Kotiseututyön alku Suomessa

Varsinaisen kotiseutututkimuksen ja kotiseututyön on katsottu alkaneen silloin, kun lohjalaissyntyinen tohtori Robert Boldt v. 1894 perusti ”Lohjan kotiseutututkimuksen Ystävät” -nimisen seuran. Tähän perustuen vietti maamma kotiseutuväki Suomen kotiseututyön 100-vuotisjuhlia v. 1994 Lohjalla pidettyjen kotiseutupäivien yhteydessä.
Kotiseututyön painopiste oli ensimmäisinä vuosikymmeninä painottunut selvästi kotiseuduntutkimukseen, mikä on säilyttänyt edelleen tärkeän asemansa. Tutkimustyön avulla pyritään selvittämään paikallisen perinteen elintapojen ja kulttuurin, henkiset ja aineelliset erityispiirteet sekä kotiseudun luonnonmaiseman ja rakennetun maiseman omaleimaisuus.
Kuitenkin vasta sotien jälkeen tietoa pyrittiin käyttää hyväksi, kun kotiseututyön erääksi tärkeäksi tavoitteksi tuli vaikuttaminen oman kotiseudun ja paikkakunnan nykyoloihin ja tulevaisuuteen. On vaadittu, että paikalliset erityispiirteet on otettava huomioon suunniteltaessa ja ja toteutettaessa asukkaiden henkiseen ja aineelliseen elinympäristöön kohdistuvia muutoksia.
Kotiseutuliike toimi Suomessa kauan, paljolti kaupunkeihin ja muihin asutuskeskuksiin muuttaneiden maalaisten synnyinseutukaipuun varassa. Vasta sotien
jälkeen tajuttiin että kaupunki on myös kotiseutu.

Kotiseututyö Lahdessa

Ennen Lahti-Seuraa paikkakunnalla  oli useita yhdistyksiä joiden toimintaan kuuluivat myös kotiseutuasiat. Tärkein oli v. 1884 Raittiusyhdistys Säde I, jonka puheenjohtaja Willehad Vuorinen oli uuttera ja tunnettu kotiseuduntutkija. Yhdistyksen toinenkin puheenjohtaja Eero Salo oli aktiivisia kotiseututoimijoita. Myöhemmin hän toimi Möysän Nuorisoseuran kotiseutuasioiden hoitajana ja perusti nuorisoseurataloon kunnallistakin arvostusta saaneen kotiseutumuseon. Lahden Kansanopiston yhteyteen perustetun Lahden Nuorisoseuran toimintaan kuului kotiseutuhistorian harrastus.

Lahti-seura perustetaan

Kotiseutuseurojen perustaminsen aalto saavutti 1940-luvun puolivälissä myös Lahden seudun. Vuonna 1945 perustettiin Hollolan Kotiseutuyhdistys ja seuraavana vuonna Lahti-Seura sekä Orimattila-Seura.
Lahti-Seuran perustamisvaiheista on saatavissa varsin niukasti kirjallista tietoa, esim. perustavasta kokouksesta ei ole säilynyt pöytäkirjaa. Etelä-Suomen Sanomien 26.2.1946 ilmestyneessä numerossa oli uutinen, joka oli otsikoitu: ”Lahti-Seura päätetty perustaa.” Uutisessa kerrottiin, että ”asianharrasrajien toimesta oli sunnuntaiksi (24.2.) kutsuttu Lahden kaupunkilaisia Käsityö- ja Tehdasyhdistystksen huoneistoon Rautatienk. 26:ssa keskustelemaan Lahti-Seuran mahdollisesta perustamisesta. Kutsua oli noudatettu runsaslukuisasti.
Mauno Vuorinen valittiin puheenjohtajaksi, joka oli tehnyt vielä lähemmin selkoa kysymyksessä olevan seuran tarkoituksesta ja tehtävistä historiallisen ja kotiseutuperinteiden vaalijana. Seuran nimeksi hyväksyttiin Lahti-seura, samalla käsiteltiin alustavasti mallisääntöjä. Seuraan pääsemisen ehdoksi hyväksyttiin että asianomaisen asuneen Lahdessa vähintään 10 vuotta. Johtokunnalla oli myös oikeus tehdä poikkeuksiakin, jos tähän olivat painavat syyt. Seuran perustamiskokousta valittiin 5-jäseninen toimikunta ja sille annettiin tehtäväksi laatia seuralle säännöt.
Tilaisuudessa ilmottautui 35 perustajajäsentä, joista naisia 10 ja miehiä 25. Suurin osa kuului kaupungin sivistyneistöön: johtajia, tuomareita, opettajia, poliiseja ja toimittajia, mutta ei ainuttakaan teollisuuslaitoksen johtajaa tai toimihenkilöä (tämä osittain saattoi johtua siitä, että kolme vuotta aikaisemmin oli perustettu Lahden Teollisuusseura). Myöhemmin saman vuoden aikana seuraan liittyi teollisuuslaitosen ja rakennusliikkeiden johtajia, samoinm pappeja, lääkäreitä, upseereja ja käsityöläisiä.

Perustavassa kokouksessa  12.3.1946 seuraan liittyi 21 henkilöä. Tällä päivämäärällä pidetty kokous on varsinainen perustamiskokous vaikka sitä kutsussa nimitettiin vain kokoukseksi. Siinä kuitenkin oli tarkoitus päättää seurojen perustamiskokouksissa normaalisti käsiteltäviä asioita, on sitä pidettävä Lahti-seuran ”oikeana” perustamiskokouksena.

Artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 1/2011.

Artikkeli referoitu kirjasta ”50-vuotias Lahti-seura – Puoli vuosisataa työtä Lahden parhaaksi”
Julkaisijana:
Lahti-seura ry
Lahden Kaupunginmuseo
Piirteitä Lahden historiaan XIX 1996

Suomessa heraldiikka omaksui jo 1900-luvun tyylipuhtaan linjan ja vaakunaoppineiden keskuudessa Suomen nykyheraldiikkaa onkin pidetty yhtenä maailman parhaimpina. Suomessa heraldiikka koki äkillisen nousun, kun kunnille asetettiin mahdollisuus hankkia oma vaakuna. Suomessa ainoastaan kaupungeilla oli oikeus käyttää kunnanvaakunaa ennen vuonna 1949 annettua lakia. Tasavallan Presidentin allekirjoittaman asutuksen turvin, jotkin kauppalat olivat onnistuneet vahvistamaan sellaisen itselleen jo aiemmin. Vuoden 1949 lain myötä myös maalaiskunnat saivat oikeuden vaakunan käyttöön. Kaupungeilla oli tapana vahvistaa oma vaakuna joko perustamisen yhteydessä tai välittömästi sen jälkeen; useasti vaakuna määriteltiin itse perustamiskirjassa.

Lahdesta tuli itsenäinen kaupunki vuonna 1905, kaupunginoikeudet vahvisti keisari Nikolai II 1. marraskuuta. Jo vuotta aiemmin yliarkkitehti Jac. Ahrenberg oli laatinut merenneito-aiheisen vaakunaluonnoksen ehdotukseksi Lahden vaakunaksi. Hän lähetti luonnoksen kauppalanvaltuuston käsiteltäväksi, johon ei kuitenkaan oltu tyytyväisiä.

Vuonna 1908 vaakunakysymys annettiin erityisen toimikunnan hoidettavaksi, jolloin julistettiin yleinen vaakunapiirustuskilpailu. Vilkkaasti osanotosta huolimatta tulos osoittautui epätyydyttäväksi, yhtään luonnosta ei hyväksytty. Vihdoin Werner von Hausen piirsi erään ehdotuksen pohjalla vaakunan jossa oli mustanharmaassa yläosassa siivekäs kultapyörä rautatien vertauskuvana ja punaisessa alaosassa kolme kullanväristä tehtaanpiippua, kultainen, veronanvihreällä kedolla oleva mehiläispesä ja järvenlahti hopeisine aaltoineen. Mehiläisten ja mehiläispesän tuli kuvata ”ankaraa yhteiskunnallista järjestystä, ahkeruutta ja velvollisuuden täyttämistä”. Vaakuna oli työn, uutteruuden, liikenteen ja teollisuuden vaakuna.

Muinaistieteellinen toimikunta ei puoltanut heraldisesti virheellistä, joten siviiliasiain toimituskunta kehoitti yliarkkitehti Jac. Ahrenbergia laatimaan uuden. Ahrenbergin v. 1912 valmistunut romanttinen ehdotus oli täysin eri tyyppinen. Siinä oli sinihopeisessa vaakunakilvessä merenneito, joka oli löytänyt merestä kultakruunun ja riemuiten kohottanut sen oikealla kädellään ylös. Lahtelaiset eivät nytkään olleet tyytyväisiä, sillä ehdotus, jossa ei ollut mitään olennaista lahtelaista symbolia, oli ”liian keskiaikainen symbolisoimaan Suomen nuorinta kaupunkia”.
Merenneitoaiheinen ehdotus ei miellyttänyt Werner von Hauseniakaan, kun hänen mielipidettään siitä kysyttiin.

Kaupunginvaltuusto antoi von Hausenille tehtäväksi laatia uusi ehdotus. Sitä hän kuvasi muun muassa seuraavasti: ”Leimuava Pyörä – valon, lämmön ja liikkeen vertauskuvana.” Uusi luonnos miellytti kaupunginvaltuustoa, myös Muinaistieteellinen toimikunta antoi luonnoksesta myönteisen lausunnon. Senaatti esitteli asian keisarille heinäkuussa 1912. Esittelyn mukaan vaakunassa on ”kruunulla varustettu hopeakilpi, jossa musta seitsenpyöräinen pyörä; pyörän vanteesta lähtee joka puolaparin kohdalta punainen liekki kultaisella keskuksella ja navasta lähtee joka puolaparin välitse hieno punainen säde. Vaakuna kuvaa Lahden kaupungin syntymistä rautatieliikkeen paikkakunnalle tuottaman kehityksen tuloksena”.
Keisari vahvisti vaakunan käyttöön 7.10.1912.

Vaakuna uudistetaan

Lahdessa itsenäisyyden ajan alussa oli havaittavissa jonkin verran tyytymättömyyttä ”persoonattomaan” vaakunaan. Uutta vaakuna suunniteltiin myöhemminkin. Vaakunaa ajanmukaistettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1955. 1953 kaupungin 50-vuotisjuhlatoimikunta otti esille vaakunan uusimisen. Niinpä järjestettiin vaakunakilpailu, jonka parhaat ehdotukset asetettiin keväällä 1954 näytteille, ja yleisö sai äänestää parhaasta ehdotuksesta. Eri vaiheiden jälkeen valtuusto päätti Knut J. Vuorimiehen esityksestä muuttaa vaakunaa poistamalla siitä kapeat säteet ja liekeistä kultaiset sydämet. Vaakunaselityksen mukaan vaakunan hopeakentässä on musta pyörä, jonka kustakin puolapuusta lähtee punainen liekki. Vahvistus tuli 21.10.1955.

1960-luvulla kuntien saadessa omia vaakunoita luotiinkin heraldisissa piireissä arvostettu selkeä puhdas tyylisuunta. Samalla lähes kaikkien jo olemassa olleiden kaupungin- ja kunnanvaakunoiden asu uudistettiin heraldiikan sääntöjen mukaiseksi, myös Lahdessa. 1965 kaupungin 60-vuotsijuhlatoimikunta esitti valtuustolle vaakunakilpailun julistamisesta. Kaupunginvaltuusto hylkäsi esityksen ja hyväksyi ponnen ehdotuksen tekemisestä vaakunaselityksen tarkistamiseksi ja tyyppiesikuvan valistamisesta. Tarkistuksen teki Ahto Numminen. Nykyisen vaakunan vaakunaselitys: ”Hopeakentässä musta, seitsenpuolainen rautatievaunun pyörä; pyörän kehältä nousee jokaisen puolapuun kohdalta punainen liekki.” Uuden vaakunan suunnitteli Ahto Numminen ja sisäasiainministeriö vahvisti Lahden nykyisen kaupunginvaakunan vaakunaselityksen 14. toukokuuta 1968. Nykyinen kaupungin vaakuna on järjestyksessään kolmas versio.

Viime vuosina voimakkaasti kasvaneiden kuntaliitosten myötä on kuntien määrä vähentynyt ja sitä kautta vaakunoiden. Suomen Kotiseutuliitto ja Suomen Kuntaliitto ovat esittäneet toivomuksena, että lakkautettujen kuntien vaakunoita voisi käyttää eräänlaisina kotiseutuvaakunoina.

Tulipyörä

Vakuuna on saanut kutsumanimen Tulipyörä, vaikka virallista asemaa nimellä ei liene. 
Tulipyörä-nimi on ollut mm. ravintolalla, levykaupalla ja sen nimistä oluttakin on tehty. Tuoni-yhtye on tehnyt myös Tulipyörä-nimisen kappaleen. Sivustolla tulipyörä.fi ehdotetaan tulipyörää Lahden paikannimistöön.

Artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 4/2010.

Lähteet:
Aimo Halila: Lahden Historia
www.fi.wikipedia.org/wiki/Lahti
www.fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kuntavaakunat
www.fi.wikipedia.org/wiki/Heraldiikka
Juhani Pihlaja: Lahti Käsikirja
Kaarlo Nieminen: Kauppalan historia

Lahdessa paljon kiinnostusta luonnonkukkia kohtaan Lahden seudun ympäristöpalveluiden aluekummien, Salpausselän luonnonystävät ry:n ja Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirin aurinkoisena sunnuntaina järjestämä luonnonkukkaretki houkutteli Töyrykatu 5:n talon pihapiiriin yli kuusikymmenpäisen osallistujajoukon.

Kasviasiantuntijana retkeläisillä oli mainio, perusteellisen tarkka ja osaava biologi Heikki Niinimäki. Heikin johdolla Mökin pihapiiriä tutkittiin tarkasti ja muutaman tunnin kokonaissaldoksi Heikki arvioi saadun lähes sata lajia. Usean lajin kohdalla käytiin keskustelua sen perinteisestä hyötykäytöstä. Esimerkkinä vaikka sananjalka, jota ennen nimitettiin kuolleen kouraksi. Retkeläiset muisteli sananjalkoja käytetyn arkunpehmusteena poistamaan hajuja ja lisäämään säilyvyyttä, kun ruumiita joskus jouduttiin säilyttämään ennen hautausta useampiakin päiviä.

Myös monenlaista syötävää ja useita lääkeyrttejä löytyi pihasta. Luonnonkukkien päivää vietetään kaikissa Pohjoismaissa Yhteispohjoismaista Luonnonkukkien päivää vietetään vuosittain juhannusta edeltävänä sunnuntaina. Päivän tavoitteena on kasviharrastuksen ja luonnontuntemuksen lisääminen sekä yhteisten luontoelämysten tarjoaminen mahdollisimman monelle. Luonnonkukkien päivä kutsuu kaikkia kasveista kiinnostuneita opastetuille kasviretkille. Luonnonkukkien päivä on myös hyvä tilaisuus kertoa kasvien ja niiden elinympäristöjen käytöstä, uhkista ja suojelusta.

Teksti: Hanna Virtanen, Liekki ry ja Sari Knuuti, Lsyp

Töyryn luonnonkukat

Päivää vaille kesäpäivän seisaus, aurinko virkeimmillään, tuskin yösydännä torkut siemailee, kohta jo aamun kehränä Töyrykatu Vitosenkin koilliskulmalla. On luonnonkukkapäivä, kesäkuun 20. ja katse kohti kasveja. Mistäs se innostunut puheen pulputus ja naurunkin hurahdus kadulle kuuluu? No, Vitosen puistopihaa nuuski 44 vehreydestä ja kauneudesta pitävää virkeää ihmistä. Sari Knuuti toivotti ihmiset tervetulleiksi ja voimisti hymyllään meidän mielemme vireiksi etsimään tuttuja ja uusiakin kasvilajeja. Että mennään pihasta tuonne rinteeseen pitkälle? Ei ehdittykään, kukkanen toinen toisensa jälkeen katseli meitä: huomaatko minut, entä minut…, minut myös. Siinä me viihdyimme, kasvit ja luonnonkukkaväki liki kaksi tuntia Vitosen aurinkoisella kulmalla ja lehvästön raikkaassa katveessa.

Alkujaan siinä on kasvanut kieloja, kalliokieloja, tädykkeitä, syyläjuuria, karhunputkia, ihan raikkaita lehtokasveja. Töyry on lämpimän paisterinteen vehmas, pintamaassa hiipivän lähdeveden virvoittama lehtevä tanner. Ensimmäisten ihmisten jaloista, kotieläinten tassuista ja asujainten tavaranyyteistä poluille putoilivat jo kauan, kauan sitten piharatamon ja pihanurmikan siemenet.

Tehtiin talo ja alettiin asua, tuli naapureita. Annettiin talosta toiseen syreenin pistokkaita, herukan poikasia, suopayrttiä pyykin pesuveteen liuottimeksi, pietaryrttiä köhän helpottamiseksi, akileijaa, varjoliljaa, päivänliljaa muuten vaan emännän iloksi oven pieleen. Milloin tuli konnantatar, milloin pihlajalehtinen angervo, konsa elämänlanka joko Ruotsin vallan aikana 1700-luvulla vaiko vasta suuriruhtinaan isännöidessä 1800-luvulla? Lämmin ja hallaton on Töyryn päivänpuoleinen rinne, keskieurooppalaiset lajit viihtyvät tyytyväisinä. Uskalletaanko arvata, että isotuomipihlaja ja kanadankultapiisku olisivat menneen vuosisadan muotikasveja. Vaan eikös ole yhtään puolentoistasadan vuoden mittaan pitkin ratavarren sorapenkereitä uusia sijojaan etsineitä itäisiä kasvivieraita? Sellaisia kuin tahmeavillakko, harmio ja kenttämaruna? Ehdittäisiinkö tuonne kuumaan mäntyrinteeseen, sielläkö ainakin villakko vai sitten ratapihalla? Tässä Vitosen puistopihassa on tuntitolkulla katsottavaa, jäädään tänne niinkuin talitiaispoikue vaahteroissa tirskuttaa. Jonkun puun silloin, toisen tällöin voisi katkaista pois, jotta ruohoille valoa viihtyäkseen, mutta pidetään piha lehtevänä. Annetaan isojen raudusten, matalampien raitapajujen ja lehtipensaiden pitää yllä lehtevää vehmautta. Tänne voi viikon töistä uuvahtanut kulkija istahtaa tuulettamaan murheensa lehvästön kahinaan ja lintujen tirskuntaan. Tuonne lintupönttö, tähän kuistille talvinen lintulauta, oliskos siinä ajatusta monimuotoisuuden hyväksi? Lahdelle kiitos ja kaunis, jos Töyry Vitonen saa elää sekä talona että piha villinä luontopuistona.

Teksti: Heikki Niinimäki
Kuva: Sari Knuuti