Pitkän linjan videokuvaajaharrastaja lahtelainen Keijo Skippari on tallentanut Lahdessa monia eri kohteita. Yksi hänen projekteistaan oli keskustassa sijaitsevan Mallasjuoman tehtaan eli Malskin vanhan piipun purkamisen kuvaaminen vaihe vaiheelta tammikuussa 2007.
Savupiippuhan symboloi teollista nousua ja termillä ”savupiipputeollisuus” on vahva lataus, kun puhutaan suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta agraariyhteisöistä kohti teollista Suomea. Siksi esimerkiksi sataman harvoista vanhoista teollisuusrakennuksista juuri savupiippu on säilytetty, vaikka sen käyttöarvo on nolla.
Tarina piipusta osallistui Lahdessa huhtikuussa järjestettyihin SM 2011 Filmifestivaalien dokumenttisarjaan sijoittuen toiseksi. Festivaalien raati totesi reilun 8 minuutin kestoisesta lyhyt elokuvasta seuraavaa: ”Mielenkiintoinen elokuva lahtelaisen O.Y. Mallasjuoman piipun purkamisesta. Elokuvassa piippu on kertojanäänenä, joka antaa elokuvalle runollisen vaikutelman. Hieno kunnianosoitus vanhalle piipulle, joka on ollut vuosisadan ajan osa lahtelaista katunäkymää ja kaupunkikuvaa, näkyvä osa Lahden historiaa.”
Tarina alkaa mustavalkoisella, ilmeisesti 1960-luvulla kuvatulla mainoselokuvalla, kertojaäänen valistaessa katsojaa: ”Tämä on Lahti, suomalaisen yrittelijyyden aito tunnus”. Historiakatsaus kertoo mainiosti katsojalle Mallasjuoman tehtaiden merkityksestä Lahdelle, korostaen erityisesti kaupunkiin liitettyä yrittelijäisyyttä sekä yrityksen kansainvälistä mainetta.
Elokuvan alun nostalginen ajankuva päättyy riemukkaaseen torven soittoon, joka saa väistyä haikean musiikin saattelemana nykyajan tieltä. Kun hetkeä aiemmin yritys on arvotettu, sitä kautta teollisuusrakennusten kulttuurihistoriallinen merkitys todennettu, niin alueen murroksesta kertoo rakennusliikkeiden mainostaulu: ”On sinun vuorosi jatkaa tarinaa”, vanhaa ja uutta rinnan, piipun kera. Nykyhetken tilannetta painokkaasti luotaava lehtileike Etelä-Suomen Sanomista toteaa, että ”kallistunut piippu puretaan turvallisuusriskinä”.
Kerronnallisesti em. viitteet ovat mainio keino viedä tarinaa eteenpäin. Niillä on saatu kerrottua katsojalle piippuun liitetty symboliarvo sekä tilanne nykyhetkestä tuodaan katsojan tietoon tehokkaasti, jopa yhdellä kuvalla.
Skippari on onnistunut tallentamaan piipun purkamisen monesta eri kuvakulmasta, lopputuloksen kuitenkaan olematta sekavaa, vailla johdonmukaisuutta. Kuvaajaan/leikkaajan kokemus tulee ilmi: Kaukaa kuvatut auttavat hahmottamaan alueen erityispiirteitä, vanhaa punatiiltä keskellä kaupunkia; sekä näyttää lyhenevän piipun ”tukalaa” tilannetta. 40 metriä piippu purettiin käsityönä, lukuunottamatta viimeistä 7 metriä, joka tehtiin koneellisesti.
Kuten raadin kommentissa todettiin, piippu toimii tarinan kertojana. Ratkaisu on naiivi, mutta kertoja vie tarinaa eteenpäin joutuisasti ja tuo aiheeseen inhimillistä kosketusta. Piipulla (elokuvalla) on havaittavissa pientä katkeruutta purkupäätöksen tehneitä (kasvottomia?) virkamiehiä kohtaan. Kokonaisvire on surumielinen.
Yksi eräs vaikuttavimmista kohtauksista on kun kamera nousee nosturin lavalla kohti piipun huippua, raksamiehen polttaessa tupakkaa. Kohtaus on toisaalta juhlallinen, kohoava, mutta yhtäältä rosoinen, harmaa ja inhorealistinen. Taustalla näkyy panimorakennuksen rappioromanttinen puoli, jonka takana nousevat 1960-70-luvuilla rakennetut keskikaupungin betonielementtitalot. Sen enempää osoittelemalla menneisyyteen ja tekemättä moraalisia johtopäätöksiä, näkymässä kiteytyy 1950-luvulta alkaen jatkunut voimakas keskustan uusiutuminen.
Piippu on mennyt, aika näyttää miten Panimolle käy…
