Kommentti Kinoksesta

Kesä-heinäkuu on vuoden hiljaisinta aikaa elokuvien ensi-iltojen suhteen. Lisäksi tänä vuonna pelattu jalkapallon MM-lopputurnaus omalta osaltaan varmasti vaikutti siihen, että elokuvateattereiden katsojamäärät eivät ainakaan nousseet (oma veikkaus…).
Sen sijaan kesä on festivaalien luvattua aikaa, ja näin keskikesällä on hyvä muistella kinoksia…

Lahtelainen elokuvafestivaali Kinos syntyi vuonna 2003 pienen innokkaan porukan ideoimana ja se toteutettiin Kymintiellä sijaitsevassa pubissa kevättalvella. Jo seuraavana vuonna tapahtuma siirtyi elokuvateatteri Kino Iirikseen. Kinos on aina ollut helposti lähestyttävä elokuvafestivaali, ohjelmistossa vuorottelevat ammattimaisten töiden kanssa myös kotikutoiset teokset. Kinos on aina antanut tilaa hyville ideoille, elokuvantekijöiden (ja festivaalintekijöiden) resursseista riippumatta.

Ajauduin festivaalityöryhmään mukaan muutama vuosi sitten. Roolini oli toimia yhtenä valintaraadin jäsenenä. Tarkoituksena oli katsoa tuntitolkulla lyhytelokuvia, joista lopulta muodostui festivaalin ohjelmiston runko. Yhtenä vuonna saimme oman ”markkinointityöryhmän” kanssa tehdä festivaalille mainosvideoita, tietenkin huumoripitoisia. En tiedä oliko videoilla positiivisia vaikutuksia festivaalin osallistujamääriin, mutta kertoi rennosta talkooilmapiiristä ja ehkä jonkinlaisesta lahtelaisesta mentaliteetista.

En ole pitänyt itseäni elokuvaharrastajana, toki jo pienenä poikana tuli 1980-luvulla käytyä veljeni kanssa Lahdessa Leffis(?)-elokuvakerhossa, jonka tarjonnasta jäi elävästi mieleen sellaiset elokuvat kuten Ronja Ryövärintytär (valm. v. 1984) ja The Peanut Butter Solution (valm. v. 1985).

Kotonakin tuli paljon katsottua vanhojen komediamestareiden elokuvia kuten Chaplin, Keaton (erityisesti Kenraali!), Marx-veljekset ja Laurel & Hardy. 1980-luvulla katsottiin – tietenkin salaa – toimintaelokuvia, suurena sankarina mm. Arnold Schwarzenegger. Vaikuttavimpina elokuvakokonaisuuksina koin Star Warsit, jonka perinteisen hyvä-paha -asetelman ympärille luodut omat galaktiset maailmat olivat ja ovat vieläkin kiehtovia.

Myöhemmin elokuvakiinnostus laajeni esim. dekkarikirjallisuuden (Agatha Christien mm. Poirot) avulla Hitchcockiin ja sitä kautta film-noiriin.

Tyytyminen ei ollut pelkästään elokuvien katsojan rooliin, vaan niitä tehtiin myös itse. Teimme kaveriporukassa sketsejä omaksi iloksi. Otaksun, että tuon saman vaiheen on käynyt usea ikäluokastani videokameroiden yleistyessä 80-90-luvuilla. Sama leikkisä linja on jatkunut aikuisiälläkin, mutta mukaan ovat tulleet lyhyet dokumentaariset teokset ja erilaiset tallenteet, lähinnä rautateistä.

Näistä elokuvallisista lähtökohdista ajauduin vuonna 2013, osittain olosuhteiden pakosta, festivaalin vetäjäksi. Tunnelmat olivat kaksijakoiset. Kinosta oli tehty menestyksekkäästi ja hyväksi havaitulla kaavalla jo useita vuosia. Oli helppo astua mukaan kun pohjalla oli vakaa festivaali, jonka hyväksi oli tehty valtavasti töitä. Ja juuri se seikka vaati ja vaatii jatkossakin töitä. Joka tapauksessa aika oli antoisaa, ja toivottavasti Lahdessa järjestetään elokuvafestivaali, Kinos, myös tulevaisuudessakin.

Osa artikkelista on julkaistu alunperin Hollolan Lahti -lehdessä 2/2014

Kesäinen kotiseutukatselmus

Kesäinen kotiseutukatselmus suoritettiin eräänä sunnuntaina, kelit olivat pitkän kylmän ja sateisen kauden jälkeen vihdoin hyvinkin lämpimät. Tarkoitus oli seuralaisen kanssa käydä naapurikunnan puolella kahdessa kohteessa, jotka löimme lukkoon vain hetkeä ennen lähtöä.

Ensimmäisenä kohteena oli kalliohalkeama Hollolan Pirunpesä. Ajoimme Messilän golfkentän paikoitusalueelle, josta suuntasimme jalkapatikalla kohti Pirunpesää. Tarkka sijainti ei ollut tiedossa, mutta muistellessani aiemmin näkemääni karttaa, olimme jotakuinkin lähettyvillä.
pirunpesä1

Hetken käveltyämme ja päiviteltyämme golfin peluuta, vastaan tullut kyltti ohjasti meidät tunnelmalliselle metsäpolulle. Nuotiopaikka ja pieni puuliiteri, jossa teksti ”Pirunpesä” viestivät, että olimme saapuneet perille. Kalliohalkeman eteen oli muodostunut pieni lampi, joka lienee suppa? Kiipesimme irtolohkareita pitkin ylemmäs. Paikalla oli muitakin, mies kameran kanssa sekä nainen kylpytakissa… hmmm..

Rotko on ollut matkailukohteena jo 1800-luvulla. Itselle vierailu Pirunpesässä oli ensimmäinen kerta. Kuvissahan paikka ei tietenkään pääse oikeuksiinsa;
paikassa on jotain ikiaikaista. Kerrassaan vaikuttava luontokokemus.

pirunpesä2
Kiipesimme vain niin pitkälle, kuin se niillä varusteilla, jotka sattuivat olemaan päällä, tuntui turvalliselta.
Kun poistuimme paikalta, lohkareelta toiselle liikkui alaston naishenkilö. Kuvaukset alkoivat…

Lisää Pirunpesästä Wikipediasta ja ESS:n nettisivuilla.

Pirunpesästä ja Messilästä matka jatkui Hollolan kirkolle päin. Kirkolta matkaa kuitenkin jatkoimme ilman välipysähdystä Uskilaan ja tarkemmin sanottuna Kiikunlähteelle.
Sekin löytyi suhteellisen vaivattomasti. Ennen lähteelle siirtymistä, seurasimme hetken tamman ja varsan liikehdintää aitauksessa.
kiikunlähde

Astelimme hiekkatietä pitkin lähteelle ja kiersimme sen rantaa. Vesi oli kirkasta, mikä yllätti ainakin minut, vaikka olihan paikka tosiaan lähde. Kaikkea sitä kaupunkilainen oppii. Lähde laski padon kautta Kiikunojaa pitkin Vesijärveen. Aiemmin vieressä sijainneet mylly ja saha saivat siitä käyttövoimansa, mutta sittemmin joen uomaa oli siirretty ja rakennuksetkin olivat jo parhaan käyttöikänsä ylittäneet.
Hetken uitettua jalkojamme kylmässä, kuohuvassa virtauksessa, palasimme paljain jaloin autolle hiekkatien tehdessä kävelyn varovaksi.

Paluumatkalla pysähdyimme Hollolan kunnantuvan idylliselle kioskille nauttimaan paikallisia mansikoita.

Hollolasta poistuessamme, totesimme että molemmilla on pieni nälkä, joten pieni hiukopala tekisi hyvää. Keksimme yhdistää iltapalan nauttimisen jo pitkään muhineeseen laavureissun. Katsoimme netistä sopivimman laavun, joka löytyi Ämmälän/Nikkilän maastosta, aivan ohitien lähettyvillä. Härkämäen laavu tuntui myös nimenä oivalliselta. Pienen harha-ajon jälkeen (tästä syytettäköön allekirjoittanutta) löysimme sopivan paikan, johon pystyimme jättämään kulkupelimme.
Jatkoimme jalan. Osa matkasta taitettiin vanhaa kapearaiteisen Niemi-Loviisa-rautatien ratapohjaa pitkin. Aiheella tunnelmointi jäi yksipuoliseksi, kun seuralainen oli kiinnostunut enemmän tien vieressä olevista metsämansikoista.

Härkämäen laavu sijaitsee aivan ulkoreitin vieressä, ja Lahden laavut ovat tarkoitettu kaikille luonnossa liikkujille, jotka noudattavat jokamiehenoikeuksia. Laavu on myös virallinen nuotiopaikka.
Härkämäen laavu on liikuntapalvelujen huoltama paikka, joten sieltä löytyi nuotiotarpeiksi valmiiksi pilkottuja puita sekä sytykkeinä (kuivia) mainoslehtisiä.
Tuli alulle hetkessä seuralaisen toimesta ja hiillosta odottelemaan.
härkämäki_nuotio
Sitä odotellessa, veistelin makkaratikut maastosta löytyneistä kepistä. Hetken nautittuamme makkaroista sekä kesäisestä Lahdesta, oli aika sammuttaa nuotio ja poistua paikalta.

Lahden seudulla on paljon mielenkiintoista nähtävää. Hollolan kunnan omilla nettisivuilla luontokohteista on turhankin vaatimattomasti tietoa, mutta esimerkiksi seudun ympäristöpalveluiden toimesta on laadittu kohteista selkeät esittelyt (pdf).

Lahden matkailuvalttina kiskot

Pikku-Jumbo lähdössä Mytäjäisten varikolta Heinolaan kesällä 2008. Kuva Sauli Hirvonen

Pikku-Jumbo lähdössä Mytäjäisten varikolta Heinolaan kesällä 2008. Kuva Sauli Hirvonen

Vuonna 1985 Lahti-Heinola -hyöryjunamatkat valittiin Suomen hauskimmaksi matkakohteeksi. 1980-luvulla Pikku-Jumbon (Tk3 1150) vetämä museojuna ajoi useana kesänä Lahdesta Heinolaan. Veturin keulassa olivat kaupunkien vaakunat sekä liehuvat Suomen liput.
Muistan itsekin matkustaneeni tällaisella 80-luvulla, tarkkaa vuotta en muista. Reissusta jäi hämärästi mieleen Vesijärven hiljainen asema sekä junassa järjestetty “Villin lännen” näytelmä, johon matkustajat (ainakin pienimmät) pystyivät osallitumaan.
Vielä vuonna 1989 teimme 4. luokan kanssa luokkaretken Heinolaan Pikku-Jumbon kyydillä. Tämä taisi olla viimeisiä kertoja, kun Jumbo ajoi Lahdesta Heinolaan.
Vielä tuolloin lähdöt Lahdesta tapahtuivat oikeasta paikasta eli Vesijärven asemalta. Sittemmin suojeltu rata purettiin vahingossa Jalkarannantieltä asemalle. Rata luvattiin VR:n toimesta palauttaa, jos se koettaisiin tarpeelliseksi. Ei toistaiseksi ole koettu, ja vuonna 2006 EU:n huippukokouksen alla rata purettiin välillä Jalkarannantie-Salpausselänkatu. Nykyään rata päättyy Salpausselän seisakkeelle, joka perustettiin vuoden 1938 hiihdon MM-kisoihin.
Radan palauttaminen Vesijärven asemalle saakka on edelleen paikallisten rautatieharrastajien asialistalla (Sibeliusrata Lahteen).

Sittemmin Lahden ja Heinolan kaupungeilla ei ole ollut intresseissä kehittää seudullista museojunaliikennettä, vaan vastuu siitä on siirtynyt kolmannelle sektorille, tässä tapauksessa Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry:lle. Yhteistyössä kahden (höyryveturi)liikennöitsijän – Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n ja Höyryveturimatkat1009 Oy:n – kanssa Topparoikka on onnistunut vakiinnuttamaan Lahteen jokakesäisen museojunaelämyksen.

Lahden sijanti on optimaalinen museojunille, myös ratojen teollinen arkikäyttö sekä rakenne tukevat mahdollisuuksia harjoittaa säännöllistä museojunaliikennettä.
Lahdesta lähtee rautatie jokaiseen ilmansuuntaan, joista Heinolaan (ja Mukkulaan) sekä Loviisaan johtavat teollisuuskäytössä olevat sähköistämättömät radat ovat museojunaliikenteellisesti ihanteellisia.

Heinolan 37 km pitkä rata valmistui vuonna 1932. Radan varrelle ei ole muodostunut suuria asukaskeskittymiä, mutta radalla oli aikoinaan useitakin asemia ja pysäkkejä. Henkilöjunaliikenne loppui vuonna 1968. Viime vuosina eri tahojen yhteistyön hedelmänä Ahtialan ja Vierumäen asemille on museojuna-ajojen yhteydessä järjestetty erilaista tapahtumaa.

Loviisaan eli etelään suuntautuva n. 80 km pitkä rata valmistui vuonna 1900. Se toteutettiin yksityisenä rautatienä raideleveyden ollessa 750 mm. Vuonna 1952 rata siirtyi Valtionrautateille, ja vuonna 1960 raideleveys muutettiin 1524 mm.
Lahdesta Loviisaan museojunia on kulkenut harvemmin kuin Heinolaan ja osaltaan tähän vaikuttanee radan pituus. Kokemukset kuitenkin kertovat että tälläkin rataosuudella on maakunnat ylittävää elämysmatkailupontentiaalia.

Lahden Rautatiepäivä järjestettiin Mytäjäisten varikolla vuosina 2006-2009. Kesäkuussa 2007 Topparoikka järjesti yhdessä Helsingistä Lahden kautta Heinolaan Höyryveturimatkat1009:n kanssa oikoradan läpi ensimmäisen höyryjunamatkan. Erityisesti Mäntsälässä höyryveturi Ukko-Pekka synnytti asemalle varsinaisen kansanjuhlan.
Näin museojunaliikenne elvytettiin Lahden seudulla.

Museojunaliikenteen kannalta Mytäjäisten varikon tilanne on myös kiinnostava. Varikko tyhjennettiin vuokralaisista vuonna 2010 ja alue on ollut siitä asti tyhjänä. Asemakaavaa alueelle ei ole toistaiseksi saatu. Alue on Senaatti-kiinteistöjen omistuksessa.
Useiden eri tahojen tulevaisuuden visioissa kulttuurihistoriallisesti arvokkaan alueen yhdeksi toiminnan pilariksi haluttaisiin museojunat.
Se kuinka realistisia tällaiset suunnitelmat ovat, aika näyttää. Joka tapauksessa, Lahdessa kulkevat taas museojunat.

Seuraavan kerran museojunat jyskyttävät Lahdessa elokuussa. Lisätietoa seudun museojuna-ajoista Lahden rautatieharrastajien nettisivuilta.

[päivitys 15.9.2014]
Kuvia 1980-luvun museojuna-ajoista löytyy mm. Vaunut.org-sivulta. Alla muuta esimerkkikuva vuodelta 1987, kuvaaja Jukka Martio:
Pikku-Jumbo saapuu Vesijärven asemalle
Veturi vaihtotöissä aseman edustalla
Juna Heinolaan satamaradan penkereellä

Lähteet:
www.topparoikka.net
www.vaunut.org
Wikipedia

Artikkeli on aiemmin julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 2/2014 [artikkeliin on tehty muutamia lisäyksiä]

Lahti-filmit talteen ja esille

Lahti-Seura ry:n aloitteesta käynnistettiin vuonna 2012 Päijät-Hämeen elokuvakeskus ry:n ja Lahden Videokuvaajat ry:n kanssa hanke, jonka tarkoituksena on kerätä lahtelaisten yksityishenkilöiden, yritysten, yhteisöjen ym. tahojen hallussa olevaa filmi-, video-, äänite- ja valokuvamateriaalia, jolla on paikallishistoriallista ja -kulttuurillista arvoa.

Hankkeelle luovutettu materiaali, kaitafilmit, vhs, diat, paperikuvat, äänitallenteet (haastattelut) yms., siirretään digimuotoon ja osasta materiaalista muokataan esityskelpoisia dokumentteja, joiden avulla valotetaan Lahden seudun kulttuurin, arkkitehtuurin, teollisuuden sekä talouden kehitystä vuosikymmenien ajalta tähän päivään saakka. Mukaan kelpaavat myös fiktiot, musiikkivideot ja taide-elokuvat, jos niissä ilmenee Lahti, lahtelaisuus tai Päijät-Häme jollain tavalla.

Projektin esittelyfilmi nähtävillä Youtubessa, se on koostettu Kai R. Lehtosen ja Erkki Halmeen vuosina 1958-59 tekemästä lyhytfilmistä Masto.

Kai R. Lehtosen ja Erkki Halmeen vuosina 1958-59 tekemä lyhytfilmi Masto Masto nähtävillä YouTubessa

Kuvakaappaus lyhytfilmistä Masto.

Arkistoon ja esitettäväksi

Hankkeen tarkoituksena on luoda Päijät-Hämeeseen jatkuva audiovisuaalisen perinnemateriaalin tuotantojärjestelmä ja digitaalinen tallennus- ja arkistointijärjestelmä. Dokumentit olisivat saatavilla asukkaiden, järjestöjen ja tutkijoiden käyttöön internetissä, jolloin materiaalia voidaan hyödyntää mm. paikallishistoriatutkimuksessa. Hankkeen ansiosta pelastetaan vanhaa, kenties jo unohtunutta filmimateriaalia aineistoa jälkipolville, kansalaisten ja tutkijoiden käyttöön.
Valmista esitysmateriaalia esitetään säännöllisesti myös erilaisten maakunnallisten teemapäivien ja -tapahtumien yhteydessä elokuvateatterissa, kulttuuri- ja kotiseututilaisuuksissa.

Digitointi tarpeen

Alkuun hankkeesta on tiedotettu lähinnä yhdistysten omien nettisivujen kautta sekä projektissa olevien henkilöiden omien kontaktien kautta. Hankkeeseen on kuitenkin luovutettu runsaasti filmimateriaalia.
Lahden Videokuvaajien Aatos Suomilammi on tehnyt saadusta materiaalista kaksi dvd-julkaisua ja osa dvd:llä olevasta materiaalista on esitetty Lahti-filmi -iltamissa, josta tuonnempana.
Päijät-Hämeessä tiedetään olevan paljon filmimateriaalia, eri yhteisöjen arkistoissa sekä mahdollisesti myös yksityishenkilöiden hallussa.  Tällainen “pölyttyvä” materiaali olisi tarpeellista siirtää pikaisesti digimuotoon, ja turvata sen säilyminen tulevaisuudessakin.

Projektille avataan kesän lopullaoma nettisivusto, jonka yhteyteen tulee kuva- ja videogalleria. Lisäksi sivulla annetaan seikkaperäisempää tietoa projektista, sen etenemisestä sekä tulevista Lahti-filmi -iltamista.
Tällä hetkellä projektin internetsivut ovat Lahti-Seuran sivujen yhteydessä.

Hankkeelle avustusta

Kuten edellä mainittiin, hanketta on viety toistaiseksi eteenpäin kaikessa hiljaisuudessa rajallisten resurssien puitteissa.
Tilanteeseen saatiin huima parannus kun 3.4.2014 Päijät-Hämeen rahasto myönsi Suomen Kulttuurirahaston 75-vuotisjuhlavuoden apurahana 20 000 euroa paikallishistoriallisen perinne-elokuva- ja dokumenttiprojektin toteuttamiseen.
Videokuvaajien ja PHEK:n edustajat vastaanottivat apurahan vuosijuhlassa Lahden Sibeliustalolla 3.5.2014.

Avustuksen ansiosta saatua ja saatavilla olevaa materiaalia päästään kuluvana ja tulevina vuosina siir-tämään digimuotoon ja saattamaan arkistointi- ja esityskuntoon.

Lahti-filmi -iltamat Kino Iiriksessä

Perinnefilmiprojektin sivutuotteena syntyi  Lahti-Seuran ja Elokuvakeskuksen käynnistämät Lahti-filmi -iltamat elokuvateatteri Kino Iirikseen. Iltamien tarkoitus on näyttää lahtelaisia ja lahtelaisten tekemiä filmejä, dokumentteja ja tallenteita. Osiin näytettävistä filmeistä on saatu esitysoikeus vain Lahti-filmi -näytöksiin, osa on koostettu kotiseutufilmihankkeeseen saadusta materiaalista. Näytökset valottavat paikallishistoriaa eri vuosikymmeniltä koottujen lyhytfilmien avulla sekä dokumenteissä esiintyvien henkilöiden ja tapahtumien kautta. Jokaisen näytöksen ohjelmisto pyritään muodostamaan mahdollisimman laajaksi ja monipuoliseksi.

Ensimmäinen näytös järjestettiin tiistaina 2.4.2013, ja se oli osana Kinos-elokuvafestivaalia. Ohjelmiston pääpaino oli vanhoissa lahtelaisissa esittelyfilmeissä.

Toinen näytös järjestettiin maanantaina 28.10. Tällä kertaa näytös koostui monipuolisesti erityyppisistä lyhytelokuvista, dokumenteista ja puolifiktiivisistä esittelyvideoista.
Näytöksen alusti historian harrastaja Unto Rönkkönen, joka on ollut tekemässä ja julkaisemassa mm. Lahden historiakalentereita.

Kolmas iltama järjestettiin niin ikään Kinos-elokuvafestivaalin yhteydessä, keskiviikkona 2.4.2014. Näytös sisälsi neljä lyhytfilmiä ja kokonaisuudessaan se kesti noin tunnin. Väkeä saapui paikalle runsaasti, niin että saliin tarvittiin lisäpenkkejä, jotta kaikki halukkaat pääsivät istumaan. Katsojia oli lopulta yli 120 henkeä.

Illan aloitti “Sulo ja Valentin”, joka on Riitta Jalosen tekemä dokumentti vuodelta 2013 lahtelaisen sotaveteraanin Sulo Antikaisen paluusta Karjalaan entiseen kotitaloonsa.
Tarina kertoo ystävyydestä yli rajojen.
“Kaitafilmejä Lahdesta 1960-luvulta” on kooste Jukka Ingelinin värifilmeistä 1960-luvulta. Sen on tehnyt Aatos Suomilammi Ossi Salmisen kuvaamasta materiaalista. Näytöksessä esitettiin lyhennetty versio, se on kokonaisuudessaan nähtävillä Suomilammin tekemällä dvd-julkaisulla.

Kolmas lyhytfilmi oli “Filmiseppo esittää: Lahtelaisia rakentajia” vuodelta 1960. Mustavalkoisella filmillä esitellään Lahden kaupungin rakentamista.

Viimeisenä esitetty “PR esittää: Katoavaa kaupunkia” on huikaiseva aikamatka 1950-luvun lopun Lahteen värifilmin avulla. Pentti Ruohoniemi kuvasi eri puolilla Lahtea vuonna 1958. Vaikka teoksessa ei ollut ääntä, kertoivat kuvat tarkasti senaikaisesta Lahdesta.

Kahdessa ensimmäisessä Lahti-filmi -iltamassa oli runsaasti Lahti-filmeistä kiinnostuneita katsojia, ja kolmannessa näytöksessä sali oli ääriään myöten täynnä: Tällaiselle kulttuuritapahtumalle on Lahdessa selvästi kysyntää.

Iltamat jatkunevat syksyllä 2014 ja luvassa on muutakin ohjelmaa liittyen projektiin sekä 25-vuotiaan Elokuvakeskuksen toimintaan.

Artikkeli on julkaistu alunperin Hollolan Lahti -lehdessä 2/2014
[päivitetty 27.6.2014]

Lahti uudistuu – osa 2

Artikkelissä tuon esille muutamia kaupunkikuvallisia huomioita.

Keskieurooppalaista rakennuskerrostumaa, hetken

Kuten tiedämme, viime vuosina ja tulevinakin vuosina keskustassa käy suuri mylläkkä. Uutta rakennusta on noussut tiivistämään kantakaupunkia, ja lisää rakennetaan. Etenkin korjausrakentaminen on silmiinpistävää, puhumattakaan niistä lukuisista kohteista, joissa uusitaan talotekniikkaa, ainoana merkkinä pihalla oleva jätelava. Osa kaupunkimme rakennuskannasta on siinä iässä, että 1960-70 rakennettujen talojen tekniikka alkaa vanhentua.
 Lahden kaupungin suurimmista uudisrakennuskohteista kertoo Lahti uudistuu -sivu, kaikki ajankohtaiset kaavoituskohteet löytyvät kaupungin nettisivuilta.

Kirkkokatu 19:sta on vuosina 2013-14 rakennettu uutta asuinrakennusta. Se rakennetaan rinnetontille, kiinni Vesijärvenkadun ja Kirkkokadun kulmassa olevan naapuritalon kylkeen.
 Uudisrakennus on rapattua tiiltä, vallitsevan trendin mukaisesti keltaista, hieman erisävyinen kuin naapuritalo. En tiedä, onko tämänkin rakennuksen värityksen taustalla se, että Lahtea usein moititaan harmaaksi. Monet uudet ja vanhatkin talot ovat saaneet keltaisen ulkoasun. Kun tämä toistuu liiaksi, ei kaupunki näyttäydy värikkäänä, vaan yksitoikkoiselta.

Kirkkokatu 19 toukokuussa 2014. Kuva Sauli Hirvonen

Keskeneräinen Kirkkokatu 19 toukokuussa 2014. Kuva Sauli Hirvonen

Rinnetontista johtuen, rakennettu talo koostuu ikään kuin kahdesta osasta, kuusi- ja seitsemänkerroksisista. Talon pintarappaus suoritettiin kahdessa eri vaiheessa rakennusteknisistä syistä – ensin rapattiin korkeampi osa – ja hetken näyttikin että paikalla oli kaksi erillistä taloa. Vanhan kulmatalon sekä uuden talon länsipuolisen rapatun osan väliin jäänyt tiilipinta rikkoi hyvin liiallista keltaista, ja samalla sointui hyvin harmaan Kirkkokatu 17:n kanssa. Tiili toi ”kahden” keltaisen talon harmoniaan mielenkiintoisen särön, tuoden kaupunkikuvallista rikkautta (vaikkakin ratkaisu oli keinotekoinen).
Vesijärvenkadulta katsottuna kaikki ”neljä” rakennusta sointuivat miljööseen hyvin. Taaimmainen elementtirakennuskin näytti olevan linjassa, vaikka se sijaitsee korttelin sisällä betonikannen päällä.

Ratkaisu oli valitettavasti väliaikainen, rakennuksen kadun puoleinen julkisivu
sai kauttaaltaan keltaiseksi rapatun pinnan.

[Päiv. 15.10.2016]
Ymmärsin vasta tammikuussa 2016, että talo on tosiaan maalattu kahdella eri keltaisen sävyllä, joten ilmeisesti tässä on haettu juuri em. ”kerroksellisuutta”.
Olen liian usein lähtenyt tekemään johtopäätöksiä keskeneräisistä töistä (vrt. Alatori),
joten tästä toivottavasti viisastuneena, jatkossa odotan kohteen valmistuvan, ennen kuin annan ”asiantuntevia” kommentteja.

Ankkuri tiivistyy

Ankkuriin on suunnitteilla uusia rakennuksia, joista tietenkin päällimmäisenä on ollut Lahti Suites -huoneistohotelli Sibeliustaloa vastapäätä.

Laiturikatu 2:een, Ankkurinkadun varteen on nousemassa uusi opiskelija-asuintalo. Paikalla sijaitsi aikoinaan vanha hiomorakennus, joka sittemmin purettiin, koska todettiin, että sen muuntaminen asuinkäyttöön tms., tulisi liian kalliiksi.
Samalla kaavamuutoksella rakennettaisiin viereiseen toimistorakennukseen lasiset ulokeparvekkeet järven puoleiselle seinälle.

Vuonna 1970 valmistunut Rauma-Repolan konttori, taustalta punatiilinen entinen margariinitehdas. Kuva Sauli Hirvonen

Vuonna 1970 valmistunut Rauma-Repolan konttori, taustalta punatiilinen entinen margariinitehdas. Kuva Sauli Hirvonen

Ankkurin alueella on toki muitakin asuinrakennussuunnitelmia. Vesijärvenkatu 74:ssä olevan vuonna 1970 valmistuneen Rauma-Repolan konttorin tilalle on suunniteltu kolmea punatiilistä asuinrakennusta.
Museovirasto on antanut 5.5.2014 lausunnon, jonka mukaan entinen konttorirakennus sisältyy maakuntakaavan arvoluetteloon ja status perustuu sen teollisuus- ja liikennehistoriaan. Samalla museo esittää ottamaan paremmin huomioon viereisen vanhan margariinitehtaan, esittämällä uudisrakennuksille vähemmän korkeutta. Samaa toteaa lausunnossaan myös Asunto Oy Lahden Satamanlyhty. Aiheellinen huomio.
[päiv. 24.1.2016] Rakennuksen purkaminen aloitettiin joulukuussa 2015 ja saatiin päätöksen alkuvuodesta.

Oma havainto Lahdesta on, että uudet rakennukset suunnitellaan ja rakennetaan poikkeuksetta vieressä olevia vanhoja rakennuksia korkeammiksi, oli lähtökohta mikä tahansa. Onko kerroskorkeuden nousun syyt taloudelliset vai toteutetaanko uudishankkeissa arkkitehdin tai suunnittelijan henkilökohtaisia, kunnianhimoisia tavoitteita?

Esimerkkinä Niemenkadulle nousseet kolme asuintaloa (nykyään Lanssikadulla), jotka ovat huomattavasti massiivisempia kuin rinteessä oleva vanha kivirakennus. Kaupunkikuvallisesti vanhat rakennukset (mukaan lukien Niemenkadun vanhan paloasema) kuitenkin dominoivat monotonisessa ja itseään toistavassa Ankkurilahdessa. Ne ovat muistuttamassa toisenlaisesta ajasta, nousten esiin yhä uudelleen. Satama-alueelta ovat häviämässä ne vähäiset merkit entisestä tehdas- ja rautatieympäristöstä. Ankkurin ja (Ruori)niemen teollisuushistoriasta kirjoittaa Raimo Airamo Lahden Ankkuri -kirjassaan.