Jännä on huomata miten toisistaan näennäisesti erilliset asiat kulkivat samaan suuntaan nopeassa ajassa, ja kohtasivat leikkauspisteessä, joka voidaan nimetä swingiksi. Vielä kuukausi sitten en tiennyt swingistä mitään, enkä tosin vieläkään, mutta nyt olen siihen jo tehnyt tuttavuutta. Mielikuva swingistä on ollut vanhojen mustavalkoisten elokuvien varassa. Mielikuvissa paikkana toimii yökerho, jossa esiintyy vahva, mutta samalla sensuelli nainen pitkässä punaisessa puvussaan. Yhdessä pöydässä istuu tyylikkäine hattuineen ja pukuineen kovaksi keitetty gansterilauma iskemään näppinsä satamaan tulevaan viinalastiin. Pihalle pysäköidystä Chrysler Airstream:n takapenkillä on laatikollinen dynamiittia ja etupenkillä konepistoolit.

Itse musiikkiin tutustuin muutaman mutkan kautta. Lyhyesti se meni näin: Ensin oli metallibändi naisvokalistilla, josta päästiin bändiin joka yhdistelee musiikissaan
metallia ja swingiä(!). Sittenkin oli jo vuorossa wikipedia ja sieltä swing: linkeistä Lahti Big Band. LBB:n etusivulla kerrottiin että bändi ”on erikoistunut amerikkalaisen 1930-40 -lukujen suurten orkesterien soittamaan tanssimusiikkiin, jota esittävät alkuperäistä tyyliä kunnioittaen.” Nappiin! Yritin löytää jotain ääninäytettä, miltä se oikea swing sitten kuulostais LBB:n esittämänä, mutta sen suhteen jäin nuolemaan näppejäni. Tästä en masentunut, ainakaan hirveästi, kun en heti päässytkään nauttimaan swing-musiikista. Jouduin siis hetken odottamaan että pääsisin bändin antiin tutustumaan. En kauaa, sillä keikkakalenterin mukaan seuraava keikka oli jo ovella: Lahti Big Band esiintyisi Lahden Jazztorilla, kauppatorilla ja vieläpä ilmaiskonsertissa.

Konsertti pidettiin sunnuntaina 17.8. ja samassa rytäkässä esiintyi Lahti Big Bandin lisäksi myös Varusmiessoittokunta, joka esiintyi mitä ilmeisemmin ns. viihdekokoonpanossa. Ainakin soittolista sisälsi perusvarmoja hittikappaleita, mainittakoon myös sellainen erikoisuus kuin Hurriganisen ”Get On” -kappale swingversiona. Aivan loppuun ei esitystä viehättävän seuralaisen kanssa katsottu, vaan kävimme kaupungilla vetämässä henkeä ennen H-hetkeä.

Kun palailemme sunnuntaiselta kaupunkikierrokselta, kuului jo torin teltasta sointuja.
Astelimme sisään telttaan ja lavalla irroitteli orkesteri vauhdikkaan musiikin – jonka tunnistin swingiksi(!) – tahdissa. Ganstereita ei näkynyt, viinalastikin oli taidettu juoda jo edellisenä iltana, ilman kieltolain tuomaan lisäjännitystä. Joka tapauksessa lavalla näytti oleva näyttäviä naisia ja sliipattuja herrasmiehiä. Lauluosastolla koostui kolmesta naislaulajasta, kahdesta neidistä ja rouvashenkilöstä sekä tyylikkäästä herrasta. Solistit Elina Pakkanen, Laura Peltoniemi, Kati Solehmainen (liittyi hiljattain) ja Tarmo Valmela, laulamisen ohella juttelivat yleisölle mukavia. Laulusolisten välispiikit ja keskinäinen huulen heitto oli vapautunutta, ehkäpä spontaania tai ennaltaan kirjoitettu, mutta ei suinkaan väkinäistä.

Kolmesta tasavahvasta naislaulajasta jäi mieleen punapukuinen rouvashenkilö, lieneekö esityksessä tittelin tuomaa itsevarmuutta. Keväällä orkesteriin liittyneen Valmelan laulu ei päässyt sille tasolla mihin olisi odottanut. Nopeammassa kappaleessa laulu kuulosti katkonaiselta ja irraltaan muusta kappeleesta. Särö muuten sympaattisen ja huolitellun olemuksessa ja esiintymisessä. Toivotaan että harjoittelun myötä hän hioutuu saumattomasti orkesteriin. Muutaman kerran orkesteri antoi taustatukea laulun muodossa. Vaikka puhallinsoittajien osaaminen on muualla kuin laulamisessa, taustat olivat piristävä säväys, vaikka esiinty- minen oli hieman jäyheää. Itse Martti Peippo, orkesterin johtaja, sen sijaan irroitteli vapautuneesti koko konsertin ajan ja näytti hoitavan tonttinsa; johtamisen ja soittamisen rutiinilla, muttei tylsästi.

Oman mausteen esitykseen toi muutamat tanssiparit ”parketilla”. Erityisesti lavan edessä esiintynyt helsinkäläispari taisi pestä lahtelaiset ammattimaisella otteellaan. Pisteet kuitenkin kaikille tanssijoille rohkeudesta ottaa musiikin tuoma haaste vastaan. Swingin tanssityylistä käytetään nimeä Lindy hop.

Orkesterin esittämät kappaleet olivat ikivihreitä klassikoita, joista tunnistin ainakin Ihmemaa Oz:n tunnusmusiikki ”Over the rainbow”. Osa kappaleista olivat säveleltään tuttuja, mutta musiikin tietämys ei ole sitä luokkaa että uskaltaisin näin jälkeen päin arvailemaan mitä itse asiassa kuultiin. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen kokemus swingistä oli erittäin mieluisa, eikä kliseinen mielikuva swingin ympärillä ainakaan murentunut. On asioita johon vielä turvautua, muuttuvassa maailmassa. Ajan kulumistakaan ei huomannut, oli Lahti Big Bandin esiintyminen sen verran naulitsevaa. Lupasin itselleni mennä kerran jos toisenkin Lahti Big Bandin konserttiin.

Iso jano, Lahden yöt, Summer Up, Jazztori… siinä muutamia tapahtumia, jotka nousivat useampaan kertaan esille kysellessäni ihmisiltä, mitä heille tulee mieleen sanoista Lahti ja kesäfestivaalit. Muistipa joku myös surullisen kuuluisat tapahtumat Messilässä yli vuosikymmen takaperin ja jollekin toiselle kesäfestivaaliksi kelpasi jopa helmikuinen Roosterfest. Yksi asia kävi kuitenkin hyvin selväksi: lahtelaiset ja lahtelaismieliset eivät olleet kovinkaan tyytyväisiä mastokaupungin kesäiseen musiikkitarjontaan; termit kuten keskinkertainen, keskiluokkainen ja keski-ikäinen vilisivät uhrieni puheenparsissa poikkeuksetta.
”Onko kesä 2008 sitten tuova muutoksen”, kuului seuraava kysymykseni. Limaisen Sedu Koskisen ja iljettävän Kalle Keskisen yhteistyön hedelmä, pompöösimäinen Water & Rock -festivaali ei kuitenkaan muutoksen tuulia Vesijärven rannoille juurikaan puhallellut. Muutaman keskusteluun osallistuneen mielestä Dion, Teräsbetonin, Ari Koivusen, The Rasmuksen ja muutaman muun ”kovan nimen” tähdittämä, F1 -veneiden ympärille kyhätty ”kansanjuhla” vei Business Cityn nimeä jopa vieläkin syvemmälle lokaan – ainakin sen kansanosan mielestä, joille mielenkiintoinen esiintyjäkaarti tarkoittaa muutakin kuin nostalgiaa ja päivän polttavia hittejä.
Tästä pääsemmekin vihdoin ja viimein itse asiaan: onko Kisapuistorockista Lahen pelastajaksi jo debyyttivuotenaan? Heti kärkeen voi sanoa, että esim. alkukesäiseen tulokaskolleegaansa verrattuna ”Kisisrock” otti selkeän selätysvoiton. Kuitenkin verrattuna suomenniemen muihin kaupunkifestareihin, työtä on tehtävä ja paljon, jos ”Kispirock” aikoo vakiinnuttaa paikkansa päijät-hämäläisellä rock-festivaalikartalla. Palataan tähän aiheeseen kuitenkin hieman myöhemmin ja tarkastellaan lähemmin ”Kisarirockin” musiikillista antia – sehän se musiikkitapahtumien tärkein asia kuitenkin on.

Perjantai

Festivaalin avajaispäivänä ei Kisapuiston hiekkakentälle rakennetulla päälavalla tapahtumia ollut, ja Karirannan kesäteatterin ilmaislavallakin oli ilakointi jo perjantain osalta lopetettu, joten toimittaja suuntasi askeleensa Pikku-Vesijärven paikoitusalueella tönöttävään King Kong Club -telttaan, joka tarjoili jamaikalaisia rytmejä ei-jamaikalaisten toimesta.
Lahti on muutaman viime vuoden aikana noussut jonkiasteiseksi suomireggaen pääkaupungiksi, ja klubi-illat sekä keikat kärsivät jo runsauden pulasta. Eikä Sherlock Holmesin hoksottimia tarvittu myöskään selvittääkseen, mikä musiikki King Kong Clubin uumenissa perjantai-iltana kumisi; bassot tamppasivat – tosin hitusen liian matalilla desibeleillä jouduttiin lain puitteissa pelaamaan – alleen jäävää hiekkakenttää seremoniamestareiden paasatessa sanomaansa makean tuoksuiselle yleisölleen.
Jos Lahti on suomireggaen pääkaupunki, on Raappana sen pormestari, kapellimestari ja seremoniamestari. Raappana on onnistunut siinä missä moni on epäonnistunut: kasvattamaan mainettaan tasaisesti niin maanalaisissa kuin maanpäällisissäkin musiikkipiireissä. King Kong -teltassa mies viihtyi lavalla suomireggae-pioneeri Seppo Paarman kera, kun taas Raappanan kaupunginhallitus, Pouta Sound, esiintyi toisen Komposti -herran, monitoimimies Bommitommi Tikkasen kanssa.

Harmikseni en kalianjuonniltani ennättänyt kuulemaan edellämainittuja settejä kuin teltan väärältä puolelta, mutta pääesiintyjän aikana sekin vääryys korjattiin. Italiasta asti lennätetty Alborosie oli ilmeisen kuumeisesti odotettu vieras, sillä jo kuukausia aiemmin olin lukenut erinäisiä foorumeja, joissa herran ulosantia oli hehkuteltu jos jonkinmoisilla superlatiiveilla. Itse en kuitenkaan jamaikalaisen rytmimusiikin asiantuntijaksi tunnustaudu, joten on pakko sanoa – kaikista synkintä ja painostavimminta dubia lukuunottamatta – että kyseinen kulttuuri on tällaiselle slaavilaiseen melankoliaan taipuvalle erakolle jokseenkin liian rentoa ja positiivissävytteistä, eikä Alborosien – sinänsä taipuisa – live-esiinty- miinenkään suurempaa heräämistä saanut aikaan. Melko täyteen ammuttu teltta kuitenkin selvästi nautti Alborosien ja taustayhtyeensä keinuvista rytmeistä, joten ihan turhan päiten ei pitkärastaista italiaanoa ollut pohjolan perukoille raahattu.

Herra Alberto D’Ascola sai jäädä kuitenkin kekkuloimaan stagelle, kun minä rupesin keräämään kimpsuja ja kampsujani ja suuntasin Molly Malonesin terassin kautta Torven jatkoklubille kuuntelemaan Fleshdancen vaseliini-hard corea ja Horsen happo-stoneria. Kivaa oli pilkkuun asti ja itseasiassa jonnii verran sen ylitsekin.

Lauantai

Vakaa aikomukseni oli herätä lauantaina jo hyvissä ajoissa ennen puoltapäivää ja suunnistaa kohti kesäteatterin lavaa, jossa lapsille ja lapsenmielisille oli tarjolla mm. Bommin ja Gommin sekä Moottorin Jyrinän meuhkaamista. Olo oli kuitenkin melko surkea krapulasta, univelasta ja aamun tunneilla hankitusta flunssasta johtuen, joten päätin jättää ”äiti, mikä tuota setää vaivaa”-kommentit kuuntelematta.

”Aikuisten puolellakin” rokki raikasi jo reippaasti ennen lounasajan päättymistä, mutta itse tulin siihen tulokseen, että pitkän linjan rock-pumppu (perustettu jo vuonna 1974) Valentino sekä helposti katseltavan ja helposti kuunneltavan keulakuvan omaava Susie Lee And The Deepest Love Band pärjäisivät mainiosti ilman minun valvovaa silmäänikin.
Lauantain ensimmäinen täsmäisku tuli tehtyä Dark Filth Fraternityn (suositellaan lausuttavaksi DeeäFäF) keikalle ja pakko myöntää, että vaikka en ole aiemmin hirveästi poikain grunge meets stoner -symbioosista välittänyt, niin nyt sain ehkä hieman juonesta kiinni; parhaimmillaanhan kvartetti kuulostaa aivan Masters of Realitylta. Kyseisen musiikkityylin tahi kyseisen yhtyeen ystävää minusta ei saa tekemälläkään, mutta kitaristi-kaksikon (Panu Willman/Heikki Iso-Sipilä) haikean melodinen vokaalityöskentely oli komiata kuunneltavaa ja ihan mielenkiinnolla odotan syssymmällä julkaistavaa kakkosalbumia.

Seuraavaksi vuorossa olisi ollut järjestävän tahon The Beatles Story Band, mutta köykäiset Beatles -coverit kiinnostivat huomattavasti vähemmän, kuin Räihän grillin makkaraperunat.

Lauantain mielenkiintoisimmasta annista vastasi Mukkulan soul-diiva, rouva Jimi Tenor, eli Nicole Willis the Soul Investigatorsineen. Harvalukuista yleisöä Nicolen ja Sielun tutkijoiden modernin juureva rytmimusiikki ei näyttänyt hirveästi liikuttavan, mutta tämä funk-soul-brother viihtyi – vaikkakin visusti varjoihin kätkeytyen.
Ryhmän debyyttialbumi, ”Keep Reachin´ Up”, oli ilmestyessään, ja on edelleenkin yksi niistä harvoista uskottavan kuuloisista soul-kiekoista, joita tässä honky-tonk-landiassa on kuunaan purkitettu. Nimesipä legendaarinen, nyt jo edesmennyt John Peel ”Feel Free” -veisun vuoden 2005 kovimmaksi raidaksi. Siinäpä vasta meriittiä. Myös Nicolen näyttävä habitus vaikutti – ainakin omaan – viihtymiseen.

Soulista ja funkista siirryttiin hieman kauemmaksi juurimusiikin kartalla, sillä aikoinaan Kauko Röyhkä & Narttu -yhtyeessä selvää jälkeä tehnyt kaksikko Kauko Röyhkä ja Riku Mattila ovat palanneet yhteen parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Tuloksena oli rosoinen, miesten omia nimiä kantava folk-albumi, jota tyylikkäät herrasmiehet olivat tulleet Lahteenkin mainostamaan. Paljaaksi riisuttua tulkintaa kuunteli enemmän kuin mielellään mastokaupungin kauniissa suvi-illassa. Vanhoja hittejäkin kuultiin, mutta omaan korvaan uudet tuotokset sopivat paljon paremmin.
Illan hiljalleen pimetessä oli aika sanoa päälavalle hyvää yötä ja suunnata – tässä vaiheessa jo todella flunssan raiskaama – nokkani kohti King Kong Clubia. King Kongissakin humppaus ja tanssaus oli aloitettu jo hyvissä ajoin, mutta itse saavuin paikalle vasta hieman ennen pääesiintyjän lavalle nousua; mitään sanomattomattomien tiskijukkien ja Kiwa -orkesterin ilonpito ei juurikaan kinnostanut.

Loppuilta oli pyhitetty brittiläisen Rephlex Recordsin artisteille; paikalle oli niin lafkan suomalaisedustaja (Aleksi Perälä), perustaja (Dj Ceephax), kuin suurin tähtikin (Luke Vibert).
Itse olin paikalla vain ja ainoastaan herra Vibertin takia. Wagon Christinakin tunnettu mies on alallaan jo jonkiasteinen legenda ja mm. Mo´ Waxin ja Ninja Tunen kaltaisilla levymerkeillä mainetta niittänyt miekkonen olikin vetänyt kiitettävästi kansaa pääkallopaikalle.
Breakcorea, junglea, kokeellisempaa electroa, ambientia ja ties mitä tyylilajeja setissään yhdistellyt Vibert on uransa aikana tehnyt yhteistyötä niin Richard D. Jamesin (Aphex Twin) kun Nine Inch Nailsinkin kanssa, ja samanhenkistä raakuuttaa on löydettävissä myös Vibertin soolomateriaalissaan – rytmikkyydestä kuitenkaan tinkimättä. Viihtyvyys oli taattua ja tulipa sitä muutama pöhnäinen tannssiaskelkin otettua Vibertin meluamisen tahtiin.
Tässä vaiheessa lenssu ja unen tarve rupesivat käymään kuitenkin liian huomiota vaativiksi, joten Torvi ja Mutants saivat jäädä jollekin toiselle lehelle soittelemaan, kun minä poika suunnistin kotiin porisevien patojen ja puhtaiden lakanoiden hellään huomaan.

Sunnuntai

Sunnuntai alkoi heikoissa merkeissä: kesä pisti parastaan – niinkuin oli tehnyt koko viikonlopun ajan – ja minä makasin nyt jo kuumeeksi yltyneessä flunssassa. Eikä se univelkakaan hirveästi ollut houreisen yön jälkeen pienentynyt. No, ei auttanut itku markkinoilla, vaan kuuman suihkuun jälkeen oli taasen lähdettävä talsimaan kohti pelipaikkaa.

Marko Haavisto ja Poutahaukat olivat ennättäneet jo lopettaa urakkansa, kun saavuin alueelle, ja seuraavana esiintyneellä Sir Elwoodin hiljaisilla väreillä en korva parkojani halunnut kiusata, joten ensimmäistä kertaa koko viikonlopun aikana kävin pyörähtämässä Karirannan puolella (King Kong Clubissa ei sunnuntaina enää ilakoitu).
Lahden Gospelkuoro ja bändi (?) olivat lämmitelleet lavan billya, rautalankaa ja jumpia varten, joita kuultiinkin sitten kolmen aktin soittimista. Suoraan sanottuna minulla ei ole mitään hajua siitä, että mikä yhtye milloinkin soitti – The Cadillacs, Lucky 5 vai Sam´s Barber Shop – mutta mitä väliä, homma toimi.

Entwinea jaksoin kuunnella hetken aikaa, mutta lahtelaiskvintetin goottilaisromanttinen melometalli ei vain todellakaan jaksa viihdyttää kuin hetken. Myönnettävä kuitenkin on, että vaikka Mika Tauriainen ei mikään Valon Ville olekaan, niin kyllähän miekkonen saa äänihuulistaan irti melko miellyttävää soundia.

Los Bastardos Finlandesesin mötorheadiaaninen kohkaus jaksoi hymyilettää kerran, korkeintaan kaksi.

”V on tyylinä toimivin”, lauleskeli jo Matti Nykänen viime vuosikymmenellä.
Viime vuosikymmenellä lauleskelun aloitti myös Viikate, joka vastasikin sunnuntain miellyttävimmästä (ainoasta) yllätyksestä; raskaamman suomi-rockin herrat ja hidalgot puhalsivat hieman uutta puhtia pyhäpäivän laiskan väsyneeseen esiintyjälistaan.
V -kvartetti on aina tyylikäs niin ulkoiselta olemukseltaan, kuin audiaaliselta ulosanniltaan, eikä Kisapuistorockin rykäyskään tuottanut pettymystä. Tutusti tummiin pukuihin sonnustautunut nelikko esitti sopivassa mittasuhteessa tuttua ja hieman tuntemattomampaakin iskelmä-metalliaan Kaarle Viikatteen oivaltavilla välispiikeillä maustettuna. Jallu olisi kieltämättä ollut sopiva janon sammuttaja kuumoittavan auringon huohottaessa niskaan.

Tässä kohden vartaloni alkoi sanomaan sopimuksiaan irti ja pirullinen flunssa oli iskenyt veitsen terävät kyntensä yhä syvemmälle sisuksiini. Lyijyn painoisten luomieni alta tarkastelin listasta illan viimeistä esiintyjää; Waltari ei voinut siinä olotilassa kovinkaan paljoa vähempää kiinnostaa, joten kiitin Kisapuistorockia ja suunnistin ruokakaupan kautta kodin rauhaan.

Festivaalin päätösklubia juhlittiin Alex Park -hotellin Velvet Clubilla Ronnie & His Twanging Little Fellown ja Laika & the Cosmonautsin jäähyväisturneen merkeissä, mutta minä olin jo kaukana unten mailla siinä vaiheessa, kun Janne Haaviston piiskaama instrumentaali/avaruus/surf-pumppu polkaisi settinsä käyntiin – harmi sinänsä, mutta minkäs teet.

Jälkipyykki

Kisapuistorock on selvästi oikealla tiellä: musiikillinen linja oli diplomaattisesti jokaiselle jotakin, mutta järjestäjät olivat selkeästi painottaneet Lahessa ja lähialueilla menestyneitä genrejä kuten reggae, raskaampi konemusiikki sekä rautalanka. Mutta mihin jäi punk ja hard core? Entä miksei päälavalla nähty mielenkiintoisia – tai ylipäätään – ulkolaisia nimiä, niinkuin King Kong Clubilla?

Toivoisinkin ensi vuonna – jos tapahtuma siis järjestetään – hieman uskaliaampaa kattausta myös päälavan suunnalle. Riskejä voisi ottaa myös esim. Kong Kong Clubia silmällä pitäen: miksei tapahtumaa voisi siirtää vaikkapa tien toiselle puolelle, Fellmannin puistoon, jossa telttoja voisi olla useampia edesmenneen Koneiston (Turku) ja tämän vuotisen Uuden Musiikin Festivaalin tapaan, genre-rajojen venyessä ja paukkuessa aina reggaesta electroon ja sieltä hip hopista houseen. Tai voisiko Kisapuistorock -klubeja järjestetää kauniilla Vesijärvellä – siis risteilyaluksilla – elävien esiintyjien tahi tiskijukka-vetoisen musiikin tahtiin, samaan tapaan kuin Tammerfestissa tai UMF:ssä. Entäpä miltä kuulostaisi Indie-iltamat -henkinen vaihtoehtomusiikin viikonloppu Tirra-Torvi -akselille? Tai… ideoitahan on rajattomasti, ne olisi vain saatava valjastettua käyttöön ja näin parannettua Kisapuistorockin sekä tietysti koko Business Cityn näkyvyyttä niin mainstream- kuin underground-musiikin kehtona. Riskejä kaihtamalla tapahtuma jää vain yhdeksi kuriositeetiksi tässä tuhannen ja yhden festivaalin luvatussa maassa. Alku vaikutti kuitenkin ihan lupaavalta ja vaikka todennäköisesti yleisötavoitteesta jäätiinkin (?), niin uskon vakaasti että ensi vuonna juhlitaan uudestaan.

Teksti Teemu Lahtinen
Kuva Jussi Lahtinen, lisää kuvia
Marjo Lepän ennakkohaastattelu
Keskustele Kisapuistorockista