Rokujen ja poppareiden aika

Lahtelaista nuorisokulttuuria 1965-75 Lahden taidemuseossa ja Suomen Moottoripyörämuseossa 7.2.-21.5.2014.

Näyttelyn mainosbanneri (Kuva: Matti Salmi / www.lahdenmuseot.fi)

Näyttelyn mainosbanneri (Kuva: Matti Salmi / www.lahdenmuseot.fi)

Yleisen tulkinnan mukaan nuorisokulttuuri (käsitteenä) syntyi 1950-luvulla Yhdysvalloissa ja 1960- ja 70-luvut olivat selkeästi nuorisokulttuurien esiinmarssia. Taidemuseossa ja Suomen Moottori-pyörämuseossa Niemen satamassa esitellään kaksoisnäyttelyn muodossa kahta Lahdessakin vaikuttanut nuorisoryhmää eli rokuja (rokkareita) ja poppareita.

Näyttelyä esittelevällä nettisivulla todetaan, että ”rokujen ja poppareiden vastakkainasettelu juontaa juurensa 1960-luvun alkupuolen Iso-Britanniaan, jossa modsit ja rockers-ryhmän edustajat ottivat välillä kiivaastikin yhteen. Eroja voi havaita myös Lahden rokujen ja poppareiden välillä”. Kärjekkäästi arvioituna tuohon aikaan nuorison muodostamat eri alakulttuurit olivat jakaantuneita selkeästi omiin ryhmiin kuin ehkä mitä nykyään.
Tietenkin näyttelyssä on haettu tarkoituksenmukaista vastakkainasettelua, vaikka  ”valtaosa nuorisosta ei mieltänyt itseään kuuluvaksi kumpaankaan ryhmään.” Mutta loppupäätelmä on se, että ryhmien erillisyys ei ollut vain nostalgian nostattamaan puolitotuutta: ”Tästä huolimatta selkeä kahtiajako varsinkin viikonloppuiltaisin nuorison keskuudessa oli todellisuutta.”

Näyttelyn avajaisia vietettiin 6.2. Taidemuseossa. Paikalle oli saapunut runsaasti väkeä. Avajaisten ohjelmassa oli nuoruutensa 1960-70-luvuilla eläneiden haastattelu, jonka kautta he valottivat nuoremmille ja muistuttelivat varttuneimmille vieraille, mistä on oikein kysymys, kun puhutaan poppareista ja rokuista. Toimittaja Tapani Ripatin haastattelemat Merja Vahter (poppari) ja Pekka Jyrkiäinen (roku) kertoivat sen ajan hengestä oman ryhmän viitekehyksestä käsin ja lahtelaisesta elämästä (oheisesta Etelä-Suomen Sanomien videolinkistä pääsee hieman jyvälle).

Saadakseen näyttelystä irti, ei tarvitse olla omakohtaisesti kokenut noita aikoja, avautuu se nuorellekin katsojalle, tuoreena, ilman raskaita ennakkokäsityksiä. Näyttely on rakennettu hyvin ja kiinnostavasti, esimerkiksi popparit ja rokut arkkityypitetään heidät huoneiden kautta, näin pääsee astumaan 1960- ja 1970-lukujen aikakauteen sisälle. Tilat ovat rakennettu asiaankuuluvan ja ajanmukaisen rekvisiitan avulla, tuoden muun muassa ajan sisustushengen mainiosti esille. Myös näyttelyssä esiintyvät autot ja moottoripyörät elävöittävät arkista, mutta nostalgista kokonaisuutta.
Mielenkiintoinen kohde on uudelleen rakennettu legendaarinen Catakombi-disko, jonka kautta pääsee käsiksi ajan muotiin.
Ajankuva on kirjaimellisesti läsnä, museon seinille on rakennettu isot kuvakollaasit, joissa esiintyy tavallisia lahtelaisia nuoria. Nuoremmalle katsojalle kaupunki avautuu utuisena, silti löytäen kuvista tuttua tunnelmaa…

Taidemuseon kahdessa näyttelyhuoneessa on samaan aikaan Vexi Salmen kokoelmasta koottu taidekokonaisuus, josta hän oli avajaisissa kertomassa ja ylipäänsä taidekeräysharrastuksestaan.

Roku vai Poppari -näyttely on myös Suomen Moottoripyörämuseossa, jossa eri kokonaisuus kuin Taidemuseossa.

Näyttelyistä lisätietoa museon sivuilla ja Facebookissa. Näyttelyt ovat avoinna 7.2.-21.5.

Yliselle Viipurintielle muistomerkki torille?

Lahden kylä muodostui Hämeenlinnasta Viipuriin johtavan maantien varrelle. Tien olemassaolosta on viitteitä 1400-luvun alkupuolelta alkaen. Linjaus ei kaikilta osin ole tarkkaan selvinnut, ja Lahden kaupungin alueeltakin tie hävinnyt kokonaan, vaikka se on nähtävillä mm. Karjanlankadun, Möysänkadun ja Viipurintien linjauksissa. Tie kulki ennen Lahden kylän paloa asutustaajaman läpi, josta muodostui nykyinen Aleksanterinkatu. Tuolloin aikoinaan kylän läpi kulkeneestä tiestä oli niin hyötyä kuin haittaakiin: ihmisiä ja tavaraa kulki kylän läpi, ja aloilleen jäi varmasti muutama yritteliäs kauppias tai kädentaitaja, mutta myös vähemmän yrittelijäitä joutilaita aiheuttamaan häiriötä.

Torin kaakkoiskulma kesällä 2013.

Torin kaakkoiskulma kesällä 2013. Kiveyksellä voitaisiin luoda ikiaikaiselle tien muistomerkki Lahden kaupungin sydämeen. (Kuva Sauli Hirvonen)

Kesän 2013 torikaivauksissa löydettiin vanhaa tien pintaa torin kaakkoiskulmasta (kuvassa jotakuinkin oikeassa kulmassa), kuten ennakkoon oli tiedossa. Miten me lahtelaiset voisimme tuoda tämän vanhan maantien jälleen esille, muistuttamaan vuosisataisista yhteyksistä muualle maahan?

Muistomerkit torille ja Möysään

Kirjoitinhan muistomerkkiehdotuksesta jo ensimmäisen kerran vuonna 2013. Ehdotin tuolloin Hollolan Lahti -lehdessä 4/2013 tielle omaa muistomerkkiä ja lähetin tekstin nettisivujen kautta myös kaupungin edustajalle. Ehdotuksessani kirjoitin: “Tie voitaisiin rakentaa ‘uudelleen’ torille sille kohdin, jossa se oli sijainnut satoja vuosia. Tähän antaa mahdollisuuden torin tuleva uusi kiveys. Kun tie kivettäisiin erilaatuisella ja/tai -lajisella katukivellä, noudattaen kuitenkin torikiveyksen yhdenmukaisuutta, saataisin torin pintaan historiallisesti maantietä esittävä muistomerkkiväylä, joka tulisi konkreettisesti lahtelaisten nähtäville ja ehkä herättäisi kiinnostusta vanhaa tietä ja sen varrella sijainnutta palanutta kylää kohtaan.”

Tällä hetkellä uuden kiveyksen tekeminen ei ole tietenkään ajankohtaista.

Lähestyin keväällä useita tahoja sähköpostitse ehdottaen palaveria muistomerkkiaiheesta. Ehdotus otettiin hyvin vastaan ja pidimme aiheesta palaverin Lahden kaupunginmuseon Hannu Takalan ja Nastola-seuran Matti Oijalan kanssa. Tämän keskustelun pohjalta Ylinen Viipurintie on osana Lahden kaupunginmuseon tekemää historiapolkukarttaa. Tästä enemmän kunhan kartta valmistuu.

Lisäksi muutaman vuoden työn alla ollut Juuso Lehtisen ja Lahti-Seuran yhteisprojekti lahtikartalla.fi-sivu on vihdoin aukeamassa alkuvuodesta. Sivustolle on tulossa tietoa tien historiasta ja sen linjauksesta.

Edellä mainitut asiat ovat erinomainen alku. Tielle tarvitaan näkyvä merkki niillä paikoin missä se aikoinaan kulki, jotta sen historiallinen merkittävyys tulee esille. Tällainen voisi vaikkapa olla torille sijoitettu kilometritolppa-tyylinen muistomerkki, joka olisi pikemminkin taideteos.

Toinen huomion arvoinen paikka on entisten Ylisen Viipurintien ja Suuren Savontien risteys, joka on vielä nähtävillä Möysänkadulla. Risteys on ollut samalla paikalla vuosisatoja ja sen pitkän historian voisi tuoda esille vaikkapa tienviitoilla osoittamaan Viipuriin ja Savonlinnaan. Viitan ansiosta unohdettu vanha tienristeys tuotaisiin tuotaisiin nykyaikaan. Suuri Savontie tunnettiin jo 1550-luvulla  yleisenä tienä. Se on syntynyt todennäköisesti Olavinlinnan perustamisen aikoihin 1470-luvulla.

Lahden kehittyminen maakunnan keskukseksi oli monen asian summa. Rautatien valmistuminen yhdessä Vesijärven rannoille nousseen teollisuuden ja sataman kanssa olivat oleellisia asioita Lahden kehitykselle, vaikkeivat kylän alueella sijainneetkaan.

Jo kauan ennen rautatien saapumista, eteläisen Salpausselän pohjoispuolelle oli muodostunut tiivis kylä, jonka läpi kulki Ylinen Viipurintie. Tässä kohtaa Salpausselkää vanha maantie ikäänkuin ”poikkeaa” Salpausselän pohjoispuolelle, johon Lahden kylän on rakentunut. Lahden kylän ja maantien historiat ovat sidoksissa toisiinsa. Se on mielestäni tärkeää tiedostaa, sillä tie ja sen perintö ovat vanhinta rakennettua Lahtea.

Ehdotukseni johti siihen, että Lahden kaupunginmuseo laati selvityksen Ylisen Viipurintien linjauksista Lahden seudulla.

Olen koonnut Ylisen Viipurintiestä kaksiosaisen yhteenvedon. Ensimmäinen osa on luettavissa täällä ja toinen täällä.

[päivitetty 8.3.2010]

Ylistä Viipurintietä olen käsitelllyt Lahti-Seuran jäsenlehdessä Hollolan Lahti numeroissa 4/2013, 2/2015 ja 3/2017

Vanhan ladon muistolle

vanhalato

Vanha lato esikaupunkialueella asutuksen keskellä joulukuussa 2013. Kuvattu länteen.

Usein kun puhutaan historiallisista rakennuksista, ensimmäisenä ei tule mieleen lato, ja ehkä tässä tapauksessa moinen ilmaisu voi olla hieman liioitteleva. Launeella, Tapparakadun varrella sijainnut lato on tullut vuosikymmenten aikana olennaiseksi osaksi miljöötä. Nyt tämä miljöö on muuttumassa uudisrakentamisen myötä. Silti vielä tämä pieni katoava kaistale asutuksen keskellä jaksaa vielä muistuttaa laajasta Launeen pellon alueesta. Ja onhan peltotilkku toiminut kaupungin vuokrapalstana. Lisäksi se toimi vuoden 1989 hiihdon MM-kisoissa paikoitusalueena, ja samoihin aikoihin lato sai kylkeensä mainoskyltin/-viitan. Se katosi vuosia myöhemmin.

Tutkittuani kaupungin nettisivuilta vanhoja ilmakuvia, paikalla on sijainnut lato tai vastaava rakennus jo vuonna 1946. Vuoden 1979 ilmakuvassa nykyinen lato on paikoillaan eli se on noussut edellisen rakennuksen tilalle joskus 1960 ja 1979 välillä.

Kuten ilmakuvista näkee, ladon sivusta kulkeva peltotien pätkä on sen sijaan sijainnut samalla paikalla jo ainakin vuodesta 1946 lähtien. Monet etelästä kulkeneet Länsiharjun koulun oppilaat ovat käyttäneet sitä hyväkseen oikaistessaan opinahjoonsa. Tämä vaatimaton polku hävisi vasta viime vuosina rakentamisen takia.
Vuoden 2011 ilmakuvassa kaisteleen erillisyys ympäristöstä korostuu.  Vuoden 2013 lopussa se on jo lähes kokonaan hävinnyt.

Asuntoalueelle on nimetty myös uusi katu vanhan ladon mukaan eli Vanhanladonkatu.

Päivitys 9.2.2014

Latoa puretaan. 9.2.2014. (Kuva Sauli Hirvonen)

Latoa puretaan. Sunnuntaina 9.2.2014.

Kun Lahtea rakennetaan

Lahden keskustassa käy parhaillaan kiivas uudis- ja korjausrakentaminen. Puurakennuksia edustava Oskarin piha on ainutlaatuinen palanen keskellä Lahden kivikeskustaa, kahden kerrostalon puristuksissa. Muutaman kerran olen käynyt siellä kahvilla, ja kerran olen päässyt sen piharakennukseen kuuntelemaan eräänä Taidelauantaina Lauantainanäyttämön lukuharjoituksia. Todella idyllinen kaupunkimiljöö.
[Oheinen artikkeli julkaistiin Hollolan Lahti -lehdessä jossa oli juttu Oskarin Pihan vaiheista, johon edellä mainittu kappale viittaa. Juuri lehden ilmestymisen aikoihin Uusi Lahti -lehti uutisoi Oskarin Pihan mahdollisesta katoamisesta lahtelaisesta kaupunkimiljööstä, toim. huom.]

Rakennustyömaalta työmaalle. Torin ympäristö heinäkuussa 2013

Rakennustyömaalta työmaalle. Torin ympäristö heinäkuussa 2013

Usein vanhoja valokuvia katsellessa valtaa pieni haikeus kadotetusta vanhasta Lahdesta. Tosin monet asukkaat pystyvät vielä itsekin muistamaan vanhoja puutaloja, joilla on ollut kaupunkikuvallista merkitystä tai ovat olleet oleellisena osana lahtelaisten ympäristöä useina vuosikymmeninä.

Yksi keskustan viimeisimmistä puutaloista Puu-Kotila purettiin muutama vuosi sitten. Tontti oli pitkään tyhjillään, kunnes viime vuonna uuden kerrostalon rakennustyöt alkoivat.
Kulkutautisairaalan tontille Launeenkadulla on noussut jo uudet rakennukset, joten Launeenkadun varsi on uusiutumassa voimakkaasti.
Möysän puukoulu tai tarkemmin ilmaistuna sen puinen siipiosa purettiin ja tilalle nousi moderni lisäosa. Vanhan rakennuksen hirret saivat tosin uuden kodin toisaalla.
Parhaillaan Kullankukkulassa on vanhojen puutalojen kunnostus käynnissä.

Miten säilytetään?

Toisenlaisia tarinoitakin on. Jalkarannassa säilyi Lahti Aquan Ainolan huvila, joka kunnostettiin. Museo ei kuitenkaan ollut tyytyväinen lopputulokseen: “Vanhan talon korjaamisessa perusajatus on, että korjataan ainoastaan se, mikä on viallista eikä uudisteta. Mitään, mitä talossa ei ole ollut, ei pitäisi siihen lisätä.” (Yle Uutiset 19.8.2013, lisätty 24.10. ESS.fi:n juttu).

Ilmeisesti monesti taloudelliset realiteetit johtavat kompromisseihin.
Moni yksityinen koti on pelastunut, kun sen asukkailla on ollut aikaa, tietoa ja taitoa kunnostaa oma uusi vanha koti.
Valtaosin korjausrakentamisessa taitaa olla kyse siitä, miten saadaan sovitetetuksi taloudelliset realiteetit ja ajanmukainen tieto-taito ja laadukas rakentaminen ja samalla ottaen huomioon historialliset erityispiirteet.
Omistajalla on oikeus tehdä hallussa olevalleen omaisuudelle minkä parhaaksi näkee, mutta milloin käyttöomaisuus tässä tapauksessa rakennus, muuttuu yhteiseksi kulttuurihistoriaksi, muistijäljeksi, sen arvoa ei voida enää mitata pelkästään euroissa.
Lahti Aqualla on Jalkarannassa toinenkin rakennus, entinen Jaakkolan tilan päärakennus (Yle Uutiset 19.8.2013), joka kuitenkin on vailla käyttöä. Tämä lienee se suurin uhka vanhoille rakennuksille. Kuten eräässä suomalaisessa viihdeohjelmassa todetaan: “Talot tykkää että niissä asutaan”. Tässä lauseessa on vinha perä. Esimerkiksi Mytäjäisen veturivarikolla tilanne on vain pahentunut, kun alueen asukkaat ja muut toimijat häädettiin rakennuksista.

Kaunis kaupunki?

Lahtea usein arvostellaan rumaksi kaupungiksi, ja yhden tulkinnan mukaan tähän on syynä kaupungin nuori ikä, historiattomuus. Keskusta on uusiutunut sotien jälkeen maaltamuuton  ja kasvun siivittämänä. Usein rakennnemuutospuuskissa kaikki vanha nähtiin (ja edelleenkin) esteenä “kehitykselle”. Kehitystä se olikin: asumisen laatu parani, rakennustehokkuus kasvoi, ihmisille saatiin uusia asuntoja.
ESS.fi kysyi taannoin Lahden ruminta rakennusta. “Onneksi” eniten ääniä sai Vesijärvenkatu 16, joka on menossa ensi vuonna remonttiin. Jutun perusteella monet ihmiset kiinnittävät huomiota yleiseen siisteyteen, eivät niinkään historiallisiin kerrostumiin tai arkkitehtuurisiin ihanteisiin, vaikka toki perinteinen betonielementti sai kuulla kunniansa.
Kun Helsingin paljon arvostelua saanut ns. Makkaratalon julkisivun saaneerauksesta julkaistiin suunnitelmat, rakennuksen makkarat haluttiin säilyttää: epäesteettisyys muuttuu historialliseksi ainutlaatuiseksi ja kertoo yhdestä ihanteesta tiettynä aikana.
Rakennusten ulkokuori on vain yksi kaupungin kauneutta ilmentävä seikka joskin näkyvin. Oleellista on myös sellaisilla asioilla kuten kaupungin henkinen tila, arvostukset ja se, miten ne ovat vuorovaikutuksessa ulkoisen
kanssa.
Tasapainoinen kaupunki on myös kaunis.

Artikkeli julkaistu alunperin Hollolan Lahti -lehdessä 3/2013

Kirja-arvio: Lahti

Lahdesta on julkaistu useita kuvateoksia ja nyt lukulampun valossa on vuonna 1963 Lahden kaupungin julkaisema Lahti-niminen kirja. Se ei liene poikkeuksellinen tai omalaatuinen, mutta 49 vuotta myöhemmin se tuo esiin toisenlaisen Lahden kuin miltä se itselle nykyään näyttäytyy. Mutta silti se näyttää sen saman Lahden, joka on tullut tutuksi ja niin kai näiden kuvakirjojen ajankuvaus on se asia johon aina haluaa palata.

Toinen olennainen syy miksi haluan juuri nimenomaan kirjoittaa tästä kirjasta on se seikka että sain kirjan lappeenrantalaiselta kaveriltani, joka tiesi minut Lahti-faniksi, ja jonka kanssa on käyty monet hyvät keskustelut Lahdesta ja Lappeenrannasta. Niinpä perinnöksi jäänyt hyväkuntoinen kirja sai uuden omistajan: poika tuli kotiin.

Toimituskuntaan on kuulunut Antero Nurminen, Pentti Mäkinen, Niilo Savutie, Osmo Vesiranta, Toini Vuorenjoki. Kirjan johdannon on kirjoittanut lahtelaisille tutumpi Olli Järvinen. Tekstit ovat suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi. Yli 90-sivuinen teos sisältää niin mustavalko- kuin värikuviakin. Värikuvia on 6 kpl ja niissä todella värit tulevat hienosti esille, jota tietenkin korostaa niiden määrän vähyys verrattuna mustavalkoisiin. Esimerkkeinä Fellmannin puiston kukkaloisto tai talvisen linja-autoaseman sävyt.

Kirjassa on paljon mielenkiintoisia yleiskuvia kaupungista, etenkin jo nyt kadonneista teollisuusalueista sekä lähikuvia ihmisistä näiden kompleksien sisällä, joista avautuu arkinen lahtelaisuus. Keskustakuvissa kiirehtivät ihmiset kertovat omalta osaltaan väistyvästä agraariyhteiskunnasta kohti urbaania kaupunkia; 1960-luvulla Lahti oli voimakkaasti kasvava kaupunki. Kirjan alustusteksti päättyykin lauseeseen: ”Elämä jatkuu, samoin kaupungin rakentaminen, jotta huominen olisi tätä päivää parempi”.