Lahessa tapahtuu osa 1

Lahti on mahtava paikka asua, täällä tapahtuu vaikka mitä? (<- vai pitikö tuon olla huutomerkki?). Lukekaa aiempia tarinoitani mm. täältä. Jännittävä tarina erityisesti näin joulunaikaa.
Tämä seuraavakin on huikaiseva tarina. Tapahtumien pyöränketju sijoittuu Lahteen, tuohon legendaariseen Suomen Lahteen. Eräästä polkupyörän sisäkumin puhkeamisesta alkoi tapahtumien vyöry jollaista ei oltu aiemmin nähty sitten edellisen viikon.

Oletteko valmiit hurjaan seikkailuun? Näin se meni:

Pyörästäni (siis äitini, sellainen jossa on etukori. Siis pyörässä) puhkesi rengas. Paikkasin sisäkumin, mutta huonoin tuloksin; se tyhjeni ajettuani pari sataa metriä, joten pyörä oli pysäköitävä kirjaston pihaan. No, tästä jatkoin jalan (sinne, minne oli menossa). Seuraavana päivänä tai sitä seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla, en muista enää, paikkasin renkaan uudestaan. Tässä yhteydessä moni oli jo varoittanut ulkokumiin jääneestä kivestä/sirusta joka voisi puhkaista sisäkumin. Enpä sitä sitten enää muistanut, kun paikkasin löytämäni uuden reiän. Rengas paikalleen ja menoksi. Menot jäivät lyhyeksi, kun vanne alkoi kosketella maata. Talutin pyöräni ”neitokaiselle”.

Seuraavana aamuna minun oli tosin päästävä töihin, nimenomaan pyörällä. Kysyin asiaa neitokaiselta, lainaisikohan hän pyörää ja onnistuihan se.
Lähdettyäni töistä, ”yllätyksekseni” huomasin että pyöräs oli etukumi puhki. Hmmm… oli kiva kävellä välillä, olihan tässä jo pyörällä tullut ajaltua keväästä asti. Soittoa pyörän omistajalle että kumi puhki ja että hänen on turvauduttava varakulkuneuvoon että pääsisi treeneihin. Lupasin paikata puhjenneen kumin.

Illalla sain kuulla että neitokaisen varapyörästä oli puhjennut kumi. Tässä vaiheessa mikään ei enää yllättänyt vaan menin nukkumaan.

Tuli talvi, lunta satoi ja pakkasta. Oli. Lainapyöräni kumi oli paikattu ja pyörä oli siis taas käytössä. Se oli lukittuna neitokaisen pihaan pyörätelineeseen hyvin kalliilla lukolla. Lukkoreiässä oli pieni suoja, jonka siirsin sivuun ja työnsin avaimen pesään. ”Naps”, avain katkesi sisään. Repussani oli monitoimityökalu, jolla vetäisin avaimen jämät lukkopesästä. Infoa pyörän omistajalle, joka oli jo aavistellut tapahtumaa… Onneksi oli vasta aamu, olin menossa iltavuoroon joten kiire ei yllättänyt. Äitin pyörän kumi oli edelleen paikkaamatta, joten kävelin töihin.

Sain sitten vara-avaimen katkomaani lukkoon. Pyörä toimi mallikkaasti.
Eräänä iltana tulin treeneistäni ja lukitsin pyörän tienvarsipuun rautaiseen tukikehikkoon. Lunta oli paljon ja pakkanen paukkui. Pyörältä oli korkeintaan 2 metriä rappukäytävän ulko-ovelle. Rappukäytävästä löysin poletin. Sen sijaan avainta ei illan aikana tahtonut löytyä taskuista, eikä muualtakaan asunnosta. Kun oli myöhä ja tarkoituksena oli lähteä neitokaiselle, avain oli edelleen kadoksissa. Em. paikat oli tarkastettu moneen kertaan, sekä rappukäytävä. Kaivoin repusta taskulampun ja kaapista lätkämailan ja päätin lähteä ”lapioimaan” katua ja sen lumipenkkoja. Kokeilin että kotiavaimet olivat taskussa. Lähdin rappukäytävään, jättäen asunnon oven auki. Ulko-oven painuttua kiinni, havahduin. Oliko avaimet sittekään mukanani? Avainnipun pitäisi tuntua selkeästi taskussani, mutta sieltä ei löytynyt muuta kuin taskulampun kotelo. Hmmm… jatkoin avaimen etsimistä ja jäin haukkana vahtimaan että joku kulkisi ulko-ovesta. Oli maanantai-ilta ja kello meni jossain 23 jälkeisissä tunnelmissa. Oli pakkasta. Ihmisiä ei vain huvittanut liikkua mihinkään. Katselin haikeana rappukäytävään, asunnon ovi oli houkuttelevasti raollaan. Puhelin oli sisällä.

Aikani ihmeteltyä pihalla päätin lähteä hakemaan vara-avaimia neitokaiselta, sekä työhousujani, jotta minulla olisi seuraavana päivänä jalassani jotain. Ounastelin että hän oli yrittänyt tavoitella minua. Kävelin vartissa paikalle, alakerran ovi oli lukossa, siispä etsin lumikökkäreitä ja viskelin niitä ensimmäisen kerroksen ikkunaan (onneksi ei asunut seitsemännessä kerroksessa [talossa on kolme kerrosta]). Kissa tuli ikkunaan ihmettelemään lentäviä lumipalloja, ja ainakin sillä näytti olevan kivaa. Lopulta neitokainenkin tuli katsomaan mitä se kissa oikein fiilisteli.

Sisään. Avaimet ja housut mukaan (minulla oli kyllä toiset housut jalassa). Lopulta pääsin puoli yhdeltä nukkumaan, kuudelta ylös ja töihin.
Myöhemmin viikolla lainasin kaverilta Pertiltä (nimi muutettu juttua varten, ei maistraatissa) rälläkkää, jolla avasin lukon, ja sain pyörän käyttöön (siihen saakka kunnes saan omani [äitini] pyörän paikattua).

Tätä kirjoittaessani löysin kadonneen avaimen. Housujeni taskusta. Tai luulin löytäväni, mutta se oli erään toisen pyörän lukon avain. (Ja itseasiassa sekin katkesi lukkoonsa myöhemmin neitokaisen käsittelyssä [tästä piti erikseen tekstiin lisätä maininta päivää myöhemmin, koska avaimen omistaja vuodatti sosiaalisessa mediassa että sitä ei jutussa mainittu]. päiv. 10.12.2012)

Tässä siis tämä hurja tarina, ja vielä joku kehtaa väittää ettei Lahdessa tapahdu mitään. Tätä juttua voi levittää sosiaalisissa medioissa, jotta muut ihmiset kuin lahtelaiset huomaisivat että Lahdessa kyllä tapahtuu ja muuttaisivat tänne. Juttu ehkäisee myös Lahdesta poismuuttoa.

Ps. itseasiassa olen rikkonut (vahingossa!) viime vuosina useita lainapyöriä, joten kannattaa harkita, jos kysyn pyörää lainaksi

Pps. itseasiassa ei kannata lainata mitään. Lyhyen ajan sisällä olen katkonut ja hävittänyt neitokaisen pyörän avaimet, hukannut hänen kamerapussin ja viimeisimpänä haarukka jäi auton alle(!) ja vääntyi… [päiv. 16.12.2012]

Ppps. neitokaisen pyörästä katkesi polkimen kampi 20.12.2012 [päiv. 20.12.2012]

Kun kiskot eivät riitä

Kun kiskot eivät riitä

Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry järjesti mittavan elokuvaillan Kino Iiriksessä sunnuntaina 1.4. Kiskojen viemää -käsiohjelmasta selvisi, että kolmeen noin tunnin mittaiseen näytökseen mahtui mukaan yhteensä 14 lyhytfilmiä. Henkilökohtaisesti en myönnä oirehtivani minkään sortin junahulluudesta, vaikka viime kesänä museojunaa kävinkin Ahtialan rataosuudella bongaamassa useampaankin otteeseen. Jo hyvissä ajoin varhaislapsuudessa olen saanut ensikosketukset rautateihin, kun kesäisin mummolassa vieraillessamme olimme alati valppaina läheiseltä tasoristeykseltä kuuluvalle etusoitolle. Tuolloin oli vielä sen verran aikaa, että vikkelillä jaloilla ennätti ihastelemaan jo laskeutuneiden puomien takana lipuvaa junaa.

Näytös 1
Suuri junaryöstö – mustavalkoinen mykkäelokuva, aloitti elokuvakimaran. Melkoisen lystikäshän tuo 1903 vuoden teos oli, sopivasti hauskuuttava. Tunnelma olikin jo varsin vapautunut kun toisena kuvapätkänä pyörähti Topparoikan esittelypätkä, joka kertoi uutteran yhdistyksen työstä rautatiemuistojemme säilyttämisen hyväksi. Radanrakentajien hautausmaa taas kertoi karun totuuden kiskojen hinnasta, kukapa olisi uskonut, että radan rakentaminen olisi aikoinaan vaatinut sankoin joukoin myös ihmishenkiä. Neljäs esitys, Yöjuna taas aiheutti katsomossa jollekin tai mahdollisesti joillekin, yöjunissa matkustavien väistämättömän kohtalon. Puolivälissä filmiä alkoi katsomosta kantautua suhteettoman raskaita hengitysääniä, eikä filmin loppuessa ollut epäilystäkään siitä, että napakat aplodit toimivat varmasti oivana herätyskellona. Kieltämättä Yöjuna oli suhteettoman tylsä, aiemmin nähtyihin esityksiin verrattuna. Junamatkan hurmaa päätteli ensimmäisen näytöksen ja se olikin koko illan loistavin pätkä. Aivan uskomattoman mukavasti tarinoitu.

Näytös 2
Sen enempää filmejä erittelemättä, teemana oli ammattikuvan muutos. 1950-luvulta aina 2000-luvulle tultaessa on rautateillä koettu suuria muutoksia. Tänä vuonna rautatiet juhlivat 150-vuotista historiaansa Suomessa, vielä 50 vuotta sitten voidaan sanoa alan kukoistaneen ja työllistäneen tuhansia ihmisiä. Pasilan konepaja oli esillä kolmessa videoinnissa 1975, 1991 ja 2002. Muutos noiden vuosien välillä on varsin dramaattinen, pistääkin pakosta miettimään, että onko se kehityksen hinta, että työvoimaa ei enää tarvita samassa määrin kuin ennen.

Näytös 3
Päivän päättänyt reilun tunnin setti olikin sitten varsin pitkälle vain alan harrastajia palvelevaa. Mässäilyä ja fiilistelyä höyryvetureilla. Hauskin kohta olikin höyryvetureiden kiihdytyskilpailut. Höyryvetureista vain jokunen on enää jäljellä, joten onhan niissä sitä nostalgiaa. Eikä käy kieltäminen etteikö hv:n vihellys ja puksutus saisi ihan erilaisia fiiliksiä aikaan kuin suht’ äänettömästi laiturille lipuva intercity. Ihmisrodulla on ollut tapana koettaa säilyttää jälkipolville edes joitain paloja historiaa, valitettavasti vain harvalla on siitä huolimatta mahdollisuus niitä päästä todellisuudessa näkemään. Vaikka onhan meillä nykyisessä tietoyhteiskunnassa useita erilaisia mahdollisuuksia säilöä näitä kallisarvoisia asioita tuleville polville ja saattaa ne nähtäviksi ja tietoisuuteen. Vain menneistä voi ottaa opiksi.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Tapio Puusta ja Muusta -blogissa ja Topparoikka -lehdessä 1/2012

Kiskojen Viemää 1.4.2012 elokuvateatteri Kino Iiris

Lyhytelokuvafestarit Kinos järjestettiin 9. kerran maalis-huhtikuun vaihteessa tuttuun tyyliin elokuvateatteri Kino Iiriksessä. Talkootyönä tehtynä festivaalin ohjelmistossa vuorottelevat kotivideotasoiset tekeleet ammattimaisten tuotantojen kanssa kolmenä päivänä.

Tänä vuonna Kinoksen sunnuntaipäivä oli pyhitetty rautatieteemalle, täyttäähän VR 150 vuotta. Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry esitti kolmessa sarjassa rautatieaiheisialyhytelokuva eri vuosikymmeniltä. Näytökset oli tarkoituksena aloittaa Lumieren veljesten Juna saapuu asemalle, mutta esitysoikeudet olisivat tulleet turhan kalliiksi pienelle yhdistykselle, siispä avauselokuvana nähtiin Suuri junaryöstä vuodelta 1903. Muutaman elokuvan esitysoikeudet ostetttiin Yleltä, loput tulivat yhdistyksiltä ja perikunnilta sekä tietenkin alan harrastajilta. Tapahtumaa varten Topparoikasta tehtiin noin viisiminuuttinen videoesittely.

Sauli Hirvonen

1. Sarja 52 min kello 14.00

Suuri junaryöstä – The Great Train Robbery 1903 12.00
Topparoikka ry:n esittely (2012) 5.00
Radanrakentajien hautausmaa 2010 1.30
Yöjuna 1966 14.50
Junamatkan hurmaa 1968 17.39

Tauko 15 min

2. Sarja 59 min kello 15.20

Kouvolan Miesten kyydissä 1950 14.20
Selvä junalle 61 1955 11.00
Ruokatunti 1975 13.19
Terveisiä Pasilan Konepajalta 1991 08.08
Oliko Ilmalaan menijöitä 2002 11.56

Tauko 15 min

3. Sarja – harrastajat 84 min kello 16.40
Höyryvetureiden viimeiset työvuodet Suomessa 1968-1975 10.00
Schwatzkopfin Hv:llä Karjaalta Hankoon 34.00
+ Juha Ahtiainen
Suomessakin höyryää 20.00
Vanhat Höyryt 20.00

Messujen muotoilua

Muotoiluteollisuuden erikoistapahtuma OLO.MUOTO järjestettiin kolmatta kertaa tällä kertaa 14.-16. marraskuuta. Itsekin olin paikalla kolmatta kertaa (lue jutut vuosilta 2008 ja 2010). Olosuhteet olivat muuttuneet sitten edellisistä, sillä Messu- ja Lahti-hallin väliin hiljaittain noussut Vesijärvi Halli (D-halli) oli messujen näyttämönä. Tapahtuma oli osa World Design Capital Helsinki 2012 –vuotta. Samaan aikaan Olomuodon kanssa järjestettiin E-hallissa (Lahti Halli) Puuntyöstömessut.

Tapahtuma järjestettiin siis kolmipäiväisenä ja pääsin tutustumaan ensimmäisen päivänä aamuna. Väkeä ei siis vielä ollut runsaasti ja jotkut näytteilleasettajat vasta viimeistelivat osastojaan. Messujen pääpaino oli nuorissa muotoilijoissa, alan oppilaitoksissa (kuten aiempinakin kertoina) sekä suomalaisessa puussa.

Aiempiin vuosiin verrattuna Olomuoto oli pienemmässä tiloissa, mutta silti väljyyttä oli. Ainakin aikainen ajankohta vaikutti että ihmisiä ei vielä ollut paikalla kovinkaan runsaasti.

Messujen tarkoitus on ”vahvistaa yritysten ymmärrystä teollisen muotoilun merkityksestä sekä tuoda esiin ajan ilmiöitä ja muotoilun uusia trendejä.” Paikalla oli myös muotoilua edistämään perustettu Suomen Muotoilusäätiö, jonka kotipaikka on Lahti. ”Säätiö on perustettu edistämään tieteellistä tutkimusta ja koulutusta sekä kehittämistyötä. […] Yhdistämällä toisiinsa käyttäjälähtöistä muotoilua ja teknologiaa saadaan aikaan parempia tuotteita”. Tutkimusta tarvitaan, etenkin miten ihmiset kokevat tietyt esimerkiksi tuotteeseen kohdistuvat käyttöodotukset. Kokemukseen perustuva analyisoinnin lopputulos on todennettavissa eli kuinka hyvin se käytännössä toimii. Siksi en ymmärtänyt mitä säätiön esitteessä tarkoittaa ”90 % suomalaisista yrityksistä ei käytä muotoilua.”

Tuotteen muotoilu on onnistunut, jos sen käyttöarvo täyttyy sille vaadittavat kriteerit. Voidaan myös pitää visuaalisia lähtökohtia osana muotoiluna, mutta ne eivät kata koko kenttää.
Painottuuko muotoilussa enemmän idea, työskentelyprosessi vai lopputulos eli käyttö? Toimiiko muotoilu käytännössä vai onko tuote vain taide-esine ilman käyttötarkoitusta? Onko tuote vain uuden prosessin lopputulossa? Tarvitaan ennakkoluulottomia kokeiluja, jotta prosessit voivat tuottaa uutta. Usein parasta muotoilua on se, kun sitä ei huomaa. Muotoilu on käytännöllisyyttä.

On myös hienoa, että Suomessa osataan suomenkielisissä yhteyksissä käyttää muotoilu-sanaa.

(kursivoinnit toim.)

Lahti-Riihimäki-Lahti-Riihimäki-Lahti

Höyruyveturimatkat1009 Oy:n hallussa olevan legendaarisen Ukko-Pekka ”Tonniysin” muutto oli käsillä Helsingin Pasilasta Kouvolaan. Siirron yhteydessä järjestettiin lauantaina 17. marraskuuta yleisölle avoin junamatka Riihimäeltä Lahden kautta Loviisaan (ja satamaan) ja takaisin Lahteen, josta veturi kalustoineen matkaisi uuteen sijoituspaikkaansa, Kouvolaan.

Topparoikalla on ollut perinteisesti junan kahviovastuu, niin myös tälläkin kertaan. Ostokset tehtiin jo torstaina Lahdessa ja vietiin Pasilaan junaan odottamaan lauantain matkaa. Yksi Topparoikan puuhamiehistä jäi Helsinkiin valmistautumaan tulevaan reissuun ja itse ajoin hänen autonsa takaisin Lahteen ja se oli tarkoitus jättää Lahden asemalle.
Lauantaina-aamuna oli herätys suhteellisen aikaisin, jotta ehtisin junalla Riihimäelle Ukko-Pekkaa vastaan. Aamulla sain vielä kyselyn ehdinkö junaan, johon ylimielisesti vastasin että ”Tottakai”. Autolla asemalle ja hetken parkkipaikan etsimistä. Kun vähän yli seitsemän kävelin hämärässä aamussa kohti laitureita, tuli kuulutus, jota en kuunnolla kuullut. Mutta siitä johtuen minulle alkoi muistumaan mieleen että Riihimäen junat lähtevät vähän yli tasan (tarkalleen kuusi yli) eikä vartin yli kuten oli internetistä katsonut. Katselin siinä aidan takaa kun Riihimäen juna lipui kohti etelää. Raporttia tapahtumasta Pasilan yhteyshenkilölle ja toisin kuin oli suunniteltu, auto alle ja Riihimäelle.

Saavuin hyvissä ajoin asemalle ja nautiskelin kahvin laiturilla, odottaen puuskuttavaa ääntä. Kellon lähestyssä kahtakymmentä vaille yhdeksää etelästä kuuliui tutunoloinen vihellys. Pekka saapui puuskuttaen, ihmisten ollessa kameroineen vastassa. Vaikka oli varhainen lauantaiaamu, paikalla oli silti mukavasti ihmisiä. Pekka pysähtyi ja hyppäsin suoraan kahvilavaunuun järjestelemään kioskia kuntoon. Eikä aikaakaan kun kahvinjanoisia oli jo jonossa.
Matka alkoi tiskin takana notkuessa, tai ennemminkin heiluessa. Kahvia meni mukavasti ja kuulumisia vaihdettiin. Tämä olikin ensimmäinen kerta kun matkasin höyryn kyydissä Riihimäeltä Lahteen. Eräs matkustaja päätti Riihimäen asemalla vaihtaa normaalin vuorojunan höyryjunaan. Lisäksi Järvelästä nousi mukaan pariskunta, jonka herätti veturin pillin vihellys, luultuaan ensin sitä pesukoneen vinkunaksi. Aseman vieressä asuneena ehtivät hyvin kyytiin.
Matkassa oli myös toimittaja eräästä uusimaalaisesta lehdestä ja hän kyseli muutamien matkustajien tunnelmia.

Väkeä ei ollut paljoaa, joten pääsin itsekin nauttimaan ja ihastelemaan sekä maisemia että pysähdyspaikkoja. Lahteen saavuttiin aikataulussa ja väkeä oli jälleen laiturilla kameroiden kanssa. Samalla vaihtui junan kahvilahenkilökunta. Allekirjoittanut jäi Lahteen, jotta voisi lähteä hakemaan puuhamiehen auto Riihimäeltä, jonne olin sen ajanut aamulla. Tämähän oli alkuperäinen suunnitelma, kaikilta muilta osin paitsi auton hakemiselta. No, edessä olisi siis matka Riihimäelle, tällä kertaa junalla.

Mukaan pyysin vielä seuralaiseni, mutta sitä ennen kuitenkin pörräilyä Lahden keskustassa, mm. joulupukin odottelua, jota en sitten nähnytkään.
Keskipäivällä pääsimme junan kyytiin. Matka meni rutiininomaisesti, junassa istuen. Riihimäen asemalla piti sitten tietysti ensimmäisenä löytää vessa. Suuntasimme aseman kylkeen rakennettuun ostoskeskukseen. Vaikka oli lauantai keskipäivä, käytävät kumisivat tyhjyyttään, lukuunottamatta nuorten ja vanhojen alkoholistien ääniä.
Yhdessä liikehuoneistossa oli taidenäyttely, jossa oli vaihtelevan tasoisia töitä. Tämän jälkeen kävimme sekatavarakaupassa, jossa oli kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta. Löysipä seuralaiseni sieltä jotain ostettavaa.
Ostoskeskusseikkailun jälkeen suuntasimme asemalta hieman syrjään, kirpputorille, jossa vierähtikin tovi. Tonkimisen jälkeen vielä eläinkaupun kautta jälleen ostoskeskukseen (eri kuin aiempi) ja sitten ajomatka kohti kotia. Talvinopeusrajoitukset olivat jo tulleet teille voimaan kantatie 54:kin, joten ei kiiruhtaa voinut, vaikka UP oli palaamassa jo Loviisasta ja saapuisi piakkoin Lahden asemalle.
Kärpäsenmäellä sitten välähti. Ei minulla vaan peltipoliisilla. Jäädään odottamaan tuloksia…

Soitto tuli radalta ja Ukko-Pekka oli saapuisi Lahden asemalle, jonka jälkeen se vesitettäisiin makasiinin edessä. Siispä ”Pösön” nokka kohti makasiinia. Ajoin laiturille ja muut puuhamiehet olivatkin jo alkaneet tyhjentämään vaunuja Topparoikan tavarasta. Kuulumisten vaihto ja sitten porukka hajaantui omille tahoilleen.
Käveltyäni asemalta radan vartta, Ukko-Pekka puuskutti komeasti ohi kohti uutta kotiaan.

Rauta-aikaa Pro Puussa

Pro Puu -galleria on yksi Lahden suosikkigallerioistani ja puu on materiaaleista yksi mielekkäimmistä katsella ja työstää. Työstön osalta ainakin verrattuna vähäisesti niihin muihin materiaaleihin mihin olen sormeni sotkenut. Tämä paikallinen, mutta ajoittain hyvinkin kansainvälinen galleria houkuttaa käymään vanhassa tikkulassa useinkin, vaikken ole rynnännytkään ihan joka näyttelyyn.

Marraskuun alussa avautui näyttely, jossa on yhdistelty vanhaa kunnon taontaa puuntyöstöön ja se on osa teemnanäyttelyiden sarjaa jossa puuta on yhdistelty johonkin muuhun materiaaliin. Rauta-aika-näyttelyssä on mukana Suomen Sepät ry:n takojia ja Pro Puun puuseppiä sekä muotoilijoita. Lopputuloksena on erityisesti syntynyt ”karkeita, alkuvoimaisia ja veistoksellisia esineitä”, kuten näyttelyesitteessä kerrotaan. Galleriassa esitellään 18 erilaista työtä, joissa rauta ja puu kohtaavat sopusointuisasti. Töistä huokuu raskaus, jolla viittaan enemmänkin työskentelyprosessiin kuin teoksiin. Kahden erilaisen materiaalin yhteensovittaminen ja sovellutukset ovat vaatineet kompromissejä sekä dialogia eri työmenetelmiä käyttävin seppien kesken. Tällainen vuoropuhelu lieneekin yksi näyttelyn syntymiseen johtaneista syistä ja se avautunee myös katsojalle konkreettisesti. Omat suosikkini ovat – ihan vain mainitakseni muutaman – Tekla (Leo Ratinen & Tina Shukla), Calavera (Inari Alasoini & Tapiokangasniemi) ja Kaiviksen koppakuoriainen (Kalle Helminen)

Kuvia näyttelystä lisää tapiokangasniemi.com-blogissa ja ess.fi-sivuilla on aiheesta myös video. Näyttely kestää 26.11.2012 asti.

Kuvat Tapio Kangasniemi