Tiedonvälitys on helpottunut internetin ansiosta, mutta samalla sen tiedottamisen kenttä pirstoutunut, ja tiedottaminen ei tunnu enää olevan yhden kortin varassa. Silti yksi viestimisen muoto tuntuu kestävän vuodesta toiseen: paperinen juliste. Sähköisten yhteysten yleistyttäessä julistettiin ”paperitonta yhteiskuntaa”, mutta ainakaan vielä se ei ole toteutunut. Perinteinen katujulistekulttuurikin on voimissaan. Enemmän ja vähemmän loistokkaat ja informatiiviset aa-kolmoset täyttävät sähkökaapit, roska-astiat, valaisinpylväät, seinät; kaupunkissa tyhjä tila täytetään. Juliste on konkreettinen viesti katukuvassa ja se tavoittaa tasa-arvoisasti näkijänsä, halusipa sitä tai ei. Toisaalta julisteiden liimailua mielletään puolirikolliseksi puuhasteluksi, mutta yhtäältä sitä pidetään osana elävää kaupunkia.
Ilman ala- ja vaihtoehtokulttuurien tuomaa rosoisuutta, kaupunki on kasvoton, hengetön ja steriili, ilmapiiri on eloton ja konservatiivinen. Vaihtoehtokulttuurit ovat ansainneet tilan omille viesteilleen, elävässä urbaanissa tilassa täyttyvät pinnat aktiivisten ja osallistuvien kaupunkilaisten viesteistä. Useat pitävät tätä uhkaavana – tuttujen tilojen pinnat muuntuvat hallitsemattomaksi viestien tulvaksi – suunnitelmatonta anarkiaa kaupunkien keskustassa, jossa alakulttuurit pitävät kaupunkilaisten yhteistä tilaa leikkikenttänään ja luodaan ristiriitaa julkisen ja yksityisen välillä? Rajaa koetellaan tahattomasti tai pyrkimyksenä provokaatioon, turvallisen ja tutun kokonaisuuden hajoittamiseen?
Julistekulttuuuri ei tarkoita sitä, että yksityistä omaisuutta olisi oikeus tärvellä, omaisuuden suoja on erittäin tärkeää yksilönvapauksien kannalta. Asian toisella puolella on markkinatotalitaristinen malli, jossa ”yhteinen” tila kuuluu niille, jotka siitä pystyvät maksamaan.
Tähän voidaan toki yrittää löytää erilaisia ratkaisuja. Kaupunkiin voitaisiin pystyttää ”ilmoitustauluja” tai pylväitä, johon voi luvalla kiinnittää ilmoituksia erilaisista tapahtumista. Esimerkkinä voisi toimia Lahden Taidemuseon edessä oleva pylväs, jossa museo ilmoittaa uusista näyttelyistä, pylvääseen liimatuilla julisteilla. Jos Lahden kaupungin keskustaan, suosittujen kävelyreittien ja nuorison ajanviettopaikoille saadaan tällaisia infopylväitä, kaupunki osoittaisi että se arvostaa nuorten tekemään työtä sen omista lähtökohdista ja tukisi näin monimuotoista kulttuuria. Toki tämän suuntainen järjestely voidaan nähdä vaihtoehtojen rajaamisesta tiettyyn tilaan, ylhäältä johdettuun toimintaan, niin kuin esimerkiksi mielenosoitukset osoitetaan vain niitä varta vasten rakennettujen aitojen sisäpuolelle. Tällaista yhteistä pylvästilaa voidaan pitää tärkeänä, sillä ne kulttuurimuodot, jotka eivät näy mediassa ja joiden tarkoitusta on ehkäpä vaikea ymmärtää, niiden merkitys voidaan tulkita eräänlaisena kulttuuri-indikaattorina, josta voidaan johtaa se päätelmä, että ihmiset ovat haluavat olla aktiivisia kultturituottajia ja samalla kuluttajia, kuin pelkästään apaattisia ja/tai kyynisiä suorittajia.
Tarvitaan positiivinen signaali kaupungin taholta, että se toivottaa tervetulleeksi sellaisen yrittämisen, joka ei tunnu rahakirstussa (negatiivisena). Mutta se näkyy katukuvassa A3:n muodossa ja parhaimmillaan kasvattaa kaupungin henkistä pääomaa. Luovuus syntyy alhaalta ylöspäin. Suvaitsevainen kaupunkiyhteisö tarvitsee pieniä tapahtumia, pieniä yhteisöjä ohi institutioaalisten luovuustehtaiden ohitse. Kulttuuria ei luoda henkisesti jämähtäneissä norsunluutorneissa.
