Kun nuori alkaa varttua, hän kiinnittänee huomiota eri tavalla asioihin ja ympäristöönsä kuin aikaisemmin. Voinkin uskaltaa väittää että kaupungin äänillä on usein negatiivinen lataus. Esimerkkeinä: Auto ajaa kadulla, moottoripyörä pörisee, nuoret juovat kaljaa puistossa, koira haukkuu jne. Ehkä puhun varmasti vain omasta puolestani? Olenhan jo lähemmäs neljäkym… vähän yli kolmekymmentä.
Loviisankadun äänistä ei sellaista fiilistä ei syntynyt. Oikeastaan se synnytti mieleyhtymän sympaattisella tavalla Chaplinin elokuvan Kaupungin valoihin. Jos elokuvaa ei olisi tehty mykkäkaudella, sen nimi olisi Kaupungin äänet. Elokuva itsessään on draamaa, joka kääntää kohtaloiden ihmiset kasvoikkan ja elämän kolhimat sielut löytävät toisensa. Tuska väistyy toivon edessä. Tämä ei liittynyt mihinkään.
Nyt Kaupungin äänillä viitataan ravintoloissa Tirrassa ja Torvessa elokuun alussa järjestettävää tapahtumakokonaisuutta. Noita kahta päivää voidaan kliseisesti luonnehtia ”urbaanin musiikin kokoelmaksi”. Tapahtuma järjestettiin jo viime vuonna, mutta silloin olin Saksassa meditoimassa.
Viime vuotinen tapahtuma oli ilmeisen menestys, ja tänä vuonna tapahtuman leuhutus alkoi kavereiden Facebook-seinillä jo hyvissä ajoin. Hetken jo mietin, käykö KÄ(ÄK):lle kuin joululle, vuoden kuluessa nostaen päätään yhä aikaisemmin.
Joskus aikoinaan itselleni vuoden musiikillisia kohokohtia oli Torvessa järjestetty kaksipäiväinen Rooster Fest. Tätä hardcore-punk-tapahtumaa odotettiin kieli pitkällä, ja itse tapahtuma sujuikin sitten kieli pitkällä. Varmasti se on musiikillisena kokemuksena edelleen kärjessä.
Tänä vuonna koettu Kaupungin Äänet lämmitti, niin että hiki virtasi. Alkuperäisen suunnitelman mukaan ajattelin käydä paikalla vain perjantaina katsomassa ns. paikkoja, mutta mukavan rento kesäilta huokutti paikalle myös lauantaina. Mainittakoon että ilahduttavaa oli naisten iso prosentuaalinen osuus. Muutamalle sanoin moi, osaa katsoin ja loppuja tuijotin.
KÄ on maanläheinen, lämminhenkinen, mutta samalla hieman rosoinen ja teeskentelemätön, jotenkin lahtelainen. Ehkä siinä on onnistuttu, kun sitä ei ole yritetty. Yoda-mestarin sanoin: ”Ei ole yrittämistä. Teet tai et tee.”
Erityisesti sisäpihan käyttöönotto on erinomainen ratkaisu, jossa tuli viihdyttyä artistien välillä ja välissä.
Entäs se itse asia eli ne äänet? Oikeastaan viikonlopun artistikattauksesta tuttuja kuin kourallinen. Osa vain nimenä, osaa jonkin verran kuulleena, mitään en ollut kuuntelemalla kuunnellut. Mainittakoon kuitenkin muutama.
Perjantain kohokohta oli Club De Lay. Tätä bändiä en ole jostain syystä ”luukuttanut” kotistereoista (lue internetistä), mutta livenä orkesteri jaksaa miellyttää. CDL:n britniläinen (sic) poprock sopii pubi-/klubiympäristöön enemmän kuin hyvin.
Lauantainakin olin paikalla vasta kymmenen aikaan, ja aika kuluttelin taas nojailemalla seinään ja yhteen pylvääseen.
Illan ykkösartisti oli Avionin Prinssi, jolle täytyy nostaa hattua, kuten useimmille kuninkaallisille. Miksi? Siksi että aito stadilainen, joka tykkää Lahdesta. Sillä pääsisi jo Guinnessin ennätyskirjaan. Lahdessa sillä pääsee (Lahden) Sinisen ennätyskirjaan. No Prinssillä on juuria Lahdessa, kuten tästä haastattelusta vuodelta 2011 ilmenee.
Ritarit Avionin Prinssi ja Lahden Sininen (Kuva Sepponen)
Loppuiltakin meni tanssilattialla veivatessa, niin että lantio paukkui. Lisäksi myös tanssin.
Aamuyöstä tulivat myös muistutukset siitä, että tiettyjen sääntöjen takia ravintolasta pitää poistua viimeistään klo 04, ja että suomalaiset tykkäävät jonottaa. Ei suinkaan ämpäreitä, olokaan ei sitä vaatinut, vaan aamuyön taksia.
Mainittakoon vielä, että lauantaipäivän ohjelmassa oli Designpiha ja sunnuntaina oli vielä jo perinteeksi muodostunut Tirran brunssi. Kahden päivän itsensä sosiaalistimisessa oli aivan tarpeeksi, joten sunnuntaina oli taas aika omille askareille.
Ensi vuoden Kaupungin Äänet -tapahtuman päivämäärätkin on jo lukossa, joten eiköhän ole silloin paikat tukossa.
