Ratapihalla rytisi

Maanantai-iltana n. puoli yhdeltätoista olimme sillä erää lopettelemassa Mytäjäisten varikon kerhotornillamme Lahden Rautatieharrastajien viime vuoden tilinpäätöstä. Puhelin soi ja luurin toisessa päässä oli rautatieharrastaja, joka kertoi onnettomuudesta Lahden asemalla: Tavarajuna oli suistunut kiskoilta ja siinä rytäkässä junaliikenne oli seisoksissa.

Mieleeni palautui aiemmin päivällä tapahtunut: Starkin teollisuusraiteelta veturin vetämänä poistui viisi siirtokatevaunua, josta juna jatkoi suoraan Pilkingtonin lasitehtaalle. Hetkeä myöhemmin juna ohitti kerhotornin ja mukaan oli tarttunut useampi vaunu. Sattumalta mukaan osunutta kameraa en tosin tohdinnut käyttää, sillä ajattelin että mitä tässä nyt olisi kuvattavaa. No, ei välttämättä siinä hetkessä, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tämän tietää jokainen kokenut rautateiden kuvatallentaja. Tylsä ja arkinen voi huomenna olla arvokas ajankuva eilisestä. Pohdiskeltuani tätä, juna oli jo mennyt.

Saatuamme talouspaperit kuntoon (monessa paikassa tämä tarkoittaa paperisilppuria) ja suljettuamme tornin oven, lähdimme tarkistamaan onnettomuuspaikan. Totta puhuakseni en arvosta toimintaa, jossa onnettomuudet bongataan Tilannehuone.fi:stä ja rynnätään metrin päähän tirkistelmään, mitä on tapahtunut kenellekin. Tämä seikka oli kyllä mielessä kun poljin kaikilla voimillani vanhalla lainapyörällä lumihangessa kohti onnettomuuspaikkaa. Perustelin paikallemenoani sillä, että olen rautatieharrastaja, joten voin käyttää ”etuoikeutettani” mennä paikanpäälle todistamaan tapahtumaa, joka olisi pieni sivulause lahtelaisessa rautatiehistoriassa. Uskoin että motiivini olivat puhtaat. Ai niin, olin myös utelias. Ja unelias. Olihan kello jo puoli yksitoista.

Ohitettuani vanhan makasiinin kohdalla huomasin asemalla lievästi mutkalla olevan vaunujonon ja kaatuneet portaalin niiden takana. Paikalla oli VR-Radan autoja sekä paloauto ja toistakymmentä tunnistettavaa rautatieharrastajaa.onnettomuus_3193.jpg

onnettomuus_3200.jpg

onnettomuus_3209.jpg

Heinolaan tavarajuna lähti aikataulun mukaisesti yhdeksän jälkeen, mutta keskeytyi kun kuusi (ess.fi) siirtokatevaunua suostui kiskoilta lähellä asemaa ja laitureita. Hurjannäköisestä onnettomuudesta selvittiin onneksi ilman henkilövahinkoja vaikka opastinportaali kaatui ja suurjännitejohtoja putosi maahan. Ajolangat olivat erään rautatieharrastajan saamojen tietojen mukaan säilyneet aikalailla vahingoittumana. Onnettomuuden jälkeen sähköt olivat kuitenkin turvallisuussyistä katkaistu ja liikenne oli pysähtynyt hetkeksi kokonaan. Asemalle jäi mm. Sibelius ja se pääsi dieselveturein avittamana matkaan useampi tunti myöhemmin kuin alunperin oli tarkoitus. Harrastajien mukaan onnettomuus näkyi konkreettisesti Nastolan Uudessakylässä, jossa matkan jatkumista odotteli useampikin juna.
Onnettomuuden syytä tutkitaan vielä pitkään (ess.fi).
onnettomuus_3208.jpg

Tiistaiaamuun mennessä kunnossa olleet vaunut oli siirretty paikalta pois ja portaali pötkötti maassa. Korjaustöitä jatkettiin nosturin ja ratatyökoneiden avulla.
onnettomuus_3223.jpg

onnettomuus_3225.jpg

Keskiviikkona asenneltiin ajolankoja takaisin paikoilleen.onnettomuus_3258.jpg

Onnettomuudesta uutisoitiin suurissa medioissa ja aiheutti keskustelua rautatieharrastajien ylläpitämällä Vaunut.orgissa. Tapahtuneesta myös kuvamateriaalia Pasi Viherahon videoiden muodossa YouTubessa.

Ikivihreä Sininen

sininen.jpgOsasuurennus Lahden Sininen -mainosviiristi, joita löytyi nippu vanhan panimon ullakolta vielä syksyllä 2008.

Edesmenneistä lahtelaisista instituutioista Mallasjuoma toi lahtelaisuudesta jotain olennaista esille tuotemerkkien kautta: se on ollut mukana jakamassa kaupunkilaisten ilot ja surut. Yksi tunnetuimmista olutmerkeistä oli Lahden Sininen, ”oluiden aatelia”, slogan 1980-luvulta. Sinisen syklinen elämänkulku inkartoituu tasaisin väliajoin, tällä kertaa tölkissä ja ajankohta kevät 2008. Se oli monelle itsetietoiselle lahtelaiselle juhlan paikka, välittämättä siitä, joiko olutta vai ei.
Sinisen todellinen nousu koettiin kuitenkin vauhdikkaalla 80-luvulla, jonka tarinan kertoo Kaarina Linnanen. Hän teki Sinisen uudelleen lanseerauksesta markkinointitutkimuksen, jonka vaiheisiin nyt pureudutaan. Onko valtakunnassa nyt kaikki hyvin?

Lopputyöaiheena Sininen
– Olen markkinoinnin ammattilainen. Suoritin 80-luvulla Markkinointi-insituutissa mainostoimittaja-tutkinnon, johon kuuluvan lopputyön tein – vanhana malskilaisena – sydäntäni lähelllä olevasta Sininen-oluesta.  Lopputyön nimi oli ”LAHDEN SININEN – oluen elinkaari ja uudelleenlanseeraus 1986”.

Osa keräämästäni aineistosta, erityisesti historiaosuus, oli muistiedon varassa. Olin onnekas ehtiessäni silloin viellä haastattelemaan mm. legendaarista ylipanimomestari Georg Mülleriä, jota pidetään Sinisen isänä  Vuoden 1986 uuslanseerausen aineisto oli tuolloin tuoreena käytettävissäni, erityiskiitos yhteistyöstä tämän valtakunnallien comebackin päävastuullisellle Paavo Pulkkisellle.

Sininen tunne
– Siniseen on aina suhtauduttu tunteenomaisesti, se on ollut osa Lahden imagoa. Sininen pysytteli sitkeästi mukana maamme vilkkaasti vaihtuvilla juomamarkkinilla vuosikymmenestä toiseen. Sinisellä oli oma pieni kuluttajakuntansa, joka pysyi sille uskollisena, erityisesti se on aina ollut juuri lahtelaisten lemmikki. Myös helsinkilläisessä osakuntaelämässä Sininen oli kulttioluena käsite 1950- ja 60-luvuilla.

Keskiolluen vapautuminen 1969 oli Iso Juttu Suomessa. Ongelmitta se ei kuitenkaan sujunut. Kun oluen kulutus räjähti yhtäkkiä yli kolminkertaiseksi, toi se väistämättä mukanaan myös laatuongemia, kansan silmissä yksittäisten olutmerkkien ja jopa osin koko olluen imgo kärsi keskioluen vapautumisesta.

Lahden Sininen toimi myös vientioluena. Sitä vietiin 1970- ja 80-luvuilla Finlandia Blue II B -nimellä Kyprokselle, Ruotsiin ja USAhan. Vaikkka Sininen saikin kaikkialla hyvän vastaanoton estivät puuttuvat resurssit vientitoiminnan laajenemisen.

Sininen uuslanseerattiin vuosina 1977 ja -81 tavoitteena laatuominaisuuksien korostaminen ja Sinisen myyntipeiton parantaminen. Tulokset eivät täysin vastanneet odotuksia, markkinoille tuodut Sininen I ja A -oluet eivät päässeet siihen sarjaan, missä Sininen kolmonen oli ollut.

Asiantuntijan ollut
– 1970-luvulla, kun A-oluen myynti oli suurimmillaan, ainoita I-luokan ravintoloita, joissa kolmosolut oli vielä voimissaan, oli Lahden Seurahuone. Siellä myyytiin yhä Sinistä kolmosta – kun lahtelaiset tiesivät malskilaisten juovan sitä, pidetiin Sinistä ”asiantuntijan oluena”. Tuota termiä käytettiin siis jo paljon aikaisemmin, mainonnassahan se otettiin käyttöön vasta 1980-luvulla.

Syksyllä 1968 perustettiin Mallasjuoman toimesta Sinisen Tuopin kerho, jonka tilaisuuksia pidettiin ympäri Suomea yli 60. Jäseninä oli vähittäiskauppiaita sekä baarien ja kahviloiden pitäjiä, siis juuri niitä, jotka alkoivat vuoden 1969 alusta myydä vapautunutta keskioluetta. Kerhon illoissa oli olutinfon lisäksi myös kevyttä hupiohjelmaa, kerhomestarina toimi itse Eemeli. Jäseniä kerhoon otettiin yli 10.000 ja se kuulunee edelleen parhaimpiin panimoalan pr-tapatumiin, mitä Suomessa koskaan on järjestetty.

Sinisen suurin uudelleenlanseeraus
– Vuonna 1986 tapahtui sitten Mallasjuoman ajan viimeisin ja suurin Sinisen uudelleenlanseeraus. Se oli huolella suunniteltu ja toteutettu ja kuuluu varmasti alan onnistuneimpiin. Sinisen silloinen uustuleminen ei ollut itsestäänselvyys, panimon sisälläkin oli asiasta kahdenlaista henkeä: kannattaako vielä  kerran yrittää?  Sinisen ystävät saivat asian kuitenkin etenemään.

Sinisen historiaan kuului ylä- ja alamäkiä. Tuotteen edut tiedettiin: Sininen oli kansainvälistä tasoa oleva suomalainen olut. Sinisen menneisyys oli sekä plussa että miinus, rasitteena oli sen maine pelkkänä keskioluena. Siniseen pyrittiin nyt liittämään tyylikkyys ja ns. paremman oluen mielikuva, jota vahvisti tuotteen uusi, seikkailuhenkinen ritarisymboli. Sinisen juoja koki itsensä yksilöllisenä ja rohkeasti erilaisena; sekä tuotteen maku, ulkoasu että mainonta olivat luomassa mielikuvaa ”Finest Finnish Beer”.
Vuoden 1986 uuslanseerauksesta tulikin suuri menestys: oikea tuote oikeaan aikaan oikeassa paikassa oikealla markkinointikonseptilla.

linnanen_sininen.jpg
Kaarina Linnanen ja Sininen

Sinisen Historiaa
Mallasjuoma perustettiin vuonna 1912 tehtailija Henrik Mattssonin toimesta. Vuosi 1932 oli käännekohta suomalaiselle panimoteollisuudelle, kun kieltolaki kumottiin kansanäänestyksellä. Vahvan olluen vapautumiseen liittyi ankara kilpailu panimoiden välillä. Uuden aseen kilpailutilanteeseen toi panimomestari Wilhelm Klinger tuomalla yhtiön tuotevalikoimaan uuden oluen, joka oli entistä vaaleampi ja humalapitoisempi.  Näin syntyi Erikoispilsneri III, ensimmäinen Suomessa valmistettu Pilsen-tyyppinen olut, jota pidetään Sinisen kantaisänä.

Olympiavuonna 1952 panimomestari Georg Müller kehitteli jatkoksi tälle aikaisemmin valmistetulle oluttyypille vaalean, humalapitoisen oluen, joka edeltäjänsä mukaan sai nimen Lahden Erikoispilsneri III.
Uusi olut muistutti alkuperäistä tsekkiläistä Pilsen-olutta ja sai hyvän vastaanoton kotialueellaan Lahdessa ja myös Helsingissä – pääkaupunki on aina suosinut Sinistä! Lahden Erikoispilsneri III:n etiketti oli sinisävyinen ja samoin korkki oli sininen, tästä syystä olut kansan suussa saikin pian kutsumanimen ”sininen”. Keskioluen vapauduttua 1.1.1969 Mallasjuoma sitten virallisti toistakymmentä vuotta kutsumanimenä olleen Sininen-nimen tälle oluelle.

Hartwall osti Mallasjuoman 1988, liiketoimintansa Mallasjuoma luovutti Hartwallille v. 1994. Se sinetöi myös Sinisen kohtalon, jonka valmistus loppui 1997.

Sinisen elinkaari on ollut suomalaisen sisun sävyttämä, aina se on ponnistautunut uuteen nousuun ”because it`s special”. Keväällä 2008 tapahtui vihdoin odotettu Lahden Sinisen ”ylösnousemus”, Hartwall alkoi vamistaa sitä jälleen vanhalla konseptilla puolen litran tölkeissä – selvästikin oluenystävien iloksi: lanseerausvuodelle 2008 asetetut tavoitteet yllitettiin kaksinkertaisesti!

Olut, jota ei juoda, on virkansa menettänyt, sanoi Alexander Meyer-Breslau aikanaan Saksassa. Sinistä juodaan taas ja valtakunnassa on kaikki hyvin.

Kaarina Linnanen

Lehteä tekemässä osa 2

Kuten uutisissa jo mainittiin seuraavaa Lahen Lehteä ei julkaista. Tähän päädyin monestakin syytä, suurin oli varmasti se että yritin haukata liian isoa palaa taitoihini ja resursseihini nähden. Samalla myös taantuma iski oman lovensa projektiin. Kiitän kaikkia jotka ovat osallistuneet lehden tekoon ja pahoittelen että asiat eivät sujuneet niin kuin annoin ymmärtää. Suremaan ei kuitenkaan jäädä, eikä lehteen tehdyt jutut eivät hukkaan mene, vaan ne julkaistaan kevään aikana nettisivuilla.

Lehden teema oli rakennettu ajatukselle ”Lahti kuvassa”, jossa eri kuvataidealojen asiantuntijat kertovat omasta suhteestaan Lahteen, nimenomaan kuvien kautta.

Elävää kuvaa sivutaan runsaasti. Maaliskuista Kinos09-leffafestaria puffataan Kino Iiris -extralla, ja festarin puuhamies Sami Keto kertoo tapahtumasta.
| Artikkeliin |

Markus Lehtinen
kertoo elokuvatyöntekijän ja -harrastajan näkökulmasta lahtelaisen independent-elokuvateatterin Kino Iiriksen toiminnasta sekä siitä, miten lahtelaiset käyvät elokuvissa. | Artikkeliin |

Videokuvaajat ry:n entinen puheenjohtaja Keijo Skippari on ottanut tehtäväkseen tallentaa 2000-luvun arkista Lahtea jälkipolville. Tänään kuva-arkistoon tallennettu Lahti on vuosikymmenten päästä tärkeä dokumentti menneestä arjesta. | Artikkeliin |

Valokuvakin on vahvasti mukana. Markus Henttonen on nuori lahtelainen valokuvaaja. Viime vuonna hän esittäytyi Lahden historiallisessa museossa Lahdesta otetuilla kuvillaan Oi Lahtelaista! -nimisen näyttelyn myötä. Kuvat olivat satoa Arjen Kauneus -kirjaan kertyneestä materiaalista. Kirja julkaistiin vuonna 2007 (ks. kirja-arvio Lahen Lehti 0/2008). Talvella Henttonen työsti uutta mm. Brasiliassa otettua valokuvamateriaalia näyttelyksi ja tavoitteena on saada toinen oma kirjakin julkaistua. | Artikkeliin |

Valokuvauksesta harrastuksena kertoo valokuvausyhdistys Silmän vetäjä Juha Suokas. | Artikkeliin |

Taidevalokuvausta valottavat Kirsti Nenye ja nykyinen Lahden Valokuvataide ry:n puheenjohtaja Anne Vatén. Lahden valokuvataide on ammattivalokuvaajien ja valokuvataiteilijoiden yhdistys, jonka tehtävänä on edistää ja tehdä tunnetuksi valokuvataidetta Päijät-Hämeessä. Yhdistys järjestää mm. näyttelyitä, tapahtumia, luento- ja keskustelutilaisuuksia. Lahden valokuvataide ry on yksi Kauno ry:n perustajajäsenistä ja Taidepanimon toimijoista. Niinpä näyttelyitä on järjestetty vuodesta 2003 myös Taidepanimossa. Nyt näyttelytoiminta on siirtynyt Uuteen Kipinään. | Artikkeliin |

Pitkän tien kulkenut taidemaalari Risto Teräslinna on määrätietoisesti tallentanut Lahtea maalauksissaan 1980-luvulta lähtien. Teräslinnan tunteikkaat työt kertovat menneistä hetkistä positiivisessa valossa. | Artikkeliin |

Toisenlaisesta Lahti-kuvastaa kertoo Kaarina Linnanen. Lahden Sininen lanseerattiin uudestaan 1980-luvulla hyvällä menestyksellä. Linnainen suoritti 80-luvulla Markkinointi-insituutissa mainostoimittaja-tutkinnon, jonka lopputyönään hän teki aiheesta ”Lahden Sininen – oluen elinkaari ja uudelleenlanseeraus 1986”. | Artikkeliin |

Haastattelut Sauli Hirvonen (paitsi Kino Iiris: Linda Martikainen ja Sauli Hirvonen). Oikoluku Jussi Lahtinen.

Nettisivut ennallaan
Edellä mainittujen juttujen lisäksi luvassa on toki muutakin. Nettisivut jatkavat omaa vaatimatonta elämää jatkossakin ja sisällön paino tullee olemaan Lahden asioissa, mutta tarkoitus on myös laajentaa aiheisiin (”ohi otsikon”) joita ei voi suoranaisesti liittää lahtelaisuuteen.

Näillä mennään! Pysytään kanavalla ja hyvää kevättä!

Viestin kaupungissa

Tiedonvälitys on helpottunut internetin ansiosta, mutta samalla sen tiedottamisen kenttä pirstoutunut, ja ihmiset eivät tunnu enää olevan yhden kortin varassa. Silti yksi viestimisen muoto tuntuu kestävän vuodesta toiseen: paperinen juliste. Sähköisten yhteysten yleistyttäessä julistettiin ”paperitonta yhteiskuntaan”, mutta ainakaan vielä se ei ole toteutunut. Perinteinen katujulistekulttuurikin on voimissaan. Enemmän ja vähemmän loistokkaat ja informatiiviset aa-kolmoset täyttävät sähkökaapit, roska-astiat, valaisinpylväät, seinät; kaupunkissa tyhjä tila täytetään. Juliste on konkreettinen viesti katukuvassa ja se tavoittaa tasa-arvoisasti näkijänsä, halusipa sitä tai ei. Toisaalta julisteiden liimailua mielletään puolirikolliseksi puuhasteluksi, mutta yhtäältä sitä pidetään osana elävää kaupunkia.

Ilman ala- ja vaihtoehtokulttuurien tuomaa rosoisuutta, kaupunki on kasvoton, hengetön ja steriili, ilmapiiri on eloton ja konservatiivinen. Vaihtoehtokulttuurit ovat ansainneet tilan omille viesteilleen, elävässä urbaanissa tilassa täyttyvät pinnat aktiivisten ja osallistuvien kaupunkilaisten viesteistä. Useat pitävät tätä uhkaavana – tuttujen tilojen pinnat muuntuvat hallitsemattomaksi viestien tulvaksi – suunnitelmatonta anarkiaa kaupunkien keskustassa, jossa alakulttuurit pitävät kaupunkilaisten yhteistä tilaa leikkikenttänään ja luodaan ristiriitaa julkisen ja yksityisen välillä? Rajaa koetellaan tahattomasti tai pyrkimyksenä provokaatioon, turvallisen ja tutun kokonaisuuden hajoittamiseen?

Julistekulttuuuri ei tarkoita sitä, että yksityistä omaisuutta olisi oikeus tärvellä, omaisuuden suoja on erittäin tärkeää yksilönvapauksien kannalta. Asian toisella puolella on markkinatotalitaristinen malli, jossa ”yhteinen” tila kuuluu niille, jotka siitä pystyvät maksamaan.

infotolppa.jpg

Tähän voidaan toki yrittää löytää erilaisia ratkaisuja. Kaupunkiin voitaisiin pystyttää ”ilmoitustauluja” tai pylväitä, johon voi luvalla kiinnittää ilmoituksia erilaisista tapahtumista. Esimerkkinä voisi toimia Lahden Taidemuseon edessä oleva pylväs, jossa museo ilmoittaa uusista näyttelyistä, pylvääseen liimatuilla julisteilla. Jos Lahden kaupungin keskustaan, suosittujen kävelyreittien ja nuorison ajanviettopaikoille saadaan tällaisia infopylväitä, kaupunki osoittaisi että se arvostaa nuorten tekemään työtä sen omista lähtökohdista ja tukisi näin monimuotoista kulttuuria. Toki tämän suuntainen järjestely voidaan nähdä vaihtoehtojen rajaamisesta tiettyyn tilaan, ylhäältä johdettuun toimintaan, niin kuin esimerkiksi mielenosoitukset osoitetaan vain niitä varta vasten rakennettujen aitojen sisäpuolelle. Tällaista yhteistä pylvästilaa voidaan pitää tärkeänä, sillä ne kulttuurimuodot, jotka eivät näy mediassa ja joiden tarkoitusta on ehkäpä vaikea ymmärtää, niiden merkitys voidaan tulkita eräänlaisena kulttuuri-indikaattorina, josta voidaan johtaa se päätelmä, että ihmiset ovat haluavat olla aktiivisia kultturituottajia ja samalla kuluttajia, kuin pelkästään apaattisia ja/tai kyynisiä suorittajia.

Tarvitaan positiivinen signaali kaupungin taholta, että se toivottaa tervetulleeksi sellaisen yrittämisen, joka ei tunnu rahakirstussa (negatiivisena). Mutta se näkyy katukuvassa A3:n muodossa ja parhaimmillaan kasvattaa kaupungin henkistä pääomaa. Luovuus syntyy alhaalta ylöspäin. Suvaitsevainen kaupunkiyhteisö tarvitsee pieniä tapahtumia, pieniä yhteisöjä ohi institutioaalisten luovuustehtaiden ohitse. Kulttuuria ei luoda henkisesti jämähtäneissä norsunluutorneissa.

Hevi viikonloppu

”Raskaat työt, raskaat huvit” uutisoi Lahen Lehti perjantaina 6.2. metallifestari Frostbiten tulevasta viikonloppusta. Raskas siitä myös tulikin, sillä lauantaina järjestelyt tapahtumapaikalla sai kaaosmaisia piirteitä: pääesiintyjät peruivat, bändien järjestelyt ontuivat.
Tapahtumaa kommentoi mm. Lahden Messujen toimitusjohtaja Jussi Eerikäinen Ess.fi:ssä.
Asiasta käydään kiivasta keskustelua mm. Imperium ja Punk In Finland -keskustelupalstoilla.

Keskustele aiheesta Alatorilla.

Kuvia tapahtumasta Lammas Zinessä.