Kalustesarjan kimpussa osa 1

Valmistuin vuonna 2012 Salpauksessa aikuispuolella teollisuuspuusepäksi. Puusepän töitä en ole päässyt tekemään lukuunottamatta puolentoista kuukauden jaksoa Isku Oy:llä ja Jusaplastilla. Suurin osa valmistumisen jälkeisestä työstä on ollut sekalaisia rakennus- ja remonttihommia, eli alalla jota parhaillaan opiskelen. Puusepän taitoja olen tosin päässyt silloin tällöin verestämään muutaman kaverini avustuksella.

Puusepän koulutuksen aikana, ehkäpä joskus vuoden 2011 lopulla sain idean lasten kalustesarjasta, ns. puuhapöydästä, johon kuuluu pöytä sekä neljä tuolia. Työ edistyikin hyvin, pääsinhän opiskelun tarjoamissa puitteissa työstämään sitä.
Koulutuksen päätyttyä, projekti tyssäsi, työskentelytilojen puutteen sekä muiden kiireiden takia. Olen kuitenkin pyrkinyt viemään asiaan eteenpäin niiltä osin, jotka eivät ole vaatineet varsinaista puutöitä, esimerkiksi hankkimalla maaleja, suunnittelemalla jakkaroiden kansitulostuksia sekä selvittämällä miten pääsisin ylipäänsä jatkamaan projektia.

Nyt kuitenkin asia on hieman edennyt, josta enemmän myöhemmin. Jatkossa kirjoitan projektin etenemisestä, ja pilke silmäkulmassa todettakoon, että kun olen tehnyt siitä nyt julkisen, minun pakko saattaa se päätökseen.

Tähän saakka

Kalustesarjaan kuuluu pöytä sekä neljä tuolia tai jakkaraa. Olen nimennyt projektin siis lasten puuhapöydäksi, miksi juuri puuha, selvinnee kun kokonaisuus on valmis.

Puuhapöytä kassissa

Kalustesarjan osat kassissa

Sarjan kaikki osat ovat valmistettu koivusta, ja ne ovat olleet valmiina kouluni päätyttyä
säilytyksessä tyttöystäväni vintillä (ironisesti Ikean isossa muovikassissa), odottaen pintakäsittelyä sekä kokoamista. Pöytälevy koostuu kahdesta palasta, jotka on tarkoitus liittää yhteen lameilla. Kantta ja istuinosia varten ostin Salpauksessa valmista liimalevyä, jotka olivat jääneet yli jostain projektista. Ne olivat muuten hyviä, mutta niissä oli läpiporattuja reikiä siellä täällä. Se ei suinkaan haitannut, koska pöytä on tarkoitus maalata kauttaaltaan yksiväriseksi ja pöydän kansi erikoismaaleilla. Paikkasin reiät ja hioin kannen osat, jonka jälkeen se jäi odottamaan CNC-jyrsintää. Tähän saakka hankalimmaksi osuudeksi on osoittautunut löytää aika ja paikka molemman kansiosan jyrsintään. Ilman sitä koko projekti ei tule etenemään.
Kaikki muut sarjaan kuuluvat osat: jalat, yläsarjat, vaneripalat (joiden käyttötarkoitus selvinnee myöhemmin) ym. valmistin itse.

Kansi vielä kokoamatta

Yksityiskohta keskeneräisestä projektista

Myös tuolien osat maalataan, lukuunottamatta niiden päällipuolisia istuinosia, joihin tulostetaan kuviot, jotka olen jo katsonut valmiiksi. Kaikki neljä tuolin istuin osat ovat eri muotoisia, johon on syykin, joka sekin selviää tuolien valmistuttua.

Linnaistensuolla

Sunnuntaina ulkoisen kovalevyn ostosreissua ei koskaan tehtykään, vaan päädyimme spontaanisti ”Maken” kanssa Ämmälän kautta Linnaistensuolle. Make on harjoittanut lähialuematkailua pyörällä monena vuonna Lahdessa ja sen ympäristökunnissa, joten (koti)seudut ovat tulleet hänelle tutuksi. Täytyy miehelle hattua nostaa, vaikkakin hampaat irvessä… Ja vähän hävettäen jouduin tunnustamaan että en ole aiemmin Linnaistensuolla käynytkään. Jotain hataria perustietoja minulla sentään oli, luonnonsuojelualue… ja siinähän se sitten olikin. Lahden seudun Luonto -sivuilta ja tietysti Wikipediasta löytyy parempaa tietoa:
”Linnaistensuon luonnonsuojelualue Lahden Kujalassa on perustettu säilyttämään edustava näyte päijäthämäläisestä suoluonnosta. Viimeksi vuonna 2003 liitettyjen uusien alueiden ansiosta pinta-ala on nykyisin noin 200 ha.”

Linnaistensuolla

Linnaistensuolla

Ajoimme Linnaistentieltä ja pysäköimme auton Linnaistenmäen kupeeseen.
Astelimme metsän poikki, muutamia ihmisiäkin tuli vastaan, olihan varsin kaunis syyssää. Eikä aikaakaan, kun pitkospuut näkyivät puiden takaa. Kun astelimme vankkoja puita pitkin auringon mukavasti lämmittäessä ja vesi väreili pitkospuiden alla, lintu, jos toinenkin päästeli ääniä, oli todella vaikea uskoa että olimme Lahdessa. Hetken pälyiltyämme ympärille, päätimme kääntyä takaisin, ja palata ensi kerralla paremmalla ajalla, oikeanmukaisella varustuksella (mm. eväät), niin kokonaisuus avautunee vielä paremmin.

Linnaistensuolta ajeltiinkin seuraavaksi Uuteenkylään ja muualle Nastolaan, minulle(kin) vanhoihin tuttuihin maisemiin, mutta se onkin jo toinen tarina. Ja yhtä tylsä.

[päivitetty 8.10., video lisätty]

Taidelauantaina tapahtui

Perinteistä Taidelauantaita vietettiin todella mukavassa syyssäässä. Tarjolla oli jälleen kerran runsaasta erilaista tapahtumaa ympäri keskustaa. Ohjelman julkistaminen oli lähinnä medioiden vastuulla, sillä Lahden keskustaeheytyksen sivuilta en löytänyt aiheesta mitään ennen kuin hetkeä ennen tapahtumaa.

Lahden Yhteiskoulussa järjestettiin Pienoismallinäyttely, järjestysnumerosta päätellen seitsemäs. Vaikka pääpaino oli lähinnä suuremmissa mittakaavoissa, esillä ja kilpailussa oli edellisvuosien tapaan satoja auto-, lentokone- ja sotilaskalustomalleja, Lahden rautatieharrastajat tuppautuivat mukaan kerhoradallaan, joka koostuu Vesijärven sataman pienoisrautatiestä, mittakaavan ollessa 1:87. Yli 20-vuotiasta rautatietä oli kunnostettu pitkin kesää ja tapahtuma oli hyvä paikka esitellä toimintaa ”muissakin piireissä” kuin rautatie.

Tapahtuma alkoi klo 11, mutta näytteilleasettajia oli jo kymmenen jälkeen paikalla runsaasti kiertelemässä ja ihailemassa esille tuotuja taidonnäytteitä. Mukana oli myös harrastukseen liittyviä kauppiaita, joiden tarjonta kysyi kestävyyttä koulun kalusteilta.

Minun oli kuitenkin poistuttava paikalta ennen puolta päivää hetkeksi, kaupungintalon puutarhajuhlaan jakamaan Lahti-seuran puolesta Vuoden nuori lahtelainen -tunnustusta yhdessä yhdistyksemme nuorisotoimikunnan puheenjohtajan kanssa. Kaupungintalon pihassa esittelivät toimintaansa mm. kaupungin omat organisaatiot, ja esimerkiksi kaupungin kaavoituksen teltassa oli väkeä tungeksimassa. Kaupungintalolla oli samaan aikaan avoimet ovet ja tutustumiskierroksia järjestettiin tunnin välein. Paikalla oli myös kaupunginjohtaja, jota pääsi moikkaamaan. Itse en tällä kertaa ehtinyt.

Kaupungintalon puutarhajuhla

Kaupungintalon puutarhajuhla

Kävelin talon sisäpihalle, jossa seremonia toimitettaisiin. Vielä kuulumiset tulevan tunnustuksen saajan ja muutaman hänen sukulaisensa kanssa. Klo 12 astelimme estraadille lausumaan muutaman asiaan kuuluvan sanasen, ja lopuksi se paljastettiin: ”Vuoden nuori lahtelainen on Oskari Keränen”. Oskarille käteen kunniakirja ja stipendi. Hän
kiitti saamastaan tunnustuksesta ja oli otettu huomionosoituksesta ja sai raikuvat aplodit paikalta olleelta yleisöltä.

Kun tilaisuus oli ohi, lähdin pyörällä keskustan läpi takaisin näyttelyyn. Torikaivauksilla kävi kova sutina, olihan sinne avoimet portit, jonoakin oli kertynyt.

Yhteiskoulun vieressä olevassa pitseriassa vaihdoin kuulumisia toisen rautatieharrastajan kanssa, joka oli päässyt tutustumaan Lahden historiallisen museon puistossa järjestettäviin viipurilaisiin markkinoihin, jotka oli toteutettu 1930-luvun hengessä. Valitettavasti itse en paikalle sitten ehtinytkään. Tapahtuma oli jälkikäteen kuultuna varsin onnistunut, joten harmi että Lahti-seura yhdistyksenä ei tänä vuonna ehtinyt/päässyt kokemaan markkinahumua.

Pizzan jälkeen kiirehdin takaisin näyttelytiloihin, jossa pienoisrautatien soikiossa matkaava juna raikasi muun hälinän keskellä. Topparoikan kerhorataa oli ounasteltu esiteltävän Lahdessa vain tässä tapahtumassa, mutta kutsu kävi tulevaan Kätevä-messuihin, joten aika näyttää, nähdäänkö juhlavuotta viettävän Topparoikan kerhorata marraskuun alussa messukeskuksessa. Toivon mukaan.
Kun näyttely lähestyi loppuaan, tapahtumajärjestäjät suorittivat vielä arvonnan, jossa jokainen kilpailusarjaan osallistunut mallari sai tuotepalkinnon. Lopuksi palkittiin jokaisen sarjan kolme parasta. Näyttelyn päätyttyä klo 16, tavarat kuljetettiin takaisin kerhotiloihimme.

Koska kello oli jo tämän jälkeen sen verran paljon, päivän muukin ohjelma oli jo purkissa, joten Taidelauantai oli omalta osaltani siinä. Ensi vuonna uudestaan.

Kellarikino pyörähtää jälleen käyntiin

Lahtelainen elokuvakerho Kellarikino on monipuolistanut lahtelaista teattereiden elokuvatarjontaa jo usean vuoden ajan. Kellis pyörähtää käyntiin jälleen maanantaina 2.9., ja koko syksyn ohjelmisto on nähtävillä elokuvakerhon nettisivuilla.
Mutta ennen sitä, Kellarikinon taustoista kertoo puuhanainen Heini Lindfors.

Mikä on Kellarikino, miten ja milloin se alkoi?
Idea lahtelaisen elokuvakerhon perustamisesta syntyi kahden cinefiilin kesken sulkapallokentällä loppukesästä 2010. Mutkia matkaan tuli heti alkuun, kun elokuvien esitysmaksut osoittautuivat kovin korkeiksi. Pian kuitenkin keksittiin, että Päijät-Hämeen elokuvakeskus voisi tukea toimintaa. Yhteistyö elokuvakeskuksen kanssa osoittautui varsin toimivaksi, ja elokuvakeskukselta saatiin lupa järjestää kerhon näytökset Kino Iiriksessä. Ensimmäinen Kellarikinon sarja järjestettiin syksyllä 2010.

Mistä nimi Kellarikino?
Kerhoidean isät päättivät, että kerhon nimen täytyy alkaa K-kirjaimella. Pienen pähkäilyn jälkeen esiin nousivat sanat ”kellari” ja ”kino”, siis Kellarikino eli tuttujen kesken Kellis. Nimi istuu kerholle siinä mielessä hyvin, että kerhon kotiteatteri Kino Iiris sijaitsee Kansantalon pohjakerroksessa Vaahterasalin alla, siis ikään kuin kellarissa.

Minkälainen porukka Kellarin takana ja mitä elokuvallisia kiinnostuksen kohteita tekijöiltä löytyy?
Lahdesta poispäin kohdistuneen muuttoliikkeen vuoksi perustajajäseniä ei ole mukana kerhon toiminnassa enää yhtäkään. Tällä hetkellä puuhamiehiä Kelliksen takana on kolme, ja olemme kaikki elokuvien suhteen hyvin kaikkiruokaisia elokuvaharrastajia.
Aluksi Kellarikinon toiminnassa painotettiin vuorovaikutteisuutta. Ensimmäisenä toimintavuotena järjestettiin lyhytelokuvatyöpaja, jonka puitteissa syntyneitä lyhäreitä esitettiin hyvä kourallinen Kinos-lyhytelokuvafestivaaleilla. Sittemmin kerho on keskittynyt selkeämmin esitystoimintaan. Sarjojen suunnittelussa, tallenteiden hankkimisessa, markkinoinnissa ja näytösten järjestämisessä sekä alustamisessa on aika paljon hommaa kolmelle ihmiselle, joten vuorovaikutteisuuden vahvistaminen vaatisi ydinryhmään lisää sitoutuneita elokuvaharrastajia.

Miten ohjelmisto muodostuu?
Ohjelmistosta pyritään tekemään aina mahdollisimman tasapainoinen ja monipuolinen. Ideana on ottaa joka sarjaan elokuvia eri vuosikymmeniltä, eri tyylilajeista ja erilaisista kulttuuripiireistä. Käytännössä etenkin viimeinen tavoite on usein hankala toteuttaa, sillä kerhon esityslisenssin piiriin kuuluu enimmäkseen amerikkalaista ja eurooppalaista elokuvaa.

Sarjaan pyritään ottamaan etenkin sellaisia elokuvia, joita katsojilla ei kenties ole muualla ollut mahdollisuutta nähdä – ainakaan valkokankaalta. Pyrimme siis esittämään ensisijaisesti sellaisia elokuvia, joita ei esitetä televisiossa tuhkatiheään ja joiden teatterikierroksesta on jo reilusti aikaa. Fokus on ”tulevaisuuden klassikoissa”, valtavirran sivuun putoavassa elokuvassa ja sellaisissa uusissa teoksissa, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet Suomessa vaille teatterilevitystä. Toki myös laatu vaikuttaa. Sarjaan on päätynyt usein sellaisiakin elokuvia, joita emme genren tai tyylin vuoksi itse rakasta – pääasia on, että elokuva nauttii arvostusta omassa lajityypissään.

Järjestääkö Kellis jotain muita ”erikoisnäytöksiä” ym. elokuvatapahtumia?
Kellis-porukka on silloin tällöin järjestänyt myös pienimuotoisia, johonkin tiettyyn kulttuuriin tms. keskittyviä elokuvasarjoja, tuoreimpana esimerkkinä viime keväänä Goethe Institutin kanssa järjestetty uuden saksalaisen elokuvan sarja. Lisäksi on pidetty Yökino-ilmaisnäytöksiä, joissa yhden yön aikana katsotaan kolme tai neljä elokuvaa. Yökinossa on keskitytty lähinnä toiminta- ja kauhupainotteisiin elokuviin. Kerran on järjestetty myös Yökinon pikkusisartapahtuma Pyjamakino, jossa esitettiin astetta pehmeämpää ja romanttisempaa elokuvaa. Ainakin Yökinolle on tarkoitus järjestää jatkoa.

Mikä on Gobrakino?
Kobrakino on Kellarikinon kahdesti vuodessa järjestämä kaksipäiväinen elokuvatapahtuma, jossa keskitytään ensisijaisesti kultti- ja kauhuelokuvaan. Ohjelmisto tulee pääosin Night Visions -festivaalin kauden ohjelmistosta. Näytöksiä on tavallisesti ollut neljä per tapahtuma. Suuremmalle kulttielokuvafestivaalille ei Lahdessa näytä ainakaan tällä hetkellä olevan kävijöitä, mutta on mukavaa, että edes tällaiselle pienimuotoiselle tapahtumalle on katsojia. Ensimmäinen Kobrakino pantiin pystyyn keväällä 2011, ja siitä lähtien tapahtuma on järjestetty joka kevät ja syksy. Seuraavasta Kobrakinosta ei ole vielä ehditty puhua, mutta näillä näkymin tapahtuma järjestetään myös tänä syksynä.

Minkälainen yleisörakenne, onko jotain ”tyypillistä” kellisläistä katsojaa?
Kelliksen katsojakunta on ilahduttavan heterogeenista. Ikähaarukka on hyvin laaja – vanhimmat kävijät ovat eläkeikäisiä, nuorimmat taas teinejä. Katsojakunnan keski-ikä tosin lienee korkeahko, mikä johtunee siitä, että nuorille ikäpolville ei ole syntynyt samanlaista suhdetta elokuvien katsomiseen teatterissa kuin varttuneemmalla väellä. Lisäksi vaikuttaa siltä, että vaikka nuoret käyvät ahkerasti multipleksien ensi-illoisssa tai syventyvät johonkin tiettyyn elokuvagenreen, ei heistä moni näytä olevan kiinnostunut elokuvasta laajalla skaalalla, siis katsovan elokuvia laajalti eri vuosikymmeniltä ja eri genreistä. Yliopistokaupunkien elokuvakerhojen katsojien joukossa käsittääkseni riittää myös nuoria aikuisia, mutta Lahdessa tilanne on toinen.
Silmämääräisesti arvioituna yleisössä on vakiokasvoja, jotka ovat olleet katsomassa Kelliksen näytöksiä ensimmäisestä kaudesta asti ja istuvat edelleen näytöksissä ahkerasti. Tämä tietenkin lämmittää järjestäjien sydämiä – olemme siis onnistuneet ainakin jossain määrin, kun katsojat palaavat kerhon näytöksiin kausi toisensa jälkeen.

Unohtumattomia elämyksiä Kelliksen varrelta, elokuvia tai tapahtumia?
Kelliksen tiimoilta järjestetyistä tapahtumista Yökinot ovat olleet niitä mieleenpainuvimpia, niissä tunnelma on aina ollut epämuodollinen ja vapautunut. Silloin Kino Iiriksen elokuvasali alkaa muistuttaa enemmän isoa olohuonetta kuin julkista tilaa. Kun porukalla katsotaan paljon elokuvia yhteen putkeen, on atmosfääri aivan erilainen kuin yksittäisissä elokuvanäytöksissä.
Elokuvien puolesta aikaisemmin mainitsemani Kobrakinot ovat tarjonneet ainakin itselleni eniten positiivisia yllätyksiä. Etenkin viime keväänä esitetty Resolution (USA 2012) osoittautui paljon paremmaksi elokuvaksi kuin osasin odottaa, samoin vuosi sitten esitetty Berberian Sound Studio (Iso-Britannia 2012). Tämä on hyvä muistutus siitä, ettei elokuvien katsomispäätöstä kannata miettiä liikaa. On hyvä katsoa myös sellaisia elokuvia, jotka eivät herätä ihmeempiä ennakko-odotuksia. Joskus tuota periaatetta seuratessa tulee hutilyöntejä, toisinaan taas löytää mahtavia teoksia. Tavallaan tämä on koko elokuvakerhotoiminnan idea – että ihmiset tulisivat katsomaan myös sellaisia elokuvia, joita kotisohvalta käsin ei ehkä tulisi katsottua.

Jos elokuvat kiinnostaa, miten Kellarikinoa pääsee tekemään?
Kellarikinon ydinryhmä kaipaa miehistönvahvistusta sarjojen ja tapahtumien suunnitteluun sekä näytösten järjestämiseen. Mitään erityisiä vaatimuksia uusille jäsenille ei ole, pääasia on intohimo elokuviin ja halu vahvistaa lahtelaista elokuvakulttuuria. Yksinkertaisimmin mukaan pääsee tulemalla juttelemaan lipunmyyjälle jonkin Kellarikinon näytöksen yhteydessä.

Mitä syksy 2013 tuo ohjelmistoon?
Tänä syksynä ohjelmistossa on entistä enemmän eurooppalaista elokuvaa – espanjalaista, venäläistä, ranskalaista, saksalaista. Syksyllä Kellarikinon sarjaa esitetään klo 20.00 joka toinen maanantai 2.9. eteenpäin Kino Iiriksessä (poikkeuksena kaksi ensimmäistä viikkoa, joiden välissä ei pidetä väliviikkoa).

Kellarikino 2.9. alkaen

Kellarikino 2.9. alkaen

Ohjelmisto on nähtävillä Kellarikinon sivuilla.

Lahtiblogi näyttelynä

Lahen Lehti esitteli artikkelissa puolitoista vuotta sitten, vuonna 2010 perustettua sivustoa, jossa lahtelaisuutta käsitellään lempeän ironisesti, mutta toisaalta kuvissa näyttäytyy surullisesti kaupunkielämän epäsosiaalinen puoli ja lieveilmiöt. Sivulla kiteytynee lahtelaisuus, itsekehu- ja ruoskinta samassa paketissa.
Internetissä vaikuttanut Lahtiblog-ilmiö on kasvanut sellaisiin mittoihin että on jalostunut näyttelyksi asti. Päijänteenkadun Galleria OyOy:ssa vietettiin Lahtiblogi-näyttelyn avajaisia 14.8.

Lahden erikoisnäyttely

Lahden erikoisnäyttely

Näyttely pääasiassa koostuu blogin valokuvista, mutta mukana on muuta taidetta, esimerkiksi lahtelaisia statussymboleita esitettynä hieman toisenlaisessa kehyksessä. Kaiken keskellä lihamuki lasivitriinissä.

Sininen ja Janne

Sininen ja Janne

Lihamuki

Lihamuki

Kokonaisuudessaan tila huokuu jonkinlaista karua realismia, mutta koska kyse on lahtelaisesta näyttelystä, mukaan on saatu (täytynyt saada) suuruuden tuntua ja hohtoa, Jari Litmasen patsaan palasen muodossa.
Yhdessä silmille hyökkäävä realismi ja palanen kadonnutta suuruutta (monumentaalista ihannetta, toisin sanoen ajatus siitä, mitä voisimme olla) paketoivat OyOy:n lahtelaisuuden ytimeen.

Litti

Litti

Näyttelyä täydentävät Lahti-aiheiset t-paidat, jotka ovat toteutettu tunnettuja logoja hyödyntäen.

Kerrassaan lahtelainen näyttely ja toivottavasti aiheen käsittely saa jatkoa tulevaisuudessakin. Tätä näyttelyä ei kannata ohittaa, etenkin jos pitää Lahdesta ja etenkin jos ei pidä.

Näyttely kestään syyskuun ensimmäiseen päivään asti.