Artikkeli oli tarkoitus julkaista tulevassa lehdessä nro 1, mutta sen ilmestymisen siirtymisen takia, juttu julkaistaan nettilehdessä. Toim. huom.

Helmikuun lopulla ravintola Torvessa pidetty hardcore- ja punkmusiikin kansanjuhla Rooster Fest veti jälleen Loviisan kadun kulttuurikehdon täyteen juhlijoita. Kaksipäiviä festareita ovat vuodesta 2001 asti luotsaneet Antit Sirvo ja Vedenpää, ja tänä vuonna vetovastuu säilyi siis samoilla miehillä. Tänä vuonna festareita rytmittivät muun muassa lahtelaispainotteiset orkesterit kuin St.Hood, End Begins, Sa-Int sekä helmikuussa ensilevynsä julkaissut Out Of Breath. Ulkomaan edustuksesta vastasi englantilainen Special Move. Kolmas mies, joka myös muistaa olleensa joka vuosi paikan päällä, on Torven oma hovimestari Jarttu Mustonen.

-En tiedä tietääkö kukaan varmasti monesko Rooster Fest tämä on, itse veikkaan että kahdeksas, sanoo Torven ovea hymyillen vartioiva Mustonen, ja veikkaa oikein.
Jartun hyväntuulisuuteen löytyy myös syy. Mieheltä ei Rooster Festin tiimoilta löydy mitään pahaa sanottavaa, vaan kehuja saavat fiksujen juhlijoiden lisäksi myös bändit.
-Kyllä Rooster Festin aikana on mukava olla töissä, ja ylipäänsä hardcore- ja punkkeikoilla. Porukka on niin rehellistä ja hyväkäytöksistä, että ongelmia harvoin tulee. Silloinkin jos joku on hieman heikommassa kunnossa, niin porukka itse yleensä hoitaa sellaiset muualle. Tässä jengissä näkyy se sellainen yhteisöllisyys, Mustonen kehuu.
Tänä vuonna festareita rytmittivät muun muassa sellaiset orkesterit kuin St.Hood, End Begins, Worth The Pain ja englantilainen Special Move. Ja jos Mustonen antaa suuren plussan hc-väen käytöselle, ei musiikkikaan kylmäksi jätä.
-Ylipäänsä tykkään vähän tuotetusta musasta, ja näissä tapahtumissa on vielä niin laaja musiikillinen tarjonta.
Siis rehellinen porukka ja rehellinen musa on se mikä Mustoselle kolahtaa?
-Jokainen Rooster Fest on omanlaisensa, kaiken tasoista ja erilaista antia mahtuu mukaan. Tänä vuonna odotan St.Hoodin keikkaa, mutta myös esimerkiksi Down My Throat on jäänyt mieleen. Kotona ei sitten kyllä jaksa kuunnella oikeastaan muuta kuin jazzia ja bluesia. Ja sitä genreä kuuntelen putkiradiolla, Mustonen kehaisee.

Kovaa kotimaista
-Joo, kyllä vuonna 2001 järjestettiin Roosterit ensimmäisen kerran, varmistaa tapahtuman puuhamiehistä toinen, Antti Sirvo.
Festareiden tavoite on ollut joka vuosi koota esiintyjäkaarti hieman eri painatuksilla, mutta kuitenkin niin, että pääpaino pysyy hardcoressa, punkissa ja heavyssa. Spesiaalit kuuluvat myös juhlan luonteeseen, ja tänä vuonna siitä vastasi nimensä mukaan brittiläinen hc-pumppu Special Move. Festareiden suosion ainekset löytyvät Sirvonkin mukaan suoraan sieltä itsestään, eli aktiivisesta väestä.
-Skene voi hyvin, se kerää porukkaa paikalle ympäri Suomen. Jengi tulee nimenomaan juhlimaan, eikä tappelemaan. Aika moni porukasta on vielä streittimeiningillä mukana, joten seassa näkyy paljon selväpäisiäkin.
Erityiskehut menevät Sirvolta kotimaisille bändeille.
-Suomalaisten hardcore- ja punkbändien taso on rehellisesti sanottuna niin korkealla, ettei sinne ulkomainen tarjonta helpolla yllä. Uusia ja hyviä bändejä tulee jatkuvasti, mutta se vähän harmittaa, ettei tännekään pääse alle 18-vuotiaat, vaikka sieltä ikäluokasta löytyy paljon diggareita.

Pitkältä keikkatelakalta palannut End Begins riuhtaisi festarikansasta viimeiset mehut toisena festaripäivänä. Bändistä ei ole kuulunut vuoteen juuri mitään, mutta nyt kuului.
-Vuosi sitten oltiin viimeksi keikalla, ja meinattiin vissiin lopettaakin välillä tai lähinnä oltiin sellaisessa selvitystilassa, kun bändiläiset muuttivat eri kaupunkeihin ja niin edespäin. Tänä vuonna on kuitenkin vielä aikeissa julkaista levy, paljon on uusia biisejä tehty, kertoo laulaja Valli.
Sen enempää ensimmäisen festari-illan jatkoja puimatta, oli lauantain festiskansa väsynyttä, joskin hilpeää porukkaa. Jotakin juuri tuota yhteisöllisyyden tunnetta tukevaa oli eittämättä tapahtunut perjantain ja lauantain välisenä yönä, mutta siitä saavat kertoa asianosaiset. Valli?
-Niin siis oli ihan v*tun nastaa soittaa, vaikka oksennus olikin lähellä koko ajan. Mutta vielä siistimpää oli ensimmäisen yön majoituspaikka ja siellä törmätyt tutut naamat, Valli nauraa.
Loput tarinasta saatte arvata itse.

St. Hood (Lahti-Kuusankoski-Helsinki)

Kuvat Nea Ilmevalta

Jännä on huomata miten toisistaan näennäisesti erilliset asiat kulkivat samaan suuntaan nopeassa ajassa, ja kohtasivat leikkauspisteessä, joka voidaan nimetä swingiksi. Vielä kuukausi sitten en tiennyt swingistä mitään, enkä tosin vieläkään, mutta nyt olen siihen jo tehnyt tuttavuutta. Mielikuva swingistä on ollut vanhojen mustavalkoisten elokuvien varassa. Mielikuvissa paikkana toimii yökerho, jossa esiintyy vahva, mutta samalla sensuelli nainen pitkässä punaisessa puvussaan. Yhdessä pöydässä istuu tyylikkäine hattuineen ja pukuineen kovaksi keitetty gansterilauma iskemään näppinsä satamaan tulevaan viinalastiin. Pihalle pysäköidystä Chrysler Airstream:n takapenkillä on laatikollinen dynamiittia ja etupenkillä konepistoolit.

Itse musiikkiin tutustuin muutaman mutkan kautta. Lyhyesti se meni näin: Ensin oli metallibändi naisvokalistilla, josta päästiin bändiin joka yhdistelee musiikissaan
metallia ja swingiä(!). Sittenkin oli jo vuorossa wikipedia ja sieltä swing: linkeistä Lahti Big Band. LBB:n etusivulla kerrottiin että bändi ”on erikoistunut amerikkalaisen 1930-40 -lukujen suurten orkesterien soittamaan tanssimusiikkiin, jota esittävät alkuperäistä tyyliä kunnioittaen.” Nappiin! Yritin löytää jotain ääninäytettä, miltä se oikea swing sitten kuulostais LBB:n esittämänä, mutta sen suhteen jäin nuolemaan näppejäni. Tästä en masentunut, ainakaan hirveästi, kun en heti päässytkään nauttimaan swing-musiikista. Jouduin siis hetken odottamaan että pääsisin bändin antiin tutustumaan. En kauaa, sillä keikkakalenterin mukaan seuraava keikka oli jo ovella: Lahti Big Band esiintyisi Lahden Jazztorilla, kauppatorilla ja vieläpä ilmaiskonsertissa.

Konsertti pidettiin sunnuntaina 17.8. ja samassa rytäkässä esiintyi Lahti Big Bandin lisäksi myös Varusmiessoittokunta, joka esiintyi mitä ilmeisemmin ns. viihdekokoonpanossa. Ainakin soittolista sisälsi perusvarmoja hittikappaleita, mainittakoon myös sellainen erikoisuus kuin Hurriganisen ”Get On” -kappale swingversiona. Aivan loppuun ei esitystä viehättävän seuralaisen kanssa katsottu, vaan kävimme kaupungilla vetämässä henkeä ennen H-hetkeä.

Kun palailemme sunnuntaiselta kaupunkikierrokselta, kuului jo torin teltasta sointuja.
Astelimme sisään telttaan ja lavalla irroitteli orkesteri vauhdikkaan musiikin – jonka tunnistin swingiksi(!) – tahdissa. Ganstereita ei näkynyt, viinalastikin oli taidettu juoda jo edellisenä iltana, ilman kieltolain tuomaan lisäjännitystä. Joka tapauksessa lavalla näytti oleva näyttäviä naisia ja sliipattuja herrasmiehiä. Lauluosastolla koostui kolmesta naislaulajasta, kahdesta neidistä ja rouvashenkilöstä sekä tyylikkäästä herrasta. Solistit Elina Pakkanen, Laura Peltoniemi, Kati Solehmainen (liittyi hiljattain) ja Tarmo Valmela, laulamisen ohella juttelivat yleisölle mukavia. Laulusolisten välispiikit ja keskinäinen huulen heitto oli vapautunutta, ehkäpä spontaania tai ennaltaan kirjoitettu, mutta ei suinkaan väkinäistä.

Kolmesta tasavahvasta naislaulajasta jäi mieleen punapukuinen rouvashenkilö, lieneekö esityksessä tittelin tuomaa itsevarmuutta. Keväällä orkesteriin liittyneen Valmelan laulu ei päässyt sille tasolla mihin olisi odottanut. Nopeammassa kappaleessa laulu kuulosti katkonaiselta ja irraltaan muusta kappeleesta. Särö muuten sympaattisen ja huolitellun olemuksessa ja esiintymisessä. Toivotaan että harjoittelun myötä hän hioutuu saumattomasti orkesteriin. Muutaman kerran orkesteri antoi taustatukea laulun muodossa. Vaikka puhallinsoittajien osaaminen on muualla kuin laulamisessa, taustat olivat piristävä säväys, vaikka esiinty- minen oli hieman jäyheää. Itse Martti Peippo, orkesterin johtaja, sen sijaan irroitteli vapautuneesti koko konsertin ajan ja näytti hoitavan tonttinsa; johtamisen ja soittamisen rutiinilla, muttei tylsästi.

Oman mausteen esitykseen toi muutamat tanssiparit ”parketilla”. Erityisesti lavan edessä esiintynyt helsinkäläispari taisi pestä lahtelaiset ammattimaisella otteellaan. Pisteet kuitenkin kaikille tanssijoille rohkeudesta ottaa musiikin tuoma haaste vastaan. Swingin tanssityylistä käytetään nimeä Lindy hop.

Orkesterin esittämät kappaleet olivat ikivihreitä klassikoita, joista tunnistin ainakin Ihmemaa Oz:n tunnusmusiikki ”Over the rainbow”. Osa kappaleista olivat säveleltään tuttuja, mutta musiikin tietämys ei ole sitä luokkaa että uskaltaisin näin jälkeen päin arvailemaan mitä itse asiassa kuultiin. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen kokemus swingistä oli erittäin mieluisa, eikä kliseinen mielikuva swingin ympärillä ainakaan murentunut. On asioita johon vielä turvautua, muuttuvassa maailmassa. Ajan kulumistakaan ei huomannut, oli Lahti Big Bandin esiintyminen sen verran naulitsevaa. Lupasin itselleni mennä kerran jos toisenkin Lahti Big Bandin konserttiin.