Ahtialassa kylässä

Joulupäivänä oli hyvää aikaa tutustua Lahteen. Auringon paistoi ja mihinkään ei ollut kiire: auto alle ja Ahtialaan. Rautatieharrastajan kannalta Ahtiala on mielenkiintoinen kohde, halkoohan aluetta vuonna 1932 valmistunut Lahti-Heinola rautatie. Tämä osuus on hyvin romanttinen, kun vertaa nykyaikaisiin betonipölkkyisiin ratoihin. Radalta loppui henkilöliikenne toukokuussa 1968, tavaraliikennettä on nykyäänkin sekä viime vuosina radalla on liikennöinyt myös museojunia.

Kymmenen-viisitoista(?) vuotta sitten Ahtialaan tutustuin pyörän selässä – tietenkin seuraillen rautatietä. Satunnaisia käyntejä lukuunottamatta, Ahtiala on jäänyt harmittavasti aika vieraaksi. Tämänkertaisella valokuvausreissulla oli tarkoitus ikuistaan kaikki rataosan tasoristeykset Lahden kaupungin alueelta. Se toki toteutui ja sen lisäksi heräsin kaupunginosan elävään rosoisuuteen ja monimuotoisuuteen: uutta ja vanhaa rinnakkain.

Ahtiala on hyvin laaja ja monikerroksinen kaupunginosa, lähes tulkoon pikkukaupunkimainen. Se on ymmärrettävää: alueella on vanha historia ja 1970-luvulla Ahtialasta suunniteltiin 60 000 asukkaan satelliittikaupunginosaa, Lahden toista keskustaa. Nämä suunnitelmat eivät kuitenkaan toteuteneet siinä mittakaavassa, mutta  rakenteen tiivistäminen on jatkunut näihin päiviin saakka ja jatkuu tulevaisuudessakin.

Riitta Niskanen kirjoittaa Ahtialan asemasta Euroopan rakennusperintöpäivien julkaisussa Lähdön ja saapumisen paikat 2006 –artikkelissa:

”Ahtialaan tehtiin rautatiepysäkki
Lahden liikenneolot paranivat suuresti 1930-luvun alussa, kun Lahden uusi asemarakennus ja sen viereinen alikäytävä rakennettiin ja junayhteys Heinolaan avattiin. Rautateille oli ilmestynyt kilpailija, linja-auto. Sen lyömiseksi rataverkkoa alettiin laajentaa.
Pysäkeillä ja seisakkeilla käytettiin tyyppipiirustuksia, jotka laadittiin Valtionrautateiden omassa huonerakennustoimistossa. Vuonna 1956 Nastolasta Lahteen liitetyssä Ahtialassa on jäljellä lähes täydellinen puinen asemakokonaisuus, vaikkakaan ei enää alkuperäisessä käytössään. Asema on vaatimaton ja mittasuhteiltaan perinteinen. Koivurivi ja korkeat jalokuuset ovat Ahtialan asema-alueen runko. Rakennukset on sijoitettu suoran raitin varrelle, rehevän puistomaisen puuston keskelle.”

Ahtialan taustoista Wikipediassa.

Alla muutamia mielenkiintoisia kohteita radan varrelta Ahtialasta ja Kunnaksesta.

Muuntaja
img_0341.jpg
Tyylikäs tiilinen muuntaja Ahtialantien varrella. Kuva otettu Rantaraitin tasoristeyksessä, jossa joku vuosi sitten jäi tiekarhu junan jyräämäksi.

Kioski
img_0412.jpg
Ahtialan elintarvike kioski Peltokummunkadulla. Minimalistisen ja parakkimaisen rakennuksen sisältä löytyy kaikki palvelut.

Asema
img_0358.jpg
Ahtialan asema Koulumäentien päässä, kuvattu ujosti takapuolelta. Nykyään yksityiskäytössä. Kuva junasta asemalla vuodelta 1971 sekä uudempi kuva asemasta vuodelta 2005.

Lähikauppa
img_0364.jpg
Ahtialantie 202, Kunnas. Lähikauppa.

Paloasema
img_0370.jpg
Ahtialan VPK:n rakennus Eskolanmäentiellä. Rautatien kilometritolppa näyttää 140 km (Helsingistä).

Vanha liikerakennus
img_0410.jpg
Käytöstä poistunut liikerakennus Ahtialan ja Ohrapääntien risteyksessä. Tasoristeys merkki varoittaa muutaman sadan metrin päässä olevasta ylikäytävästä.

Artikkelia päivitetty 26.2.2010

Lehteä tekemässä osa 3

Joulu meni mukavasti lötkötellen ja loppu lähestyy. Vuoden loppu, ja tämä tapahtuu käsittääkseni joka vuosi. Lahen Lehden nettisivuille juttuja saatiin mukavaan tahtiin koko vuoden, tosin marraskuussa kirjoittamistahti hieman hiipui, kun työkiireet pukkasivat päälle.

Kuten jo tiedämme, paperisen lehden toisen numeron joutuessa paperinkeräykseen jo ennen kuin se ilmestyi, siihen tehdyt jutut julkaistiin nettisivuilla. Vuoden 2009 aikana nettisivuilla julkaistiin 45 artikkelia sekä sekalainen määrä uutisia ja linkki- ja tapahtumavinkkejä. Lahen Lehti nimestä huolimatta muuttuikin enemmän kotiseutublogiksi kuin varteenotettavaksi lehdeksi. Blogi ei tietenkään ole sen vähäisempi määritelmä, tässä tapauksessa realistisempi, varsinkin kun tietää tekijän rajalliset taidot ja resurssit lehden teossa. Vaikka joskus itsellä oli lehden suhteen katteettomia odotuksia, on tekeminen tällä hetkellä asettunut uomiinsa. Olen kylläkin itsekin huomannut että rautatieaiheisten juttujen määrä on suhteellisesti ottaen kasvanut muuhun materiaaliin. Lahtihan on rautatiekaupunki…
Silti, sivuston sisällön keveydestä huolimatta, tuntuu että lehti on vaikeasti lähestyttävä. Toivonkin että lahtelaiset voisivat paremmin hyödyntää mm. lehden/blogin tarjoamia tiedotusmahdollisuuksia.

Kiitos kaikille niille jotka ovat osoittaneet kiinnostuksensa lehteä kohtaan, haastatelluille ihmisille, uutisia ja mediatiedotteita lähettäneille ja ennenkaikkea lukijoille.
Katsotaan mitä ensi vuosi tuo tulleessaan. Hyvää tulevaa vuotta 2010!

Unto Ojosen kädenjälki

pellonkulma.jpg

Arkkitehti Unto Ojonen (1909 – 1997) on Lahden kaupunkikuvaan eniten vaikuttaneita suunnittelijoita. Ojosen päätuotanto on 1950- ja 1960-luvulta, jolloin Lahti muuttui puukaupungista kivikaupungiksi. Keskustan alueelta löytyy runsaasti Ojosen suunnittelemia rakennuksia mm. Veljeskoti, Karonhovi ja Karinportti sekä Pellonkulma (kuva yllä), vain muutama mainittakoon. Ojosen syntymästä tuli tänä vuonna sata vuotta, joten Lahden historiallisen museo esittelee kuluvana talvena Ojosen elämää ja uraa.

Ojonen oli Lyseon ensimmäisiä ylioppilaita, ja varhaisvuosia hän mm. maalasi ja suunnitteli tekstiilejä, joita on nähtävillä Ojosen yksityiselämää valottavassa osassa.
Yksi museohuoneista on lavastettu Ojosen työhuoneeksi, josta voi löytää autenttisia tavaroita hänen aktiivivuosiltaan.
Vaikka Ojosen töihin kuului runsaasti julkisia rakennuksia, hän suunnitteli vain yhden kirkon joka rakennettiin, Joutjärven kirkon Lahteen. Kappeleita hän suunnitteli useita.
Ojosen tyyli oli ottaa suunnittelussa huomioon rakennuksen kaikki osat, (jopa sen minkälaisia asukkaita taloon tulisi asumaan) joten näyttelyyn on tehty kooste, jossa esitellään hauskoja yksityiskohtia.
Itse mestarikin pääsee ääneen, sillä hänestä on tehty tv-haastattelu 1980-luvun lopulla. Videolla myös näkyy mielenkiintoista kuvaa 1980-luvun lopun Lahdesta.

Koivun ja tähden alla – Unto Ojonen, lahtelainen arkkitehti Lahden Historiallisessa museossa 6.11.2009-14.2.2010.

Vuoden lahtelainen 2009

lahtelainen09_ots.jpg

Lahti-seura on valinnut Vuoden lahtelaiseksi 2009 toimittaja Markku Kosken. Valinta julkistettiin seuran vuosijuhlassa Lahden historiallisessa museossa sunnuntaina 1.11.2009.

Markku Koski on syntynyt vuonna 1945 Lahdessa. Hän on yhteiskuntatieteiden kandidaatti, freelance-toimittaja ja Lahden ammattikorkeakoulun Muotoiluinstituutin tuntiopettaja. Koski on tunnettu ja arvostettu populaarikulttuurin ja -musiikin asiantuntija. Hän on Filmihullu-lehden toimituksen jäsen ja kirjoittanut esseitä ja artikkeleita muun muassa Parnassoon, Etelä-Suomen Sanomiin, Helsingin Sanomiin, Uuteen Suomeen, Journalistiin ja Pakkaus-lehteen. Hän on myös toiminut City- ja Apu-lehtien kolumnistina.

Kotikaupunkiinsa Lahteen Markku Koski on suhtautunut aina erityisellä lämmöllä ja kirjoittanut siitä lukuisia artikkeleita eri julkaisuihin. Niissä hän on usein pohdiskellut lahtelaisuuden olemusta tavalla, joka erinomaisesti vahvistaa paikallista identiteettiä. Ehkäpä tiedostamattaan hän on näin samalla tehnyt mitä parhainta kotiseututyötä.

-Lahti-seura

markkukoski.jpg

Markku Koski kommentoi valintaansa. (haastettelu julkaistu myös Hollolan Lahti lehden numerossa 4/2009)

Miltä valinta Vuoden Lahtelaiseksi tuntuu ja mitä se merkitsee henkilökohtaisesti?
Sanon tähän samoin kuin Lahtea tunnetusti arvostava Dave Lindholm saatuaan jonkun palkinnon (en muista nyt minkä). Eli tämä on siinä mielessä hieno, ettei tätä voi anoa.

Mitä itse luulet mitkä ovat ne perustelut miksi teidät valittiin vuoden lahtelaiseksi?
En ole toki harjoittanut varsinaista kotiseututyötä, mutta olen eri yhteyksissä esittänyt näkemyksiäni Lahdesta. Siis toisaalta paljasjalkaisena lahtelaisena ja toisaalta osana yleistä toimintaani.

Miten lahtelaisuus näkyy omassa toiminnassasi henkilönä ja minkälaisen vaikutus Lahdella on ollut mm. teksteihisi?
Lahdesta voi lähteä, mutta Lahti ei lähde meistä. Pätee tietysti muihinkin lapsuuden ja nuoruuden maisemiin.Asialla ei ole kuitenkaan  mitään tekemistä sen kanssa millainen tämä maisema on.Sen lisäksi luulen, että Lahdella on ollut joitain erityispiirteitä, jotka ovat vaikuttaneet. 60-luvulla täällä oli vilkas elokuvan harrastus, jonka myötä täältä tuli aika monta kansallisesti merkittävää alan kriitikkoa (Pertti Lumirae, Eero Tuomikoski, Velipekka Makkonen).  Myös populaarimusiikin alueella täällä oltiin etujoukoissa (Ronnie and Loafers, bluesmiehet)

Olet pohtinut lahtelaisuuden ydintä, voinko sitä määritellä mitä se on?
Ei ydintä voi olla, voi olla vain ytimiä ja ristiriitaisuuksia. No, olkoon. Sanotaan että vesi ja sora.

Minkälainen on lahtelainen ilmapiiri?
Love and hate. Painopiste viimeisessä. Ambivalenssi, masokismi.

Mikä Lahdessa on parasta, entä mitä kehittäisit Lahdessa?
Sanon kuin Andy Warhol, että ”kaikki on hyvää”. En kuulu kehittäjiin, koko sana joutaa jäähylle. ”Kiinteistökehitys” – voihan nenä!

Lahden erikoinen?
Minä join Sinistä. On outoa, että Hartwall tappoi elävät brändit.

Minkälaisia terveisiä haluat lähettää lahtelaisille?
Moi, lahtelaista!

Rautateitä koululaisille

img_1834-fixx-x1092.jpg
Oppilaat katselivat tarkkaavaisina Rautatiepäivä-videota, jonka jälkeen pääsivät tutustumaan pienoisrautatiehen (kuva: Jarno Piltti)

Kesäkuun Lahden Rautatiepäivänä julkaistiin Mytäjäisten vanhan veturivarikon epävirallinen tiedotuslehti  Varikolla Tapahtuu. Senaattikiinteistöt on jo muutaman vuoden etsinyt alueelle ostajaa, ja mm. rautatiekulttuuritoiminnan jatkuminen alueella on epävarmaa ja alueen kulttuurihistoriallista arvoa haluttiin tuoda esille lehden avulla.

Lehden julkaisuun saatiin avustusta Lahden Kulttuuritoimelta. Avustuksen myöntämiseen sisältyi ehto jonkinlaisen pienimuotoisen yhteystyön tekemisestä vanhusten tai lasten parissa. Noudatimme Lahden kulttuuritoimen suositusta ja ryhdyimme kartoittamaan mahdollisia yhteistyökumppaneita. Kauaa ei asiaa tarvinnut miettiä, sillä hyvin nopeasti mieleen tuli aivan varikon lähellä sijaitseva Länsiharjun alakoulu. Toki valinnalla oli maantieteellisten seikkojen lisäksi myäs henkilökohtaisia perusteluja. Itse suoritin ala-asteen kyseissä koulussa aikoinaan. Jo heti kesäkuun alussa otimme yhteyttä rehtoriin ja jo ensimmäisen käynnin jälkeen asia rullasi omalla painollaan. Kesän aikana keräsimme materiaalia oppilaille opetuskäyttöön, kun he syksyllä palaisivat kouluun.

Syksyllä uudessa tapaamisessa ajankohta lyötiin lukkoon ja kävimme yksityiskohtaisemmin läpi päivän ohjelman. Ennakkovalmistelut sujuivat jotakuinkin niin kuin oli suunniteltu. Suurin haaste oli aikataulutus, olihan koulussa 19 luokkaa. Sekään ei lopulta tuottanut ongelmia, olihan koululla kokemustan tämäntyyppisistä teemapäivistä. Jokaiselle luokalle oli varattu 15 minuuttia, joka vaikutti ennakkoon sopivalta ajalta.

Esittelypäivää edeltevänä iltana veimme yhdistyksemme pienoisrautatien sekä muut tapahtumaa ja esittelyä tukevat tarvikkeet, mm. paljon nähneet maskotit Konduktööri-Kustaa ja Veturi-Ville. Yhtenä osana esityksessä oli Pekka Ilmarisen kuvaama video kesäkuun Rautatiepäivältä. Video olikin todella isona apuna havannoillistamaan rautatieharrastuksen monia mahdollisuuksia ja ainakin nyt Länsiharjun koulun oppilaat tunnistavat resiinan.

img_1831-fixx-x1092.jpg
Oppilaiden värikkäitä piirustuksia (kuva: Jarno Piltti)

Tapahtumapaikkana toiminut ns. pikkukoulun monitoimitila oli omiaan tämäntyyppiselle esitykselle. Tilaa oli isolle pienoisrautatielle ja oppilaat pääsivät lähituntumalta rautatieharrastuksen saloihin. Toisen luokan oppilaat olivat koristelleet luokan hienoilla veturipiirrustuksillaan.

Esitys alkoi hieman hermostuneesti, olihan tilanne esittelijälle, allekirjoittaneella ensimmäinen laatuaan. Kaikesta kankeilusta huolimatta, tilanne tasaantui ja homma hoituikin rutiinilla loppuun asti. Pienoisrautatie oli se elementti joka herätti luonnollisesti eniten kiinnostusta. Radalta suistuva juna oli aina yhtä hauskaa. Pienoisveturinkuljettaja Jarno Piltti sai kuitenkin pitää työnsä.

Esittelymaratoonin puolivälissä ehdittiin syömäänkin. Tarjolla oli puuroa ja mehukeittoa. Totesinkin kollegoiden kesken että puuro maistuu yhtä hyvältä kuin 20 vuotta sitten. Kiitokset siitä keittiöön ja koko Suomen kouluruokailusysteemille.

Loppupäivästä ohjat otti Piltti, Jonne Seppäsen jatkaessa elokuvannäyttäjänä.
Oppilailta, niin tytöiltä kuin pojiltakin tuli teräviä kysymyksiä ja monet jakoivat myös omia kokemuksiaan rautateistä ja olipa paikalla myös ainakin yksi topparoikan nuorisojäsenkin.

Koulun toimesta esityksiä tallennettiin jälkipolville. Tapahtuma olikin kaikin puolin onnistunut ja hyviä vaikutelmia jätettiin molemmin puolin. Suosittelemmekin tämäntyypisiä vierailuita kaikille yleishyödyllisille yhdistyksille.