Pitkän tien kulkenut taidemaalari Risto Teräslinna on määrätietoisesti tallentanut Lahtea maalauksissaan 1980-luvulta lähtien, apunaan kuvat ja muistot. Teräslinnan tunteikkaat työt kertovat menneistä hetkistä positiivisessa valossa. Teräslinna kertoo tarinansa.

Varikko jätti jälkensä
Asuin lapsuuteni Lahden veturivarikolla, isäni Tauno Teräslinnan toimiessa VR:n virassa ylikonduktöörinä. Varikolla asuvista kaikki olivat rautatieläisiä ja Mytäjäisissäkin asuvat olivat jollain tavalla tekemissä rautateiden kanssa. Me asuimme varikon kasarmissa aivan radan varrella. Kasarmeissa valtaosassa oli vain huone ja kammari. Varikolle sijoittuvat ensimmäiset 15 ikävuottani. Kun isäni vuonna 1953 jäi eläkkeelle ja se merkitsi meidän perheen osalta muuttoa varikolta pois. Muutimme Okeroistentielle Sopenkorveen. Olisin nähnyt entisen kotimme joka päivä ohi mennessä niin tahtoessani, mutta aina kun kuljin töihin linja-autolla, Mytäjäisten sillalla käänsin aina pääni pois päin. Niin kipeää tekivät muistot, elämä varikon ajalta.

Näin jälkeenpäin, kun maalaamisen kannalta ajattelee, niin silloin olisin saanut varikolta paljon valokuvia, sillä ne antavat kehykset ja mittasuhteet. Minulla on kyllä hyvä muisti, joten se on auttanut paljon maalaamisessa. Muistista maalatessa töihin tulee myös enemmän henkeä.

Pitkä matka taidemaalariksi
Vuonna 1953 aloitin konditoriakoulussa. Ajattelin että hankin tästä kunnon ammatin ja menen naimisiin. Eihän se tietenkään niin mennyt, vaikka minulla oli hyviä työpaikkoja konditorioissa. Konditoriankin työhön tarvitaan taiteellisuutta ja se olikin silloin arvostettu ammatti, mutta minua takoi se, että lapsesta asti olin halunnut tulla taiteilijaksi. Jossain vaiheessa ryhdyin mainospiirtäjäksikin, ja teinkin jonkun verran niitä hommia.

Mutta jo nuorena olin myös innokas maalaamaan, johon liittyy osuva tarina, joka liittyy erääseen valokuvaan. Tädilläni oli maalaistalo Kärpäsen kaupunginosassa ja kuvassa seison ulkona ja esitän niin taiteilijaa niin taiteilijaa: ulsteri päällä, baskeri tietysti päässä ja silkkihuivi vedetty kaulalle, kaulukset pystyssä. Kuvan oton jälkeen lähdin maalaamaan. Oli maaliskuu ja pakkasta. Sillä reissulla tein akvarellityön, joten asustevalinta ei ollut pelkästään poseeraamista.

1950-luvun puolivälissä kävin piirustuskoulua, jossa sain vankan pohjakoulutuksen taiteilijuuteen. Ja tietenkin olen lukenut paljon alan kirjallisuutta. Minulla on ollut alusta asti näkemys siitä, miten haluan maalata. Ateneumissa kävin vapaalipuilla 18-vuotiaaksi asti, reissasin Lahti-Helsinki väliä useasti. Ateneumissa oli vallalla huippunaturalismi, itse halusin jotain muuta. Siellä tutustuin impressionistien töihin, jotka tekivät vaikutuksen. Vuodet vierivät ja tuli vuosi 1972. Lähdin kesällä Israeliin etsimään onneani, menestystä siinä toivossa, että löytäisin elämääni todellisen syvyyden ja tarkoituksen. Pysähdyin ja ajattelin: ei mitään valmista. Ei millään elämäni alueella.

Se kesä oli vedenjakani elämässäni: aloin tosissaan maalaamaan. Ensimmäisen näyttelyn tosin pidin vasta vuonna 1985 Asikkalassa Danielson Kalmarin huvilassa.

Valoa ikkunassa
Maalauskohteen valitsemisessa pätee sama kuin ihmisten välisessä kanssakäymisessä: joku ihminen koskettaa, joku ei. En esimerkiksi poimi rakennuksesta hienoja oivalluksia, mutta sen sijaan pystyn eläytymään siihen, että rakennus on joskus rakennettu, siinä on asuttu ja siinä on kuoltu. Työhön tulee kerroksia, ne alkavat elää. Maalauksissa näkyvät minun tekniikkani, se ei ole siloiteltua. Ihmisten persoonallisuuden näkee käyttämistäni väreistä ja sivellintekniikasta, pyöräytän sivellintä aika sähäkästi. Siveltimeni kulmat pyöristyvät nopeasti.

Olen aina rakastanut tätä impressionistista näkemystä. Sen itu on siinä, että juuri se oleellinen pitää saada siihen. Impressionismi perustuu sanatarkasti ilmaistuna siihen, että ”kuvataan kuvattavan kohteen pääasiallinen kuvavaikutelma, välittämättä yksityiskohdista”. Kyllä se paljon paljastaa taitelijan psyykettä, kuinka hän näkee ja kokee. Eräs toimittaja kirjoittikin töistäni, että ”vaikka työ olisi muuten synkeä, aina jostain näkyy se toivon kipinä, valo”. Näihin kaikkiin töihin sisältyy minun oma elämäni jollain tavalla.

Lahden tallentaja
Kävin uimassa aina Tallinpassissa, kun asuin vieressä. 1950-luvulla trendi muuttui ja Mytäjäisiltä jengi meni Möysään. Silloin kuljettiin Puu-Paavolan ohi, missä oli silloin vielä nätin näköistä. Puutarhat olivat hyvin hoidettuja, mutta ei sitä arvoa silloin nuorena tajunnut. Vasta vanhemmiten aloin kiinnostua alueesta. Lahtea aloin maalaamaan joskus 1980-luvulla ja ensimmäinen työ taitaa olla nimenomaan Paavolasta. Muistan sen kesäillan: voikukat kukkivat, talot pääosin lytyssä ja länässä. Siinä maalauspaikan lähettyvillä oli alkoholistien ns. liekkimaja ja siellä kaksi äijää vinettopullo kädessä. Kun ne näkivät minut, niin toinen huusi ”Perkele, kukas sinä olet?!? Painu helvettiin siitä!” Paavolan tallentaminen jäi sillä erää siihen. No kyllä siitä taulu syntyi ja lopulta se meni hyvään paikkaan.

Anttilanmäki tuli tutuksi jo lapsena kun Launeenkadun varrella asui yksi kaverini, joten siellä seuduin tuli liikuttua. Myöhemmin 1980-luvulla erään tuttavani suosituksesta kävin varsinaisesti tutustumassa siihen Anttilanmäkeen. Se oli silloin aika huonossa kunnossa, kun aloin siellä maalaamaan. Siinä oli oma viehätys silloin, mutta hyvä että korjasivat, muuten siellä olisi muuten käynyt kuin Puu-Paavolassakin: kaupunki otti sinne vuokralaisia asumaan eikä kukaan tehnyt rappeutuville asunnoille mitään, karjasuojat autotalleina, kissoja hirveästi. Nykyäänhän Anttilanmäki on vähän sellainen eliittialue.

Olen Lahden melkein puhkimaalannut. Okeroinen, keskusta, Jalkaranta ja Paavola… Anttilanmäkeä ei kukaan muu ole maalannut kuin minä, liikuinhan siellä lähes 20 vuotta. Karjusaaresta olen tehnyt aika paljonkin, mutta se ei ollut silloin erityinen paikka siihen aikaan kun maalasin. Taas on havaittavissa, että Lahtea rakennetaan uusiksi ja tietysti onhan siinä oma viehätyksensä, vaikka uusimmat asuinalueet ovat minulle aika vieraita.

Uusi vaihe?
Yhtenä vuonna tein 300 työtä, siis lähes tulkoon taulun päivässä. Se oli kiihkeä vuosi jostain syystä. Olen viime vuosina joutunut miettimään onko ns. ympyrä tulossa täyteen kohdallani. Aloitin työteon juuri tästä talosta, jossa juuri asun. Tämä legendaarinen viiskulma (Vesijärvenkadun ja Kirkkokadun risteys. Toim. huom.) oli minun nuorenpojan ensikosketus työhön.

”Aika ja sattuma johtaa ihmislasten kohtaloita”. Silloin jos on oikealla ajalla oikeassa paikassa, voi käydä, että elämä saa uuden vaihteen ja sisällön. Näin on käynyt myös omalla kohdallani…

***Haastattelu tehtiin alunperin Lahen Lehen toiseen numeroon, jota ei julkaistu.