Uuteenkylään ja takaisin

Uudenkylän ensimmäinen asemarakennus vuodelta 1870 tuhoutui talvisodassa kolme päivää ennen talvisodan päättymistä. Nykyisen asemarakennuksen vuodelta 1940 Liikennevirasto luovutti 1.1.2016 Senaatti-kiinteistöille myytäväksi, samana päivänä kun Lahti sai kolme rautatieasemaa lisää liitoksen myötä. Tosin vanhalla asemalla junat eivät ole ottaneet matkustaja kyytiin yli kymmeneen vuoteen vaan matkustajat ovat käyttäneet vuonna 2010 valmistunutta uutta asemaa, joka sijaitsee hieman lännempänä.
Vanha asemarakennus sijaitsee Pietarinradan ja Uudenkyläntien välissä keskellä taajamaa. Makasiini on vielä toistaiseksi vuokralla.

Uudenkylän vanhaan asemaan liittyy paljon paikkakuntalaisten muistoja. Tiilirunkoinen, lautaverhoiltu rakennus on pidetty hyvässä kunnossa. Siihen on jo paikallisten toimesta ideoita mm. kahvila, asukkaiden ”olohuone”, käsityöverstas, Matkahuolto, kylähistorian näyttelytila, harrastepaja.

Uudenkylän Työväenyhdistys ry ja Lahden Rautatieharrastajat TOPPAROIKKA ry. järjestävät aseminen muistelutilaisuuden Kynttilänpäivänä 31. tammikuuta klo 14.00–17.00 kulttuuripisteessä Uudenkyläntie 59. Tilaisuudessa jokainen voi jakaa asemasta kertomuksiaan ja kuvia, lisäksi musiikkia ja muistoesineitä. Junailijoina toimivat Juhani Sillanmäki ja Markku Sakari Meriluoto. Paikalla kahvitarjoilu.

IMG_6253

Uudessakylässä

Kuten kaikki tietävät, vuoden alusta Lahti ja Nastola yhdistyivät. Kävin viime kesänä hakemassa tuntumaa uuden kunnan Nastolan puoleen, kun Lahden seudun oppaat ry järjestivät kiertoajelun Nastolaan.

Kierros ulottui myös Uuteenkylään, johon minulla on ollut erityinen suhde. Tähän vaikutti se, että asuimme siellä vuosina 1983-84. Piskuinen taajama oli vielä silloin voimissaan, kauppoja oli muutama, kirjasto ja jopa muutamia erikoisliikeitä. Seutu tarjosi pikkupojille hyvät olosuhteet erilaisille seikkailuille ja kolttosille.

Asuimme rinteessä aivan rautatien vieressä. Rautatien kautta opin myöhemmin tuntemaan myös Lahtea.

Vielä tuolloin valtatie 12 kulki taajaman halki ja ylitti vilkasliikenteisen rautatien. Sittemmin liikenne siirtyi ohitielle.

Myöhemmin myös kuulin, että Risto Jarvan Jäniksen vuosi -elokuvassa pääosanesittäjä Antti Litja istuu autossa, joka ajaa Kouvolasta Heinolaan Uudenkylän kautta. Kohtauksessa nähdään auton takaikkunasta, kuinka auto kääntyy Kouvolan tieltä ylittäen rautatien, kohti Heinolaa.

Kohtaus on kuvattu Uudessakylässä.

Näin jälkeenpäin ajateltuna Uusikylä muistuttaa Lahtea, etenkin sitä Lahtea, joka oli vielä pieni kyläyhteisö.

Molemmat ovat muodostuneet Salpausselälle, teiden risteykseen ,joka sai myöhemmin rautatieaseman. Uusikylä mainitaan olleen nimismiehentalo vuonna 1422 ja se mainitaan pitäjänä 1478–1481. Lahden nimi mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1445. Lahdesta kasvoi maakunnan keskus, Uudenkylän kohtalona on ollut näivettyä.

Tarina Uudestakylästä

Uuteenkylään minulla liittyy tositarina.

Muutettuamme Lahteen parin vuoden asumisen jälkeen, en enää päässyt käymään Uudessakylässä. Ja aina kun ajoimme Uudenkylän ohi, yritin tavoittaa katseella taloa, jossa asuimme. Kotitalomme sijaitsi rinteessä ja viereiselle tontilla oli jo tuolloin ränsistynyt puinen autiotalo. Pienestä pojasta se vaikutti pelottavalta, tuntui että naapurissamme oli kummitustalo.

Kun sain ajokortin 18-vuotiaana, ensimmäinen paikka, jossa vierailin Lahden ulkopuolella taisi olla juuri Uusikylä ja entinen kotikatumme, jonka varrella oli keltatiilinen kotitalomme.
Talo oli paikallaan sellaisena kuin muistinkin sen olevan. Ylempänä rinteessä naapuritontilla oli sama vanha puutalo edelleen autiona ja ränsistyneenä.

Monesti palasin unessani Uuteenkylään vanhalle kotitalollemme. Samassa unissa oli aina tuo sama ränsistynyt puutalo, joka vaikutti uhkaavalta. Näitä unia näin aika ajoin, ja ne toistivat tuota samaa kaavaa: unessa oli aina painostava tunnelma, välillä suorastaan painajaismainen.

Uudessakylässä tuli vierailtua autoretkillä vuosien varrella silloin tällöin ja tuo puinen autiotalo oli aina samassa lohduttomassa tilassa.

Kunnes erään kerran näin unen, jossa tämä autiotalo oli kunnostettu. Piha oli laitettu kuntoon, nurmi oli vehreää, linnut lauloivat ja kanit hyppivät pihalla. Koska uni oli erilainen kuin ennen, päätin mennä katsomaan taloa mitä pikimmin.

Kuinka ollakaan: Talo oli kunnostettu ja asutettu ja piha hyvässä kunnossa.

Tämän episodin jälkeen en enää näitä unia nähnyt.

Osa artikkelistä on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 3/2015

Hannu Kivilä: Lahtelaisen sanakirja

Loppuvuodesta 2015 saatiin jatkoa Hannu Kivilän vuonna 2007 julkaistulle Lahtelaisen lukukirjalle, kun Lahti-Seuran ja Lahden kaupunginmuseon kustantama Lahtelaisen sanakirja julkaistiin. Lukukirja on kiinnostanut lahtelaisia edelleenkin.

Lahtelaisen sanakirjan julkistaminen tapahtui Lahden historiallisessa museossa keskiviikkona 2.12. Kaupunginmuseon Hannu Takala, ja allekirjoittanut Lahti-Seuran puheenjohtajan ominaisuudessa, sanoimme alkuun muutaman sanan kirjan julkaisusta. Paikalla oli myös kirjan taittaja Hannu Laitinen.
Alustuspuheenvuorojen jälkeen Hannu Kivilä kertoi kirjan synnystä, jonka yhteydessä paikallaolijat esittivät hänelle kysymyksiä. Kivilän puheenvuoron jälkeen syntyikin keskustelua.

Tilaisuudessa Lahden kartanonystävät järjesti erinomaisen kahvitarjoilun.

Kirja oli tullut myyntiin julkaisupäivän aamulla ja sitä on vielä muutama kappale myynnissä Lahden museokaupasta sekä elokuvateatteri Kino Iiriksen lipunmyyntipisteestä (teatterin aukioloaikoina). Lisäksi kirjaa oli saatavilla Pro Puu -gallerian myymälästä, Suomalaisesta kirjakaupasta, torin joulukylästä ja Aleksanterinkadun Pop Up Centeristä.

Lahti-Seuran osuus hupeni todella nopeasti ja joulukuun puolivälissä seuran varasto oli jo käytännössä myyty. Toinen painos on tulossa helmikuussa.
lahtelaisensanakirja_kansi

Lahtelaisen sanakirja

Hannu Kivilän Lahtelaisen Sanakirja kertoo kaupungista asioita monipuolisesti ja samalla lyhyesti ja ytimekkäästi. Kysymyksessä ei ole murresanakirja eikä varsinainen tietosanakirjakaan. Opus keskittyy sanakirjamaisen tiiviisti Lahteen olennaisesti liittyviin asioihin kuten esimerkiksi henkilöihin, yrityksiin, ravintoloihin, rakennuksiin, paikallisiin erikoisuuksiin, kulttuuriin ja urheiluun.

Kivilä on käyttänyt tietolähteenä mm. kirjallisuutta, sanomalehdistöä, joitakin haastatteluja, nettiä, karttoja, puhelinluetteloita. Sanakirjan on tarkoitus toimia myös eräänlaisena täydentävänä elementtinä aiemmin Kivilän laatimaan Lahtelaisen lukukirjaan, joka julkaistiin vuonna 2007.

Sisältö pyrkii olemaan tasapuolinen aihepiireihin ja eri vuosikymmeniin nähden. Esimerkiksi mainitsemisen arvoisia lahtelaisia tai esimerkiksi lahtelaisia yrityksiä on satoja. Mukana on vain henkilöitä, joilla on kaupungissa laajemminkin tunnettu lempinimi, ja yrityksistä Kivilä on kirjannut mukaan lähinnä vain sellaisia, joilla on tunnettavuutta Lahden ulkopuolella tai joiden toimiala tai nimi on persoonallinen tai joihin liittyy muita kuriositeetteja. Paikan- ja kadunnimistä on aikoinaan julkaistu kaiken kattava tutkimus, joten siltä saralta on mukana vain joitakin kirjoittajan mielestä kiinnostavimpia esimerkkejä.

Hannu Kivilä toivoo, että kirjan kansien välistä löytyisi vastaukset mahdollisimman moneen kaupunkiamme koskevaan kysymykseen, tai että sisältö kokonaisuudessaan herättäisi paljon erilaisia muistoja, tunnelmia tai jutustelun aiheita.

Artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 3/2015. Osa tekstistä perustuu Hannu Kivilän esipuheeseen

11 lehtikirjoitusta 110-vuotiaasta Lahdesta

Lahden 110-juhlavuosi oli viimeinen ”vanhana Lahtena”. Juhlavuotta on vietettiin monin erin tavoin, joista kerrottiin lokakuussa julkaistussa jutussa.

Lahden kaupunginmuseo on ollut mukana tuomassa esiin Lahden kaupungin vaiheita niin kuvin kuin kirjoitustenkin muodossa. Albumit auki -sivulla museon kuva-arkisto julkaisi 110 valokuvaa eri vuosikymmeniltä.

Etelä-Suomen Sanomien sunnuntainumeroissa julkaistiin kerran kuussa 110-vuotiaan kaupungin historiasta artikkeli. Kirjoittajina toimivat Lahden museon tutkijat, ja juttuja julkaistiin yhteensä 11. Jokaisesta kymmenluvusta ilmestyi oma kirjoitus, jossa keskitytään yhteen kyseisen aikakauden keskeiseen tapahtumaan taustoja valottaen.

Artikkelit voi ladata kohdalla olevasta linkistä ja ne avautuvat pdf-muodossa. Artikkelit ja kirjoittajat ovat ilmestymisjärjestyksessä seuraavat:

1900-luku Kaupungin perustaminen ja suurlakko Hannu Takala
1910-luku Ensimmäinen maailmansota ja Hennala Hannu Takala
1920-luku Radiomäen rakentuminen Susanna Korhonen
1930-luku Kotimaan matkailu Riitta Niskanen
1940-luku Sotavuodet Hannu Takala
1950-luku Julkiset veistokset ja kaupunkikuvan rakentuminen Maija-Riitta Kallio
1960-luku Mannermaista tyyliä Lahteen – Asko-tavaralon avajaiset 1962 Sari Kainulainen
1970-luku Ei oon Lahden voittanutta – Kisahuumaa Salpausselällä 1970-luvulla Suvi Kuisma
1980-luku Kaupunkikuvan suuret muutokset Riitta Niskanen
1990-luku Lahti teollisuuskaupunkina Riitta Niskanen
2000-luku Mistä rakentuu lahtelainen identiteetti Riitta Niskanen

Ylinen Viipurintie osa 1/2

Lahden kyläryhmä muodostui historiallisen maantien varrelle. Liekö monen sattuman summa, että pienestä ahtaasta kylästä muodostui alueensa keskus: “Lahden kylä ei sinänsä ollut Hämeessä kovin poikkeuksellinen, ei ainakaan niin poikkeuksellinen, että sen pelkkä ominaislaatu olisi määrännyt sen kohtaloksi kasvaa alueensa keskukseksi. Päijät-Hämeen kohdallakin kylien nouseva tai laskeva kehitys oli pitkälle riippuvainen niiden kulloisestakin taloudellisesta kehitysvaiheesta ja siitä, miten päättäjät ja virkamiehet ne ymmärsivät. Lahden kohdalla muutama ulkoinen seikka asettui nostamaan sitä suhteessa muihin alueen kyliin.”

Ylisen Viipurintien molemmille puolille muodostunut kylä paloi vuonna 1877, kaupunkia ei tullut, mutta tuli ruutukaava ja kauppala. Vanha tie osin jäi kauppalan alle, uusi pääkatu Aleksanterinkatu jatkoi Ylisen Viipurintien perintöä Lahdessa.

Kadonnut maantie?

Osa kauppalan ja kaupungin alle jääneestä tiestä kirjaimellisesti kaivettiin esille torikaivauksien yhteydessä vuosina 2013-14. Valitettavasti tien olemassaoloa ja vaikutusta Lahdelle ei ole huomioitu mitenkään torin uudistuksen jälkeen. Ehdotin tuolloin että vanha tielinja rakennettaisiin muistomerkin muodossa Lahden torille.

Tiehen on suhtauduttu ilmeisen rationaalisesti vain tienä, mutta tietynlainen välinpitämättömyys ei tee oikeutta sen historialle. Tie on ollut kuitenkin tärkeimpiä osatekijöitä siihen, että Lahti muodostui juuri sille paikalle. Tie on merkinnyt Lahdelle niin hyviä kuin huonojakin aikoja. Linjaus on yhä monin paikoin nähtävillä ja uudetkin tiet on rakennettu noudatellen historiallista kulkureittiä.

Lahden historian kirjoituksessa viitataan usein Yliseen Viipurintiehen ja sen merkitykseen eri aikakausina. Tämä artikkeli ei ole tutkimus, vaan eri lähteistä koostettu yhteenveto tien linjauksesta.

Sarjan osa kaksi on luettavissa täällä.

Lähteitä

Tiestä on julkaistu Kirsi Salosen toimittama Ylinen Viipurintie (Hämeen liiton julkaisu V:45), jossa tien merkitystä ja linjausta on tutkittu koko sen matkalta Hämeen linnan ja Viipurin väliltä. Tutkimus onkin tärkein lähde tässä artikkelissa.

Vuonna 2018 Ylinen Viipurintien linjauksista saatiin Lahden kaupunginmuseon toimesta valmiiksi kattava selvitys. 53-sivuisen raportin on laatinut Sinikka Kärkkäinen ja sen tekoon osallistuivat myös Lahden kaupunginmuseon arkeologit Piritta Häkälä ja Eetu Sorvali. Tutkimus on ladattavissa täältä.

Muina kirjallisina lähteinä olen käyttänyt Lahden ja seudun historiaa käsittävää kirjallisuutta sekä internetlähteitä.

Ylinen Viipurintie -julkaisun liitteenä on peruskartta, johon tien linjaus on merkitty vaihtoehtoineen. Linjaus on vaihdellut vuosisatojen aikana, eikä linjauksista ole suoria lähteitä vaan tien linjaus on osittain päätelty epäsuorasti. Internetissä julkais-tut useat historialliset kartat ovat kertoneet tien linjauksesta myös Lahden seudulla, etenkin digitoidut Senaatinkarttoja (www.lahdenmuseot.fi/kuka-mita-lahti/arkisto/paijat-hame-senaatin-kartoilla/karttojen-katselu/), joista Lahden lehti XIV 33 on kartoitettu vuosina 1874-75, juuri ennen Lahden kylän paloa.

Senaatinkartta vuodelta 1874-75.

Senaatinkartta vuodelta 1874-75.

Lisäksi olen tarkastellut historian harrastajan Rauno Huikurin julkaiseman Atlaksen sisältöä, jossa on kuvattu tiet Suomessa vuonna 1555. Karttojen sisältö perustuu Kuningas Kustaa Vaasan kamarikirjuri Jaakko Teitin 1556 laatimaan luetteloon yöpymispaikoista Suomen teiden varsilla. Apuna ovat olleet myös Timo Meriluodon internetsivuilleen tallentamat vanhat Suomen kartat 1700,- 1800- ja 1900-luvuilta. Lisäksi Lahden kaupungin internetsivujen ilmakuvat vuodelta 1946 ovat olleet hyvä tutkimuskohde kaupungin alueella.

Ylinen Viipurintie Lahdessa -juttu on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osan ensimmäisessä kappaleessa käyn läpi yleisesti teiden historiaa. Toisessa kappaleessa Lahden kylän vaiheita. Kolmannessa kappaleessa Ylisen Viipurintien syntyhistoriaa.

Toisessa osassa käyn läpi tarkemmin tien linjausta Lahden seudulla sekä sen vaikutuksia että merkitystä.

Kaksiosainen artikkelisarja on yhteenveto historiallisen maantien vaiheista, joka aikoinaan yhdisti Hämeen ja Viipurin linnat toisiinsa.

Teiden synty Suomessa

Ensimmäisiä teitä ei varsinaisesti rakennettu, vaan ne muodostuivat lähinnä luonnollisista kulkureiteistä joita parannettiin yhteiskunnan kehittymisen myötä. Suomessa varsinaiset maantiet saivat alkunsa ratsu-urista, joita alkoi syntyä tärkeimmille liikennesuunnille, reitit Suomenlahdelle palautunevat jo esihistoriallisen ajan lopulle. Tavara piti kuljettaa kauppapaikoille ympäristöstä, ja niin syntyivät ratsastuspolut, jotka levenivät kärrypoluiksi. Tiet kulkivat Suomessa luonnon ehdoilla yleensä jokien laitoja ja harjuselänteitä pitkin. Talvisin pystyttiin reellä kulkemaan vesistöjä ja soita pitkin ja näin syntyi talviteitä.

Maunu Eerikinpojan maanlaki tuli Suomessa voimaan 1300-luvun jälkipuoliskolla. Se sisälsi määräyksiä teistä, se määräsi leveydet sekä sen, että jokaisen kylään tulisi johtaa ainakin yksi tie. Määräyksiä ei tosin noudatettu tarkasti, vielä 1600-luvulla polkuja voitiin kutsua maanteiksi. Juhana III määräsi v. 1587 että yleiset tiet on tehtävä vaunuilla ajettaviksi. Kärryt ja vaunut yleistyivät 1600-luvulla, ja vuosisadan jälkipuoliskolla useimmat tiet olivat vaunuilla ajattettavassa kunnossa. Samoihin aikoihin yleistyivät peninkulmapatsaat ja kestikievarien merkitsiminen. (Päijät-Häme I)

Varhaisten teiden arvostus näkyi myös kartoissa. Keskiajan kartoissa esitettiin teitä erittäin harvoin, kartat olivat pääosin tehdyt merenkulun tarpeisiin. Kaupunkien ja teiden puuttumisesta kartalta voi helposti saada sen käsityksen, ettei keskiajalla ollut olemassa teitä. Jo Viikinkiajalla (n. 800-1050) oli käytössä mm. Hämeen härkätie.

Liikenteen väitetään tapahtuneen pääosin vesiteitä pitkin, mutta teiden merkitys kuitenkin pikku hiljaa kasvoi, sisämaahan alkoi ilmestyä kaupunkeja 1500-1600 lukujen vaihteessa. Lisäksi maan kohoamisen vuoksi keskiajalla Kokemäenjokea ja Aurajokea ei päässyt enää nousemaan laivoilla, ja esimerkiksi Uudenmaan jokia ei ole koskaan pystytty hyödyntämään tavaraliikenteessä jokien kapeuden ja monien koskien vuoksi. (www.elisanet.fi/huikari/suomentiet1555.htm)

Lahden kylä

Aimo Halila kirjoittaa Lahden historiasta, että nykyisen Lahden alueelta on löydetty kivikautisia esineitä, mutta tuskin asutus on ollut kiinteää näihin päivin saakka. On todennäköistä, että Lahden alueella on ollut kiinteää eli jatkuvaa ympärivuotista asutusta aina nuoremmalta rautakaudelta alkaen. Vakinainen asutus on Hämeeseen levinnyt Kokemäenjoen suunnasta itää kohti saavuttaen Vesijärven ja Päijänteen rannat todennäköisesti vuosien 500-600 vaiheilla. Päijät-Hämeessä kiinteään kyläasutukseen siirryttiin peltoviljelyn yleistyessä, merovingi- ja viikinkiaikana ensimmäisen vuosituhannen viimeisinä vuosisatoina. Ainakin jo 900-luvulta lähtien on varmoja tietoja kiinteästä asutuksesta Lahden seudulla. Lahden itäosissa olevassa Järvenpään kylässä (kuului keskiajalla Nastolaan) ja Ahtialassa on myös tähän viittaavia tutkimustuloksia.

Salpausselkiä ja Rievelin reittiä käyttävistä eränkävijöistä muutamat jäivät pysyväisesti turkismetsästäjiksi, kala- ja kaskimiehiksi kirkasvetisen ja kalaisen Vesijärven rantamille. Vesijärven etelärannoilla kyläasutusta syntyi ilmeisesti ensin Lahden ympäristöön.

Vesijärven etelärannat olivat olivat Salpausselkiä seuraavan vilkkaan Karjalanretkeilyn ja rannikolle suuntautuvan, toistaiseksi vielä heikon kaupan risteyskohtia.

Jo varhaisessa vaiheessa kauppayhteydet painoivat voimakkaan leiman Lahden seudun asutushistoriaan. Vesi- ja harjutien kosketuskohdan merkitys erä- ja kauppateiden risteyksenä tuli korostetusti esille 1100-luvun jälkipuoliskolta lähtien, jolloin Suomen alueet joutuivat saksalaiskaupun välittömään vaikutuspiiriin.

Lahden seudun pysyvään asutukseen on vaikuttanut sen maantieteellinen asema. Lahden kylä kasvoi maa- ja vesireittien solmukohtaan, josta on aina ollut hyvät yhteydet kaikkiin ilmansuuntiin. Jalkarannan, Lahden ja Järvenpään seudut olivat etelään matkaavien kaupantekoon pyrkivien pitkämatkalaisten taivaltajien pysähdys- ja varastopaikkoja.

Yhteydet etelään merenrannikkoon tapahtuivat Porvoonjokea myöten, joskin se oli etupäässä kesätie, mutta huono monien koskien vuoksi. Sen rinnalla oli toinen tie Lahdesta Orimattilan ja Myrskylän kautta Porvooseen. Niin sanottu Savontie erkaantui Ylisestä Viipurintiestä Lahden kylän kohdalla pohjoiseen Jyrängönkosken, Suur-Savon kirkon ja Juvan kautta Savonlinnaan. Kesätien ohella oli ikivanha talvitie Vesijärven jäätä pitkin Asikkalaan, Sysmään ja Hirvensalmen kautta Savoon. (Raimo Airamo: Lahden Ankkuri – v. 2007)

Professori Aimo Halilan mukaan siirryttäessä kaskitaloudesta kiinteään peltoviljelyyn muheamainen, joskin ilmeisesti usein tulvien vaivaama Lahti, jossa kauppatie joutui ikään kuin pysähtymään, osoittautui Vesijärven etelärannan nopeimmin kasvavaksi asutuskeskukseksi. Salpausselkien lukuisten harjanteiden ympäröimään laakioon syntynyt Vesijärvi on vehmaine rantoineen vuosisatoja ollut tänne sijoittuneiden ihmisten värikkäänä elämännäyttämönä. Asutuksen painopiste oli aikaisemmin järven lounauskulmalla, mutta siirtyi idemmäksi Lahden kylään, jossa harjuselänteellä kulkeva tie ja vesireitti luontevasti tapasivat toisensa.

Kaarlo Nieminen arvelee Lahden kauppalan historiassaan, että ensimmäinen talonpoika siirtyi tulevaan Lahden kylään Järvenpään kylästä. Tämä ensimmäinen talo tunnettiin myöhemmin Anttilan nimellä. Muuton ajankohtaa ei kuitenkaan tiedetä.
”Perimätiedon mukaan Lahden ensimmäinen talo on ollut Anttila, jonka omistaja siirtyi Lahteen Järvenpäästä. Tämä pieni kylä, joka sijaitsi Joutjärven tuntumassa ja joka mainitaan maakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1564, kuului Lahden kanssa samaan jakokuntaan.” (Olli Järvinen: Lahti ennen meitä – v. 1965)

Monet Hollolan kylistä mainitaan jo 1300-luvun loppupuolella, Lahti mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1443.

Lahden kylä hämäläisenä ryhmäkylänä jo varhain merkittävä asutus-tihentymä. Kylä muodostui 20:stä numerotalosta, joista valtaosa oli sijoittunut historiallisen Viipurin ylisen tien varteen. Uuden ajan alussa, vuoden 1539 asiakirjojen mukaan, Hollolan alueella oli yli 70 kylää, joista Lahti oli suurimpia. (Hannu-Matti Wahl: Elämää Lahden torilla)

Tie tarjosi sisämaasta itään kulke-valle vaihtoehtoisen väylän rannikkoa seuraavalle ”aliselle tielle”. Sijainnista Ylisen Viipurin tien varrella oli sekä hyötyä että haittaa. Päätien varsi kärsi syrjäisempiä seutuja enemmän vaikeista sota- ja katovuosista. (www.lahdenmuseot.fi/kuka-mita-lahti/lahden-historia/keskiaika/keskiaikainen-lahden-kylae)

Liikenteen risteyskohtaan asettuivat monet käsityöläiset ammattiaan harjoittamaan ja myöhemmin lainmuutoksen jälkeen se alkoi kerätä myös maakauppiaita. Näin alkoi syntyä hitaasti maaseuden liikekeskus, joka tarjosi palveluksiaan ohi kulkeville ja ympäröivän maaseudun asukkaille. Maantieteellinen asema tarjosi Lahden talollisille talvisin hyvät mahdollisuudet rahdinajoon. Rahdinveto ja ulkopuolisten rahdinvetäjien huoltaminen toi lahtelaisille mukavia lisätuloja ennen rautatien valmistumista (1870) ja hetken vielä sen valmistumisen jälkeenkin.

Lahtelaisen kotiseutututkimuksen isä, opettaja Villehad Vuorisen mukaan naapurikylät seurasivat tilannetta hieman kateellisina: “Kyllähän raha Lahteen poikkeaa, se tulee akkunoista ja ovista siellä muutamiin taloihin”.

Kuitenkin taajamamainen ryhmäkylämuoto oli Hämeessä tavallinen, eikä isonjaon toteuttaminenkaan sitä hajoittanut. Isojako alkoi Hollolassa jo vuonna 1776, mutta Lahdessa se saatiin päätökseen vasta vuonna 1850. Jaon varhaisuus johti siihen, että varsinaisen kylän hajoittamiseen ei ryhdytty, vaan tyydyttiin jakamaan ainoastaan jakokunnan pellot, niityt ja metsät sen osakkaille. Näin teidenvarsia seuraava ryhmäkylä säilytti vanhan muotonsa ja vaikutti tulevan kaupallisen taajamankin sijoittumiseen.

Hollolan Lahden taajaman synnyn tekijät ja sen legalisoimisen tausta on löydettävissä jo kaukaa. Itsenäisen taajaman synty ja erottautuminen sitä ympäröivästä maaseudusta on pienten erillisten kehitysaskelten summa. Lahden kohdalla taajamaa ei perustettu, vaan monet erilliset tehtävät keräsivät kylään väestöä. Väestön taajentuminen puolestaan edisti erilaista vaihdantaan perustavaa taloudellista toimintaa, joka ketjureaktion tavoin akoi vahvistaa itse itseään. (Lahden historia 3)

Alfred Caweenin kauppalan ruutukaava.

Alfred Caweenin kauppalan ruutukaava. Tuleva pääkatu noudattelee Ylistä Viipurintietä.

Lahden tiivis kylämuodostelma paloi kesäkuussa 1877. Alfred Caween suunnitteli palaneen kylän paikalle ruutukaavan, jonka pääkatu (Aleksanterinkatu) jatkoi Ylisen Viipurin tien perinnettä Lahden kauppalassa ja myöhemmin kaupungissa.

Artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 2/2015

Stadion kansanpuistoon

Kisapuistoa ja Kisapuiston jalkapallokentän katsomorakenteita on viime vuosina ehostettu, jotta alue saataisiin arvoiseensa kuntoon. Kisapuiston kenttä oli ollut pitkään lahtelaisen edustusjoukkueiden pääasiallinen peliareena. Viime vuodet FC Lahti on pelannut Lahden hiihtostadionilla, sillä Kisapuiston jalkapallokentän katsomorakenteet ja puuttuva valaistus eivät täyttäneet Palloliiton ja UEFAn asettamia vaatimuksia. Tosin joukkue sai pelata Kisapuistossa muutamia otteluita kaudessa poikkeusluvalla.

Koska raha on tiukalla, kentän katsomo on tarkoitus rakentaa stadioniksi vaihe vaiheelta. Jotain on jo tapahtunut: Ensin asennettiin kuppi-istuimet katetulle katsomon osalle. Tämän jälkeen uusittiin täysin nk. aurinkokatsomo. Kun kenttä sai valot vuoden 2014 kesän aikana, FC Lahti sai luvan pelata kaikki syksyn Veikkausliigan ottelut Kisapuistossa. Kentästä oli jälleen tullut Lahden jalkapallon edustusseuran kotistadion.

Kisapuisto marraskuussa 2007. (Kuva Sauli Hirvonen)

Kisapuisto marraskuussa 2007. (Kuva Sauli Hirvonen)

Lahden oma ”olympiastadion”

Vuoden 1952 olympialaisiin valmistunut Kisapuiston jalkapallostadion eteläistä porttia komistaa olympirenkaat.

Heinäkuuta 15. päivänä 1952 oli Etelä-Suomen Sanomien sekalaisia ilmoituksia –palstalla ensimmäisenä olympiarenkailla varustettu ilmoitus: ”Tänään olympiajalkapalloa Lahdessa Vesijärven urheilupuistossa kello 19 Ranska – Puola”. Ennen peliä ohjelmassa oli olympiafanfaari ja lipunnosto, avajaispuhe ja Maamme-laulu. Ilmoituksen alalaidassa oli vielä maininta, että seuraavana päivänä pelattaisiin ottelu Englanti – Luxembourg.

[…]

Puolan ja Ranskan välinen peli oli karsintaottelu varsinaiseen olympiaturnaukseen. Sateinen sää teki uuden jalkapallokentän, joka Etelä-Suomen Sanomien mukaan oli ”luettavissa maamme parhaimpiin”, erittäin liukkaan. Näin ottelun taso hieman kärsi, mutta yhtä kaikki lahtelaisyleisö sai ensimmäisen kerran tuntumaa mannermaiseen jalkapalloiluun.

Ottelu oli myös ensimmäinen virallinen peli uudella kentällä. Tapahtumaa oli tullut seuraamaan runsaasti yli 4000 katsojaa, joista tarkalleen 3752 oli maksanut pääsylippunsa. Helsingin olympialaisten jalkapalloturnauksen peleistä Lahti oli saanut järjestääkseen kaksi karsintaottelua ja yhden varsinaisen olympiapelin. Niitä varten oli Kisapuistoon rakennettu kaksi avokatsomoin varustettua jalkapallokenttää.

[…]

Varsinaiseen olympiaturnaukseen kuulunut Turkki – Alankomaiden Antillit ottelu käytiin 21. heinäkuuta. Ottelun aluksi uusi jalkapallokenttä vihittiin virallisesti käyttöön. Tilaisuudessa puhui kaupunginjohtaja Olavi Kajala, joka nimesi uudet kentät ”Pikku-Vesijärven Kisapuistoksi”. Kajalan jälkeen Lahden tanskalaisen ystävyyskaupungin Randersin urheiluseurojen edustaja toi tervehdyksen kotimaastaan ja onnitteli sydämellisesti Lahtea uuden urheiluareenan ansiosta. Pelin väliajalla Lahden Naisvoimistelijoiden valioryhmä esitti otteita olympiavoimisteluohjelmastaan.

(Lähde: Hollolan Lahti -lehti, Olympiajalkapalloa Lahdessa – Esa Hassinen)

Otteluiden lopputulokset: Puola – Ranska 2-1, Luxembourg – Englanti 5-3 ja, Turkki – Alankomaiden Antillit 2-1.

Kisapuiston kenttä lumen peitossa maaliskuussa 2010. (Kuva Sauli Hirvonen)

Kisapuiston kenttä lumen peitossa maaliskuussa 2010. (Kuva Sauli Hirvonen)

Kisapuisto kuntoon

Noista ajoista on säilynyt osa puisista lipunmyyntikopeista, jotka ovat hauska yksityiskohta alueella. Tänä kesänä ja syksynä on alueella uusittu puiston aitoja. Vaikka Kisapuisto on toiminut olympiajalkapallon näyttämönä, on sen ”luonto” kuitenkin avoin kansanpuisto. Lisäharmia on tuottanut valitettava ilkivalta, joka tietenkin tapahtuu pimeään aikaan. Enneltaehkäisevänä toimena alue pitäisi joko pimentää tai sitten valaista kokonaan. Jos valoja on siellä täällä, on myös pimeitä kulmia, ilkivalta on helpompaa.

Vuonna 2010  lahtelaisen ja suomalaisen jalkapallon ainoa kuninkaallinen Jari Litmanen sai oman näköispatsaan Kisapuistoon. Myös kuningaan patsas on joutunut ilkivallan kohteeksi: se on yritetty polttaa.

Olympiarenkaat eteläisellä portilla. (Kuva Sauli Hirvonen)

Olympiarenkaat eteläisellä portilla. (Kuva Sauli Hirvonen)

Kisapuiston arvostusta ja profiilia on pyritty nostamaan Kisapuisto kuntoon! -hankkeen avulla. Hanketta kuvataan lahtelaisena ryhtiliikkeenä, ”joka haluaa vaikuttaa olympiapuiston kehittämiseen ja kunnostamiseen.”. Tätä varten adressiin kertyi lähes 10000 nimeä. Adressi luovutettiin marssin päätteeksi kaupungintalolla kaupungin päättäjille. Alueella järjestettiin myös siivoustalkoot.

Stadionajatus

Uusittu aurinkokatsomo. (Kuva Sauli Hirvonen)

Uusittu aurinkokatsomo. (Kuva Sauli Hirvonen)

Nykyään ”jalkapallostadionin” rajatut katsomoalueet ja kansanpuiston avoimuus ovat hieman hankalasti sovitettavissa jalkapallo-otteluiden yhteydessä. Tästä johtuen Kisapuiston alue on sekava, avoimen kansanpuiston periaatteella toimiva, jossa järjestetään maksullisia tapahtumia. Tähän ratkaisu on tietysti selkeän katsomokokonaisuuden rakentaminen kentän ympärille eli stadionin. Juuri julkaistun uutisen (ESS 23.10.) mukaan Lahden Urheiluhalliyhdistys on valmis rakentamaan Kisapuistoon uuden jalkapallostadionin. Katsomoihin tulisi paikkoja 5500 katsojalle.
Lisäksi uuden Lahden budjetissa kaupunki on varannut 90 000 vuodelle 2016 Kisapuiston alueen yleisilmeen parantaminen. Lisäksi kaupunki on varautunut uusimaan Kisapuiston luonnonnurmen korvaamiseen tekonurmella 2018—2019.

Sen tarkemmista pitkän aikavälin suunnitelmista ei minulla ole tietoa – enkä ole varma, onko vielä kenelläkään – joten seuraavaksi vain jälkiviisastelua ja spekulointia.

Tarkennettakoon, etten tiedä stadionarkkitehtuurista juurikaan mitään. Nuorempana jääkiekkoharrastuksen puitteissa pääsin tutustumaan useaan pelatessa urheilupuistoon ja jalkapalloareenoihin. Olen vieraillut useammallakin suomalaisella stadionilla tai urheilukentällä ja tähän on pääsyynä FC Lahden ottamukset. Usein niillä reissuilla tuli samalla tarkasteltua myös katsomorakenteita. Edelllisistä reissuista on aikaa jo sen verran paljon, että kokemukseni ja mielikuvani suomalaisista jalkapalloareenoista voi hyvinkin olla vanhentunut.
On kuitenkin luultavaa, että Suomessa suurimmassa osassa pienempien paikkakuntien stadionit koostuvat pääkatsomosta sekä liikuteltavista lisäkatsomon osista. Yleensä (seisomo)katsomon virkaa toimittaa kentän ympärillä oleva aita.

Isoimmissakaan kaupungeissa katsomoarkkitehtuuri ei ole välttämättä kovinkaan hyvällä mallilla. Tosin ehkä jotain edistystä on luvassa; mallia Lahteenkin voitaisiin ottaa Seinäjoelta tai Pietarsaaresta. Kotimaisia jalkapallostadioneita ja niiden rakentamista analysoidaan myös FutisForum-keskustelupalstalla.

Lahden Kisapuiston kenttä katsomorakenteet koostuvat katetusta pääkatsomosta sekä nk. aurinkokatsomosta. Kentän eteläpäässä on ollut siirrettäviä katsomorakenteita, nykyään myös anniskelualue. Oleellista kuitenkin Veikkausliiga-otteluiden kannalta on se, että kentälle on saatu valaistus sekä kuppi-istuimet katsomoon. Lisäksi kentän ja Kisapuiston ympäristössä on uusittu aitoja.
Kun aurinkokatsomo uusittiin perustuksia myöten, samalla katsomon ylätasannetta levennettiin, joilloin sinne saatiin helpommin sijoittaa palveluita eli telttoja ja kontteja. Valitettavasti (tässäkin tapauksessa) katsomo on jäänyt turhan kauas kentästä. Ensimmäisen penkkirivin edustalla on hiekkaväylä, aita sekä leveä nurmikkoosuus ennen rajaviivaa. Sivurajan ja aidan välissä sijaitsevat siirrettävät mainokset.
Kulku aurinkokatsomoon tapahtuu katsomon yläpäästä, alimmat rivit eli koko katsomon osa olisi voitu asettaa lähemmäksi kenttää.

Kun katsomot ovat lähellä kenttää, tunnelman luominen on aivan toista, jos katsomot ovat sijoitettu kauas kentästä, ja vieläpä hajanaisesti. Katsomorakenteiden oikeanlaisella sijoittamisella vähäväkisissäkin peleissä saadaan luotua miellyttävät olosuhteet: Katsojat ja pelaajat ovat symbioosissa, jolloin pelistä tulee intiimimpää.

Toivottavasti Lahden Kisapuistoon saadaan lähitulevaisuudessa monikäyttöinen, ja ympäristöön istuva jalkapallostadion, jossa on ilo seurata lahtelaisen edustusjoukkueen edesottamuksia.