Eräänä kevätpäivänä suuntasin jälleen Etelä-Lahteen katselemaan paikkoja. Juttua voitaneen pitääkin jatkona Launeen sorsalampi -artikkelilleni, jossa kerroin viimeisimmän puistovierailun annista. Muutama päivä tästä suuntasin vuoden tauon jälkeen Hennalan hulevesialtaille. Siitä kirjoitin jutun otsikolla Kevätretki Hennalaan. Vuodessa Hennalan entisen varuskunta-alue on saanut uusia katuja, ja myös useat alueen rakennukset ovat kunnostuksen alla tai saaneet uudet käyttäjät.
Hulevesialtailla vesi virtasi iloisesti altaasta toiseen, edelliseen kertaan sillä erotuksella, että nyt paistoi aurinkokin lämmittäen ilmaa oikein keväiseksi.
Hulevesiallas Hennalassa toukokuussa 2022.
Hulealtailla käyskennellessäni mieleeni muistui päivän parin takaa Yle uutisten juttu (purosta oli kirjoitettu jo vuonna 2019) Imatran kaupunkipurosta. Patojen poistaminen koskista on ollut terve suunta, kuin vesialueiden muuttaminen lähemmäksi luonnonmukaista tilaa. Kuten sorsalampeen istutettujen karppien kohdalla, Imatran kaupunkipuron taimenet pitävät vesialuetta ”puhtaana”, ja kuten jutussa sanotaan, että ”puroon on kaikkinensa muodostunut toimiva ekosysteemi.”
Hulealtailla kierrellessä mieleeni juolahti, voisiko niiden ympärille rakentaa(!) samantyyppiset olosuhteet esimerkiksi karpeille (tai kenties ruutanoille) kuin Imatralla on tehty taimenille. Näin kaupunkiseudulle muodostuisi oma rikas ekosysteemi, joka ”toisi luonnon” lähemmäksi kaupunkilaista. Hennalasta kävelin Launeen keskuspuistoon. Tapparankadun alitettuani ja entistä kevyen liikenteen väylää kulkiessani tajusin että puistoalueen kaakkoisnurkassa on edelleen pusikoitunut kaistale, suorastaan ryteikkö, jossa näytti olevan lätäköitä sekä monenlaista kasvustoa. Ja valitettavasti roskia. Ehkä ihmisen auttavan käden toimesta kaistaleesta saisi muokattua jokseenkin luonnonmukaisen paikan, johon voisi sijoittaa puroja ja pieniä lammikoita sekä kulkemista varten polkuja siltoineen?
PÄIVITYS 9.3.2023 Koteihin jaettu Lahden kaupungin kaavoituskatsauksessa (2023-25) oli juttu Launeen keskuspuistossa otsikolla ”Launeen keskuspuistoa suunnitellaan entistä monipuolisemmaksi”. Jutussa mainitaan mm. ”Luonnon monimuotoisuutta lisätään niittymäisillä alueilla, kosteikoilla ja monipuolistamalla kasvivalikoimaa.”
Launeen keskuspuisto. Alue on merkitty punaisella. Kuvakaappaus: Lahden kaupungin karttapalvelu – ilmakuva vuodelta 2021
Kirjoitin muutama vuosi Kullankukkulasta. Totesin jutussa, että Launeen perhepuiston ympärille on rakentunut Lahden keskuspuisto, joka on tarkoitettu monenlaiseen leikkiin ja harrastamiseen. Vaihtoehtoisesti voi hiljentyä sorsalammen äärellä ja tutkiskella alueen useita erilaisia kasvi- ja puulajikkeita.
Alueella, erityisesti sorsalammen ympäristössä, on aina mukava piipahtaa vuodenajasta riippumatta. Vaikka Kaarikadun varteen entisen kaupungin puutarhan tontille on noussut lisää rakennuksia, on alue on säilyttänyt hyvin puistomaisen omaleimaisuuden. Kaarikadun varren rakennuskanta on pääasiassa matalaa, joten puistossa kävijää ei käy rakennusta varjossa puristamaan.
Viime vuonna Lahden kaupungin osallistuvan budjetoinnin (OSBU) myötä puistoalue laajeni, kun Kullankukkulan juurelle pystytettiin kirsikkapuupuisto. Se odottaa kirjaimellisesti kukkaan puhkeamisesta. Itse toivoisin alueelle lisää luonnonmukaisuutta leikattujen nurmikkojen sijaan.
Sorsalampi, taustalla kirsikkapuisto ja Kullankukkula. Karppeja ei valitettavasti näkynyt.
Sorsalampi on puiston mielenkiintoisimpia kohteita ja on ihmisten lisäksi lintujen, erityisesti sorsien suosiossa, ja valkopostihanhien suosiossa.
Sorsalampi ruopattiin muutama vuosi sitten ja viime syyskuussa Etelä-Suomen Sanomat uutisoi (juttu on tilaajille) että lampeen istutettiin toistakymmentä karppia. Ne eivät ole tarkoitettu kalastettavaksi vaan karpit toimivat veden ja kasvillisuuden puhdistajina. Itse en ole vielä nähnyt lammen karppeja, mutta toivottavasti joskus tärppää.
Kevään paljasta puistoidylliä.
Lahden paikannimistö -kirjasta: Sorsapassi / Kolmenkoivunlampi / Rahikanpassi / Sorsalampi > Vähä-Saksalan tilan alueella ollut lammikko tai suopanne. Yksi nimi on tullut kolmesta suuresta koivusta. Lammessa oli tapana liottaa Yli-Marolan pellavia. Lähellä oli Rahikantorppa, ja sorsat viihtyivät lammikossa, kuten nykyisessä tekolammessakin.
Kuuden viikon sairasloma sormivamman takia avasi mahdollisuuden kaikenlaiseen puuhasteluun kuten lähimatkailulle. Spontaanisti syntynyt alkukesän lähikaupunkitrilogia koostui Kotkasta, Riihimäestä ja Heinolasta. Kelit suosivat ja muutenkin päiväretkien annit olivat kohdallaan. Lähiretket ovatkin trendikkäitä olosuhteista johtuen; joten kerrankin olen muodin aallonharjalla. Vaikka artikkelin aihe ei sinänsä liity Lahteen, pyrin löytämään jokaisesta kaupungista Lahti-kontekstin, ja muihin kaupunkeihin tutustuminen syventää myös omaa kotiseututuntemusta.
Kevään Lahden sisäisistä retkistä olen kirjoittanut täällä ja täällä.
Artikkeli on julkaistu 26.6.2021, päivitetty 18.4.2022 Hangon ja Mikkelin ja toisen Kotkan reissun raporteilla.
Kotka
Kesän ensimmäinen retki suuntautui Kotkaan ja tarkemmin sanottuna Merikeskus Vellamoon. Kotkassa olin aiemmin käynyt kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran Arto Tolsa Areenalla katsomassa FC Lahden ottelun KTP:ta vastaan (vai oliko joukkue tuolloin KooTeePee?) joskus 2000-luvun alussa. Toinen reissu suuntautui myöhemmin museojunalla Sunilaan ja Mussalon satamaan.
Tälläkin kertaa matkustin junalla vaihtaen Kouvolassa vaikka suorakin yhteys olisi onnistunut. Kouvolan asemalla fiilistelin mm. ratapihaa sekä hiljattain kunnostettua muistomerkkihöyryveturia ”Ruuhvelttia” (Tk3 859). Pienen odottelun jälkeen Kotkan juna saapui (poikkeuksellisesti) laiturille 9 ja matka saattoi jatkua. Kouvola-Kotka-rataosuus on peruskorjauksen alla, joten alkumatka köröteltiin työmaan läpi. Kotkaankin tullessa junanmatkustajaa tervehti laajat tietyöt, joilla on epäsuoria vaikutuksia myös junan käyttäjälle.
Kotkassa on tyylikäs punatiilinen asemarakennus. Jatkoin kuitenkin junan pääteasemalle eli satamaan. Silmäilin tyhjää ratapihaa. Kantasatamastakin on kiskot purettu lukuunottamatta Kotkamillsille johtavaa raidetta: rautatieliikenne oli vähentynyt huippuvuosista satamaan ja sen teollisuuslaitoksiin. Yhdellä raiteella oli sentään muistomerkkiveturi Vr1 667 vaunuineen muistutuksena teollisuuden vaikutuksista kaupungin kehittymiseen. Ehkä samanlainen nähtävyys saadaan joskus Lahden satamaan. Kuvasin vielä kantasataman tasoristeykset, jonka jälkeen suuntasin Vellamoon, joka oli retken pääkohde.
En ollut etukäteen tutustunut kovinkaan tarkkaan museon näyttelyihin. Aloitin kierroksen Mosaiikki-tilasta, joka sisälsi paljon paikallishistoriaa. Tahdon! Rakkauden tarinoita ja Lasia kaikille – Karhula 1889–2009 olivat myös kiinnostavia kokonaisuuksia. Merikeskuksen runkona toimii merenkulkuun liittyvät näyttelyt, joissa riittikin tutustumista. Paljon asiaa laidasta laitaan ja kaiken kaikkiaan Vellamo tarjosi havainnollistavia esillepanoja, laadukasta ja monipuolisesti tietoa merenkulusta ja merenkulun historiasta. Aiheen parissa sai helposti menemään useita tunteja. Autenttinen esineistö, pienoismallit sekä muu aineisto tuki kokonaisuutta mainiosti. Hauskinta antia oli hyttirekonstruktiot, jotka toivat mieleen monenlaisia muistoja ruotsinlaivoilta. Söin lounaan Vellamossa, jonka jälkeen lähdin keskustaan – pienen mutkan kautta; seurailin teollisuusraidetta Kotkamillsille asti. Vellamon viereisellä tontilla oli käynnissä uuden tapahtumakeskuksen rakentaminen; alue tulee muuttumaan radikaalisti. Kantasataman rakennushankkeista enemmän täällä.
Kotkan kaupungintalo.
Kotkan keskustassa en ollut siis aiemmin käynyt. Se vaikuttikin oikein viihtyisältä. Kaupungintalossakin oli jotain mahtipontisen viehättävää. Huomionarvoista oli se, että pyöräilykulttuuri tai pyöräliikenne oli Lahteen verrattuna vasta apupyöräasteella. Ihmiset sen sijaan vaikuttivat avoimemmilta kuin Lahdessa, mikä oli tietysti hämmentävää. Ensimmäinen spontaani keskustelukin syntyi jo Vellamoon mennessä. Samanlainen hyväntyylinen jutustelu jatkui asiakaspalvelutilanteissakin. Keskustassa join terassilla oluen ja samalla seurasin tien toisella puolella käynnissä ollutta rakennuksen purkua. Lämmintä oli.
Vahva suositus Merikeskukselle (ja Kotkalle), erinomainen ja runsas perusnäyttely kiinnostavasta aiheesta.
Riihimäki
Toisen lähimatkani toteutin viikon kuluttua Kotkan reissusta; matkasin G-junalla Riihimäelle. Riihimäki-junamatka on aina kiinnostava, onhan tällä rautatieosuudella paljon vielä käytössä olevia asemia tai asemalaitureita eli henkilöliikennepaikkoja. Tosin asemarakennukset ovat yksityisomistuksessa ja kaikki sivuraiteetkin on purettu lukuunottamatta Järvelää.
Taidemuseo ja poliisi Riihimäellä.
Asemalta suuntasin Riihimäen Taidemuseoon. Olin ensimmäistä kertaa tässäkin museossa. Se sijaitsi samassa rakennuksessa poliisilaitoksen kanssa, joten ilmeisesti nykyisen taidemuseon tiloissa oli toiminut aiemmin jonkun sortin virastotalo. Museossa oli kolme näyttelyä. Väriä, väriä! Kohti puhdasta palettia -näyttely oli suomalaistaiteilijoiden runsas(värinen) näyttely. Mirika ja Seppo Hilpon kokoelma oli mielenkiintoinen, erityisesti jäi mieleen Helmi Kuusen tyylikkäät piirustukset sekä Paul Osipowin grafiikka, joista jälkimmäisestä tuli mieleen Lahden oma Kylän portti. Kolmas oli romanikulttuuriin keskittyvä näyttely. Tiivis näyttely avasikin hyvin romanikulttuuriin kuuluvia tapoja ja perinteitä sekä myös yhteiskunnallisia kipupisteitä.
Lähtiessäni ostin vielä museokaupasta Heikki Marilan kirjan Karttoja. Marilan maalauksissa on karttamaisia elementtejä, ja hän käyttää teoksissaan asuinlähiöiden nimiä. Marila on lahtelaissyntyinen. Mainittakoon myös se, että hiljattain Lahden kaupunginmuseon virasta eläkkeellä jäänyt Timo Simanainen toimi aikoinaan Riihimäen taidemuseon johtajana.
Näyttelyn jälkeen suuntasin keskustaan. Jotain viehättävää Riihimäessäkin on. Keskustassa on paljon vanhoja ja komeita rakennuksia, ja rakennusten mittasuhteet ovat inhimillisiä, ja keskustassa on ison kaupungin tuntua.
Heinola
Kolmas reissu taittui linja-autolla Heinolaan. Heinolassa oli tullut käytyä ahkeraan edellisenä kesänä, kun tein purkutöitä Lyseonmäen koululla. Nyt oli matkavarustus (ja mieli) kevyempi.
Bussista jäin keskustasta, josta suuntasin taidemuseoon. Ensimmäistä kertaa, ja sen takia myös kävelin ensin rakennuksen ohi. Taidemuseon osoite on Kauppakatu 14 ja museon tilat ovat vuonna 1830 valmistuneessa kauppias Alexander Toropoffin (1790–1852) empiretalossa. Käynti talossa oli jo itsessään miellyttävä kokemus, mikä sai mielikuvituksen lentoon ajassa taaksepäin. Vaihtuvana näyttelynä oli sarjakuvataiteilija Kati Rapia – Voimia -näyttely. Sarjakuva kertoi ”purkamisesta, linnuista, hotellista ja tulevaisuudesta”. Pysyvästi esillä on Ministeri P. J. Hynnisen Taidesäätiön kirjasto sisältäen 4000 nidettä.
Myönnettäköön, että jostain syystä sekoitin Taidemuseon ja kaupunginmuseon (olin kyllä selvinpäin eikä hellekään ollut ehtinyt sekoittaa päätäni). Kaupunginmuseon rakennus oli samalla kadulla numerossa 14, Taidemuseo numerossa 4. Sekoiluni jälkeen löysin lopulta kaupunginmuseoon.
Alkuperäinen matkan tarkoitus oli mennä tutustumaan Made in Heinola -näyttelyyn, joka oli siis kaupunginmuseossa. Rakennus oli alun perin kauppias Ulrik Lindholmin (1825–90) koti ja sittemmin toimi kaupungin Raatihuoneena 1898–83. Vanhaa tyyliä ja henkeä huokuva tämäkin rakennus.
Kyltti näyttelyssä Made in Heinola.
Made In Heinola oli rakennettu niin että kävijä tutustuu Heinolaan ensimmäisistä asutuksen merkeistä aina nykypäivään eli siis kronologisessa järjestyksessä. Jokaisessa huoneessa on jokin teema tai useampi, joiden kautta avataan myös kokonaisuutta ja tietyn henkilön tai tapahtuman kautta.
Heinolassa on ollut merkittävää kylpylätoimintaa ja samoin Reuman sairaala oli tunnettu, kunnes toiminta loppui 2010. Nykyisin alue on määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Heinolassa on ollut runsaasti teollisuutta ja on edelleen, erityisesti puuteollisuutta. Aikoinaan maan kuulut James-farkut ovat lähtöisin Heinolasta.
Heinolassa on paljon säilyneitä vanhoja rakennuksia. Esimerkiksi Heinolan pienoismallin 1910–luvun kohteista saa lisätietoa napin painalluksella. Filminkatselu- ja audiopisteessä historia tulee eläväksi ja lukuisat esineet tukevat tekstien informatiivisuutta luomatta ähkyä. Huonerekonstruktiot kuten 70-luvun keittiö, tuovat syvyyttä kokonaisuuteen. Kerrassaan hienosti rakennettu näyttely, joka avaa Heinolaa ja sen historiaa kiinnostavalla ja innostavalla tavalla.
Kaupunginmuseossa oli myös näyttely ARA. Kauneutta koteihin Arabialta 1936-50. Paljon oli kuppia ja kulhoa esillä.
Lähtiessäni kiittelin erinomaisesta Heinola-näyttelystä. Se tekikin vaikutuksen ja jäin pohdiskelemaan sen antia pitkäksi aikaa. Samanlainen paikallishistorian esillepano myös Lahteen!
Heinolassa jyrähtää?
Museokierroksen jälkeen kävin vesitornissa eli Cafe Tornissa kahvilla ja ottamassa maisemakuvan Heinolasta. Sen jälkeen suuntasin tietenkin Lintuhoitolaan. Monenmoista tipua, värikästä ja äänekästä, mutta vaatimattoman oloinen Kaapo-korppi teki suurimman vaikutuksen. Hieno lintu.
Onnettomuudessa loukkaantunut Kaapo oli hoidossa. Ruoka mielessä…
Lintujen jälkeen kävin katsastamassa Heinolan ratapihan. Kuvasin Heinolan radan päätepisteen, josta oli aikomus jatkaa rataa Mikkelin, kenties kauemmaksikin.
Jatkuuko rautatie tästä joskus Savoon asti?
Ratapiharetken jälkeen nautiskelin kahvin ja pullan Saippuakahvilassa.
Ennen lähtöä kävin Tommolankadun sillalla kuvaamassa Lahdesta saapuvan tavarajunan. Näin oli Heinola-päivä pulkassa ja hyppäsin linja-autoon numero 72.
Kotka 9.3.2022
Kipakka talvisää saatteli minut toisen kerran Kotkaan puolen vuoden sisällä. Kohteena tällä kertaa Maretarium ja kulkuneuvona tietenkin juna. ”Kalamuseossa” oli runsaasti suomalaisia järvi- ja merikaloja sekä muita vedeneläviä, joista mieleenpainuvimmat olivat Vesijärven ankeriaat. Jos haluaa oppia uutta suomalaisista kaloista ja järvistä, kannattaa suunnata Maretariumiin. Kiinnostavan aiheen parissa sain pari tuntia kulumaan helposti. Talon Itämeri-allas oli remontissa, jota on tarkoitus palata katsomaan kesällä. Sinnne sijoitetaan myös iso sampi, niin iso, ettei se ollut mahtunut muihin altaisiin vaan oli sijoitettuna piiloaltaaseen.
Joukossa Vesijärven ankeriaita…
Ennen kaupungista poistumista kävin syömässä ravintolassa, joka sijaitsi idyllisessä puutalossa. Erityismainintana erinomaiset paistetutperunat.
Hanko 3.4.
Hangon reissu olikin sitten hieman erikoisempi. Junalla tässäkin tapauksessa kuljettiin, tosin höyryjunalla. Osuuskunta Lahden Seudun Kulttuuri- ja Elämysmatkailu järjesti teemallisen elämysmatkan aiheella 1918 sisällissotamme saksalaisten maihinnousun vuosipäivä. Matkaan kuuluivat esitelmät junassa sekä opaskierrokset Hangossa. Esitelmöitsijöinä olivat toimittaja Tapani Ripatti ja tutkija (FM) Janne Ridanpää. Junassa oli myös tarjolla lounasta ja kahvila. Junan veturina oli legendaarinen Ukko-Pekka eli Hr1 1009 (Höyryveturimatkat1009 Oy) ja kalustona oli eri-ikäisiä matkustajavaunuja (kuten ns. sinisiä vaunuja) sekä muita huoltoon tarkoitettuja vaunuja. Matka Lahdesta Hankoon kesti lähes neljä tuntia, juna pysähtyi Riihimäellä, Hyvinkäällä ja Karjaalla. Matka Hyvinkäältä Hankoon tarjosi mielenkiintoisia näkymiä, enhän ollut koskaan matkustanut rataosalla. Karjaalta Hankoon oli käynnissä radan sähköistäminen, joten ehkä tulevaisuudessa Helsingistä pääsee henkilöjunalla suoraan Hankoon.
Hankoon saavuttuamme ensi töikseni kuvasin aseman ja ratapihan sekä sataman raiteita. Tämän jälkeen suuntasin keskustaan, jossa törmäsin jälleen sattumalla myös elokuvateatteriin. Koska oli sunnuntai, paikat olivat pääasiassa kiinni. Hangosssa on idyllinen kävelykatu, jota reunustavat matalat rakennukset.Keskustassa mäen päällä olivat vesitorni sekä kirkko. Mäeltä laskeuduin rantakiville, jossa käyskentelin aikani. Tämän jälkeen kävin syömässä erinomaisen korvapuustin idyllisessä kahvilassa, joka sijaitsi vanhassa puutalossa (sekin, kuten Kotkassa).
Näkötorni ja kirkko hallitsevat Hangon silhuettia.
Paluumatka sujui oikein mukavasti, ja Lahden asemalla oli vielä kuvattava Ukko-Pekka, josta matkasi kotikaupunkiinsa Kouvolaan.
Mikkeli 13.4.
Juna oli tälläkin kertaa menopelinä. Matka taittui mukavasti lukiessa, mutta Kouvolasta eteenpäin enemmän maisemia ihastellessa, sillä en ollut aikoihin Savon radalla kulkenut. Mikkelissä on tullut käytyä viimeksi 1990-luvulla, jos ei oteta huomioon läpiajoja lyhyinä pysähtymiseen syvemmälle Savoon mennessä. Junasta noustessani kuvasin asemaa, muistomerkkinä toimivan Mannerheimin salonkivaunun, ratapihan ja kivikukon. Kaupungin keskustassa minulla oli vain hataria mielikuvia (nuoresta iästä johtuen, ei kunnosta…). Sukulaisten mökki sijaitsi naapurikunnossa, joten Mikkelikin tuli tuolloin tutuksi. Muistan elävästi traagisen panttivankitilanteen päättymisen Mikkelin torille, jonka jälkiä kävimme katsomassa tapahtuman jälkeen. Nyt kiertelin hieman keskustassa, joka oli pikkukaupunkimainen: matalaa rakennuskantaa ja tyylikkäitä vanhoja rakennuksia sekä hieno kirkko. Ja tietenkin kävelykatu.
Mikkelin kivikukko.
Kierroksen jälkeen suuntasin Taidemuseoon, joka sijaitsi väistötiloissa ostokeskuksen toisessa kerroksessa. Kenen luonto -näyttelyssä oli esillä erittäin kiinnostavia töitä ja antoi jälleen ajattelemisen aihetta – niin tekniikoiden kuin aiheidenkin puolesta. Näyttelystä kerrotaan seuraavaa: ”Maamme kautta aikain laajin luontoa käsittelevä valokuvahanke etsii valokuvasta uudenlaisia työkaluja kestävän kehityksen ja luonnon monimuotoisuuden edistämiseen.
Muisti tarjosi vaikuttavan näyttelykokemuksen
Taiteen jälkeen kävin syömässä ketjuravintolassa, jonka jälkeen suuntasin Päämajamuseolla ja Sodan ja rauhan keskus Muistiin. Molemmat sijaitsivat entisessä keskuskansakoululla, jossa sodan aikana toimi armeijan ylin johto. Muisti kertoo ihmisestä sodassa ja Päämajamuseon perusnäyttely kertoo Päämajan toiminnasta ja sodan johtamisesta sekä sotilaallisella että poliittisella tasolla. Rakennuksessa on Mannerheimin työhuone ja Operatiivisen osaston Maavoimatoimisto sodanaikaisissa asuissaan. Päämajamuseo tarjosi hienon ja vaikuttavan kokonaisuuden, jossa sotiemme kokemukset liittyvät laajempaan kontekstiin, niin ihmillisyyden kuin globaaliuden näkökulmasta.
Elokuvateatterit
Sattumoisin kävelin jokaisessa viidessä kaupungissa elokuvateatterin ohi.
Hiljattain ajoin Hennalan Nesteen ohi ja huomasin että liikkeen ikkunoihin oli ilmestyneet vanerit. Jäin miettimään oliko liiketila kokonaan suljettu vai kenties vain remontin alla. Pari päivää tästä Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti aiheesta (tilaajille): korona oli vaatinut veronsa ja myymälä oli suljettu kannattamattomana.
Pari viikkoa tuosta tapahtumasta olin työasioilla Heinolassa. Koska työnkuvani on liikkuva, usein kaipaa vessa- ja kahvittelupaikkaa. Nykyisin tällaisten paikkojen verkosto on harventunut, jonka huomasin hyvin Heinolassa. Viimeisimpinä oli suljettu Lahdentien varrella sijainnut Teboilin myymälä-kahvila lukuun ottamatta polttoaineenjakelua. Keskustan St1-myymälä oli suljettu jo aiemmin. Yksi perinteinen huoltamo ruokapaikka-kahviloineen vielä löytyy keskustan tuntumasta.
Lahdessa on suljettu viime vuosikymmeninä useita huoltoasemia. Käsittääkseni sulkemisiin on vaikuttanut se, että monet noista asemista sijaitsivat pohjavesien muodostumisalueella. Keskustassa Jalkarannantien varressa oli aikoinaan kolmekin huoltoasemaa vierekkäin, joista viimeisenä purettiin Shell-asema vuoden 2018 tienoilla. Asema oli suljettu jo vuosia aikaisemmin. Keskustassa ei ole kuin oikeastaan kun Paavolan kylmäasemat ja ”oikeat” ja perinteiset huoltoasemiksi luokiteltavat asemat ovat kadonneet, lähimmät löytyvät Lotilasta Teboil, Kivistönmäeltä (Shell ja Neste) ja Liipolasta (polttoaineenjakelu St1).
Joten tulevaisuus näyttää, miten paljon perinteisiä kahvilapaikkoja jää jäljelle, missä kahvittelun lisäksi voi hoitaa ”luonnollisia askareitaan”. Tämä tietenkin riippuu kysynnästä. Isojen väylien varrella sijaitsevien liikenneasemien tulevaisuus lienee turvattu.
Jalkarannantien Shell joulukuussa 2008.Sama Shell vuonna 2014
Hiljattain Etelä-Suomen Sanomat uutisoi (29.11.2021 radiojuttu ja 6.12.2021 verkkolehden artikkeli tilaajille) että Aleksanterikadun ajoradan nupukiveys on painunut, jossa syyksi epäiltiin huonoja perustustöitä. Vuonna 2009 sen sijaan epäiltiin kivien laatua ja niitä sitten vaihdettiinkin. Aleksi remontoitiin vuonna 2016, jolloin kävelyalueiden kiveys uusittiin, ajoradan vanhat noppakivet ladottiin takaisin. Keskustassa on käytetty paljon luonnonkiveä ja sillä saadaankin esteettisesti vivahteikkaampaa ilmettä kuin laajoilla asfalttialueilla. Tosin pinnoitteena nupukivi ei täytä esteettömyysvaatimuksia (pdf, sivu 21).
Aleksin kapea ajorata mielestäni voitaisiin yhtä hyvin asfaltoida ja ainoastaan suojateiden kohdat voitaisiin kivetä. Katualueen ulkonäkö ei juurikaan muuttuisi, mutta kunnossapito, kuten auraus voisi helpottua. Nk. mukulakivet ovat myös alttiita tekemään matkanteon tärinävoittoiseksi. Lisäksi tienpinnan uusiminen toteuttaa nopeasti jyrsimällä vanha asfaltti ja levittää heti perään uusi asfaltti. Kiveämiset ovat käsityötä ja laajemmilla alueilla se voi olla hidasta, jolloin sillä on vaikutuksia liikenteeseen ja sen sujuvuuteen.
Aleksanterinkadusta olen kirjoittanut paljon, onhan katu ja aihe on meille kaupunkilaisille tärkeä ja herättää aika ajoin runsasta keskustelua. Nostakin esille tässä yhteydessä tunteita herättävän aiheen eli pysäköinnin. Tai tarkemmin sanottuna väärinpysäköinnin.
Ehdotan, että Aleksanterinkadun (lyhytaikaisen) pysäköinnin voisi muuttaa ehdollisesta pysäköinnistä niin, että jatkossa pysäköinti on ehdollisesti kielletty. Pysäköinti on nyt merkitty pysäköintimerkein ja on sallittua tietyissä kohdin katua. Asiaa ei luultavasti ole tutkittu, mutta (keittiö)psykologisesti ajatellen autoilijan kynnys pysäköidä myös muualla kuin sallituille paikoille laskee, jos kadulla on sallittuja pysäköintipaikkoja merkittynä pysäköintimerkein. Jos taas pysäköinti olisi kielletty ja sallittu vain tietyin ehdoin, voisi se kenties hillitä väärin pysäköintiä? Arvailua?
Erityisesti kävelyalueille ja pyörätielle pysäköinti on ollut ongelmana Trion edustalla ts. Kauppakadun ja Vesijärvenkadun välillä kadun pohjoispuolella. Kadun päässä on pysähtymiskieltomerkki (pieni – joten edellä esittämäni teoria ei päde tässä?), mutta siitä huolimatta ajoradan ja pyörätien väliselle saarekkeelle pysäköidään. Joskus jopa pyörätielle. Pysäköidyt autoista nousevat ihmiset voivat aiheuttaa vaaratilanteita pyöräilijöille.
Olen asiasta lähettänyt palautetta kaupungille, mutta asiaa kuulemma on vain pysäköinninvalvojien kontolla. Saa nähdä paraneeko tilanne, kun Trion edustan remontti valmistuu.
