Kuuden viikon sairasloma sormivamman takia avasi mahdollisuuden kaikenlaiseen puuhasteluun kuten lähimatkailulle. Spontaanisti syntynyt alkukesän lähikaupunkitrilogia koostui Kotkasta, Riihimäestä ja Heinolasta. Kelit suosivat ja muutenkin päiväretkien annit olivat kohdallaan. Lähiretket ovatkin trendikkäitä olosuhteista johtuen; joten kerrankin olen muodin aallonharjalla. Vaikka artikkelin aihe ei sinänsä liity Lahteen, pyrin löytämään jokaisesta kaupungista Lahti-kontekstin, ja muihin kaupunkeihin tutustuminen syventää myös omaa kotiseututuntemusta.
Kevään Lahden sisäisistä retkistä olen kirjoittanut täällä ja täällä.
Artikkeli on julkaistu 26.6.2021, päivitetty 18.4.2022 Hangon ja Mikkelin ja toisen Kotkan reissun raporteilla.
Kotka
Kesän ensimmäinen retki suuntautui Kotkaan ja tarkemmin sanottuna Merikeskus Vellamoon. Kotkassa olin aiemmin käynyt kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran Arto Tolsa Areenalla katsomassa FC Lahden ottelun KTP:ta vastaan (vai oliko joukkue tuolloin KooTeePee?) joskus 2000-luvun alussa. Toinen reissu suuntautui myöhemmin museojunalla Sunilaan ja Mussalon satamaan.
Tälläkin kertaa matkustin junalla vaihtaen Kouvolassa vaikka suorakin yhteys olisi onnistunut. Kouvolan asemalla fiilistelin mm. ratapihaa sekä hiljattain kunnostettua muistomerkkihöyryveturia ”Ruuhvelttia” (Tk3 859). Pienen odottelun jälkeen Kotkan juna saapui (poikkeuksellisesti) laiturille 9 ja matka saattoi jatkua. Kouvola-Kotka-rataosuus on peruskorjauksen alla, joten alkumatka köröteltiin työmaan läpi. Kotkaankin tullessa junanmatkustajaa tervehti laajat tietyöt, joilla on epäsuoria vaikutuksia myös junan käyttäjälle.
Kotkassa on tyylikäs punatiilinen asemarakennus. Jatkoin kuitenkin junan pääteasemalle eli satamaan. Silmäilin tyhjää ratapihaa. Kantasatamastakin on kiskot purettu lukuunottamatta Kotkamillsille johtavaa raidetta: rautatieliikenne oli vähentynyt huippuvuosista satamaan ja sen teollisuuslaitoksiin. Yhdellä raiteella oli sentään muistomerkkiveturi Vr1 667 vaunuineen muistutuksena teollisuuden vaikutuksista kaupungin kehittymiseen. Ehkä samanlainen nähtävyys saadaan joskus Lahden satamaan.
Kuvasin vielä kantasataman tasoristeykset, jonka jälkeen suuntasin Vellamoon, joka oli retken pääkohde.
En ollut etukäteen tutustunut kovinkaan tarkkaan museon näyttelyihin. Aloitin kierroksen Mosaiikki-tilasta, joka sisälsi paljon paikallishistoriaa. Tahdon! Rakkauden tarinoita ja Lasia kaikille – Karhula 1889–2009 olivat myös kiinnostavia kokonaisuuksia. Merikeskuksen runkona toimii merenkulkuun liittyvät näyttelyt, joissa riittikin tutustumista. Paljon asiaa laidasta laitaan ja kaiken kaikkiaan Vellamo tarjosi havainnollistavia esillepanoja, laadukasta ja monipuolisesti tietoa merenkulusta ja merenkulun historiasta. Aiheen parissa sai helposti menemään useita tunteja. Autenttinen esineistö, pienoismallit sekä muu aineisto tuki kokonaisuutta mainiosti. Hauskinta antia oli hyttirekonstruktiot, jotka toivat mieleen monenlaisia muistoja ruotsinlaivoilta.
Söin lounaan Vellamossa, jonka jälkeen lähdin keskustaan – pienen mutkan kautta; seurailin teollisuusraidetta Kotkamillsille asti. Vellamon viereisellä tontilla oli käynnissä uuden tapahtumakeskuksen rakentaminen; alue tulee muuttumaan radikaalisti. Kantasataman rakennushankkeista enemmän täällä.
Kotkan keskustassa en ollut siis aiemmin käynyt. Se vaikuttikin oikein viihtyisältä. Kaupungintalossakin oli jotain mahtipontisen viehättävää. Huomionarvoista oli se, että pyöräilykulttuuri tai pyöräliikenne oli Lahteen verrattuna vasta apupyöräasteella. Ihmiset sen sijaan vaikuttivat avoimemmilta kuin Lahdessa, mikä oli tietysti hämmentävää. Ensimmäinen spontaani keskustelukin syntyi jo Vellamoon mennessä. Samanlainen hyväntyylinen jutustelu jatkui asiakaspalvelutilanteissakin. Keskustassa join terassilla oluen ja samalla seurasin tien toisella puolella käynnissä ollutta rakennuksen purkua. Lämmintä oli.
Vahva suositus Merikeskukselle (ja Kotkalle), erinomainen ja runsas perusnäyttely kiinnostavasta aiheesta.
Riihimäki
Toisen lähimatkani toteutin viikon kuluttua Kotkan reissusta; matkasin G-junalla Riihimäelle. Riihimäki-junamatka on aina kiinnostava, onhan tällä rautatieosuudella paljon vielä käytössä olevia asemia tai asemalaitureita eli henkilöliikennepaikkoja. Tosin asemarakennukset ovat yksityisomistuksessa ja kaikki sivuraiteetkin on purettu lukuunottamatta Järvelää.
Asemalta suuntasin Riihimäen Taidemuseoon. Olin ensimmäistä kertaa tässäkin museossa. Se sijaitsi samassa rakennuksessa poliisilaitoksen kanssa, joten ilmeisesti nykyisen taidemuseon tiloissa oli toiminut aiemmin jonkun sortin virastotalo.
Museossa oli kolme näyttelyä. Väriä, väriä! Kohti puhdasta palettia -näyttely oli suomalaistaiteilijoiden runsas(värinen) näyttely. Mirika ja Seppo Hilpon kokoelma oli mielenkiintoinen, erityisesti jäi mieleen Helmi Kuusen tyylikkäät piirustukset sekä Paul Osipowin grafiikka, joista jälkimmäisestä tuli mieleen Lahden oma Kylän portti.
Kolmas oli romanikulttuuriin keskittyvä näyttely. Tiivis näyttely avasikin hyvin romanikulttuuriin kuuluvia tapoja ja perinteitä sekä myös yhteiskunnallisia kipupisteitä.
Lähtiessäni ostin vielä museokaupasta Heikki Marilan kirjan Karttoja. Marilan maalauksissa on karttamaisia elementtejä, ja hän käyttää teoksissaan asuinlähiöiden nimiä. Marila on lahtelaissyntyinen. Mainittakoon myös se, että hiljattain Lahden kaupunginmuseon virasta eläkkeellä jäänyt Timo Simanainen toimi aikoinaan Riihimäen taidemuseon johtajana.
Näyttelyn jälkeen suuntasin keskustaan. Jotain viehättävää Riihimäessäkin on. Keskustassa on paljon vanhoja ja komeita rakennuksia, ja rakennusten mittasuhteet ovat inhimillisiä, ja keskustassa on ison kaupungin tuntua.
Heinola
Kolmas reissu taittui linja-autolla Heinolaan. Heinolassa oli tullut käytyä ahkeraan edellisenä kesänä, kun tein purkutöitä Lyseonmäen koululla. Nyt oli matkavarustus (ja mieli) kevyempi.
Bussista jäin keskustasta, josta suuntasin taidemuseoon. Ensimmäistä kertaa, ja sen takia myös kävelin ensin rakennuksen ohi. Taidemuseon osoite on Kauppakatu 14 ja museon tilat ovat vuonna 1830 valmistuneessa kauppias Alexander Toropoffin (1790–1852) empiretalossa. Käynti talossa oli jo itsessään miellyttävä kokemus, mikä sai mielikuvituksen lentoon ajassa taaksepäin. Vaihtuvana näyttelynä oli sarjakuvataiteilija Kati Rapia – Voimia -näyttely. Sarjakuva kertoi ”purkamisesta, linnuista, hotellista ja tulevaisuudesta”. Pysyvästi esillä on Ministeri P. J. Hynnisen Taidesäätiön kirjasto sisältäen 4000 nidettä.
Myönnettäköön, että jostain syystä sekoitin Taidemuseon ja kaupunginmuseon (olin kyllä selvinpäin eikä hellekään ollut ehtinyt sekoittaa päätäni). Kaupunginmuseon rakennus oli samalla kadulla numerossa 14, Taidemuseo numerossa 4. Sekoiluni jälkeen löysin lopulta kaupunginmuseoon.
Alkuperäinen matkan tarkoitus oli mennä tutustumaan Made in Heinola -näyttelyyn, joka oli siis kaupunginmuseossa. Rakennus oli alun perin kauppias Ulrik Lindholmin (1825–90) koti ja sittemmin toimi kaupungin Raatihuoneena 1898–83. Vanhaa tyyliä ja henkeä huokuva tämäkin rakennus.
Made In Heinola oli rakennettu niin että kävijä tutustuu Heinolaan ensimmäisistä asutuksen merkeistä aina nykypäivään eli siis kronologisessa järjestyksessä. Jokaisessa huoneessa on jokin teema tai useampi, joiden kautta avataan myös kokonaisuutta ja tietyn henkilön tai tapahtuman kautta.
Heinolassa on ollut merkittävää kylpylätoimintaa ja samoin Reuman sairaala oli tunnettu,
kunnes toiminta loppui 2010. Nykyisin alue on määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.
Heinolassa on ollut runsaasti teollisuutta ja on edelleen, erityisesti puuteollisuutta. Aikoinaan maan kuulut James-farkut ovat lähtöisin Heinolasta.
Heinolassa on paljon säilyneitä vanhoja rakennuksia. Esimerkiksi Heinolan pienoismallin 1910–luvun kohteista saa lisätietoa napin painalluksella. Filminkatselu- ja audiopisteessä historia tulee eläväksi ja lukuisat esineet tukevat tekstien informatiivisuutta luomatta ähkyä.
Huonerekonstruktiot kuten 70-luvun keittiö, tuovat syvyyttä kokonaisuuteen. Kerrassaan hienosti rakennettu näyttely, joka avaa Heinolaa ja sen historiaa kiinnostavalla ja innostavalla tavalla.
Kaupunginmuseossa oli myös näyttely ARA. Kauneutta koteihin Arabialta 1936-50. Paljon oli kuppia ja kulhoa esillä.
Lähtiessäni kiittelin erinomaisesta Heinola-näyttelystä. Se tekikin vaikutuksen ja jäin pohdiskelemaan sen antia pitkäksi aikaa. Samanlainen paikallishistorian esillepano myös Lahteen!
Museokierroksen jälkeen kävin vesitornissa eli Cafe Tornissa kahvilla ja ottamassa maisemakuvan Heinolasta. Sen jälkeen suuntasin tietenkin Lintuhoitolaan. Monenmoista tipua, värikästä ja äänekästä, mutta vaatimattoman oloinen Kaapo-korppi teki suurimman vaikutuksen. Hieno lintu.
Lintujen jälkeen kävin katsastamassa Heinolan ratapihan. Kuvasin Heinolan radan päätepisteen, josta oli aikomus jatkaa rataa Mikkelin, kenties kauemmaksikin.
Ratapiharetken jälkeen nautiskelin kahvin ja pullan Saippuakahvilassa.
Ennen lähtöä kävin Tommolankadun sillalla kuvaamassa Lahdesta saapuvan tavarajunan. Näin oli Heinola-päivä pulkassa ja hyppäsin linja-autoon numero 72.
Kotka 9.3.2022
Kipakka talvisää saatteli minut toisen kerran Kotkaan puolen vuoden sisällä. Kohteena tällä kertaa Maretarium ja kulkuneuvona tietenkin juna. ”Kalamuseossa” oli runsaasti suomalaisia järvi- ja merikaloja sekä muita vedeneläviä, joista mieleenpainuvimmat olivat Vesijärven ankeriaat. Jos haluaa oppia uutta suomalaisista kaloista ja järvistä, kannattaa suunnata Maretariumiin. Kiinnostavan aiheen parissa sain pari tuntia kulumaan helposti.
Talon Itämeri-allas oli remontissa, jota on tarkoitus palata katsomaan kesällä. Sinnne sijoitetaan myös iso sampi, niin iso, ettei se ollut mahtunut muihin altaisiin vaan oli sijoitettuna piiloaltaaseen.
Ennen kaupungista poistumista kävin syömässä ravintolassa, joka sijaitsi idyllisessä puutalossa. Erityismainintana erinomaiset paistetutperunat.
Hanko 3.4.
Hangon reissu olikin sitten hieman erikoisempi. Junalla tässäkin tapauksessa kuljettiin, tosin höyryjunalla. Osuuskunta Lahden Seudun Kulttuuri- ja Elämysmatkailu järjesti teemallisen elämysmatkan aiheella 1918 sisällissotamme saksalaisten maihinnousun vuosipäivä. Matkaan kuuluivat esitelmät junassa sekä opaskierrokset Hangossa. Esitelmöitsijöinä olivat toimittaja Tapani Ripatti ja tutkija (FM) Janne Ridanpää. Junassa oli myös tarjolla lounasta ja kahvila.
Junan veturina oli legendaarinen Ukko-Pekka eli Hr1 1009 (Höyryveturimatkat1009 Oy) ja kalustona oli eri-ikäisiä matkustajavaunuja (kuten ns. sinisiä vaunuja) sekä muita huoltoon tarkoitettuja vaunuja. Matka Lahdesta Hankoon kesti lähes neljä tuntia, juna pysähtyi Riihimäellä, Hyvinkäällä ja Karjaalla. Matka Hyvinkäältä Hankoon tarjosi mielenkiintoisia näkymiä, enhän ollut koskaan matkustanut rataosalla. Karjaalta Hankoon oli käynnissä radan sähköistäminen, joten ehkä tulevaisuudessa Helsingistä pääsee henkilöjunalla suoraan Hankoon.
Hankoon saavuttuamme ensi töikseni kuvasin aseman ja ratapihan sekä sataman raiteita. Tämän jälkeen suuntasin keskustaan, jossa törmäsin jälleen sattumalla myös elokuvateatteriin. Koska oli sunnuntai, paikat olivat pääasiassa kiinni. Hangosssa on idyllinen kävelykatu, jota reunustavat matalat rakennukset.Keskustassa mäen päällä olivat vesitorni sekä kirkko. Mäeltä laskeuduin rantakiville, jossa käyskentelin aikani. Tämän jälkeen kävin syömässä erinomaisen korvapuustin idyllisessä kahvilassa, joka sijaitsi vanhassa puutalossa (sekin, kuten Kotkassa).
Paluumatka sujui oikein mukavasti, ja Lahden asemalla oli vielä kuvattava Ukko-Pekka, josta matkasi kotikaupunkiinsa Kouvolaan.
Mikkeli 13.4.
Juna oli tälläkin kertaa menopelinä. Matka taittui mukavasti lukiessa, mutta Kouvolasta eteenpäin enemmän maisemia ihastellessa, sillä en ollut aikoihin Savon radalla kulkenut.
Mikkelissä on tullut käytyä viimeksi 1990-luvulla, jos ei oteta huomioon läpiajoja lyhyinä pysähtymiseen syvemmälle Savoon mennessä. Junasta noustessani kuvasin asemaa, muistomerkkinä toimivan Mannerheimin salonkivaunun, ratapihan ja kivikukon.
Kaupungin keskustassa minulla oli vain hataria mielikuvia (nuoresta iästä johtuen, ei kunnosta…). Sukulaisten mökki sijaitsi naapurikunnossa, joten Mikkelikin tuli tuolloin tutuksi. Muistan elävästi traagisen panttivankitilanteen päättymisen Mikkelin torille, jonka jälkiä kävimme katsomassa tapahtuman jälkeen.
Nyt kiertelin hieman keskustassa, joka oli pikkukaupunkimainen: matalaa rakennuskantaa ja tyylikkäitä vanhoja rakennuksia sekä hieno kirkko. Ja tietenkin kävelykatu.
Kierroksen jälkeen suuntasin Taidemuseoon, joka sijaitsi väistötiloissa ostokeskuksen toisessa kerroksessa. Kenen luonto -näyttelyssä oli esillä erittäin kiinnostavia töitä ja antoi jälleen ajattelemisen aihetta – niin tekniikoiden kuin aiheidenkin puolesta. Näyttelystä kerrotaan seuraavaa: ”Maamme kautta aikain laajin luontoa käsittelevä valokuvahanke etsii valokuvasta uudenlaisia työkaluja kestävän kehityksen ja luonnon monimuotoisuuden edistämiseen.
Taiteen jälkeen kävin syömässä ketjuravintolassa, jonka jälkeen suuntasin Päämajamuseolla ja Sodan ja rauhan keskus Muistiin. Molemmat sijaitsivat entisessä keskuskansakoululla, jossa sodan aikana toimi armeijan ylin johto. Muisti kertoo ihmisestä sodassa ja Päämajamuseon perusnäyttely kertoo Päämajan toiminnasta ja sodan johtamisesta sekä sotilaallisella että poliittisella tasolla. Rakennuksessa on Mannerheimin työhuone ja Operatiivisen osaston Maavoimatoimisto sodanaikaisissa asuissaan.
Päämajamuseo tarjosi hienon ja vaikuttavan kokonaisuuden, jossa sotiemme kokemukset liittyvät laajempaan kontekstiin, niin ihmillisyyden kuin globaaliuden näkökulmasta.
Elokuvateatterit
Sattumoisin kävelin jokaisessa viidessä kaupungissa elokuvateatterin ohi.
