa on tyylikäs punatiilinen asemarakennus. Jatkoin kuitenkin junan pääteasemalle eli satamaan. Silmäilin tyhjää ratapihaa. Kantasatamastakin on kiskot purettu lukuunottamatta Kotkamillsille johtavaa raidetta: rautatieliikenne oli vähentynyt huippuvuosista satamaan ja sen teollisuuslaitoksiin. Yhdellä raiteella oli sentään muistomerkkiveturi Vr1 667 vaunuineen muistutuksena teollisuuden vaikutuksista kaupungin kehittymiseen. Ehkä samanlainen nähtävyys saadaan joskus Lahden satamaan. Kuvasin vielä kantasataman tasoristeykset, jonka jälkeen suuntasin Vellamoon, joka oli retken pääkohde.
En ollut etukäteen tutustunut kovinkaan tarkkaan museon näyttelyihin. Aloitin kierroksen Mosaiikki-tilasta, joka sisälsi paljon paikallishistoriaa. Tahdon! Rakkauden tarinoita ja Lasia kaikille – Karhula 1889–2009 olivat myös kiinnostavia kokonaisuuksia. Merikeskuksen runkona toimii merenkulkuun liittyvät näyttelyt, joissa riittikin tutustumista. Paljon asiaa laidasta laitaan ja kaiken kaikkiaan Vellamo tarjosi havainnollistavia esillepanoja, laadukasta ja monipuolisesti tietoa merenkulusta ja merenkulun historiasta. Aiheen parissa sai helposti menemään useita tunteja. Autenttinen esineistö, pienoismallit sekä muu aineisto tuki kokonaisuutta mainiosti. Hauskinta antia oli hyttirekonstruktiot, jotka toivat mieleen monenlaisia muistoja ruotsinlaivoilta. Söin lounaan Vellamossa, jonka jälkeen lähdin keskustaan – pienen mutkan kautta; seurailin teollisuusraidetta Kotkamillsille asti. Vellamon viereisellä tontilla oli käynnissä uuden tapahtumakeskuksen rakentaminen; alue tulee muuttumaan radikaalisti. Kantasataman rakennushankkeista enemmän täällä.
Kotkan kaupungintalo.
Kotkan keskustassa en ollut siis aiemmin käynyt. Se vaikuttikin oikein viihtyisältä. Kaupungintalossakin oli jotain mahtipontisen viehättävää. Huomionarvoista oli se, että pyöräilykulttuuri tai pyöräliikenne oli Lahteen verrattuna vasta apupyöräasteella. Ihmiset sen sijaan vaikuttivat avoimemmilta kuin Lahdessa, mikä oli tietysti hämmentävää. Ensimmäinen spontaani keskustelukin syntyi jo Vellamoon mennessä. Samanlainen hyväntyylinen jutustelu jatkui asiakaspalvelutilanteissakin. Keskustassa join terassilla oluen ja samalla seurasin tien toisella puolella käynnissä ollutta rakennuksen purkua. Lämmintä oli.
Vahva suositus Merikeskukselle (ja Kotkalle), erinomainen ja runsas perusnäyttely kiinnostavasta aiheesta.
Riihimäki
Toisen lähimatkani toteutin viikon kuluttua Kotkan reissusta; matkasin G-junalla Riihimäelle. Riihimäki-junamatka on aina kiinnostava, onhan tällä rautatieosuudella paljon vielä käytössä olevia asemia tai asemalaitureita eli henkilöliikennepaikkoja. Tosin asemarakennukset ovat yksityisomistuksessa ja kaikki sivuraiteetkin on purettu lukuunottamatta Järvelää.
Taidemuseo ja poliisi Riihimäellä.
Asemalta suuntasin Riihimäen Taidemuseoon. Olin ensimmäistä kertaa tässäkin museossa. Se sijaitsi samassa rakennuksessa poliisilaitoksen kanssa, joten ilmeisesti nykyisen taidemuseon tiloissa oli toiminut aiemmin jonkun sortin virastotalo. Museossa oli kolme näyttelyä. Väriä, väriä! Kohti puhdasta palettia -näyttely oli suomalaistaiteilijoiden runsas(värinen) näyttely. Mirika ja Seppo Hilpon kokoelma oli mielenkiintoinen, erityisesti jäi mieleen Helmi Kuusen tyylikkäät piirustukset sekä Paul Osipowin grafiikka, joista jälkimmäisestä tuli mieleen Lahden oma Kylän portti. Kolmas oli romanikulttuuriin keskittyvä näyttely. Tiivis näyttely avasikin hyvin romanikulttuuriin kuuluvia tapoja ja perinteitä sekä myös yhteiskunnallisia kipupisteitä.
Lähtiessäni ostin vielä museokaupasta Heikki Marilan kirjan Karttoja. Marilan maalauksissa on karttamaisia elementtejä, ja hän käyttää teoksissaan asuinlähiöiden nimiä. Marila on lahtelaissyntyinen. Mainittakoon myös se, että hiljattain Lahden kaupunginmuseon virasta eläkkeellä jäänyt Timo Simanainen toimi aikoinaan Riihimäen taidemuseon johtajana.
Näyttelyn jälkeen suuntasin keskustaan. Jotain viehättävää Riihimäessäkin on. Keskustassa on paljon vanhoja ja komeita rakennuksia, ja rakennusten mittasuhteet ovat inhimillisiä, ja keskustassa on ison kaupungin tuntua.
Heinola
Kolmas reissu taittui linja-autolla Heinolaan. Heinolassa oli tullut käytyä ahkeraan edellisenä kesänä, kun tein purkutöitä Lyseonmäen koululla. Nyt oli matkavarustus (ja mieli) kevyempi.
Bussista jäin keskustasta, josta suuntasin taidemuseoon. Ensimmäistä kertaa, ja sen takia myös kävelin ensin rakennuksen ohi. Taidemuseon osoite on Kauppakatu 14 ja museon tilat ovat vuonna 1830 valmistuneessa kauppias Alexander Toropoffin (1790–1852) empiretalossa. Käynti talossa oli jo itsessään miellyttävä kokemus, mikä sai mielikuvituksen lentoon ajassa taaksepäin. Vaihtuvana näyttelynä oli sarjakuvataiteilija Kati Rapia – Voimia -näyttely. Sarjakuva kertoi ”purkamisesta, linnuista, hotellista ja tulevaisuudesta”. Pysyvästi esillä on Ministeri P. J. Hynnisen Taidesäätiön kirjasto sisältäen 4000 nidettä.
Myönnettäköön, että jostain syystä sekoitin Taidemuseon ja kaupunginmuseon (olin kyllä selvinpäin eikä hellekään ollut ehtinyt sekoittaa päätäni). Kaupunginmuseon rakennus oli samalla kadulla numerossa 14, Taidemuseo numerossa 4. Sekoiluni jälkeen löysin lopulta kaupunginmuseoon.
Alkuperäinen matkan tarkoitus oli mennä tutustumaan Made in Heinola -näyttelyyn, joka oli siis kaupunginmuseossa. Rakennus oli alun perin kauppias Ulrik Lindholmin (1825–90) koti ja sittemmin toimi kaupungin Raatihuoneena 1898–83. Vanhaa tyyliä ja henkeä huokuva tämäkin rakennus.
Kyltti näyttelyssä Made in Heinola.
Made In Heinola oli rakennettu niin että kävijä tutustuu Heinolaan ensimmäisistä asutuksen merkeistä aina nykypäivään eli siis kronologisessa järjestyksessä. Jokaisessa huoneessa on jokin teema tai useampi, joiden kautta avataan myös kokonaisuutta ja tietyn henkilön tai tapahtuman kautta.
Heinolassa on ollut merkittävää kylpylätoimintaa ja samoin Reuman sairaala oli tunnettu, kunnes toiminta loppui 2010. Nykyisin alue on määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Heinolassa on ollut runsaasti teollisuutta ja on edelleen, erityisesti puuteollisuutta. Aikoinaan maan kuulut James-farkut ovat lähtöisin Heinolasta.
Heinolassa on paljon säilyneitä vanhoja rakennuksia. Esimerkiksi Heinolan pienoismallin 1910–luvun kohteista saa lisätietoa napin painalluksella. Filminkatselu- ja audiopisteessä historia tulee eläväksi ja lukuisat esineet tukevat tekstien informatiivisuutta luomatta ähkyä. Huonerekonstruktiot kuten 70-luvun keittiö, tuovat syvyyttä kokonaisuuteen. Kerrassaan hienosti rakennettu näyttely, joka avaa Heinolaa ja sen historiaa kiinnostavalla ja innostavalla tavalla.
Kaupunginmuseossa oli myös näyttely ARA. Kauneutta koteihin Arabialta 1936-50. Paljon oli kuppia ja kulhoa esillä.
Lähtiessäni kiittelin erinomaisesta Heinola-näyttelystä. Se tekikin vaikutuksen ja jäin pohdiskelemaan sen antia pitkäksi aikaa. Samanlainen paikallishistorian esillepano myös Lahteen!
Heinolassa jyrähtää?
Museokierroksen jälkeen kävin vesitornissa eli Cafe Tornissa kahvilla ja ottamassa maisemakuvan Heinolasta. Sen jälkeen suuntasin tietenkin Lintuhoitolaan. Monenmoista tipua, värikästä ja äänekästä, mutta vaatimattoman oloinen Kaapo-korppi teki suurimman vaikutuksen. Hieno lintu.
Onnettomuudessa loukkaantunut Kaapo oli hoidossa. Ruoka mielessä…
Lintujen jälkeen kävin katsastamassa Heinolan ratapihan. Kuvasin Heinolan radan päätepisteen, josta oli aikomus jatkaa rataa Mikkelin, kenties kauemmaksikin.
Jatkuuko rautatie tästä joskus Savoon asti?
Ratapiharetken jälkeen nautiskelin kahvin ja pullan Saippuakahvilassa.
Ennen lähtöä kävin Tommolankadun sillalla kuvaamassa Lahdesta saapuvan tavarajunan. Näin oli Heinola-päivä pulkassa ja hyppäsin linja-autoon numero 72.
Kotka 9.3.2022
Kipakka talvisää saatteli minut toisen kerran Kotkaan puolen vuoden sisällä. Kohteena tällä kertaa Maretarium ja kulkuneuvona tietenkin juna. ”Kalamuseossa” oli runsaasti suomalaisia järvi- ja merikaloja sekä muita vedeneläviä, joista mieleenpainuvimmat olivat Vesijärven ankeriaat. Jos haluaa oppia uutta suomalaisista kaloista ja järvistä, kannattaa suunnata Maretariumiin. Kiinnostavan aiheen parissa sain pari tuntia kulumaan helposti. Talon Itämeri-allas oli remontissa, jota on tarkoitus palata katsomaan kesällä. Sinnne sijoitetaan myös iso sampi, niin iso, ettei se ollut mahtunut muihin altaisiin vaan oli sijoitettuna piiloaltaaseen.
Joukossa Vesijärven ankeriaita…
Ennen kaupungista poistumista kävin syömässä ravintolassa, joka sijaitsi idyllisessä puutalossa. Erityismainintana erinomaiset paistetutperunat.
Hanko 3.4.
Hangon reissu olikin sitten hieman erikoisempi. Junalla tässäkin tapauksessa kuljettiin, tosin höyryjunalla. Osuuskunta Lahden Seudun Kulttuuri- ja Elämysmatkailu järjesti teemallisen elämysmatkan aiheella 1918 sisällissotamme saksalaisten maihinnousun vuosipäivä. Matkaan kuuluivat esitelmät junassa sekä opaskierrokset Hangossa. Esitelmöitsijöinä olivat toimittaja Tapani Ripatti ja tutkija (FM) Janne Ridanpää. Junassa oli myös tarjolla lounasta ja kahvila. Junan veturina oli legendaarinen Ukko-Pekka eli Hr1 1009 (Höyryveturimatkat1009 Oy) ja kalustona oli eri-ikäisiä matkustajavaunuja (kuten ns. sinisiä vaunuja) sekä muita huoltoon tarkoitettuja vaunuja. Matka Lahdesta Hankoon kesti lähes neljä tuntia, juna pysähtyi Riihimäellä, Hyvinkäällä ja Karjaalla. Matka Hyvinkäältä Hankoon tarjosi mielenkiintoisia näkymiä, enhän ollut koskaan matkustanut rataosalla. Karjaalta Hankoon oli käynnissä radan sähköistäminen, joten ehkä tulevaisuudessa Helsingistä pääsee henkilöjunalla suoraan Hankoon.
Hankoon saavuttuamme ensi töikseni kuvasin aseman ja ratapihan sekä sataman raiteita. Tämän jälkeen suuntasin keskustaan, jossa törmäsin jälleen sattumalla myös elokuvateatteriin. Koska oli sunnuntai, paikat olivat pääasiassa kiinni. Hangosssa on idyllinen kävelykatu, jota reunustavat matalat rakennukset.Keskustassa mäen päällä olivat vesitorni sekä kirkko. Mäeltä laskeuduin rantakiville, jossa käyskentelin aikani. Tämän jälkeen kävin syömässä erinomaisen korvapuustin idyllisessä kahvilassa, joka sijaitsi vanhassa puutalossa (sekin, kuten Kotkassa).
Näkötorni ja kirkko hallitsevat Hangon silhuettia.
Paluumatka sujui oikein mukavasti, ja Lahden asemalla oli vielä kuvattava Ukko-Pekka, josta matkasi kotikaupunkiinsa Kouvolaan.
Mikkeli 13.4.
Juna oli tälläkin kertaa menopelinä. Matka taittui mukavasti lukiessa, mutta Kouvolasta eteenpäin enemmän maisemia ihastellessa, sillä en ollut aikoihin Savon radalla kulkenut. Mikkelissä on tullut käytyä viimeksi 1990-luvulla, jos ei oteta huomioon läpiajoja lyhyinä pysähtymiseen syvemmälle Savoon mennessä. Junasta noustessani kuvasin asemaa, muistomerkkinä toimivan Mannerheimin salonkivaunun, ratapihan ja kivikukon. Kaupungin keskustassa minulla oli vain hataria mielikuvia (nuoresta iästä johtuen, ei kunnosta…). Sukulaisten mökki sijaitsi naapurikunnossa, joten Mikkelikin tuli tuolloin tutuksi. Muistan elävästi traagisen panttivankitilanteen päättymisen Mikkelin torille, jonka jälkiä kävimme katsomassa tapahtuman jälkeen. Nyt kiertelin hieman keskustassa, joka oli pikkukaupunkimainen: matalaa rakennuskantaa ja tyylikkäitä vanhoja rakennuksia sekä hieno kirkko. Ja tietenkin kävelykatu.
Mikkelin kivikukko.
Kierroksen jälkeen suuntasin Taidemuseoon, joka sijaitsi väistötiloissa ostokeskuksen toisessa kerroksessa. Kenen luonto -näyttelyssä oli esillä erittäin kiinnostavia töitä ja antoi jälleen ajattelemisen aihetta – niin tekniikoiden kuin aiheidenkin puolesta. Näyttelystä kerrotaan seuraavaa: ”Maamme kautta aikain laajin luontoa käsittelevä valokuvahanke etsii valokuvasta uudenlaisia työkaluja kestävän kehityksen ja luonnon monimuotoisuuden edistämiseen.
Muisti tarjosi vaikuttavan näyttelykokemuksen
Taiteen jälkeen kävin syömässä ketjuravintolassa, jonka jälkeen suuntasin Päämajamuseolla ja Sodan ja rauhan keskus Muistiin. Molemmat sijaitsivat entisessä keskuskansakoululla, jossa sodan aikana toimi armeijan ylin johto. Muisti kertoo ihmisestä sodassa ja Päämajamuseon perusnäyttely kertoo Päämajan toiminnasta ja sodan johtamisesta sekä sotilaallisella että poliittisella tasolla. Rakennuksessa on Mannerheimin työhuone ja Operatiivisen osaston Maavoimatoimisto sodanaikaisissa asuissaan. Päämajamuseo tarjosi hienon ja vaikuttavan kokonaisuuden, jossa sotiemme kokemukset liittyvät laajempaan kontekstiin, niin ihmillisyyden kuin globaaliuden näkökulmasta.
Elokuvateatterit
Sattumoisin kävelin jokaisessa viidessä kaupungissa elokuvateatterin ohi.
Osuuskauppa Hämeenmaan kaavailema Lahden Aleksanterinkadun ylittävä kävelysilta on herättänyt paljon keskustelua. Viime vuonna sillasta järjestettiin suunnittelukilpailu, josta itsekin kirjoitin täällä. Lopulta neljästä vaihtoehdosta valittiin ehdotus nimeltään Seitti. Siltaa on kannatettu, mutta myös vastustettu, syinä jälkimmäiseen ovat kaupunkikuvalliset seikat sekä myös se, että silta olisi vain yrityksen omistaman hotellin vieraiden käytössä. Etelä-Suomen Sanomat järjesti lukijoilleen äänestyksen sillasta; sitä kannatti 2500 äänestäneestä yli 1600.
Hämeenmaan silta ei suinkaan ole ensimmäinen Aleksanterinkadun ylittävä silta. Vuonna 1896 aloitettiin Loviisa-Vesijärven rakentaminen, mikä antoi mm. Vesijärvenkadun kaarevan muotonsa sekä Aleksanterinkadulle (ja Kirkkokadulle) sillat. Rautatien rakensi yksityinen osakeyhtiö, joten sikäli nyt suunnitteilla olevan kävelysillan tilanne ei sinänsä ole poikkeuksellinen verrattuna 1900-luvun vaihteeseen. Toki sinänsä se ei ole peruste tai puolustus nykyisen sillan rakentamiselle vaikka suunnittelussa on haettu vaikutteita vuonna 1960 puretusta rautatiesillasta.
Vaikka Aleksanterinkatu on ollut aiemmin osana Ylistä Viipurintietä, sittemmin toiminut koko kauppalan ja kaupungin lävistävänä pääväylänä, on sen rooli muuttunut vuosikymmenten saatossa ”pelkäksi” kaupungin pääkaduksi.
Yleisesti tällaisissa tapauksissa on hyvä, että asiasta käydään julkista keskustelua, ja kuullaan argumentteja niin puolesta kuin vastaankin. On myös hyvä pohtia kuinka paljon ja minkälaisia vaikutuksia kaupunkikuvaan ja julkiseen tilaan on yksityisten yritysten hankkeilla, oli kyse sitten mm. yksittäisistä rakennuksista ja rakennelmista tai kokonaisista asuinalueista.
Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto, Lahti-Seura ry:n kokoelma. Sisältö: Aleksanterinkadun-Vesijärvenkadun risteys ja taustalla nk. Möysänsilta ja Loviisan rata 1950-luku.
Aleksanterinkadun rautatiesilta ei ollut ainoa silloisen valtaväylän kanssa risteävä silta Lahdessa. Heinolan rautatie valmistui 1932 ja samalla Joutjärvelle valmistui valtatien (tie muutettiin valtatie 12:ksi vuonna 1938) ylittävä rautatiesilta. Tässä kuvassa (vaunut.org) on ratatyöt käynnissä juuri sillan kohdin. Onko silta rakennettu vasta suurimpien maansiirtotöiden valmistuttua? Joka tapauksessa lähes 50 vuoden ajan tuon kapean ja matalan sillan kautta kulki lähes kaikki alueen itä-länsisuuntainen liikenne. Monet muistelevat tätä paikkaa kapeuden vuoksi hyvinkin haasteelliseksi, ja ilmeisesti kolhuiltakaan ei säästytty.
Heinolan rautatien silta ylittää entisen maantien.Nykyisin tämä osuus Sotkankatua on vain kevyen liikenteen käytössä. Asfaltissa näkyy vanhan tien linja.
