Lahden kaupunginteatterissa käynnistyi viikolla 4 kaksi uutta esitystä. Keskiviikkona 22.1.2025 ensi-iltansa sai Niskavuoren Heta ja lauantaina 25.1. oli Onnekkaat-näytelmän kantaesitys. Kävin katsomassa molemmat näytökset, ja ne olivatkin minulle ensimmäiset uuden teatterinjohtajan Lauri Maijalan alaisuudessa.
Tämä artikkeli ei ole varsinaisesti teatterikritiikki vaan pohdiskelen teatteria molempien näytösten ja niissä käsiteltävien aiheiden kautta. Tuon samassa yhteydessä omia rönsyileviä havaintoja ja näkemyksiä yhteiskunnasta. Molemmista näytöksistä on lisännyt teatterin esittelytekstit.
Nautin teatterista, ja (hyvä) teatteriesitys on kuin unta; se ruokkii mielikuvitusta ja samalla se heijastelee todellisuutta ja auttaa jäsentelemään sitä.
Kävin ensin katsomassa Niskavuoren ja siitä parin päivän päästä näin Onnekkaat. Järjestys osui tällä kertaa oikeaan, sillä Niskavuori sijoittuu 1900-luvun taitteeseen ja Onnekkaat 1980-luvun taitteeseen. Yhdessä ne loivat katsojalle suomalaiskansallisen kulttuuriin kuvauksen vuoden 2025 tulkintoina. Kulttuurisidonnaisuuden vuoksi, koin että molemmissa esityksessä on paljon yhtäläisyyksiä.
Keskeisinä teemoina perhe (ja laajemmin suku ja yhteisö), vaurauden ja sen puute, kova työnteko (sekä hyvässä että pahassa). Aiheet ovat toki universaaleja, kuten myös oman paikan löytäminen yhteisössä odotuksista ja vaatimuksista huolimatta sekä läheisten tuoma turva, mutta sen puuttuessa turvattomuus, vallankäyttö ja nöyryys. Näytöksissä tarkastellaan yksilöiden toimintaa laajemmassa yhteiskunnallisessa asiayhteydessä.
NISKAVUOREN HETA – Ensi-ilta 22.1.2025
Niskavuoren tuntevat lähes kaikki. Lähes, sillä itse en ollut nähnyt ainuttakaan Niskavuori-näytelmää tai -elokuvaa – lyhyitä elokuvakatkelmia – lukuunottamatta. Ainoat välähdyksenomaiset mielikuvat liittyivät (hämäläiseen) tilallisen elämäntavan kuvaukseen. En siis tiennyt juurikaan mitään Niskavuoresta.
Niskavuori on klassikko – kaikki tyynni, joten ehkä juuri siitä syystä kiinnostuin näytelmästä. Lahden kaupunginteatterissa esitettiin vuonna 2013 musikaali Niskavuoren naiset -näytelmästä, joka ajoittui 1950-luvulle. Musikaalit olen poikkeuksetta aina sivuuttanut, joten näytelmä ei aikoinaan herättänyt kiinnostusta. Ent tiedä oliko edellisenä vuonna teatterissa pyörineellä Syntynyt Lahteen -näytelmällä osuutta asiaan, että jätin Niskavuoren väliin (yhteys voi olla lähes olematon, muttei mahdoton).
Hella Wuolijoki kirjoitti Niskavuoren näytelmäsarjan vuosina 1936–1953, ja se sijoittui Hauholle. Tämä Lahden kaupunginteatterin Niskavuoren Heta on Mikko Roihan sovitus. Näytös on myös tekstitetty englanniksi ja käännös on Lauri Maijalan käsialaa. Ison näyttämön katsomon yläpuolinen tekstinäyttö auttoikin joissakin kohdin, kun puhe, ainakin alkuun, tuntui (kuului) hieman epäselvästi.
Kaiken kaikkiaan suomalainen melodraama on ollut itselleni kovin vaikea genre, vaikka myönnettäköön että esimerkiksi Teuvo Tulion draamat ovat jääneet mieleeni, erityisesti traaginen Sellaisena kuin sinä minut halusit -elokuva. Itse olen aina vierastanut monimutkaisilta tuntuvia ihmissuhde- ja valtasuhdekuvioita niin elokuvataiteessa kuin näytelmissä. Kuka on kenenkin ystävä ja sitten taas vihollinen -asetelma on vaikeaa seurattavaa, nimet eivät tahdo jäädä mieleen ja lopulta kaikki vain alkaa kasautua yhdeksi mössöksi, jolloin kaikki alkaa tuntua yhdentekevältä. Alkuun Niskavuoren Hetassakin piti tarkkaan keskittyä kuka onkaan kuka. Loppua kohti aloin saamaan kiinni henkilöistä ja heidän persoonistaan (kuvaannollisesti).
Loppukohtaus ei ollut todellakaan yhdentekevä, vaan vahva osoitus tekstin voimasta, joka purkautuu näytelmän viimeisessä kohtauksessa emotionaalisena ryöppynä.
Teksteissä on kirjoittajan lisäksi aikaan sidottu näkökulma, johon vaikuttavat kulloisellekin ajalle tyypilliset arvostukset ja tavat sekä vallallaan olevat moraaliset trendit. Mielestäni Niskavuoren sovitus oli oikein onnistunut. Vanhoja tekstien sovituksissa tekijöiden haasteena lienee se, minkälainen kulma halutaan ottaa ja miten tekstiä käsitellään: kuinka paljon tämän ajan arvot ja arvostukset vaikuttavat alkuperäisteokseen ja ovatko ne ristiriidassa? Tietysti taitavissa käsissä ristiriita voi olla polttoaine, joka luo siltaa historian ja nykyisyyden välille polttamatta niitä (siltoja). Sellaisena me voimme ajan käsittää, siltoina sukupolvien välillä.
Vaarana siltojen rakentelussa voi olla sortuminen osoitteluun ja moralismisormen heristelyyn menneisyyden tapahtumille nykyisestä ”turvallisesta tilasta ja ajasta” käsin. Sellainen voi kääntyä poliittisesti korrektiksi hymistelyksi, jota sitten tulevaisuuden teatterintekijät ”oikaisevat”. Valveutunut katsoja kyllä ymmärtää epäoikeudenmukaisuuden ilman ylhäältä tulevaa paasausta. Toisaalta. Moraalirelativismin vaara on ilmeinen.
Niskavuoren Heta astui oikein hyvin menneisyydestä tähän päivään. Aikakauden kuvaus tuntuu luontevalta ja näytelmässä lienee tavoitettu alkuperäisen teoksen tunnelmaa (mitä en itseasiassa voi tietää), mutta ainakin koen niin. Samaa koin viimeisimmän Nosferatu-elokuvan kohdalta, joka oli vuoden 1922 elokuvan uudelleenfilmatisointi. Tässäkään tapauksessa en tuota alkuperäistä ole (vielä) nähnyt, mutta tätä uutta versiota katsoessa, luulen päässeen lähelle tuota alkuperäistä. Ohjaajan taitavissa käsissä uusi elokuva on säilyttänyt alkuperäisen tarinan aikakauteen liitettyjen taiteellisten seikkojen lisäksi elokuvateknisiä ratkaisuja; olin havainneeni ajalle tyypillistä teatraalisuutta.
En ihmettele Niskavuoren suosiota. Lieneekin että Wuolijoki on tehnyt omasta ajastaan perustavanlaatuisia ihmiselämään kuuluvia huomioita, jotka pätevät yhä. Tarina kertoo ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta kaikkine puolineen, kuten yksilöiden tuntemasta kyltymättömyydestä, myötätunnosta, kaipuusta, kaunaisuudesta, kauneudesta ja ylpeydestä. Ja rakkaudesta. Vaikka edellä kirjoittaja maalailee isolla pensselillä ihmisenä olemisena, tarina on kiehtoo monellakin tavoin..
Hämäläisen tilaelämän kuvaaminen on nykykatsojalle eksoottista. Nykyisessä yltiöyksilöllisessä ajassa on (lähes) mahdotonta kuvitella minkälainen merkitys esimerkiksi kyläyhteisöillä oli. Ihmiset olivat riippuvaisia toisistaan ympäristössä, jossa jokaisella ihmisellä oli paikka – tai piti olla – niin hyvässä kuin huonossa mielessä. Tähän pureutuu Niskavuorikin. Myöhemmin suomalaisten kyläyhteisöjen merkityksen ja tehtävät on korvannut valtio. Ehkä joskus tulevaisuudessa joku rohkea teatterintekijä ottaa asiakseen pöyhiä pyhänä pidettyä hyvinvointiyhteiskuntaa ja sen rakenteita.
Kuten todettu, näytelmän aikakausi on jo itsessään kiinnostava, joka syvenee niiden katsojien kohdalla, joilla on tiedossa sukujensa aiempia vaiheita. Näytelmä antaa välineitä ymmärtää aikaa tai tiettyä ajanjaksoa syine ja seurauksineen. Hyväksyä ei tarvitse. Moni on sukulinjojaan tutkimalla saanut tietoonsa seikkoja, joita voi tulkita taakoiksi. Sellaisiakin taakkoja, jotka ovat kulkeutuneet menneisyydestä nykyisyyteen: on ollut taloudellisia romahduksia, kroonista varattomuutta, väkivaltaa, alkoholismia ja perheeseen liittyviä seikkoja, jotka toivat koko elämän kestävää ja ylisukupolvista suunnatonta häpeää, puhumattomuutta ja peittelyä. Esi-isiemme teoista me emme ole vastuussa, mutta toivottavasti meillä on tilaa käsitellä asioita. Nykyään olemme kenties avoimempia, millä tarkoitan ihmisten välisissä suhteissa tapahtuvaa dynaamista kommunikointia, en sosiaalisessa mediassa pursuavaa tunneposeeraamista.
Suvun jatkamisen turvaaminen, omaisuuden jakaminen (jos sellaista oli) ja elinolosuhteiden ylläpito tai jopa parantaminen loivat kiinteitä yhteisöjä. Parhaimmillaan ainoita turvaa tuovia rakenteita, mutta yhtälailla yhteisöt altistivat monenlaiselle hyväksikäytölle. Nykyihmiselle entisajan kyläyhteisön huoli yhtenäisyydestä voi näyttäytyä ahdasmielisyytenä ja muottiin pakottamiselta, mitä se varmasti usein olikin. Olosuhteet olivat kuitenkin olivat toiset.
Hetan roolissa Annukka Blomberg on oikein väkevä, mutta mielestäni Tapani Kalliomäki on elementissään Hetan miehen Akustin roolissa. Sympaattista maskuliinisuutta huokuva Akusti-renki toimii (painotus sanaa toimii) itseään nostamatta, nöyränä, työtätekevänä ja samalla varustettu terveellä itsetietoisuutena. Päinvastoin kuin vaimonsa. Kalliomäen roolihahmot ovat mielestäni aina onnistuneet olemaan vaatimattoman oloisia, mutta läsnäolevia ja usein jopa keskiössä. Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan ammattimaista ja tasokasta. Sellaista on ilo katsella. Äänenkäytöstä kommentoinkin jo aiemmin.
Vaatimattomana teatterinkävijänä ilahdun aina, jos tunnistan lavalla jonkun ”tutun” näyttelijän, jonka olen nähnyt edellisen kerran vuosi pari sitten jossakin toisen näytelmässä. Aivan kuin törmäisi kadulla johonkin vanhaan tuttuun, sillä erotuksella, että näyttelijän näkeminen lavalla ilahduttaa.
Lavasteet ovat mahtavat. Lisänä valojen monipuolinen ja kekseliäs käyttö luo sekä tunnelmaa että ovat osana toimintaa: varjot luovat omaa rinnakkaista maailmaansa… Tai e
Niskavuoren tuntevat lähes kaikki. Lähes, sillä itse en ollut nähnyt ainuttakaan Niskavuori-näytelmää tai -elokuvaa – lyhyitä elokuvakatkelmia – lukuunottamatta. Ainoat välähdyksenomaiset mielikuvat liittyivät (hämäläiseen) tilallisen elämäntavan kuvaukseen. En siis tiennyt juurikaan mitään Niskavuoresta.
Niskavuori on klassikko – kaikki tyynni, joten ehkä juuri siitä syystä kiinnostuin näytelmästä. Lahden kaupunginteatterissa esitettiin vuonna 2013 musikaali Niskavuoren naiset -näytelmästä, joka ajoittui 1950-luvulle. Musikaalit olen poikkeuksetta aina sivuuttanut, joten näytelmä ei aikoinaan herättänyt kiinnostusta. En tiedä oliko edellisenä vuonna teatterissa pyörineellä Syntynyt Lahteen -näytelmällä osuutta asiaan, että jätin Niskavuoren väliin (yhteys voi olla lähes olematon, muttei mahdoton?). Tai ehkä vain ajattelin että teatterikiintiöni oli täynnä.
Hella Wuolijoki kirjoitti Niskavuoren näytelmäsarjan vuosina 1936–1953, ja se sijoittui Hauholle. Tämä Lahden kaupunginteatterin Niskavuoren Heta on Mikko Roihan sovitus. Näytös on myös tekstitetty englanniksi ja käännös on Lauri Maijalan käsialaa. Ison näyttämön katsomon yläpuolinen tekstinäyttö auttoikin joissakin kohdin, kun puhe, ainakin alkuun, tuntui kuuluvan hieman epäselvästi.
Kaiken kaikkiaan suomalainen melodraama on ollut itselleni kovin vaikea genre, vaikka myönnettäköön, että esimerkiksi Teuvo Tulion draamat ovat jääneet mieleeni, erityisesti traaginen Sellaisena kuin sinä minut halusit -elokuva. Itse olen aina vierastanut monimutkaisilta tuntuvia ihmissuhde- ja valtasuhdekuvioita niin elokuvataiteessa kuin näytelmissäkin. Kuka on kenenkin ystävä ja sitten taas vihollinen -asetelma on vaikeaa seurattavaa, nimet eivät tahdo jäädä mieleen, ja lopulta kaikki vain alkaa kasautua yhdeksi mössöksi, jolloin kaikki alkaa tuntua yhdentekevältä. Alkuun Niskavuoren Hetassakin piti tarkkaan keskittyä kuka onkaan kuka. Loppua kohti aloin saamaan kiinni henkilöistä ja heidän persoonistaan (kuvaannollisesti).
Loppukohtaus ei ollut todellakaan yhdentekevä, vaan vahva osoitus tekstin voimasta, joka purkautuu näytelmän viimeisessä kohtauksessa emotionaalisena ryöppynä.
Teksteissä on kirjoittajan lisäksi aikaan sidottu näkökulma, johon vaikuttavat kulloisellekin ajalle tyypilliset arvostukset ja tavat sekä vallassa olevat moraaliset trendit. Mielestäni Niskavuoren sovitus oli oikein onnistunut. Vanhojen tekstien sovituksissa tekijöiden haasteena lienee se, minkälainen kulma halutaan ottaa ja miten tekstiä käsitellään: kuinka paljon tämän ajan arvot ja arvostukset vaikuttavat alkuperäisteokseen ja ovatko ne ristiriidassa? Tietysti taitavissa käsissä ristiriita voi olla polttoaine, joka luo siltaa historian ja nykyisyyden välille polttamatta niitä (siltoja). Sellaisena me voimme ajan käsittää, siltoina sukupolvien kokemusten välillä.
Vaarana siltojen rakentelussa voi olla sortuminen osoitteluun ja moralismisormen heristelyyn menneisyyden tapahtumille nykyisestä “turvallisesta moraalisesta tilasta ja ajasta” käsin. Sellainen voi kääntyä poliittisesti korrektiksi hymistelyksi, jota sitten tulevaisuuden teatterintekijät “oikaisevat”. Valveutunut katsoja kyllä ymmärtää epäoikeudenmukaisuuden ilman ylhäältä tulevaa paasausta. Toisaalta: moraalirelativismin vaara on ilmeinen.
Niskavuoren Heta astui oikein hyvin menneisyydestä tähän päivään. Aikakauden kuvaus tuntuu luontevalta ja näytelmässä lienee tavoitettu alkuperäisen teoksen tunnelmaa (mitä en itseasiassa voi tietää), mutta ainakin koen niin. Samaa koin viimeisimmän Nosferatu-elokuvan kohdalta, joka oli vuoden 1922 elokuvan uudelleenfilmatisointi. Tässäkään tapauksessa en tuota alkuperäistä ole (vielä) nähnyt, mutta tätä uutta versiota katsoessa, luulen päässeeni lähelle tuota alkuperäistä: ohjaajan taitavissa käsissä uusi elokuva on säilyttänyt alkuperäisen tarinan aikakauteen liitettyjen taiteellisten seikkojen lisäksi elokuvateknisiä ratkaisuja; olin havaitsevinani ajalle tyypillistä teatraalisuutta.
En ihmettele Niskavuoren suosiota. Lieneekin niin, että Wuolijoki on tehnyt omasta ajastaan perustavanlaatuisia ja universaaleja ihmiselämään kuuluvia huomioita, jotka pätevät yhä. Tarina kertoo ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta kaikkine puolineen, kuten yksilöiden tuntemasta kyltymättömyydestä, myötätunnosta, kaipuusta, kaunaisuudesta, kauneudesta ja ylpeydestä. Ja rakkaudesta. Vaikka edellä maalailen isolla pensselillä ihmisenä olemisesta, tarina kiehtoo monella muullakin tavoin.
Hämäläisen tilaelämän kuvaaminen on nykykatsojalle eksoottista. Nykyisessä yltiöyksilöllisessä ajassa on (lähes) mahdotonta kuvitella minkälainen merkitys esimerkiksi kyläyhteisöillä oli. Ihmiset olivat riippuvaisia toisistaan ympäristössä, jossa jokaisella ihmisellä oli paikka – tai piti olla – niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Tähän pureutuu Niskavuorikin. Myöhemmin suomalaisten kyläyhteisöjen merkityksen ja tehtävät on korvannut valtio. Ehkä joskus tulevaisuudessa joku rohkea teatterintekijä ottaa asiakseen pöyhiä pyhänä pidettyä hyvinvointiyhteiskuntaa ja sen rakenteita (Tämä ei ole kannanotto hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan tai puoleen, vaan taiteen tehtävään nimenomaan pöyhiä pitämiämme itsestäänselvyyksiä ja niiden luomia mahdollisia vinoumia, jotka vaikuttavat ajatteluumme ja käsityksiimme yhteiskunnasta).
Kuten on todettu, näytelmän aikakausi on jo itsessään kiinnostava, joka syvenee niiden katsojien kohdalla, joilla on tiedossa sukujensa aiempia vaiheita. Näytelmä antaa välineitä ymmärtää aikaa tai tiettyä ajanjaksoa syine ja seurauksineen. Hyväksyä ei tarvitse. Moni on sukulinjojaan tutkimalla saanut tietoonsa seikkoja, joita voi tulkita taakoiksi. Sellaisiakin taakkoja, jotka ovat kulkeutuneet menneisyydestä nykyisyyteen: on ollut taloudellisia romahduksia, kroonista varattomuutta, väkivaltaa, alkoholismia ja perheeseen liittyviä seikkoja, jotka toivat koko elämän kestävää ja ylisukupolvista suunnatonta häpeää, puhumattomuutta ja peittelyä.
Esi-isiemme teoista me emme ole vastuussa, mutta toivottavasti meillä on tilaa käsitellä asioita. Nykyään olemme kenties avoimempia, millä tarkoitan ihmisten välisissä suhteissa tapahtuvaa dynaamista kommunikointia, en sosiaalisessa mediassa pursuavaa tunneposeeraamista.
Suvun jatkamisen turvaaminen, omaisuuden jakaminen (jos sellaista oli) ja elinolosuhteiden ylläpito tai jopa parantaminen loivat kiinteitä yhteisöjä. Parhaimmillaan ainoita turvaa tuovia rakenteita, mutta yhtälailla yhteisöt altistivat monenlaiselle hyväksikäytölle. Nykyihmiselle entisajan kyläyhteisön huoli yhtenäisyydestä voi näyttäytyä ahdasmielisyytenä ja muottiin pakottamiselta, mitä se varmasti usein olikin. Olosuhteet olivat kuitenkin olivat toisenlaiset.
Hetan roolissa Annukka Blomberg on oikein väkevä, mutta mielestäni Tapani Kalliomäki on elementissään Hetan miehen, Akustin, roolissa. Sympaattista maskuliinisuutta huokuva Akusti-renki toimii itseään nostamatta. Hän on nöyränä, työtätekevänä ja hänellä on myös terve itsetietoisuus. Päinvastoin kuin vaimonsa. Kalliomäen roolihahmot ovat mielestäni aina onnistuneet olemaan vaatimattoman oloisia, mutta läsnäolevia ja usein jopa keskiössä.
Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan ammattimaista ja tasokasta. Sellaista on ilo katsella. Äänenkäytöstä kommentoinkin jo aiemmin.
Vaatimattomana teatterinkävijänä ilahdun aina, jos tunnistan lavalla jonkun “tutun” näyttelijän, jonka olen nähnyt edellisen kerran vuosi, pari sitten jossakin toisessa näytelmässä. Aivan kuin törmäisi kadulla johonkin vanhaan tuttuun, sillä erotuksella, että näyttelijän näkeminen lavalla ilahduttaa.
Lavasteet ovat mahtavat. Lisänä valojen monipuolinen ja kekseliäs käyttö luo sekä tunnelmaa että ovat osana toimintaa: varjot luovat omaa rinnakkaista maailmaansa… Tai ehkä vain (yli)tulkitsin asian.
Lava. Minimalistinen, vanereiden ympäröimä selkeä, (pääosin) tyhjä tila. Se oli kuin aukio, jonka ympärillä oli rakennettu puusta muuri. Tai toisinaan se oli metsä, jonka keskellä kyläläiset hoitivat toimiaan, ja joiden samojen jäsenten tarkkaavaiset silmät pitävät huolen (monin eri tavoin) yhteisönsä muista jäsenistä.
Pienellä liikkeellä tilan luonne ja merkitys muuttuivat. Tila muodosti suuren ja mahtavan tilan päärakennuksen salin, mutta kohtaus, jossa Heta muuttaa isosta rakennuksesta pieneen mökkiin, oli toteutettu kekseliäästi: seinää siirtämällä. Lopusta huolehti muutama huonekalu, valaisu ja taitavat näyttelijät.
Teatteri viehättää, sillä monesti siellä pääsee nauttimaan moisesta kekseliäisyydestä.
Nyt, kun olen tutustunut Niskavuoren Hetaan, olen alkanut harkitsemaan elokuvasovitusten katsomista.
(Päivtetty 5.4.2025)
Näytelmän esittelyteksti:
Lahden kaupunginteatteri: Niskavuoren Heta
Niskavuoren Heta (Annukka Blomberg), suuren suvun vanhin tytär, naitetaan rengille ja viskataan köyhään Muumäen mökkiin. Vuosien uurastuksen jälkeen Heta näyttää suvulle ja kylälle että niskavuorelaisia katsotaan ylöspäin eikä alaspäin. Heta kohtelee huonosti puolisoaan Akustia ja pitää häntä alempiarvoisena koko avioliiton ajan. Lopulta Akusti kuolee työhönsä väsyneenä. Surun ja katumuksen aallot pyyhkäisevät Hetan ylitse ja hän ymmärtää liian myöhään kumppaninsa arvon.
Hella Wuolijoen Hämeeseen sijoittuva klassikkonäytelmä halkaisee puoli vuosisataa Suomen historiaa. Niskavuoren Heta on täyden tunteen teatteria, melodraama tunnustuksen puutteesta ja näyttämisen pakosta, tunteista, jotka jätimme käsittelemättä.
Ohjaaja Mikko Roiha, joka on Suomen arvostetuimpia teatterintekijöitä. Visuaalisesti näyttävistä esityksistään ja näyttelijäntyön tarkkuudesta tunnettu Roiha on tunnustettu suomalaisten- ja kansainvälisten klassikkojen tulkitsija.
Kesto 2 h 20 min., sisältää väliajan. Sovitus ja ohjaus Mikko Roiha. Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Aurora Manninen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Veeti Vekola, Liisa Vuori.
ONNEKKAAT – Kantaesitys 25.1.2025
Näytöstä markkinoidaan nostalgiatrippinä 1980- ja 1990-luvuille, mitä se myös on, mutta näytelmällä on paljon muutakin sanottavaa. Suomelle 1980-luku oli
taloudellisesti hyvää aikaa: maa alkoi vaurastumaan lähinnä talouden vapauttamisen ansiosta. Se loi taloudellista hyvinvointia ja siinä samalla luultavasti kohensi kansallista itsetuntoa. Kuten tiedämme, kupla kuitenkin puhkesi 1990-luvun alussa, millä oli pitkäkantoiset seuraukset.
Näytelmässä pedataan, suorastaan alleviivataan aikakautta juuri taloudellisen toimeliaisuuden, suorastaan pakkomielteisen vaurauden luomisen kautta. Nousevan keskiluokan materialististen kulissien ylläpitämiseen tarvittiin paljon resursseja: “juppiaikakaudella” muu oli toisarvoista.
Katsojaa kosiskelevalla nostalgiallakin on paikkansa, tätä esitellään tavaroiden ja tapojen, sekä erilaisten populaarikulttuuriviittausten kautta. Nostalgiaa tarjoiltiin etenkin alussa, ja ajoittain viittaukset tuntuivat päälleliimatuilta. Näytelmän edetessä ne alkoivat asettua kokonaisuuteen oikein hyvin. Ja kyllähän Star Wars ja Paluu tulevaisuuteen -elokuvista tutut yksityiskohdat lämmittävät. Legendaarisella Commodore 64 -tietokoneella oli oma roolinsa tarinassa.
Näytelmässä on varmasti monille tuttuja teemoja – kuten perheen dynamiikka ja perheen jäsenten suhteiden vaikeus. Tarinassa käsitellään alkoholismia, läheisten kuolemaa sekä aiemmin mainittua nousevan keskiluokan pikkuporvallista “statusnäytelmää”. Vanhempien toiminta on keskiössä, mutta tarina kerrotaan lasten näkökulmasta. Näyttelijät onnistuvat hyvin ja lasten rooleissa olevat Nenna Tyni ja Markus Järvenpää tekevät oikein vakuuttavaa työtä sisarusparina.
Erityismaininta menee kuitenkin Tuomas Korkia-Aholle, joka irrottelee useammassakin roolissa kuten proviisorina (kuva yllä oikealla). Hauskat roolit ovat haastavia niin näyttelijälle kuin katsojallekin, ja taitamattomissa käsissä katsoja voisi pahimmillaan tuntea myötähäpeää tahattomasta komiikasta. Korkia-Ahon ilmeiset lahjat (ja roolien eteen tehty kova työ?) tekevät hahmoista oikein viihdyttäviä, jopa hauskoja.
Tarinan pohjavire on traaginen, mutta sisältää huumoria, lähinnä mustaa. Hyvä huumori ei välttämättä naurata(!). Itse voin ainakin nauttia huumorista dialogin yllättävyyden, oivaltavuuden ja oikean rytmityksen kautta. Seikat, jotka muodostavat hyvän huumorin.
Näytelmä viihdyttää ja herättää ajatuksia sekä muistoja ja näytelmä tarjosi paljon samaistumispintaa.
Lavastus tukee hyvin tarinaa, liukuovet ja rappuset ja muut yksityiskohdat tuovat elävästi mieleen aikakauden. Lavan keskellä oleva pyörivä pöytä on mainio idea painottaa kohtauksessa kulloistenkin perheenjäsenten välillä käymiä dialogeja pyöräyttämällä rintamaa haluttuun suuntaan.
Jokainen tekee parhaansa. Kaikki ei pääty aina hyvin: kaikki vain päättyy.
(Päivitetty 5.4.2025)
Näytelmän esittelyteksti:
Lahden kaupunginteatteri: Onnekkaat
Sanna tuo kukkia äitinsä haudalle ja jää miettimään kuinka tähän on päädytty.
Luokkanousun tehneet vanhemmat halusivat tarjota lapsilleen parhaat mahdolliset edellytykset menestyä elämässään: järkevän ammatin, hyvät pöytätavat, valkoisen sohvan, uusimman videonauhurin ja Juhani Palmun maalauksen seinälle. Myöskin varmuuden, että tekemällä oikeita valintoja vaurauden kasvu on väistämätöntä. Valitettavasti joskus hyvät aikeet eivät vain riitä. Vaikka meiltä ei mitään puuttunut, lapsuutemme ei välttämättä ollut onnellinen.
Onnekkaat kuvaa yhden perheen kautta pikkuporvarillista ajatusmaailmaa, rahan vaikutusta perhesuhteisiin ja kasvamista 1980–90-lukujen Suomessa, ja toivottavasti myös keinoja miten olla tekemissä perheenjäsenten kanssa, vaikka se välillä mahdottomalta tuntuisikin.
Kantaesitys 25.1.2025, esityksen kesto 2 h 30 min., sisältää väliajan.
Käsikirjoitus ja ohjaus Tuomo Rämö. Rooleissa Lumikki Väinämö, Mikko Jurkka, Tuomas Korkia-Aho, Nenna Tyni ja Markus Järvenpää. Kuvat Tommi Mattila.
