Ylinen Viipurintie osa 1/2

Lahden kyläryhmä muodostui historiallisen maantien varrelle. Liekö monen sattuman summa, että pienestä ahtaasta kylästä muodostui alueensa keskus: “Lahden kylä ei sinänsä ollut Hämeessä kovin poikkeuksellinen, ei ainakaan niin poikkeuksellinen, että sen pelkkä ominaislaatu olisi määrännyt sen kohtaloksi kasvaa alueensa keskukseksi. Päijät-Hämeen kohdallakin kylien nouseva tai laskeva kehitys oli pitkälle riippuvainen niiden kulloisestakin taloudellisesta kehitysvaiheesta ja siitä, miten päättäjät ja virkamiehet ne ymmärsivät. Lahden kohdalla muutama ulkoinen seikka asettui nostamaan sitä suhteessa muihin alueen kyliin.”

Ylisen Viipurintien molemmille puolille muodostunut kylä paloi vuonna 1877, kaupunkia ei tullut, mutta tuli ruutukaava ja kauppala. Vanha tie jäi kauppalan alle, vaikkakin uusi pääkatu Aleksanterinkatu jatkoi Ylisen Viipurintien perintöä Lahdessa.

Osa kauppalan ja kaupungin alle jääneestä tiestä kirjaimellisesti kaivettiin esille torikaivauksien yhteydessä vuosina 2013-14. Valitettavasti tien olemassaoloa ja vaikutusta Lahdelle ei ole huomioitu mitenkään torin uudistuksen jälkeen.
Tiehen on suhtauduttu ilmeisen rationaalisesti vain tienä, mutta tietynlainen välinpitämättömyys ei tee oikeutta sen historialle. Tie on ollut kuitenkin tärkeimpiä osatekijöitä siihen, että Lahti muodostui juuri sille paikalle.

Tie on merkinnyt Lahdelle niin hyviä kuin huonojakin aikoja.

Lahden historian kirjoituksessa viitataan usein Yliseen Viipurintiehen ja sen merkitykseen eri aikakausina, mutta varsinaista tutkimusta ei suurimmissa määrin ole Lahden alueelta tehty.

Tämäkään kirjoitus ei ole tutkimus, vaan lähinnä yhteenveto eri lähteistä.

Lähteitä

Tiestä on julkaistu Kirsi Salosen toimittama Ylinen Viipurintie (Hämeen liiton julkaisu V:45), jossa tien merkitystä ja linjausta on tutkittu koko sen matkalta Hämeen linnan ja Viipurin väliltä. Tutkimus onkin tärkein lähde tässä artikkelissa.

Muina kirjallisina lähteinä olen käyttänyt Lahden ja seudun historiaa käsittävää kirjallisuutta sekä internetlähteitä.

Ylinen Viipurintie -julkaisun liitteenä on peruskartta, johon tien linjaus on merkitty vaihtoehtoineen. Linjaus on vaihdellut vuosisatojen aikana, eikä linjauksista ole suoria lähteitä vaan tien linjaus on osittain päätelty epäsuorasti. Internetissä julkais-tut useat historialliset kartat ovat kertoneet tien linjauksesta myös Lahden seudulla, etenkin digitoidut Senaatinkarttoja (www.lahdenmuseot.fi/kuka-mita-lahti/arkisto/paijat-hame-senaatin-kartoilla/karttojen-katselu/), joista Lahden lehti XIV 33 on kartoitettu vuosina 1874-75, juuri ennen Lahden kylän paloa.

Senaatinkartta vuodelta 1874-75.

Senaatinkartta vuodelta 1874-75.

Lisäksi olen tarkastellut historian harrastajan Rauno Huikurin julkaiseman Atlaksen sisältöä, jossa on kuvattu tiet Suomessa vuonna 1555. Karttojen sisältö perustuu Kuningas Kustaa Vaasan kamarikirjuri Jaakko Teitin 1556 laatimaan luetteloon yöpymispaikoista Suomen teiden varsilla. Apuna ovat olleet myös Timo Meriluodon internetsivuilleen tallentamat vanhat Suomen kartat 1700,- 1800- ja 1900-luvuilta. Lisäksi Lahden kaupungin internetsivujen ilmakuvat vuodelta 1946 ovat olleet hyvä tutkimuskohde kaupungin alueella.

Ylinen Viipurintie Lahdessa -juttu on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osan ensimmäisessä kappaleessa käyn läpi yleisesti teiden historiaa. Toisessa kappaleessa Lahden kylän vaiheita. Kolmannessa kappaleessa Ylisen Viipurintien syntyhistoriaa.

Toisessa osassa käyn läpi tarkemmin tien linjausta Lahden seudulla sekä sen vaikutuksia että merkitystä.

Kaksiosainen artikkelisarja on yhteenveto historiallisen maantien vaiheista, joka aikoinaan yhdisti Hämeen ja Viipurin linnat toisiinsa.

Teiden synty Suomessa

Ensimmäisiä teitä ei varsinaisesti rakennettu, vaan ne muodostuivat lähinnä luonnollisista kulkureiteistä joita parannettiin yhteiskunnan kehittymisen myötä. Suomessa varsinaiset maantiet saivat alkunsa ratsu-urista, joita alkoi syntyä tärkeimmille liikennesuunnille, reitit Suomenlahdelle palautunevat jo esihistoriallisen ajan lopulle. Tavara piti kuljettaa kauppapaikoille ympäristöstä, ja niin syntyivät ratsastuspolut, jotka levenivät kärrypoluiksi. Tiet kulkivat Suomessa luonnon ehdoilla yleensä jokien laitoja ja harjuselänteitä pitkin. Talvisin pystyttiin reellä kulkemaan vesistöjä ja soita pitkin ja näin syntyi talviteitä.

Maunu Eerikinpojan maanlaki tuli Suomessa voimaan 1300-luvun jälkipuoliskolla. Se sisälsi määräyksiä teistä, se määräsi leveydet sekä sen, että jokaisen kylään tulisi johtaa ainakin yksi tie. Määräyksiä ei tosin noudatettu tarkasti, vielä 1600-luvulla polkuja voitiin kutsua maanteiksi. Juhana III määräsi v. 1587 että yleiset tiet on tehtävä vaunuilla ajettaviksi. Kärryt ja vaunut yleistyivät 1600-luvulla, ja vuosisadan jälkipuoliskolla useimmat tiet olivat vaunuilla ajattettavassa kunnossa. Samoihin aikoihin yleistyivät peninkulmapatsaat ja kestikievarien merkitsiminen. (Päijät-Häme I)

Varhaisten teiden arvostus näkyi myös kartoissa. Keskiajan kartoissa esitettiin teitä erittäin harvoin, kartat olivat pääosin tehdyt merenkulun tarpeisiin. Kaupunkien ja teiden puuttumisesta kartalta voi helposti saada sen käsityksen, ettei keskiajalla ollut olemassa teitä. Jo Viikinkiajalla (n. 800-1050) oli käytössä mm. Hämeen härkätie.

Liikenteen väitetään tapahtuneen pääosin vesiteitä pitkin, mutta tei-den merkitys kuitenkin pikku hiljaa kasvoi, sisämaahan alkoi ilmestyä kaupunkeja 1500-1600 lukujen vaihteessa. Lisäksi maan kohoamisen vuoksi keskiajalla Kokemäenjokea ja Aurajokea ei päässyt enää nousemaan laivoilla, ja esimerkiksi Uudenmaan jokia ei ole koskaan pystytty hyödyntämään tavaraliikenteessä jokien kapeuden ja monien koskien vuoksi. (www.elisanet.fi/huikari/suomentiet1555.htm)

Lahden kylä

Aimo Halila kirjoittaa Lahden historiassa, että nykyisen Lahden alueelta on löydetty kivikautisia esineitä, mutta tuskin asutus on ollut kiinteää näihin päivin saakka. On todennäköistä, että Lahden alueella on ollut kiinteää eli jatkuvaa ympärivuotista asutusta aina nuoremmalta rautakaudelta alkaen. Vakinainen asutus on Hämeeseen levinnyt Kokemäenjoen suunnasta itää kohti saavuttaen Vesijärven ja Päijänteen rannat todennäköisesti vuosien 500-600 vaiheilla. Päijät-Hämeessä kiinteään kyläasutukseen siirryttiin peltoviljelyn yleistyessä, merovingi- ja viikinkiaikana ensimmäisen vuosituhannen viimeisinä vuosisatoina. Ainakin jo 900-luvulta lähtien on varmoja tietoja kiinteästä asutuksesta Lahden seudulla. Lahden itäosissa olevassa Järvenpään kylässä (kuului keskiajalla Nastolaan) ja Ahtialassa on myös tähän viittaavia tutkimustuloksia.

Salpausselkiä ja Rievelin reittiä käyttävistä eränkävijöistä muutamat jäivät pysyväisesti turkismetsästäjiksi, kala- ja kaskimiehiksi kirkasvetisen ja kalaisen Vesijärven rantamille.

Vesijärven etelärannat olivat olivat Salpausselkiä seuraavan vilkkaan Karjalanretkeilyn ja rannikolle suuntautuvan, toistaiseksi vielä heikon kaupan risteyskohtia.

Jo varhaisessa vaiheessa kauppayhteydet painoivat voimakkaan leiman Lahden seudun asutushistoriaan. Vesi- ja harjutien kosketuskohdan merkitys erä- ja kauppateiden risteyksenä tuli korostetusti esille 1100-luvun jälkipuoliskolta lähtien, jolloin Suomen alueet joutuivat saksalaiskaupun välittömään vaikutuspiiriin.

Lahden seudun pysyvään asutukseen on vaikuttanut sen maantieteellinen asema. Lahden kylä kasvoi maa- ja vesireittien solmukohtaan, josta on aina ollut hyvät yhteydet kaikkiin ilmansuuntiin.

Jalkarannan, Lahden ja Järvenpään seudut olivat etelään matkaavien kaupantekoon pyrkivien pitkämatkalaisten taivaltajien pysähdys- ja varastopaikkoja.

Yhteydet etelään merenrannikkoon tapahtuivat Porvoonjokea myöten, joskin se oli etupäässä kesätie, mutta huono monien koskien vuoksi. Sen rinnalla oli toinen tie Lahdesta Orimattilan ja Myrskylän kautta Porvooseen. Niin sanottu Savontie erkaantui Ylisestä Viipurintiestä Lahden kylän kohdalla pohjoiseen Jyrängönkosken, Suur-Savon kirkon ja Juvan kautta Savonlinnaan. Kesätien ohella oli ikivanha talvitie Vesijärven jäätä pitkin Asikkalaan, Sysmään ja Hirvensalmen kautta Savoon. (Raimo Airamo: Lahden Ankkuri – v. 2007)

Professori Aimo Halilan mukaan siirryttäessä kaskitaloudesta kiinteään peltoviljelyyn muheamainen, joskin ilmeisesti usein tulvien vaivaama Lahti, jossa kauppatie joutui ikään kuin pysähtymään, osoittautui Vesijärven etelärannan nopeimmin kasvavaksi asutuskeskukseksi. Salpausselkien lukuisten harjanteiden ympäröimään laakioon syntynyt Vesijärvi on vehmaine rantoineen vuosisatoja ollut tänne sijoittuneiden ihmisten värikkäänä elämännäyttämönä. Asutuksen painopiste oli aikaisemmin järven lounauskulmalla, mutta siirtyi idemmäksi Lahden kylään, jossa harjuselänteellä kulkeva tie ja vesireitti luontevasti tapasivat toisensa.

Kaarlo Nieminen arvelee Lahden kauppalan historiassaan, että ensimmäinen talonpoika siirtyi tulevaan Lahden kylään Järvenpään kylästä. Tämä ensimmäinen talo tunnettiin myöhemmin Anttilan nimellä. Muuton ajankohtaa ei kuitenkaan tiedetä.

”Perimätiedon mukaan Lahden ensimmäinen talo on ollut Anttila, jonka omistaja siirtyi Lahteen Järvenpäästä. Tämä pieni kylä, joka sijaitsi Joutjärven tuntumassa ja joka mainitaan maakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1564, kuului Lahden kanssa samaan jakokuntaan.” (Olli Järvinen: Lahti ennen meitä – v. 1965)

Monet Hollolan kylistä mainitaan jo 1300-luvun loppupuolella, Lahti mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1443.

Lahden kylä hämäläisenä ryhmäkylänä jo varhain merkittävä asutus-tihentymä. Kylä muodostui 20:stä numerotalosta, joista valtaosa oli sijoittunut historiallisen Viipurin ylisen tien varteen. Uuden ajan alussa, vuoden 1539 asiakirjojen mukaan, Hollolan alueella oli yli 70 kylää, joista Lahti oli suurimpia. (Hannu-Matti Wahl: Elämää Lahden torilla)

Tie tarjosi sisämaasta itään kulke-valle vaihtoehtoisen väylän rannikkoa seuraavalle ’aliselle tielle’. Sijainnista Ylisen Viipurin tien varrella oli sekä hyötyä että haittaa. Päätien varsi kärsi syrjäisempiä seutuja enemmän vaikeista sota- ja katovuosista.” (www.lahdenmuseot.fi/kuka-mita-lahti/lahden-historia/keskiaika/keskiaikainen-lahden-kylae)

Liikenteen risteyskohtaan asettuivat monet käsityöläiset ammattiaan harjoittamaan ja myöhemmin lainmuutoksen jälkeen se alkoi kerätä myös maakauppiaita. Näin alkoi syntyä hitaasti maaseuden liikekeskus, joka tarjosi palveluksiaan ohi kulkeville ja ympäröivän maaseudun asukkaille. Maantieteellinen asema tarjosi Lahden talollisille talvisin hyvät mahdollisuudet rahdinajoon. Rahdinveto ja ulkopuolisten rahdinvetäjien huoltaminen toi lahtelaisille mukavia lisätuloja ennen rautatien valmistumista (1870) ja hetken vielä sen valmistumisen jälkeenkin.

Lahtelaisen kotiseutututkimuksen isä, opettaja Villehad Vuorisen mukaan naapurikylät seurasivat tilannetta hieman kateellisina: “Kyllähän raha Lahteen poikkeaa, se tulee akkunoista ja ovista siellä muutamiin taloihin”.

Kuitenkin taajamamainen ryhmäkylämuoto oli Hämeessä tavallinen, eikä isonjaon toteuttaminenkaan sitä hajoittanut. Isojako alkoi Hollolassa jo vuonna 1776, mutta Lahdessa se saatiin päätökseen vasta vuonna 1850. Jaon varhaisuus johti siihen, että varsinaisen kylän hajoittamiseen ei ryhdytty, vaan tyydyttiin jakamaan ainoastaan jakokunnan pellot, niityt ja metsät sen osakkaille. Näin teidenvarsia seuraava ryhmäkylä säilytti vanhan muotonsa ja vaikutti tulevan kaupallisen taajamankin sijoittumiseen.

Hollolan Lahden taajaman synnyn tekijät ja sen legalisoimisen tausta on löydettävissä jo kaukaa. Itsenäisen taajaman synty ja erottautuminen sitä ympäröivästä maaseudusta on pienten erillisten kehitysaskelten summa. Lahden kohdalla taajamaa ei perustettu, vaan monet erilliset tehtävät keräsivät kylään väestöä. Väestön taajentuminen puolestaan edisti erilaista vaihdantaan perustavaa taloudellista toimintaa, joka ketjureaktion tavoin akoi vahvistaa itse itseään. (Lahden historia 3)

Alfred Caweenin kauppalan ruutukaava.

Alfred Caweenin kauppalan ruutukaava. Tuleva pääkatu noudattelee Ylistä Viipurintietä.

Lahden tiivis kylämuodostelma paloi kesäkuussa 1877. Alfred Caween suunnitteli palaneen kylän paikalle ruutukaavan, jonka pääkatu (Aleksanterinkatu) jatkoi Ylisen Viipurin tien perinnettä Lahden kauppalassa ja myöhemmin kaupungissa.

Artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 2/2015

Vastaa