Pitkän tien kulkenut taidemaalari Risto Teräslinna on määrätietoisesti tallentanut Lahtea maalauksissaan 1980-luvulta lähtien, apunaan kuvat ja muistot. Teräslinnan tunteikkaat työt kertovat menneistä hetkistä positiivisessa valossa. Teräslinna kertoo tarinansa.

Varikko jätti jälkensä
Asuin lapsuuteni Lahden veturivarikolla, isäni Tauno Teräslinnan toimiessa VR:n virassa ylikonduktöörinä. Varikolla asuvista kaikki olivat rautatieläisiä ja Mytäjäisissäkin asuvat olivat jollain tavalla tekemissä rautateiden kanssa. Me asuimme varikon kasarmissa aivan radan varrella. Kasarmeissa valtaosassa oli vain huone ja kammari. Varikolle sijoittuvat ensimmäiset 15 ikävuottani. Kun isäni vuonna 1953 jäi eläkkeelle ja se merkitsi meidän perheen osalta muuttoa varikolta pois. Muutimme Okeroistentielle Sopenkorveen. Olisin nähnyt entisen kotimme joka päivä ohi mennessä niin tahtoessani, mutta aina kun kuljin töihin linja-autolla, Mytäjäisten sillalla käänsin aina pääni pois päin. Niin kipeää tekivät muistot, elämä varikon ajalta.

Näin jälkeenpäin, kun maalaamisen kannalta ajattelee, niin silloin olisin saanut varikolta paljon valokuvia, sillä ne antavat kehykset ja mittasuhteet. Minulla on kyllä hyvä muisti, joten se on auttanut paljon maalaamisessa. Muistista maalatessa töihin tulee myös enemmän henkeä.

Pitkä matka taidemaalariksi
Vuonna 1953 aloitin konditoriakoulussa. Ajattelin että hankin tästä kunnon ammatin ja menen naimisiin. Eihän se tietenkään niin mennyt, vaikka minulla oli hyviä työpaikkoja konditorioissa. Konditoriankin työhön tarvitaan taiteellisuutta ja se olikin silloin arvostettu ammatti, mutta minua takoi se, että lapsesta asti olin halunnut tulla taiteilijaksi. Jossain vaiheessa ryhdyin mainospiirtäjäksikin, ja teinkin jonkun verran niitä hommia.

Mutta jo nuorena olin myös innokas maalaamaan, johon liittyy osuva tarina, joka liittyy erääseen valokuvaan. Tädilläni oli maalaistalo Kärpäsen kaupunginosassa ja kuvassa seison ulkona ja esitän niin taiteilijaa niin taiteilijaa: ulsteri päällä, baskeri tietysti päässä ja silkkihuivi vedetty kaulalle, kaulukset pystyssä. Kuvan oton jälkeen lähdin maalaamaan. Oli maaliskuu ja pakkasta. Sillä reissulla tein akvarellityön, joten asustevalinta ei ollut pelkästään poseeraamista.

1950-luvun puolivälissä kävin piirustuskoulua, jossa sain vankan pohjakoulutuksen taiteilijuuteen. Ja tietenkin olen lukenut paljon alan kirjallisuutta. Minulla on ollut alusta asti näkemys siitä, miten haluan maalata. Ateneumissa kävin vapaalipuilla 18-vuotiaaksi asti, reissasin Lahti-Helsinki väliä useasti. Ateneumissa oli vallalla huippunaturalismi, itse halusin jotain muuta. Siellä tutustuin impressionistien töihin, jotka tekivät vaikutuksen. Vuodet vierivät ja tuli vuosi 1972. Lähdin kesällä Israeliin etsimään onneani, menestystä siinä toivossa, että löytäisin elämääni todellisen syvyyden ja tarkoituksen. Pysähdyin ja ajattelin: ei mitään valmista. Ei millään elämäni alueella.

Se kesä oli vedenjakani elämässäni: aloin tosissaan maalaamaan. Ensimmäisen näyttelyn tosin pidin vasta vuonna 1985 Asikkalassa Danielson Kalmarin huvilassa.

Valoa ikkunassa
Maalauskohteen valitsemisessa pätee sama kuin ihmisten välisessä kanssakäymisessä: joku ihminen koskettaa, joku ei. En esimerkiksi poimi rakennuksesta hienoja oivalluksia, mutta sen sijaan pystyn eläytymään siihen, että rakennus on joskus rakennettu, siinä on asuttu ja siinä on kuoltu. Työhön tulee kerroksia, ne alkavat elää. Maalauksissa näkyvät minun tekniikkani, se ei ole siloiteltua. Ihmisten persoonallisuuden näkee käyttämistäni väreistä ja sivellintekniikasta, pyöräytän sivellintä aika sähäkästi. Siveltimeni kulmat pyöristyvät nopeasti.

Olen aina rakastanut tätä impressionistista näkemystä. Sen itu on siinä, että juuri se oleellinen pitää saada siihen. Impressionismi perustuu sanatarkasti ilmaistuna siihen, että ”kuvataan kuvattavan kohteen pääasiallinen kuvavaikutelma, välittämättä yksityiskohdista”. Kyllä se paljon paljastaa taitelijan psyykettä, kuinka hän näkee ja kokee. Eräs toimittaja kirjoittikin töistäni, että ”vaikka työ olisi muuten synkeä, aina jostain näkyy se toivon kipinä, valo”. Näihin kaikkiin töihin sisältyy minun oma elämäni jollain tavalla.

Lahden tallentaja
Kävin uimassa aina Tallinpassissa, kun asuin vieressä. 1950-luvulla trendi muuttui ja Mytäjäisiltä jengi meni Möysään. Silloin kuljettiin Puu-Paavolan ohi, missä oli silloin vielä nätin näköistä. Puutarhat olivat hyvin hoidettuja, mutta ei sitä arvoa silloin nuorena tajunnut. Vasta vanhemmiten aloin kiinnostua alueesta. Lahtea aloin maalaamaan joskus 1980-luvulla ja ensimmäinen työ taitaa olla nimenomaan Paavolasta. Muistan sen kesäillan: voikukat kukkivat, talot pääosin lytyssä ja länässä. Siinä maalauspaikan lähettyvillä oli alkoholistien ns. liekkimaja ja siellä kaksi äijää vinettopullo kädessä. Kun ne näkivät minut, niin toinen huusi ”Perkele, kukas sinä olet?!? Painu helvettiin siitä!” Paavolan tallentaminen jäi sillä erää siihen. No kyllä siitä taulu syntyi ja lopulta se meni hyvään paikkaan.

Anttilanmäki tuli tutuksi jo lapsena kun Launeenkadun varrella asui yksi kaverini, joten siellä seuduin tuli liikuttua. Myöhemmin 1980-luvulla erään tuttavani suosituksesta kävin varsinaisesti tutustumassa siihen Anttilanmäkeen. Se oli silloin aika huonossa kunnossa, kun aloin siellä maalaamaan. Siinä oli oma viehätys silloin, mutta hyvä että korjasivat, muuten siellä olisi muuten käynyt kuin Puu-Paavolassakin: kaupunki otti sinne vuokralaisia asumaan eikä kukaan tehnyt rappeutuville asunnoille mitään, karjasuojat autotalleina, kissoja hirveästi. Nykyäänhän Anttilanmäki on vähän sellainen eliittialue.

Olen Lahden melkein puhkimaalannut. Okeroinen, keskusta, Jalkaranta ja Paavola… Anttilanmäkeä ei kukaan muu ole maalannut kuin minä, liikuinhan siellä lähes 20 vuotta. Karjusaaresta olen tehnyt aika paljonkin, mutta se ei ollut silloin erityinen paikka siihen aikaan kun maalasin. Taas on havaittavissa, että Lahtea rakennetaan uusiksi ja tietysti onhan siinä oma viehätyksensä, vaikka uusimmat asuinalueet ovat minulle aika vieraita.

Uusi vaihe?
Yhtenä vuonna tein 300 työtä, siis lähes tulkoon taulun päivässä. Se oli kiihkeä vuosi jostain syystä. Olen viime vuosina joutunut miettimään onko ns. ympyrä tulossa täyteen kohdallani. Aloitin työteon juuri tästä talosta, jossa juuri asun. Tämä legendaarinen viiskulma (Vesijärvenkadun ja Kirkkokadun risteys. Toim. huom.) oli minun nuorenpojan ensikosketus työhön.

”Aika ja sattuma johtaa ihmislasten kohtaloita”. Silloin jos on oikealla ajalla oikeassa paikassa, voi käydä, että elämä saa uuden vaihteen ja sisällön. Näin on käynyt myös omalla kohdallani…

***Haastattelu tehtiin alunperin Lahen Lehen toiseen numeroon, jota ei julkaistu.

Juha Suokas

Valokuvauksesta harrastuksena kertoo valokuvausyhdistys Silmän vetäjä Juha Suokas.

Mikä on Valokuvausyhdistys Silmä ry:n tarkoitus ja minkälaista toimintaa yhdistyksellänne on?
Valokuvausyhdistys Silmä ry. pyrkii ylläpitämään ja kehittämään valokuvauksen ja valokuvan harrastusta. Jo yhdistyksen nimi on pieni ystävällishenkinen piikki perinteisiä kameraseuroja kohtaan – olemme aina sanoneet, että Silmän jäsenen ei tarvitse edes kuvata itse – kiinnostus valokuviin riittää. Normaalisti toiminta keskittyy kuvailtoihin ja kuvien katselemiseen sekä niistä keskustelemiseen. Illoissa myös kisataan sekä keskustellaan myös teknisistä toteutuksista ja mahdollisista teknisistä uudistuksista.

Aika-ajoin tehdään myös kuvausretkiä ja olemme käyneet tutustumassa myös
esimerkiksi studiokuvaukseen. Näyttelyitä on takana yksi, mutta toista kehitellään.
Samoin jäsenten käytössä on näyttelykehyssarja, jonka yhdistys hankki jokunen vuosi sitten. Yhteistyöstä muiden kerhojen kanssa on mietitty ja yksi vierailu Nastolan NaVaKe:n kanssa on saatukin aikaan.

Miten lahtelaisuus näkyy yhdistyksen toiminnassa?
Pakko myöntää, että lahtelaisuus ei meillä juuri näy, muutoin kuin  kokoontumispaikan suhteen. Olemme aika ”rajoista riippumaton” yhdistys. Jäsenistö on kyllä käytännössä Lahti-Hollola-Nastola akselilta, mutta periaatteessa olemme avoimia muillekin.

Minkälainen historia on järjestyneellä lahtelaisella valokuvauksella?
Lahtelaiset valokuvauksen harrastajathan olivat aikanaan perustamassa
kameraseurojen liittoakin ja täällä oli pitkään aktiivinen porukka. Oli näyttelyjä ja yhteistyötä ystävyyskaupunkien kanssa jne. Harrastajapuoli kuitenkin lähes sammui tuossa 1980-90-lukujen taitteen tienoilla ja vasta meidän yhdistyksemme elvytti toimintaa hiukan.

Tällä hetkellä eletään Silmässäkin hienoista suvantovaihetta kun uutta väkeä ei oikein ole saatu innostumaan mukaan. Tosin muissakin yhdistyksissä, joissa olen mukana, on sama ongelma – jotenkin tähän aikaan ei tunnu sopivan yhdistystoiminta, tai ainakaan organisoitu sellainen. Tiedonsaannin helppous ja nopeus on ehkä vienyt hiukan yhdistystapaamisten kiinnostavuutta, vaikka useimmissa harrastuksissa parhaita
tietolähteitä ovat kokeneemman harrastajat. Tänä päivänä kun valtaosa ihmisistä on tavoitettavissa sähköisesti ympäri maailmaa, moni kokee ehkä hankalaksi kokoontumiset tiettyyn aikaan. Mieluummin pyöritään vapaammin pienemmässä piirissä.

Minkälainen on kiinnostava kaupunkikuva?
Mahdollisimman monipuolinen ja realistinen – kaunistelematon. Koskaan ei tiedä tulevaisuutta. Itseäni harmittaa vähäinen kuvasato vanhan lasitehtaan ympäristöstä Ankkurista, silloin kun se vielä oli hylättyä teollisuusaluetta. Alueella tuli kyllä kuvattua, mutta olisi pitänyt enemmän ajatella huomista ja hakea mahdollisia tulevia kuvapareja esim. Sibeliustalon kanssa. Siinä jäi dokumentoimatta monta herkullista tilaisuutta. Ajankuva olisi tärkeä muistaa ja olisi syytä miettiä kuvattavaa kohdetta myös tulevaisuuden näkökulmasta.

Minkälaiset nyt otetut kuvat kiinnostavat lahtelaisia 20-30 vuoden päästä?
Tämä on joskus herättänyt keskustelua valokuvauspiireissä enemmänkin. Historian ja ajankuvan dokumentoinnin kannalta mielenkiintoisia olisivat erityisesti arjen kuvat, mutta ne edustavat vähemmistöä ns. vakavasta valokuvauksesta. Tilanne on aivan sama kuin luontokuvapuolella. Eräs luontokuvaajien mestareista sanoi aikanaan, että jos
suomalaisten luontokuvaajien arkistot löytyisivät tuhannen vuoden päästä, olisi
väistämätön johtopäätös se, että Suomi oli täynnä kotkia, pöllöjä ja haukkoja, mutta varpunen ja talitiainen olisivat vähälukuisia. Sama periaate pätee tähänkin.

Mitä kiinnostavaa ja omaleimaista kuvattavaa Päijät-Hämeestä löytyy?
Päijät-Häme järvineen, harjuineen ja jääkauden muistomerkkeineen on maisemallisesti ainutlaatuista, mutta haasteellista. Toisaalta se mikä meillä puuttuu vuorissa ja meren tyrskyissä saadaan takaisin monin verroin esim. luonnon monimuotoisuudessa ja maaseudun läheisyydessä. Lahdessa taas teollinen historia näkyy yhä vaikka onkin katoamassa.

***Haastattelu tehtiin alunperin Lahen Lehen toiseen numeroon, jota ei julkaistu.

Markus Henttonen

Markus Henttonen on nuori lahtelainen valokuvaaja. Viime vuonna hän esittäytyi Lahden historiallisessa museossa Lahdesta otetuilla kuvillaan Oi Lahtelaista! -nimisen näyttelyn myötä. Talvella Henttonen työsti uutta mm. Brasiliassa otettua valokuvamateriaalia näyttelyksi ja tavoitteena on saada toinen oma kirjakin julkaistua.

Markus Henttonen, miten päädyit Lahti-aiheisen valokuvanäyttelyyn?
Kuvasin vuosi sitten Lahti – arjen kauneus -nimisen kirjan (ks. kirja-arvio Lahen Lehti 0/2008 toim. huom) Lahden kaupunginmuseon toimeksiannosta. Saimme siihen kirjan taittaneen Laura Väinölän kanssa melko vapaat kädet. Kuvat sopivat hyvin yhteen kirjoittajien tekstien kanssa, jotka pohtivat Lahden kaupunkikuvaa arkisesta näkökulmasta. Joku sitten kysyi, että eikö projektia voisi laajentaa näyttelyksi, ja kun projekti oli jo lähtenyt hyvin käyntiin ja historiallisesta museosta löytyi hyvä näyttelytila niin ajattelin että miksipä ei.

Miksi kuvasit Lahtea vasta nyt? Onko se ollut ”liian” lähellä?
Nimenomaan. On varmaan kenelle tahansa lahtelaiselle haasteellista nähdä kotikaupunkinsa uudella tavalla. Itse en oikein meinaa syttyä omien projektien työstämiseen ylipäätänsä Suomessa. Tuo johtuu varmasti siitä, että täällä on koko ajan jotain muuta työtä tehtävänä. Omat taiteelliset projektit vaativat kuitenkin aina jonkun kimmokkeen ja aikaa ajatella ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Muuten  on vaikea lähteä tekemään mitään uutta. Projektin edetessä oli hauska huomata, että kyllä Lahdessa on paljon mielenkiintoista kuvattavaa ja kaupungilla reippaasti omaa persoonallista särmää. Lahti on kuitenkin jotain selvästi enemmän kuin vaikkapa Mikkeli. Siksi kai Lahdella on monta lempinimeäkin.

Mitä haluaisit ihmisten – lahtelaisten ja niiden jotka eivät Lahtea tunne – näkevän kuvistasi?
Huumoria ja elämänmakuisuutta. Kauneutta arkisissa ja joidenkin rumana kokemissa ympäristöissä. Omia pieniä havaintoja, joita ihmiset eivät ole aiemmin nähneet, vaikka Lahdessa asuisivatkin. Oman ympäristönsä voi aktiivisesti tarkkailemalla nähdä monessa eri valossa. Olen koettanut saada kuviin mukaan aitoa Lahti-fiilistä ja näyttely on kokonaisuus, jolloin kaikkien kuvien ei tarvitse suoraan kertoa, että ollaan Lahdessa.

Minkälainen kaupunki Lahti on kuvattavana kohteena, jos vertaa niihin kaupunkeihin joissa olet työskennellyt?
Olen työskennellyt paljon suurkaupungeissa, kuten Barcelona, Berliini, Pariisi jne. Lahti on tietysti paljon pienempi, eikä siten voi olla mitenkään yhtä monipuolinen ja sykkivä. Tarkoitan, että esimerkiksi Barcelonassa voin tehdä monia eri tyyppisiä sarjoja, Lahdessa se on jo paljon haasteellisempaa ainakin minun tyyliselle kuvaajalle. Kaikki sarjani ovat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa ja käsittelevät samoja teemoja, ihmisen ja urbaanien ympäristöjen välistä vuorovaikutusta.

Muuttiko ottamasi Lahti-kuvat jotenkin omaa suhtaumista Lahtea kohtaan?
Kahden vuoden Barcelonassa asumisen jälkeen tuntui, että eihän täällä Lahdessa tapahdu mitään, mutta onneksi suhtautuminen ja fiilis on siitä muuttunut. Tällä hetkellä olen todella tyytyväinen siihen miten Lahdessa voin elää. Pari vuotta sitten löytyi mukava asunto mastojen alapuolelta ja pienkerrostalon henki on uskomattoman hyvä. Naapureiden kanssa on ollaan pistetty pihalle telttasauna, puolijoukkueteltta ja palju, grillattu usein porukalla ja pidetty kuukausittain leffailtoja. Naapurit ovat kuin kavereita, vaikka ikäerot saattavat olla melko suurekin. Tuossa suhteessa ollaan oltu onnekkaita ja kaikki tuollainen nostaa elämänlaatua. Kuten myös harrastusmahdollisuuksien monipuolisuus ja vaikkapa liikkumisen helppous sekä täällä edelleen asuvat lukuisat hyvät kaverit. Siitä ei vaan pääse mihinkään, että kummasti kaikki elämä ja aktiviteetti meinaa talvella lopahtaa. Barcassa sama hulabaloo jatkuu ympäri vuoden. Ympärivuotista kesää siis kaipaisin tännekin.

Opitko jotain uutta Lahdesta kuvien myötä, niiden ottamisen aikana sekä jälkeen päin kun niitä katselit?
Olin ehkä hivenen yllättynyt kuinka monipuolinen Lahti on kokoonsa nähden. Helposti tulee vaan kuljettua niitä normaaleita reittejä, mutta tämä projekti vaati päämäärätöntä kuljeskelua kameran kanssa. Yllätyin jonkin verran myös siitä, että harva lahtelainen kieltäytyi kuvista. Lahtelaiset ovat havaintoni mukaan aika välitöntä porukkaa.

Miten valmistauduit Lahti-kuvauksiin? Selailit vanhoja valokuva-albumeita ensin vai tartuitko kameralla vain hetkeen?
Lähdin vaan ennakkoluulottomasti katsomaan, mitä matkan varrelta löytyy. Nimenomaan sillä ajatuksella, että voisiko tutuista paikoista löytää jotainuutta mielenkiintoista. Vaikkapa pieniä varjossa olevia havaintoja ja fiiliksiä, jotka saa jollain tavalla mukaan kuviin. Siinä suhteessa tämä oli samantyyppinen projekti kuin ensimmäinen projektini Paral-lel City, jota kuvasin ollessani koulun työharjoittelussa Barcelonassa ensimmäistä kertaa. Saatoin matkustaa metron päätepysäkille katsomaan mitä sieltä löytyisi. Tietenkin kuvatessa on koko ajan mielessä se, että kuinka kuvista saa yhtenäisen ja tyylillisesti eheän kokonaisuuden. Eli siinä mielessä touhu ei ole tietenkään ihan päämäärätöntä sompailua. Paral-lel City ja Oi lahtelaista! -näyttelyt poikkeavat kuitenkin aika tavalla siitä mitä nykyään olen tehnyt. Viimeisimpiä sarjojani, esimerkiksi ylhäältä kuvattua rantasarjaa ja yöllistä fiktiivisenpää kaupunkisarjaa olen työstänyt useamman vuoden huomattavasti systemaattisemmin. Kuvaustyyli on täysin erilainen ja vähemmän spontaani kun näissä ”kaupunkivaelteluissa”.

Mikä oli oma suosikkikuvasi ja miksi?
Harvoin minulla on omista kuvista mitään yksittäistä suosikkikuvaa. Joku kuva saattaa kyllä sellaiseksi muodostua jos vaikka kuvaustilanne on ollut jollakin tapaa poikkeuksellinen ja mieleenpainuva. Kyllähän esimerkiksi Grilli Manixilla nakkia sikarina polttavan miehen kuvaustilanteen muistan hyvin. Kuvaajan ja kuvattavan kemiat toimivat hyvin yhteen ja molemmilla oli hauskaa. Mies vielä soitti innoissaan kun oli huomannut Etlarissa näyttelyjutussa kuvansa. Äidille viisisissäkympissä oleva mies oli kuvan jo ylpeänä esittänyt, isälle kuulemma vielä ei ole uskaltanut. Tuollaiset jutut jäävät mieleen. En silti osaa lähteä yhtä suosikkikuvaa nimeämään. Tässäkin näyttelyssä on monia kuvia palvelemassa enemmänkin kokonaisuutta. Kaikki eivät välttämättä ole yksittäisiä huippuotoksia.
Markus Henttonen

Oi Lahtelaista! -näyttelytiedote:

Idea Oi Lahtelaista! näyttelyyn syntyi lahtelaisen valokuvaajan Markus Henttosen ja Lahden kaupunginmuseon yhteistyön myötä Lahti -arjen kauneus kirjan valmistumisen aikoihin kesällä 2007. Kirjan kuvaajana toiminut Henttonen inspiroitui tutkimaan tuttua kotikaupunkiaan ja sen todellista luonnetta tarkemmin.

Kuten kirjassa mainitaan Lahden kaupunkikuva on lahtelaisuuden heijastus.
Arjen kauneutta on arkkitehtuurin rosoinen kerroksellisuus, joka avautuu yksilöllisenä kaupunkikokemuksena. Erilaiset alueet (kadut, puistot, baarit ym.) ovat ihmisten kohtauspaikkoja, jotka kaikki antavat kaupungille omanlaisen ilmeensä ja identiteettinsä. Näyttely laajentaa kirjan Lahti-kuvaa yhä moniulotteisemmaksi ja vahvasti elämänmakuiseksi.

Lahtelaisille näyttely tarjoaa aitiopaikan nähdä oman kaupunkinsa uusin silmin. Kotikaupunki ja sen arkiset ympäristöt ovat jokaiselle tuttuja, mutta niihin kiinnitetään   harvoin erityistä huomiota, ne vain ovat.

Projektin myötä yleensä ulkomailla kuvannut Henttonen on päässyt ihmettelemään Lahtea, omaa kotikaupunkiaan ja sen betonista rumuutta, mutta samalla kiehtovaa kauneutta aivan uudella tavalla. Henttonen on löytänyt Lahdesta monia hänelle entuudestaan huomaamatta jääneitä paikkoja, törmännyt lahtikliseisiin, kohdannut ja kuvannut lukemattomia avoimia ja lämminhenkisiä lahtelaisia. Hän on kuvannut lähiökuppiloiden  ihmisiä, öisiä katuja ja juhlivia nuoria, nakkikioskeja, skeittareita, sauvakävelijöitä, polvenkorkuisia mäkihyppääjiä…  Kaikkia omalla pelkistetyllä ja kaunistelemattomalla, mutta ihmisiä kunnioittavalla tavallaan.

Kuvissa Lahti ja lahtelaisuus on helposti lähestyttävää, arkista ja rosoisen kaunista. Lahden ominaispiirteet näkyvät selvästi ja sen sijaan että niitä selittelisi, tulee tunne, että juuri niistä asioista voi lahtelaisena olla ylpeä.

Kuvat kertovat siitä, mitä Lahti oikeasti on karhean kauniisti ja vääristelemättä. Oi Lahtelaista! -näyttely kuvaa tämän päivän Lahtea ja lahtelaisuutta ja on näin ollen mielenkiintoinen ja ajankohtainen kuvaus 2000-luvun Lahdesta. Laajemmin ajateltuna se on myös kuvaus eräästä suomalaisesta kaupungista ja suomalaisuudesta arjessa, nyt.

***Haastattelu tehtiin alunperin Lahen Lehen toiseen numeroon, jota ei julkaistu.