Kirja-arvio: Lahtelaisen lukukirja

ll_kansi.jpg
Hannu Kivilä: Lahtelaisen lukukirja
Lahti-seura / Lahden kaupungin museo 2007, 288 sivua

Hannu Kivilä on viime vuosina tullut tutuksi Hollolan Lahti -lehden lukijoille, onhan hänen tunnelmalliset Lahti-piirrokset kuvittaneet lehden sisältöä muutamaan otteeseen. Kivilä on kerännyt kannuksensa musiikin saralla, mutta on erittäin innokas kotiseutumies, siitä on tuskin epäilystä kun pitää kädessään hänen kokoamaansa ja toimittamaansa Lahtelaisen Lukukirjaa. Kirja ei suinkaan ole ensimmäinen Kivilän kirjoittama lahtelainen historiateos. Aiempiin julkaisuihin kuuluu mm. Lahden paikallisliikenteen historiaa käsittelevä vuonna 1997 julkaistu Markalla Möysään.

Lahtelaisen Lukukirja on julkaissut Lahden Kaupungin museon ja Lahti-seura vuonna 2007. Kirjan julkistamishetkestä on kulunut melkein kaksi vuotta, mutta kirjan tuoreus on säilynyt ja tullee säilymään tulevaisuudessakin. Siitä pitää huolen Kivilän harkitusti valitut aiheet, jotka eivät vanhene.

Lähes kolmesataasivuinen kirja sisältää noin 130 Lahteen liittyvää käsitettä ja konkreettisia asiaa: yrityksiä, paikkoja, katuja ja rakennuksia; vielä olemassa olevia tai vain pelkästään vanhemman polven muistoissa. Kivilä itse toteaa kirjasta: ”Lahtelaisen Lukukirja sisältää jo aiemmin monessa eri yhteydessä julki tuotua faktaa, mutta täysin uuteen muotoon tiivisteltynä ja ryhmiteltynä. Olen kahlannut läpi melkoisen määrän Lahdesta vuosikymmenien mittaan kirjoitettuna ja yhdistänyt mielestäni olennaisimmat palat tiiviiksi kokonaisuuksiksi.” Jokaiseen aiheeseen Kivilä on keskittynyt noin 2-4 sivun verran. Artikkeleita on kuvitettu aiheeseen sopivilla piirroksilla sekä vanhoilla lehti-ilmoituksilla ja mainoksilla. Lähteinä Kivilällä on ollut mm. sanomalehdet, vanhat kartanot, osoitekalenterit ja puhelinluettelot. Toki tärkeänä lähteenä on ollut lukuisat omakohtaiset tutustumismatkat Lahden ympäristöön.

Monet kirjassa mainitut kohteet ovat kaupungistamme kadonneet, toiset muuttaneet muotoa, rippeitä muistuttamasta menneistä. Huokutus olisi varmasti suuri moralisoinnille. Tätä Kivilä ei kuitenkaan onneksi tee. Hän vain toteaa miten asiat olivat ja miten ne nykyään ovat. Kirja perustuu vahvasti kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin ja hän on onnistunut kirjoittaa ilman sentimentaalisuuden tuomaa rasittavuutta, etäisen viileästi, mutta silti lämpimästi Lahtea silitellen. Kivilä myöntää että ei etsi lahtelaisuuden syvintä olemusta, vaan jättää lukijan vastuulle tarkastella mikä tärkeää. Asiallisuudesta huolimatta, tekstit on kirjoitettu kevyesti ja helposti lähestyttävästi. Kirjaa onkin mukava lueskella itseään kiinnostavien aiheiden mukaan, mutta kirjan voi helposti lukea vaikkapa muutamassa osassa tai jopa kerrallaan.

Lahteen juuri muuttaneelle tai Lahtea tuntemattomalle kirja voi olla vaikea avautua ja jonkinlaisen perustieto auttaa paremmin avaamaan kirjassa esille tulevia asioista. Se ei tietenkään ole välttämätöntä, mutta suuremman ilon ja hyödyn siitä saa, jos paikoista tai asioista on omakohtaisia kokemuksia, jotka helpottavat omaksumista.

Kivilä kertoo yhtenä kirjan innoittajana olleen 1960-luvulla ilmestynyt Olli Järvisen Lahti Ennen Meitä -kirjan. Kaikesta päätellen Lahtelaisen Lukukirja kirja tullee olemaan monelle samanlainen innoittaja Lahtea kohtaan, joka saa meidät tutustumaan Lahteen. Kirja täyttää paikkansa ylivoimaisesti Lahti-kirjallisuudessa, ja en yhtään ihmettelisi jos kirja saisi jatkoa.

Lahti kuulostaa runoudelta

Lahti Sounds Poetry on mielenkiintoinen lisä Lahden kulttuuritarjontaan. LSP on runoudesta kiinnostuneiden yksilöiden yhteenliittymä, joka toimii katutasolla ja virtuaalimaailmassa. Toiminnasta ja runoudesta kertoivat LSP:n perustajat Lealiisa Kantola ja Terhi Willman.

Mikä on Lahti Sounds Poetry  ja miten toiminta käynnistyi?

Lealiisa: LSP käynnistyi kun Kantola ja Willman kolauttivat päänsä yhteen.

Terhi: Keväällä 2009 Lahden Poetry Slamin SM-osakilpailuun osallistui ennätysmäärä osanottajia, valtakunnallisestikin vertaillen. Hoksasimme, että nyt olisi aika toimia lahtelaisen runouden ja sen moninaisuuden esille nostamiseksi. Järjestimme kutsuttujen paikallisten runoilijoiden tapaamisen Eino Leinon päivänä. Sen jälkeen päätimme järjestää Poetry Slamiin matkaavien runoilijoiden Lealiisa Kantolan, Visa Kuhan ja Mari Kanervaniemen ”lämmittelyillan” kohti Kotkan SM-kilpailua, joka järjestettiin elokuun lopussa. Samalla heräsi ajatus blogista, jonka perusti Jorma Martikainen. Hän on Möysäläisen kirjallisuuden seuran blogin ylläpitäjä. LSP:n blogi perustettiin sisarblogiksi. Nimi Lahti sounds Poetry syntyi.
Lealiisan Kreikan matkan tuliaisina. LSP on ryhmä joka kirjoittaa runoja.

Lealiisa: Nimen historia on umpipöljä: Kantola oli Santoriinilla ja huomasi monta kertaa mainoksen Balkan sounds&poetry, ja ajatteli sen olevan paikallinen runoryhmä, lopulta selvisi, että se oli kansantanssiryhmä.

Terhi: Nimessä on mukana myös ripaus urheilustaan & bisneksistään tunnetun kaupunkimme huumoria sekä itseironiaa.

LSP on interaktiivinen blogi, mikä on sen toimintaperiaate?

Lealiisa: Vapaus. Vapaamielisyys. Runous ja sen moniäänisyys on tärkeintä. Ei se, miltä kadulta löydät lempikapakkasi tai missä on musiikkihallisi.
Voin sanoa näitä katuja tallanneena: tämä on ensimmäinen (ryhmä) luokkaansa, jossa yhdistyy niin monet äänet.
Jokainen on vahvasti sitoutunut ainoastaan itseensä ja runon kirjoittamiseen.

Terhi:  Toimintaperiaate on muotoutunut melko spontaaanisti. Mukana on pitkään ja lyhyemmän ajan kirjoittaneita. Aikaisemmin julkaisseita runoilijoita ovat mm. Lealiisa Kantola, Anna-Liisa Lemmetty ja Visa Kuha, ja onpa meillä kaksi sanataideohjaajakoulutuksenkin saanutta messissä (Lealiisa Kantola ja Anna-Liisa Lemmetty).

Lealiisa: Blogissa saa kokea ja kokeilla. Kirjoittaa ja saaada palautetta. Ei ole tärkeää kuinka kauan olet kirjoittanut runoja aloititko eilen vai viime vuosituhannella. Me kommunikoimme sekä toistemme runoilla että palautteilla.

Terhi: Niinpä, on hienoa, että tästä porukasta on kummunnut spontaani halu kommentoida toisten tekstejä blogissa, se on ollut hyvin rohkaisevaa. Blogi on myös eräs tapa julkaista tekstejä ja altistaa keskeneräisiäkin tekstejään näkyville, mikä on kieltämättä huimaa. Samalla kun se voi toimia kirjoitusalustana, myös yhteydenpitovälineenä muuhun maailmaan.

Miten Lahti kuuluu/näkyy toiminnassa muuten kuin nimessä ja rajaako se kenties jotain pois?

Lealiisa: Lahtelaisuutena. Olen itse saanut kokea lahtelaisuuden näinä muutamina kuukausina hyvin erilaisena kuin mielikuvani, olen syntynyt täällä ja kaikki muut jossain muualla. Lahti ei rajaa mitään pois. Lahti on idän ja lännen kohtauspaikka – Suomi pienoiskoossa. Täällä on helppo pudota angstiseen negatiivisuuteen, mutta täällä voi myös päättää toimia toisin niin kuin LSP on päättänyt. Lahden energiat ovat siis järjestyksen ja kaaoksen energioita – kuten runoudenkin energiat ovat.

Terhi: Kuten Lealiisa totesi aikaisemmin, Lahti ei rajaa mitään pois. Paikallinen identiteettikin on merkityksellinen kirjoittamisessa ja uskaltautumisessa. Toki pitää muistaa, että runoja kirjoitamme myös blogin ulkopuolella, muissa yhteyksissä.

LSP esittäytyi Taidelauantaina syyskuussa Historiallisessa museossa. Minkälaista yhteistyötä pyritte tekemään muiden (kulttuuri)tahojen kanssa?

Lealiisa: Emme pyri erityisesti mihinkään. Olemme. Runo ja sen kirjoittaminen on tärkeintä. Ja teemme yhteistyötä niiden tahojen kanssa, omilla ehdoillamme, jotka haluavat tehdä yhteistyötä meidän kanssamme. Keitä ne tulevaisuudessa ovat, se jää nähtäväksi.

Terhi: Esittäytymisiä jatketaan fiiliksen mukaan. Esiinnymme mm. kirjakauppa Tarinan päätöksessä lauantaina 14.11.2009.

Mitä muita tapahtumia LSP on järjestänyt ja mitä on tulevaisuudessa luvassa?

Lealiisa: Live-esiintymisiä, bloggausta, julkaisuja.

Terhi: LSP on kutsuttu esiintymään Kotkaan joulukuussa, on myös muista esiintymisistä kaupungin ulkopuolella ollut puhetta.

Miten mielestänne Lahden sanataide voi, tarjontaa ainakin tuntuu olevan?

Lealiisa: Lahtelainen sanataide voi niin kauan huonosti ennen kuin saamme tänne taloudellisisa resursseja ja organisoituneen sanataidekoulutuksen lapsille ja nuorille.

Terhi: Lahdessa toimii useita päteviä sanataideohjaajia, kouluissa ja muissa tehtävissä, eli sikäli hyvin. Sanataidekoulu lapsille ja nuorille täytyy saada kaupunkiimme. Ja ylipäätään sanataiteen piirissä toimivia yhteydenpitofoorumeja kaivataan. Verkko ei yksin riitä.

Mikä runoudessa kiinnostaa, mitä runoista saa ja mitä niillä voi antaa?

Terhi: Minulle runous on ihmisen ääni, yhteiskuntamme ja kulttuurimme vastavoima ja omatunto. Kauneus. Runous lisää myös rohkeutta sanoa asiat omin sanoin. Runous avaa ajatuksen ja tunteen tasoja, joihin muilla ilmaisuvälineillä ei yllä.

Lealiisa: Mielestäni runous on synonyymi elämälle, ja jopa rukoukselle. Niin kuin kaikki taiteiden muodot ne antavat ihmiselle sitä, mitä he ovat valmiita vastaanottamaan. Ja jos halutaan olla kiinni tässä kiireharhassa niin: yksi runo on yksi hetki – jokaisella ihmisellä on sen verran aikaa.

Jos runouteen herää kiinnostus, mihin suosittelisitte tutustumaan?

Lealiisa: Lahti Sounds Poetry -blogiin.

Terhi: Yhdyn Lealiisan näkemykseen, ja lisään, että mieltymykset ovat aina henkilökohtaisia ja tilannekohtaisia. Lukeminen, oman ympäristön tarkkaileminen, havainnointi ja vuorovaikutus, rikastaa kaikkea kirjoittamista. Suomalaista uutta ja vanhempaakin runoutta on paljon saatavilla ja lähettyvillä kirjastoissa, kirjakaupoissa ja internetissä.

Jossain vaiheessa voi herätä kiinnostus omaan kirjoittamiseen. Miten (millä tyylillä) ja mistä olisi hyvä aloittaa?

Terhi: Suosittelisin aloittamaan sillä tyylillä, joka maistuu parhaalta. Esimerkiksi itse olen aloittanut tietokirjoittamisella. Runous on vain rikastuttanut sitä. Jollakulla toisella muunlainen kirjoittaminen (esimerkiksi näytelmät, kolumnit, proosa, sanoitukset) voivat rikastuttaa runojen kirjoittamista. Runous voi olla jollekulle se ominaisin ilmaisumuoto.

Lealiisa: Ottaa lyijykynän käteen ja ruutukantisen vihon
a) kirjoittaa omalla tyylillään juuri kaiken siitä hetkestä mitä aistii sillä hetkellä.
b) kirjoittaa samoilla välineillä 15 min lopettamatta, laittaa kännykän kellon soimaan
c) kirjoittaa joka aamu heräämisen ja unen rajamailla kaikkea mitä tulee mieleen
d) alkaa pitää päiväkirjaa
e) alkaa pitää unipäiväkirjaa
f) kiroittaa kirjeitä, postikortteja, sähköposteja
g) opettelee pysähtymään, aistimaan, tarkkailemaan, olemaan hiljaa ja kuuntelmaan
h) tyyli pitää olla oma, mutta näillä eväillä pääsee alkuun

Millainen on hyvä runo?

Lealiisa: Hyvä runo tavoittaa toisen ihmisen.

Terhi: Lukija löytää siitä itsensä, runon lukee alusta loppuun kiinnostuneena. Hyvä runo peilaa aikaansa ja ihmistä.

Miten uskotte/toivotte toimintanne kehittyvän?

Lealiisa: Toivomme, että tästä alkaa lahtelaisen runouden aikakausi, omaehtoinen ja totuudenmukainen, suora.

Terhi: Täytyy arvostaa omaa tekemistään. Haluamme, että runomme tavoittavat ihmisiä erilaisissa yhteyksissä. Runot on tarkoitettu kaikille.

Lealiisa: Ja toivomme, että se ei jää pelkäksi sisäpiiriksi. Eli toivomme, että LSP:n löytäisi myös isompi rinki, ympyrä.
Laajentuminen.

Vanhanajan tunnelmat kortilla

kerailymessut_8989.jpg

Sunnuntaina puhelin pirahti. Soittaja oli Harjulan kansalaisopistolta ja siellä oli parhaillaan käynnissä Päijät-Hämeen numismaatikkojen järjestämillä pienoismessuilla. Useimmiten tällaiset pienet messut menevät suurelta yleisöltä ohitse, niin kuin itseltäkin tässä tapauksessa. Kaverini kuitenkin osasi vedellä oikeista naruista ja sai kiinnostumaan tapahtumasta. Vaikka en ole tunnustaudu minkään tavaran keräilijäksi, päinvastoin, korvaani särähti puheet Lahti- ja rautatieaiheisia postikorteista. Oli sunnuntai, joten pieni piipahdus paikan päällä sopi mukavasti kuvioihin.

Päivä oli – ei ehkä poikkeuksellisen – mutta varmasti normaalia lämpimämpi. Tuulestakaan ei ollut vilvoittajaksi. Lähinnä ylipukeutumisen johdosta, tuuli aiheutti pyöräillessä hikikarpaloita otsalle. Aina voi vedota ylipukeutumiseen, jos pyöräillessä tulee hiki…
Pienen kiertoreissun tehtyäni, suuntasin opiston suuntaan. Maksettuani neljän euron sisäänpääsymaksun vilkuilin nopeasti kokonaistarjonnan ja tein päätöksen: Kolikot ja setelit saivat jäädä tällä kertaa rauhaan, ja suuntasin lähimmälle pöydälle, joka pullisteli postikortteja, -kuoria ja -merkkejä. Aikani ”pläräiltyä” hikipäässä, silmiin osui monta mielenkiintoista korttia ja merkkiä.

Koluttuani kriittiset kansiot, siirryin viereisellä pöydälle. Myös tällä keräilijällä oli runsas postikorttikokoelma, jotka oli fiksusti lajiteltu mm. kaupungeittain. Lahdestakin löytyi paljon mielenkiintoista. Ainoa oma ostokseni liittyi rautateihin: VR 100-vuotta -juhlakortti kera kolmen juhlapostimerkin kanssa. Tämä siksi, koska tiedän että sen tuleva uusi omistaja osaa sitä arvostaa… (ehkä saan kuvan tänne lähiaikoina)

Seuraavan kerran voi keräilyharrastusta ruokkia 24.-25.10. Tiirismaan koululla, jossa järjestetään Keräilykuume -keräilytapahtuma. Sinne pläräilemään ja penkomaan.

Rakennetun ympäristön haasteet

apoliluonnos.jpg

Lahden arkkitehtuuripoliittinen ohjelma APOLI on hanke, jonka tarkoituksena on parantaa ympäristön laatua ja ottaa huomioon kaupungin yksilölliset piirteet kaupunkiympäristön rakentamisessa. Ohjelmasta on laadittu luonnos, joka on nähtävillä APOLIn nettisivuilla ja asiasta on järjestetty kaksi yleisötilaisuutta, touko- ja elokuussa. Lahtelaisilla oli mahdollisuus antaa palautetta ohjelmasta sekä rakennetusta ympäristöstä APOLIn nettisivuilla 31.8. asti.
Arkkitehtuuripoliittisen ohjelman pääpiirteitä valottaa kaavoitusarkkitehti Hannu Tylli.

Mitä tarkoittaa APOLI ja miksi se on kännistetty? Keitä ja mitä tahoja siinä on mukana?
APOLI-lyhenne on vakiintunut termi arkkitehtuuripolitiikasta. Valtio laati arkkitehtuuripoliittisen ohjelmansa hieman yli 10 vuotta sitten, jonka jälkeen useat kunnat ja alueet ovat tehneet omia paikallisia ohjelmiaan. Lisätietoa valtion APOLIsta ja paikallisista apoleista löytyy: http://www.apoli.fi/. Lahden arkkitehtuuripoliittisen ohjelman tarkoitus on edistää rakennetun ympäristön hyvää laatua ja huomioida rakentamisessa lahtelaisen ympäristön erityispiirteet. Julkinen rakentaminen on
esimerkkinä muulle rakentamiselle, joten APOLIn tavoitteet koskevat erityisesti kaupungin omaa toimintaa. Ohjelmassa esitetään periaatteellisia tavoitteita ja käytännön toimenpiteitä rakentamisen laadun nostamiseksi sekä kaupungin omissa että yksityisissä rakennushankkeissa. Ohjelman valmistelusta vastaavassa työryhmässä on edustajia Lahden kaupungin tekniseltä ja ympäristötoimialalta, kaupungin museolta sekä yksityiseltä sektorilta.

Minkälaista palautetta ohjelma on tähän mennessä saanut?
Lahden APOLIn luonnosta oli mahdollisuus kommentoida 13.5. – 31.8.2009 välisenä aikana. Palautetta tuli runsaasti ja ohjelma on saanut pääosin varsin positiivisia kommentteja. Monet palautteen antajat ovat pitäneet hyvin tärkeänä, että Lahden ohjelman valmistelu on käynnistetty.

APOLIsta on järjestetty kaksi yleisötilaisuutta? Minkälainen on näiden
tilaisuuksien tarkoitus ja anti on ollut?

Luonnosvaiheen aikana järjestettiin kaksi yleisötilaisuutta, joista ensimmäinen pidettiin arkkitehtuuriseminaarin muodossa 13.5.2009 ja toinen keskustelutilaisuutena 18.8.2009. Tilaisuuksista saatiin hyvää evästystä ohjelman jatkotyöskentelyyn. Mielestäni arkkitehtuuriseminaarista olisi hyvä saada vuotuinen tapahtuma APOLIn hyväksymisen myötä. Tilaisuus voisi toimia yhteisenä foorumina kaupungin viranhaltioiden, rakentajien, poliitikkojen ja asukkaiden välillä. Jatkossa pyrimme kehittämään tilaisuuksien tiedottamista, jotta tämän kaltaiset tilaisuudet tavoittaisivat mahdollisimman monta lahtelaista.

Miten APOLIa viedään eteenpäin?
Luonnoksesta saatujen kommenttien pohjalta ohjelmaa muokataan ja valmistellaan syksyn 2009 aikana päättäjien käsiteltäväksi. Ohjelman hyväksymisen myötä APOLIn tavoitteet saadaan päivittäisiksi työkaluiksi Teknisen ja ympäristötoimialan omaan toimintaan sekä yhteistyöhön muiden rakennettuun ympäristöön vaikuttavien julkisten ja yksityisten toimijoiden sekä asukkaiden kanssa.

Muistoja Lahdesta

teraslinna_0320.jpg

Pitkän tien kulkenut taidemaalari Risto Teräslinna on määrätietoisesti tallentanut Lahtea maalauksissaan 1980-luvulta lähtien, apunaan kuvat ja muistot. Teräslinnan tunteikkaat työt kertovat menneistä hetkistä positiivisessa valossa. Teräslinna kertoo tarinansa.

Varikko jätti jälkensä

Asuin lapsuuteni Lahden veturivarikolla, isäni Tauno Teräslinnan toimiessa VR:n virassa ylikonduktöörinä. Varikolla asuvista kaikki olivat rautatieläisiä ja Mytäjäisissäkin asuvat olivat jollain tavalla tekemissä rautateiden kanssa. Me asuimme varikon kasarmissa aivan radan varrella. Kasarmeissa valtaosassa oli vain huone ja kammari. Varikolle sijoittuvat ensimmäiset 15 ikävuottani. Kun isäni vuonna 1953 jäi eläkkeelle ja se merkitsi meidän perheen osalta muuttoa varikolta pois. Muutimme Okeroistentielle Sopenkorveen. Olisin nähnyt entisen kotimme joka päivä ohi mennessä niin tahtoessani, mutta aina kun kuljin töihin linja-autolla, Mytäjäisten sillalla käänsin aina pääni pois päin. Niin kipeää tekivät muistot, elämä varikon ajalta.

teraslinna_0333.jpg
Näin jälkeenpäin, kun maalaamisen kannalta ajattelee, niin silloin olisin saanut varikolta paljon valokuvia, sillä ne antavat kehykset ja mittasuhteet. Minulla on kyllä hyvä muisti, joten se on auttanut paljon maalaamisessa. Muistista maalatessa töihin tulee myös enemmän henkeä.

Pitkä matka taidemaalariksi

Vuonna 1953 aloitin konditoriakoulussa. Ajattelin että hankin tästä kunnon ammatin ja menen naimisiin. Eihän se tietenkään niin mennyt, vaikka minulla oli hyviä työpaikkoja konditorioissa. Konditoriankin työhön tarvitaan taiteellisuutta ja se olikin silloin arvostettu ammatti, mutta minua takoi se, että lapsesta asti olin halunnut tulla taiteilijaksi. Jossain vaiheessa ryhdyin mainospiirtäjäksikin, ja teinkin jonkun verran niitä hommia.

Mutta jo nuorena olin myös innokas maalaamaan, johon liittyy osuva tarina, joka liittyy erääseen valokuvaan. Tädilläni oli maalaistalo Kärpäsen kaupunginosassa ja kuvassa seison ulkona ja esitän niin taiteilijaa niin taiteilijaa: ulsteri päällä, baskeri tietysti päässä ja silkkihuivi vedetty kaulalle, kaulukset pystyssä. Kuvan oton jälkeen lähdin maalaamaan. Oli maaliskuu ja pakkasta. Sillä reissulla tein akvarellityön, joten asustevalinta ei ollut pelkästään poseeraamista.

1950-luvun puolivälissä kävin piirustuskoulua, jossa sain vankan pohjakoulutuksen taiteilijuuteen. Ja tietenkin olen lukenut paljon alan kirjallisuutta. Minulla on ollut alusta asti näkemys siitä, miten haluan maalata. Ateneumissa kävin vapaalipuilla 18-vuotiaaksi asti, reissasin Lahti-Helsinki väliä useasti. Ateneumissa oli vallalla huippunaturalismi, itse halusin jotain muuta. Siellä tutustuin impressionistien töihin, jotka tekivät vaikutuksen. Vuodet vierivät ja tuli vuosi 1972. Lähdin kesällä Israeliin etsimään onneani, menestystä siinä toivossa, että löytäisin elämääni todellisen syvyyden ja tarkoituksen. Pysähdyin ja ajattelin: ei mitään valmista. Ei millään elämäni alueella.

Se kesä oli vedenjakani elämässäni: aloin tosissaan maalaamaan. Ensimmäisen näyttelyn tosin pidin vasta vuonna 1985 Asikkalassa Danielson Kalmarin huvilassa.

teraslinna_0322.jpg

Valoa ikkunassa

Maalauskohteen valitsemisessa pätee sama kuin ihmisten välisessä kanssakäymisessä: joku ihminen koskettaa, joku ei. En esimerkiksi poimi rakennuksesta hienoja oivalluksia, mutta sen sijaan pystyn eläytymään siihen, että rakennus on joskus rakennettu, siinä on asuttu ja siinä on kuoltu. Työhön tulee kerroksia, ne alkavat elää. Maalauksissa näkyvät minun tekniikkani, se ei ole siloiteltua. Ihmisten persoonallisuuden näkee käyttämistäni väreistä ja sivellintekniikasta, pyöräytän sivellintä aika sähäkästi. Siveltimeni kulmat pyöristyvät nopeasti.

Olen aina rakastanut tätä impressionistista näkemystä. Sen itu on siinä, että juuri se oleellinen pitää saada siihen. Impressionismi perustuu sanatarkasti ilmaistuna siihen, että ”kuvataan kuvattavan kohteen pääasiallinen kuvavaikutelma, välittämättä yksityiskohdista”. Kyllä se paljon paljastaa taitelijan psyykettä, kuinka hän näkee ja kokee. Eräs toimittaja kirjoittikin töistäni, että ”vaikka työ olisi muuten synkeä, aina jostain näkyy se toivon kipinä, valo”. Näihin kaikkiin töihin sisältyy minun oma elämäni jollain tavalla.

Lahden tallentaja
Kävin uimassa aina Tallinpassissa, kun asuin vieressä. 1950-luvulla trendi muuttui ja Mytäjäisiltä jengi meni Möysään. Silloin kuljettiin Puu-Paavolan ohi, missä oli silloin vielä nätin näköistä. Puutarhat olivat hyvin hoidettuja, mutta ei sitä arvoa silloin nuorena tajunnut. Vasta vanhemmiten aloin kiinnostua alueesta. Lahtea aloin maalaamaan joskus 1980-luvulla ja ensimmäinen työ taitaa olla nimenomaan Paavolasta. Muistan sen kesäillan: voikukat kukkivat, talot pääosin lytyssä ja länässä. Siinä maalauspaikan lähettyvillä oli alkoholistien ns. liekkimaja ja siellä kaksi äijää vinettopullo kädessä. Kun ne näkivät minut, niin toinen huusi ”Perkele, kukas sinä olet?!? Painu helvettiin siitä!” Paavolan tallentaminen jäi sillä erää siihen. No kyllä siitä taulu syntyi ja lopulta se meni hyvään paikkaan.

Anttilanmäki tuli tutuksi jo lapsena kun Launeenkadun varrella asui yksi kaverini, joten siellä seuduin tuli liikuttua. Myöhemmin 1980-luvulla erään tuttavani suosituksesta kävin varsinaisesti tutustumassa siihen Anttilanmäkeen. Se oli silloin aika huonossa kunnossa, kun aloin siellä maalaamaan. Siinä oli oma viehätys silloin, mutta hyvä että korjasivat, muuten siellä olisi muuten käynyt kuin Puu-Paavolassakin: kaupunki otti sinne vuokralaisia asumaan eikä kukaan tehnyt rappeutuville asunnoille mitään, karjasuojat autotalleina, kissoja hirveästi. Nykyäänhän Anttilanmäki on vähän sellainen eliittialue.

Olen Lahden melkein puhkimaalannut. Okeroinen, keskusta, Jalkaranta ja Paavola… Anttilanmäkeä ei kukaan muu ole maalannut kuin minä, liikuinhan siellä lähes 20 vuotta. Karjusaaresta olen tehnyt aika paljonkin, mutta se ei ollut silloin erityinen paikka siihen aikaan kun maalasin. Taas on havaittavissa, että Lahtea rakennetaan uusiksi ja tietysti onhan siinä oma viehätyksensä, vaikka uusimmat asuinalueet ovat minulle aika vieraita.

teraslinna_0323.jpg

Uusi vaihe?

Yhtenä vuonna tein 300 työtä, siis lähes tulkoon taulun päivässä. Se oli kiihkeä vuosi jostain syystä. Olen viime vuosina joutunut miettimään onko ns. ympyrä tulossa täyteen kohdallani. Aloitin työteon juuri tästä talosta, jossa juuri asun. Tämä legendaarinen viiskulma (Vesijärvenkadun ja Kirkkokadun risteys. Toim. huom.) oli minun nuorenpojan ensikosketus työhön.

”Aika ja sattuma johtaa ihmislasten kohtaloita”. Silloin jos on oikealla ajalla oikeassa paikassa, voi käydä, että elämä saa uuden vaihteen ja sisällön. Näin on käynyt myös omalla kohdallani…

***Haastattelu tehtiin alunperin Lahen Lehen toiseen numeroon, jota ei julkaistu.