Ranta-Kartano. Piste

rantakartano.jpg
Parempaa tilalle, muttei parasta?

Ess.fi kertoi 26.5. että tekninen lautakunta hyväksyi äänin 7-4 Ranta-Kartanon eteenpäin viemiseksi valtuustoon ja hallitukseen. Päätös pitäisi tehdä ennen valtuuston lomia. Niin kiire on asialla. Vai kertooko se enemmän jotain politiikanteosta? No, jokatapauksessa kansalaisliikkeen vastusteluista ja vaihtoehtoisista suunnitelmista huolimatta hanke etenee Laituria pitkin. Pitkään keskustelua hallitsi mustavalkonen ”rakennetaan / ei rakenneta” -vastaikkainasettelu. Nyt keskustelun paino siirtynyt epäolennaiseen havainnekuvakinasteluun. Asiassa täytyy nähdä fyysikan lisäksi alueen henki. Fyysisyys alueelle muodostuu luonnostaan kunhan vain Ranta-Kartanon luonne ja henki tunnistetaan. Toki tässä prosessissa on huomio on myös rakennetussa ympäristössä.

Kirjoitin aikoinaan oman suunnitelmani Ranta-Kartanosta ja totesin että paikoitusalue on tällä hetkellä toiminnallinen kynnys keskustan ja Vesijärven välissä. Olin väärissä. Oikea muoto olisi ollut kuoppa. Tuleva umpikortteli olisi se kynnys. Hyvin iso ja epäfunktionaalinen. En niinkään ole huolissani näkymistä järvellä, järvihän näkyy kun menee sen rannalle. Suurimmalle osalle lahtelaisista – ei edes kaikille keskustassa asuville – Vesijärvi ei näy. Suurempi murhe tulee siitä että ympyrän sisälle tungetaan neliötä. Tällaiset muka-veikeät sanaleikit eivät kuitenkaa asiaa vie eteenpäin, mutta jokainen joka on kävellyt Vesijärveltä keskustaan tietää että alue on keskustaan kupeessa, ei keskustaa. Vasta kun linja-autoasema (toivottavasti) siirretään rautatieaseman yhteyteen, voidaan aluetta puolihuolimattomasti kutsua osana keskustaa, jota se onkin, mutta ei siinä perinteisessä mielessä. Kisapuisto ja Fellmaninpuisto sekä vilkas Lahdenkatu pitävät huolen että aluetta ei voida suoranaisesti liittää keskustaan. Ellei ympäristökin koe radikaalia mullistusta.

On ehdotettu että Ranta-Kartanoon rakennettavat neliöt voitaisiin rakentaa jonnekin muualle. Vaikka ehdotus tuntuu hieman erikoiselta, vastakritiikkikin tuntui yhtä ontuvalta: Ilkka Viljanen kertoi Uusi Lahti -lehdessä 27.5. ettei enää haluta 1970-80-lukujen lähiöitä. Näyttää kuitenkin siltä että tälle kriittiselle paikalle – joka ei ole keskustaa eikä rantaa vaan jotain ainutlaatuisempaa – aiotaan rakentaa 1970-80-lukujen tyylinen tylsä getto, joka on irrallaan muusta rakennetusta ympäristöstään, myös keskustan sykkeestä. Viiden vuoden lisäviivästys on pieni harmi Laiturin toteuttamiseen johtavaan arkkitehtuuriseen ja toiminnallisuuden 100 vuoden piinaan. Rakennetaanko lahtelaisten olohuoneelle kolkkoa odotustilaa? Toivon että olen väärässä.

Päivitys 11.6.
Tarkennettakoon että en pidä Laituria sinänsä tylsänä gettona – ehkä mielikuvituksettomana – mutta sijaintinsa takia siitä sellainen muodostunnee.
Yleensähän hienot suunnitelmat tuntuvat muuttuvan vielä rakennusvaiheessa, jolloin rakennuksesta karsitaan kaikki ylimääräiset kaupunkikuvalliset ”turhakkeet” taloudellisen hyödyn maksimoimiksi.
Laiturin henki sopisi paremmin esim. Paavolan nykyiselle paikoitusalueelle. Paavola on rakenteellisesti lähempänä keskustaa fyysisellä ja henkisellä tasolla.

Kuuntele valtuuston kokous 15.6. täällä.
Keskustele Ranta-Kartanosta Alatorilla.

Muistoja Lahdesta

teraslinna_0320.jpg

Pitkän tien kulkenut taidemaalari Risto Teräslinna on määrätietoisesti tallentanut Lahtea maalauksissaan 1980-luvulta lähtien, apunaan kuvat ja muistot. Teräslinnan tunteikkaat työt kertovat menneistä hetkistä positiivisessa valossa. Teräslinna kertoo tarinansa.

Varikko jätti jälkensä

Asuin lapsuuteni Lahden veturivarikolla, isäni Tauno Teräslinnan toimiessa VR:n virassa ylikonduktöörinä. Varikolla asuvista kaikki olivat rautatieläisiä ja Mytäjäisissäkin asuvat olivat jollain tavalla tekemissä rautateiden kanssa. Me asuimme varikon kasarmissa aivan radan varrella. Kasarmeissa valtaosassa oli vain huone ja kammari. Varikolle sijoittuvat ensimmäiset 15 ikävuottani. Kun isäni vuonna 1953 jäi eläkkeelle ja se merkitsi meidän perheen osalta muuttoa varikolta pois. Muutimme Okeroistentielle Sopenkorveen. Olisin nähnyt entisen kotimme joka päivä ohi mennessä niin tahtoessani, mutta aina kun kuljin töihin linja-autolla, Mytäjäisten sillalla käänsin aina pääni pois päin. Niin kipeää tekivät muistot, elämä varikon ajalta.

teraslinna_0333.jpg
Näin jälkeenpäin, kun maalaamisen kannalta ajattelee, niin silloin olisin saanut varikolta paljon valokuvia, sillä ne antavat kehykset ja mittasuhteet. Minulla on kyllä hyvä muisti, joten se on auttanut paljon maalaamisessa. Muistista maalatessa töihin tulee myös enemmän henkeä.

Pitkä matka taidemaalariksi

Vuonna 1953 aloitin konditoriakoulussa. Ajattelin että hankin tästä kunnon ammatin ja menen naimisiin. Eihän se tietenkään niin mennyt, vaikka minulla oli hyviä työpaikkoja konditorioissa. Konditoriankin työhön tarvitaan taiteellisuutta ja se olikin silloin arvostettu ammatti, mutta minua takoi se, että lapsesta asti olin halunnut tulla taiteilijaksi. Jossain vaiheessa ryhdyin mainospiirtäjäksikin, ja teinkin jonkun verran niitä hommia.

Mutta jo nuorena olin myös innokas maalaamaan, johon liittyy osuva tarina, joka liittyy erääseen valokuvaan. Tädilläni oli maalaistalo Kärpäsen kaupunginosassa ja kuvassa seison ulkona ja esitän niin taiteilijaa niin taiteilijaa: ulsteri päällä, baskeri tietysti päässä ja silkkihuivi vedetty kaulalle, kaulukset pystyssä. Kuvan oton jälkeen lähdin maalaamaan. Oli maaliskuu ja pakkasta. Sillä reissulla tein akvarellityön, joten asustevalinta ei ollut pelkästään poseeraamista.

1950-luvun puolivälissä kävin piirustuskoulua, jossa sain vankan pohjakoulutuksen taiteilijuuteen. Ja tietenkin olen lukenut paljon alan kirjallisuutta. Minulla on ollut alusta asti näkemys siitä, miten haluan maalata. Ateneumissa kävin vapaalipuilla 18-vuotiaaksi asti, reissasin Lahti-Helsinki väliä useasti. Ateneumissa oli vallalla huippunaturalismi, itse halusin jotain muuta. Siellä tutustuin impressionistien töihin, jotka tekivät vaikutuksen. Vuodet vierivät ja tuli vuosi 1972. Lähdin kesällä Israeliin etsimään onneani, menestystä siinä toivossa, että löytäisin elämääni todellisen syvyyden ja tarkoituksen. Pysähdyin ja ajattelin: ei mitään valmista. Ei millään elämäni alueella.

Se kesä oli vedenjakani elämässäni: aloin tosissaan maalaamaan. Ensimmäisen näyttelyn tosin pidin vasta vuonna 1985 Asikkalassa Danielson Kalmarin huvilassa.

teraslinna_0322.jpg

Valoa ikkunassa

Maalauskohteen valitsemisessa pätee sama kuin ihmisten välisessä kanssakäymisessä: joku ihminen koskettaa, joku ei. En esimerkiksi poimi rakennuksesta hienoja oivalluksia, mutta sen sijaan pystyn eläytymään siihen, että rakennus on joskus rakennettu, siinä on asuttu ja siinä on kuoltu. Työhön tulee kerroksia, ne alkavat elää. Maalauksissa näkyvät minun tekniikkani, se ei ole siloiteltua. Ihmisten persoonallisuuden näkee käyttämistäni väreistä ja sivellintekniikasta, pyöräytän sivellintä aika sähäkästi. Siveltimeni kulmat pyöristyvät nopeasti.

Olen aina rakastanut tätä impressionistista näkemystä. Sen itu on siinä, että juuri se oleellinen pitää saada siihen. Impressionismi perustuu sanatarkasti ilmaistuna siihen, että ”kuvataan kuvattavan kohteen pääasiallinen kuvavaikutelma, välittämättä yksityiskohdista”. Kyllä se paljon paljastaa taitelijan psyykettä, kuinka hän näkee ja kokee. Eräs toimittaja kirjoittikin töistäni, että ”vaikka työ olisi muuten synkeä, aina jostain näkyy se toivon kipinä, valo”. Näihin kaikkiin töihin sisältyy minun oma elämäni jollain tavalla.

Lahden tallentaja
Kävin uimassa aina Tallinpassissa, kun asuin vieressä. 1950-luvulla trendi muuttui ja Mytäjäisiltä jengi meni Möysään. Silloin kuljettiin Puu-Paavolan ohi, missä oli silloin vielä nätin näköistä. Puutarhat olivat hyvin hoidettuja, mutta ei sitä arvoa silloin nuorena tajunnut. Vasta vanhemmiten aloin kiinnostua alueesta. Lahtea aloin maalaamaan joskus 1980-luvulla ja ensimmäinen työ taitaa olla nimenomaan Paavolasta. Muistan sen kesäillan: voikukat kukkivat, talot pääosin lytyssä ja länässä. Siinä maalauspaikan lähettyvillä oli alkoholistien ns. liekkimaja ja siellä kaksi äijää vinettopullo kädessä. Kun ne näkivät minut, niin toinen huusi ”Perkele, kukas sinä olet?!? Painu helvettiin siitä!” Paavolan tallentaminen jäi sillä erää siihen. No kyllä siitä taulu syntyi ja lopulta se meni hyvään paikkaan.

Anttilanmäki tuli tutuksi jo lapsena kun Launeenkadun varrella asui yksi kaverini, joten siellä seuduin tuli liikuttua. Myöhemmin 1980-luvulla erään tuttavani suosituksesta kävin varsinaisesti tutustumassa siihen Anttilanmäkeen. Se oli silloin aika huonossa kunnossa, kun aloin siellä maalaamaan. Siinä oli oma viehätys silloin, mutta hyvä että korjasivat, muuten siellä olisi muuten käynyt kuin Puu-Paavolassakin: kaupunki otti sinne vuokralaisia asumaan eikä kukaan tehnyt rappeutuville asunnoille mitään, karjasuojat autotalleina, kissoja hirveästi. Nykyäänhän Anttilanmäki on vähän sellainen eliittialue.

Olen Lahden melkein puhkimaalannut. Okeroinen, keskusta, Jalkaranta ja Paavola… Anttilanmäkeä ei kukaan muu ole maalannut kuin minä, liikuinhan siellä lähes 20 vuotta. Karjusaaresta olen tehnyt aika paljonkin, mutta se ei ollut silloin erityinen paikka siihen aikaan kun maalasin. Taas on havaittavissa, että Lahtea rakennetaan uusiksi ja tietysti onhan siinä oma viehätyksensä, vaikka uusimmat asuinalueet ovat minulle aika vieraita.

teraslinna_0323.jpg

Uusi vaihe?

Yhtenä vuonna tein 300 työtä, siis lähes tulkoon taulun päivässä. Se oli kiihkeä vuosi jostain syystä. Olen viime vuosina joutunut miettimään onko ns. ympyrä tulossa täyteen kohdallani. Aloitin työteon juuri tästä talosta, jossa juuri asun. Tämä legendaarinen viiskulma (Vesijärvenkadun ja Kirkkokadun risteys. Toim. huom.) oli minun nuorenpojan ensikosketus työhön.

”Aika ja sattuma johtaa ihmislasten kohtaloita”. Silloin jos on oikealla ajalla oikeassa paikassa, voi käydä, että elämä saa uuden vaihteen ja sisällön. Näin on käynyt myös omalla kohdallani…

***Haastattelu tehtiin alunperin Lahen Lehen toiseen numeroon, jota ei julkaistu.

Lahen Pojat kohti glooriaa?

lahenpojat.jpg

Lahen Pojat JS on reilu vuosi sitten perustettu jalkapalloseura joka tullee rikastuttamaan lahtelaista jalkapallokulttuuria. Seura on nuori ja täynnä intoa, ja tarmo heijastelee seuran toimintaan: seuran onnistuneen perusrungon rakentamisen ohella niukkoja resursseja on suunnattu niin fanikaulahuivien valmistamiseen kuin ”fanimatkojen” järjestämiseen sekä sponsoreiden haalimisiin. Lahen Poikien puuhamies Jani Uhrman kertoo seurasta ja sen tavoitteista ensimmäisen kauden kynnyksellä.

Milloin ja miksi Lahen Pojat perustettiin, mikä oli motiivina että Lahteen perustettiin uusi jalkapallojoukkue?
Seura perustettiin helmikuussa 2008, kun alettiin parin kaverin kanssa pohtimaan Lahen TODELLA suppeata alasarja-joukkueitten kirjoa, haluttiin katsoa josko pystyttäisiin itse tuomaan oma mausteemme tähän soppaan. Henkilökohtaisella tasolla oli tarkoitus perustaa lahtelainen seura jota edustaa, koska tarjolla oleva kolmosdivari on tasollisesti sekä ajankäytön kannalta liian rankkaa menoa, ja kortteliliiga taas vähän liian suppeata puuhastelua.

Mitkä tahot tai ketkä on seuran takana?
Seuran perustajajäseniä ovat minä, Jukka Koistinen ja Olli Halinen. Itsehän olen ottanut aika suuren osan pyörittämisestä harteilleni, osittainen ehkä omatahtoisesti. Osa taas jää meikäläiselle siksi kun ”jonkun ne vaan pitää hoitaa”. Apua olen kyllä saanut muutamilta jätkiltä ihan kiitettävästi, mainittakoon niminä Jukka Koistinen ja Petteri Rapeli.

Miten joukkueen rakentaminen alkoi ja kuinka helposti se muodostui tämänhetkiseen muotoonsa?
Tarkoituksella perustettiin seura jo hyvissä ajoin, ennen kuin varsinainen kilpatoiminta alkaisi, jotta saataisiin taustat ja joukkue kuntoon ennen koitosten alkua. Lahestahan ei ole mikään ongelma löytää jalkapalloilijoita, mutta ollaan alun alkaenkin tarjottu pelipaikkoja sellaisille kavereille, jotka ovat pystyneet vakuuttamaan sitoutuvansa toimintaan harrastuksen vaatimalla vakavuudella. Talven ajan käytiin kerta viikossa pelailemassa, ja sinne sai porukka tulla itseään tyrkyttämään. Joukkue vain muodostui tällaiseksi ns. luonnollisen karsinnan kautta. Toki puskaradio toimi aluksi, kun kasattiin ydinryhmää, mutta tarkoitus ei missään vaiheessa ollutkaan perustaa mitään pienen sisäpiirin juttua, vaan vahvasti lahtelainen jalkapalloseura.

Mitä (vielä toistaiseksi) pienen jalkapalloseuran pyörittäminen vaatii?
No aika paljon se riippuu siitä, millaisella tasolla haluaa hommaa vetää. Meille oli jo seuraa perustaessa tärkeää, että myös näytetään joukkueelta, ja se vaatii omat puuhastelunsa siihen ”perussetin” päälle. Esimerkiksi nettisivujen pitäminen mielenkiintoisena on oma haasteensa. Toivottavasti kun toiminta vähän tasaantuu näin alkuhässäkän jälkeen, löytyy enemmänkin seuran ulkojalkapalloilulliseen toimintaan osallistuvia henkilöitä. Tilanteethan aina vaihtelee, ja on tulevaisuuden kannalta vaarallista, jos seura on liiaksi yhen miehen harteilla, niinkuin se nyt on.

Taloudellisesti touhu varmaan nielisi niin paljon kuin vain rahaa irtoaisi, koska tavoitteena on tietenkin pitää homma pelaajille mahdollisimman edullisena. Homma on pyöreästi puoliksi omakustanteista, ja budjetti pyörii siinä noin 5000 euron paikkeilla.

Miten sponsorit ovat löytäneet joukkueen?
Tai siis miten seura on löytänyt sponsorit :) Kyllähän se toistaiseksi vielä niin päin menee. Sponsorit ovat lähinnä hankittu lähipiiristä, ja enemmänkin olisi firmoja saanut mukaan lähteä. Valitettavasti tämänsorttinen suora varainhankinta jäi miltei kokonaan itseni harteille, ja jossain se menee meikäläisenkin jaksamisen/ehtimisen raja. Meillähän ei ole mitään megaluokan näkyvyyttä tarjota, mutta ollaan lähettty siitä, että kun pidetään homma ryhdikkäänä ja tyylikkäänä, niin kyllä ainakin lähipiirin yritykset meitä mielellään tukee.

Mistä keksitte nimen ja mitkä asiat ovat vaikuttaneet joukkueen logon ja värien muodostumiseen?
Vaikee… Lahen Pojat oli joskus joku viritys, jolla yritettiin vähän irtautua FC Lahen kannattajista omaksi porukaksi. Homma ei kuitenkaan ottanut isommin tuulta purjeisiin, ja Lahen Pojat jäi vähän ikäänkuin abstraktiksi läpäksi pyörimään. Seuraa perustettaessa se nousi kuitenkin heti tapetille, eikä oikeastaan muita nimivaihtoehtoja ehitty ees ehdottaa. Lahen Pojat Jalkapalloseura, voisiko olla lahtelaisempaa nimeä?

Logon väsäilin joskus väsyneenä pikkutunneilla, mutta tollaseksi se sitten jäi. Mastot siihen oli saatava, muuta edellytystä ei oikeastaan ollut. Paitsi se, ettei siinä saanut missään nimessä olla palloa. Mä en tajua miksi suomalaiset jalkapalloseurat tunkevat niitä palloja sinne logoihinsa. Värit napattiin Päijät-Hämeen vaakunasta. Voikin sanoa, että joukkue on Vesijärven sininen, ja Vellamon tissien keltainen/kultainen.

Minkälaisia urheilullisia ja toiminnallisia tavoitteita olette asettaneet joukkueelle?
Toiminnallinen tavoite on pyörittää lahtelaista seuraa Suomen Palloliiton sarjoissa, ja tarjota näin lahtelaisen juniorityön ylijäämille, yksi mahollisuus lisää harrastaa tätä hienoa lajia. Mitään pidemmän aikavälin kilpa-tavoitteita ei olla asetettu. Mielestäni pääasia on kuitenkin että suunta on aina ylöspäin, ja että aina löytyy joku asia jota tavoitellaan, muuten seura menettää tavallaan tarkoituksensa, ja voi siirtyä kortteliliigan uumeniin potkimaan. Itteäni korpeaa se, että esimerkiksi Suomessa löytyy ykkösdivarista seuroja, joilla ei ole edes tarkoitus nousta Veikkausliigaan tavoittelemaan Suomen mestaruutta. Suomessa on aikuisten tasolla mielestäni liikaa seuroja, joiden olemassaololla ei ole mitään tarkoitusta.

Onko Cupissa saavutettu ”alkumenestys” yllättänyt joukkueen?
Menestys ei isommin yllättänyt. Cupissa lähtökohta oli tarkkailla tilannetta kierros kerrallaan, ja vaikka pudottiin kolmannella kierroksella, niin ketään olla isommin kumarrettu. Meillä on ehkä etua siitä, että ponnistetaan kutosdivari-statuksella, eikä kuitenkaan olla mikään ihan tavallinen kutosen nippu.

Suurin yllätys on ollut taloudellinen, Cupissa porskuttaminen on meinaan todella kallista tällaiselle pikkuseuralle. Pitää kartotella jos jostain onnistuisi, vaikka cup-menestykseen vedoten, vastaanottamaan ylimääräisen rahapanostuksen.

Missä sarjassa aloitatte, ja minkälainen kausi on luvassa ja mikä on tavoitteenne?
Kutosesta se on aloitettava, ja meillä on kyllä ihan hyvä nippu sarjatasoon nähden. Sarjassa asetettiin ainoaksi, ja tinkimättömäksi tavoitteeksi nousu vitoseen. Sarjasta nousee yksi joukkue suoraan, ja lohkojen parhaita kakkosia nousee sitten tarpeen mukaan. Meillä tulee kova taistelu FC Loviisan kanssa, joka vaihtoi Kaakkois-Suomen piiristä Uudenmaan piiriin täksi kaudeksi, ja joutuu siksi aloittamaan pohjalta. Viime kaudella Loviisa pelasi Kaakon nelosta.

Sanoisin, että mikäli tuo Loviisa ei olisi lohkoon tullut, olisi nousu ollut enemmän tai vähemmän läpihuutojuttu. Nyt väittäisin, että Loviisaa vastaan pelataan melkoiset nousukarsinnat sarjaotteluiden muodossa. Aika samoilla viivoilla ollaan tällä hetkellä. Harjoitusmatsi ennen kauden alkua päättyi Loviisan 2-1 -voittoon. Loviisan lisäksi sarjassa on joukkueet Askolasta, Myrskylästä, Oitista, Tuusulasta, Riihimäeltä ja Hyvinkäältä kaksi.

Lahen Pojat järjestävät fanimatkoja vieraspeleihin, minkälaista muuta oheistoimintaa joukkueen ympärille on rakennettu tai suunnitteilla?
Kaikenlaista koitetaan puuhastella. Näitä reissuja koitetaan mahollisuuksien mukaan järestää, kun sopivia päivämääriä osuu kohille. Itse en ainakaan keksi paljon parempaa tekemistä aurinkoiselle lauantaipäivälle, kun alasarja-jalkapalloilun ja pussikaljan. Jos en olisi kentällä, olisin kentän laidalla. Ja kentällä toki ilman kepua!

Ensimmäinen reissuhan on lauantaina 9.5, kun pelataan luonnonkauniissa
maalaismaisemassa Myrskylän Kankkilassa. Bussi lähtee klo 13:15 pääsponsorimme Rooster Pubin edustalta Rautatienkadulta. Mukaan mahtuu vielä! Lahen Poikien ympärille on jo muodostunut pieni ”Kirra41”, niminen kannattajaryhmä, mutta se on jo oma tarinansa. Muutenkin koitetaan keksiä kaikkea oheistapahtumaa välillä matsien lisäksi, jotta aikaset miehet pääsisi välillä karkaamaan perheen pihdeistä. Tästä hyvänä esimerkkinä järjestetty 1-vuotisgaala viime helmikuussa.

Muuta, lähinnä varainhankintaan liittyvää oheiskrääsää olisi mielenkiintoista myös puuhastella. Ideoita olisi kyllä, mutta ne vaatisi aina pienen pesämunan, ja sitä ei taas tällä hetkellä ole tässä alkuhässäkässä irrottaa. Lahen Poikien kaulahuiveja on kyllä vielä jäljellä jokunen kappale.

Missä ja milloin Lahen Poikia voi nähdä tositoimissa ja miksi juuri teitä pitäisi?
Pelit pelataan Mukkulan keinoalustalla, ja kun nurmet aukeaa, siirrytään oman lapsuuteni maisemiin Jalkarantaan. Otteluajat vaihtelee, joten kannattaa tarkastaa nettisivuiltamme www.lahenpojat.com, milloin ollaan seuraavan kerran tulessa. Muutenkin sinne pyritään päivittämään kaikkea seuran ja joukkueen toimintaan liittyvää ja pitämään näin sivut ajantasalla.
Olkoon iskulauseena tähän väliin: Lahen Pojat pelaa yllättävän hyvää futista!

Missä Lahen Pojat on viiden tai kymmenen vuoden päästä?
Toivottavasti porskuttaa vakaasti jossain päin suomalaista jalkapallokarttaa. Nämä pari ekaa kauttahan varmasti osoittaa sen, miten homma lähtee pyörimään. Kuten aikaisemmin mainitsinkin, lisää ”aktiiveja” olisi toimintaan saatava. Seura alkaa jo tässä vaiheessa olemaan liian suuri yhen miehen harteille, vaikkakin leveille.

  • Sivulause
    Missä tilassa näet lahtelaisen seuratoiminnan ja jalkapallokulttuurin? Hyvää, huonoa, haasteita?
    Junnuissa homma toimii kyllä. Mutta mun mielestä aikuisten tasolla tarjontaa saisi olla enemmän. Toivottavasti meidän esimerkki saa jonkun muunkin kokeilemaan. Kyllä tähän kaupunkiin mahtuis heittämällä ainakin sellaset kolmesta viiteen porukkaa lisää. Tulis lisää keskusteltavaa, ja lisää paskanjauhannan aiheita pubissa. Kyllähän se kortteliliiga taitaa olla suurin yksittäinen syy seurojen vähäisyyteen Lahessa. Sinne on niin helppoa ja halpaa pykätä oma kaveriporukka listoille. Toisaalta taas ”pienellä” vaivalla saa joukkueen Palloliiton/piirin sarjoihin, jossa on tarjolla muutakin kun potkia samaa naapurin Jarkkoa kerran viikossa nilkoille.

Museomatka Päijät-Hämeeseen

Miten Lahti näkyy internetissä -sarja, osa 13.

Päijät-Hämeen Museomatka
Museo on viime aikoina siirtänyt painoaan myös internetin ihmeelliseen maailmaan
Esimerkiksi Maakunnan mainiot -tiedotuslehden voi nykyään lukea digimuodossa (lehden voi ladata tästä itselleen pdf-muodossa).

Vielä toistaiseksi museot ja niihin liittyvä historia pitää itse kokea paikanpäällä, niissä historiallisissa puitteissa kuin se vain on mahdollista. Mutta tarviitseeko tulevaisuudessa kotoa läheteä, kun nähtävyydet voi käydä läpi virtuaalisesti? Näinhän yksinkertaisen provokavitiivisesti asiaa ei tietenkään tarvitse ilmaista. Internet on sanomattakin mukava ja helppo väylä tutustua ennakkoon kiinnostavista kohteista, johon toivottavasti myöhemmin haluaa suunnata. Nykyään internet jopa kannustaa lähtemään spontaanille tutustumismatkalle apunaan nykyaikasimmat teknologiat, helpottaen satunnaisen matkailijan kulkua maakuntamme historiaan ja löytämään historialliset makupalat.

Viimeisempinä museon nettiprojektina voidaan pitää Päijät-Hämeen Museomatka -sivustoa, joilta saa kätevästi tietoa seutumme historiallisista kohteista. Sivut on osa “Piirteitä Päijät-Hämeestä – sisältöä maakunnalliseen identiteettiin” -hanketta, joka toteutettiin vuosina 2004-2008. Sivuston voi karkeasti jakaa karkeasti kahteen osaan, maakuntamme mielenkiintoisiin yksittäiskohteisiin sekä matkailureitteihin.

Kunnista esittelyissä mukana on Artjärvi, Asikkala, Hartola, Heinola, Hollola, Hämeenkoski, Kärkölä, Lahti, Mäntsälä, Nastola, Orimattila, Padasjoki ja Sysmä ja jokaiselta kunnalta löytyy lyhyt esittely sekä tärkeimmät museokohteet. Pienimmistä kunnista esitellään kotiseutumuseo, kirkko ja kartanot satunnaisten, sivuihin intergroitujen kuvien kera, suurimmista kunnista tietoa luonnollisesti monipuolisemmin. Kohteiden sijainnit nähtävillä myös karkeassa kartassa.

Matkailureitit ovat suosituksia kaikille historianälkäisille. Erilaisia reittivaihtoehtoja on kolmatta kymmenettä: on kivi- ja puukirkkoja, kartanoita, sotahistoriaa, käsityöperinnettä, taidegallerioita ja paljon muuta.

Vaikka museomatkalle ei lähiaikoina olisikaan mahdollisuus päästä, sivusto on toimii myös hyvänä tietopankkina ja lähteenä. Tutustumisen arvoinen.

Päijät-Hämeen Museomatka
ph_museomatka.jpg

Lama Lahdessa

Tiibetinbuddhalaisen opettajan lama Ole Nydahl lokakuisesta vierailusta Suomeen ja Lahteen kertoo lahtelainen buddhalaisuuden harjoittaja ja Lahden keskuksen perustaja. Lahteen keskus perustettiin kaksi vuotta sitten joulukuussa 2006, joten lama Olen vierailulla oli tärkeä merkitys Lahden keskukselle, sillä vierailu oli hänen ensimmäinen Lahteen ja samalla keskus siunattiin laman toimesta. Käytännössä tämä tarkoittaa että hän pätevöitti keskuksen virallisesti käyttöön. Lama Ole edustaa Tiibetin buddhalaista Karma-Kagyü koulukuntaa ja on yksi harvoista länsimaisista joilla on valtuudet toimia tiibetinbuddhalaisena opettajana.

Lama-tour Suomessa lokakuussa 2008

Lahden rautatieasema. Lauantaiaamu klo 6 ja pari väsähtänyttä nuorta kiirehtii kohti Helsinkiin suuntaavaan Z-junaan. Edellinen ilta Lahden Timanttipolku-Buddhalaisessa keskuksessa oli venähtänyt pitkäksi, valmistautuen lama Ole Nydahlin Suomen kiertueeseen ja ennen kaikkea siihen että hän tekisi ensivisiittiin Lahden keskukseen. Asemalaiturille saavuttaessa vaunun ikkunasta pilkistää jo tuttu naama: ”Aijjaa, muutkin on jo tähän aikaan liikkeellä”. Matka Helsinkiin sujuu mukavasti nukkuen.

Helsingissä suuntaamme kohti paikallista Timanttipolku-keskusta, ja vaikka kello ei ole vielä paljon, on siellä jo täysi tohina päällä. Vanhat tutut naamat touhuavat siivoten ja järjestellen, sekä valmistavan aamupalaa kaikille kauempaa saapuneille. Hyvin ravittuna lähdemme pienessä kiireessä kohti Rautatientoria, jossa bussi meitä odottaa. Paikalla on melkein kaikki Helsingin kaverit odottamassa ja loput Lahdesta tulleet. Iloiset jälleennäkemiset ja yhteishenki on korkealla. Ystävämme Venäjältä tulevat tietty vähän myöhässä. Bussi lähtee ja Helsinki jää taakse, suuntaamme kohti Turkua, jonne lama Olen lento Kööpenhaminasta suuntautuu. Saavumme lentoasemalle ajallaan, Turun sanghakin (=buddhalaisten harjoittajien yhteisö) saapuu paikalle vastaanottamaan lama Olea. Asemalla meitä on jo kasassa hurja määrä ja muuten niin kovin pieni ja hiljainen lentoasema on täynnä elämää. Lento laskeutuu ja kaikki kerääntyvät tuloportin suulle vastaanottamaan lama Olea ja Skandinavian tourilaisia. Kamerat valmiina odottelemme porttien avautumista. Pari suomalaista ystäväämme, jotka ovat matkustaneet viikon laman seurassa saapuvat portista ja heidän perässään Ilkka Kanerva. Kamerat räpsyvät ja näyttää siltä kuin Ile luulisi olevansa kaiken vastaanoton ja kuvaamisen kohde, mutta ei suinkaan. Ne olivat nämä kaksi iloista travellaajatyttöä, joita noin sata henkeä on vastassa. Kohta ovet avautuvat uudelleen ja sieltä lamamme saapuu ja niin myös hänen mukana reissaava ryhmänsä. Lama tervehtii kaikkia ja olemme iloisia jälleen, kun hän on päässyt Suomeen.

Jatkamme Turun Timanttipolku-keskukseen, nyt meitä on jo kaksi bussillista, ystäviä kaikkialta pohjoismaista ja Baltiasta sekä Saksasta, Itävallasta, Puolasta, Tsekeistä ja mistä vielä? Ryhmä Turussa on ollut jo noin 8 vuotta ja oma keskus noin vuoden. Kyseessä on siis Lama Olen ensimmäinen vierailu Turun keskuksessa, ja sen vihkiminen eli pätevöittäminen viralliseen käyttöön. Ahtaudumme kaikki sisään ja tunnelma on tiivis, minua alkaa jännittämään. Turun keskus on yli kaksi kertaa isompi kuin Lahden, joten miten mahdumme huomenna sinne ja silloin meitä on vieläkin enemmän. Kun asetumme aloillemme, lama Ole kertoo kuinka hän ja vaimonsa Hannah ja tunnettu buddhalainen opettaja Kalu Rinpoche olivat käyneet Turussa jo 1970-luvulla luennoimassa buddhalaisuudesta. Aika ei silloin kuitenkaan vielä ollut otollinen, vaan kului lähes 30 vuotta, ennen kuin Suomeen saatiin ensimmäinen Timanttipolku-ryhmä.

Turusta matka jatkui Tampereelle, lama Ole kiidätettiin edeltä pikavauhtia bussien seuratessa pikkuhiljaa perästä. Lama Olen luento oli laatuaan ensimmäinen Tampereella, Ylioppilasteatterille oli saapunut mukavasti porukkaa tourilaisten lisäksi. Ole luennoi siitä mitä buddhalaisuus on. Luennon jälkeen bileet Tampereen meditaatiopaikassa Ilontilassa, myös lama Ole osallistui juhlintaan. Yö venyi pitkäksi. Porukka eriintyi ja osa vaelsi vielä juhlimaan lisää ja osa keräämään voimia seuraavan päivän koitokselle.

Aamulla bussit starttasivat Pyynikin torilta kohti Lahtea. Toisessa bussissa tällä kertaa mukanaan lama Olekin. Lahden Timanttipolku-ryhmä ja keskus starttasivat toimintansa kaksi vuotta sitten, joten lama Olen vierailu Lahteen oli ensimmäinen laatuaan. Puolen päivän aikaan sunnuntaina Päijänteenkadulla alkoi olla ruuhkaa, osa ihmisitä oli liikkeellä omilla autoillaan ja olivat tulleet Lahteen jo edeltä. Pian bussitkin jo saapuivat ja väkeä oli todella paljon. Joku oli vihjannut lama Olelle, että Lahden keskus ei ole niin iso. Hänen astuessa sisään ja nähdessään meditaatiotilan hän kehui että tilahan on suuri. Kun kaikki, jotka pystyivät, olivat ahtautuneet sisälle lama Ole aloitti kertomalla kuinka hän vaimonsa kanssa oli perustanut ensimmäisen ryhmän Tanskaan -73 ja tila oli ollut puolet pienempi. Sen jälkeen hän muistutti kuinka tärkeää todella on että ihmisillä on oma paikka ja mahdollisuus kohdata ja harjoittaa buddhan vapauttavia opetuksia. Puheiden jälkeen ”virallisia” seremonioita ja meditaatiota, ja nyt keskus oli vihitty virallisesti käyttöön. Lahdessa ei aikaa tuhlattu, kaikki toiminta oli nopeaa ja alta tunnissa kaikki oli ohi.

Lama Ole lähti edeltä Helsinkiin, jossa Helsingin ryhmä oli järjestänyt hänelle kiertueen Mannerheim-museossa. Lama Ole on aina pitänyt suomalaisten sisukkuudesta ja tavasta selviytyä ja puhuukin aina siitä kuinka yksi suomalainen sotilas sodassa vastasi niin ja niin montaa venäläistä. Bussit jyskyttelivät perässä ja Helsinkiin saavuttua vielä yhteiselle lounaalle ennen illan luentoa. Tätä ennen oli vielä mukavasti yhteistä aikaa kaikkien uusien ja vanhojen ystävien kanssa seurusteluun.

Teksti: Jukka Hakala

Lisää aiheesta täällä.

***Haastattelu tehtiin alunperin Lahen Lehen toiseen numeroon, jota ei julkaistu.