Tämä artikkeli olisi voinut olla ”Lahen aarteet osa 3” (Osat 1 ja 2).  Mutta, eipäs olekaan, sillä sunnuntai-illan tutkimusretki päätettiin toteuttaa ilman Garrettia (Karia), tuota piippaavaa veijaria, joka suorastaan työntää maanuumenista kaikenmaailman aarteita innokkaiden etsijöiden muovikasseihin. Koska ryhmän perusidea oli sama kuin aarteenetsinnässä, eli mennä tonkimaan muiden maita ja yhteisiä maita, en malttanut olla kirjoittamatta tämänkertaisesta vierailusta, olinhan siihen jo ennakolta varautunut. Eroavaisuuksina toki se että juttu on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa. Uutta otsikkoa en nyt jaksanut keksiä, joten pienellä lisäyksellä uusi vanhakin kelpaa. Jotten kuitenkaan olisi suunnattoman epäkohtelias, esittelen osittain tutun ryhmän: Markus-Setä, Chisu ja Pekka (allekirjoittaja) olivat jo aiemmissa osissa kaikille seikkailuartikkeleita lukeneille tuttuja sankareina. Uusina remmissä oli lähes lahtelais-tamperelainen Opa sekä ahtialainen Iiro (nimeä ei ole keksitty).

Vierailupaikka oli jo päätetty hyvissä ajoin. Hennala (lue lisää Hennalasta Kuka, Mitä, Lahti, Vellamon Vinkeistä ja Wikipedia -sivuilta). Olin oli jo muutamaa viikkoa aiemmin käynyt muistelemassa seutuja iltalenkin yhdeydessä. Kesäisin pikkupoikana Hennalan varuskunta-alueen seutu tarjosi seikkailuja, aikana jolloin viinanjuonti ja tupankanpoltto oli vielä kaukaisia haaveita, nykyään naiset. Ajatuksissa olivat juoksuhaudat, korsut, varusmiesten kuntorata, metsän puumajat, makkaranpaisto nuotiolla plus kaikki (jo vanhentuneet) (puoli)laittomuudet, joita poikaporukassa silloin aikoinaan tuli harjoitettua. Lapsuuden toimintalaajuus Hennalassa karkeasti rajautui vanhaan Helsingin valtatiehen, Porvoonjokeen, rautatiehen sekä synkkään metsään 1940-50-luvulla rakennetun Metsä-Hennalan asuinalueen takana. Tämä artikkeli rajautuu vieläkin pienemmälle alueelle. Nykylihoissa ei paljon jaksa metsässä rymistellä.

Lähtiessään ryhmä ideoi tekevänsä dokumentin/mokumentin vierailusta. Siinä vaiheessa olisi kyllä pitänyt tiedostaa se että asiasta keskusteltiin naisen ollessa paikalla ja yleensä/myös naisseurassa miehillä on tarkoitus liioitella. Mitään dokkaria ei tehty.

Autoa ajettiin kadulla ja se pysäköintiin entisen Honkarakenteen pihalle. Hirsimökit olivat poistuneet alueelta jo aikaa sitten, lukuunottamatta Painokisällin rakennusta ja sen takana olevaa rakennelmia, mm. suurta ajan hampaan syömää mainostaulua. Porvoonjoen likellä olevalle matonpesupaikalle viisi raavasta miestä ei uskaltanut mennä suuren, haukkuvan tanskandogin takia. Tielle näkyi keltainen varuskunnan varastorakennus, jonka rakentamisvuosi on hämäränpeitossa. Oman muistini varassa on se, että alueella kulki jonkinlainen rillirata. Nyt tästä ei ollut jälkeäkään. Painuimme Ulaaninkadun yli metsään. Rakennuksen pihalla skootteripojat polttelivat tupakkaa. Emme uskaltaneet mennä sinnekään.

Jatkoimme syvemmälle entiselle harjoittelualueelle. Aiemminhan alue oli aidattu, mutta sittemmen varuskunnan toimintojen muutoksessa, tällekin alueella pääsi käyskentelemään hyvällä omalla tunnolla. Siellä täällä vanhoja juoksuhautoja, vanhat korsut olivat purettu. Kahlattuamme hetken kasvillisuuden keskellä, vierailimme alueen ainoassa maakellarissa. Kellarihan se ei ollut, mutta en tiedä sen oikeaa nimitystä, joten käytän väärää. Metallinen ovi oli auki kutsuvasti, joten Chisu hyökkäsi sisään. Sisällä pystyi seisomaan, joten poistuimme sieltä aika nopeasti, sillä ulkonakin pystyi seisomaan.

Tässä vaiheessa ryhmä oli jakaantunut (mielivaltaisesti, ei -puolisesti), joten jouduimme odottelemaan toista puoliskoa saapuvaksi kohtaamispaikalle. Kännykkäaikana eksyminen on jopa suotavaa, jotta saataisiin juttua johonkin paikallislehteen, mutta joka ei olisi turhan dramaattinen. Porukan hitsauduttua taas yhteen, jatkoimme kohti retken huippukohtaa. Se oli iso betoninen muuri, jonka juurella oli ränsistynyt tiilinen varasto. Päättelimme että kyseessä oli jokin maanpuolustukselliseen harjoitustoimintaan liittyvä elementti. Likellä oli hiekkasäkkejä. Muuri nimettiin Herliinin muuriksi.

Spraypulloja oli pitkin pihaa ja seinistä päätellen niitä oli myös käytetty. Kamerat räpsyivät, tunnelma oli rappioromanttinen, elokuinen aurinko oli laskemassa ja kesän viimeiset kuumat olivat käsillä. Hiestä päätellen päässäkin. Chisu kiipesi rakennuksen peltikatolle ja puuhun. Se kertoi omalta osalta siitä että oli aika lähteä.

Kun olimme poistumassa paikalta, huomasin punkin tarttuneen jalkaani. Ei, sillä ei ollut Sex Pistolsin paitaa vaan pää ihossani. Lopulta kuitenkin selvisi että se ei ollutkaan punkki vaan roska. Kai sitäkin voi kutsua onnelliseksi lopuksi, jos haluaa.

Lisää hurjia seikkailutarinoita myöhemmin hauskemmalla otsikolla. Edes.

Varikko tarjosi kilokaupalla rautaa (artikkelin kuva liittyy kirjoituksen tapahtumapaikkaan)

Jo alunperin otsikossa oli lievää liioittelun makua, ja/tai ironian. Raudan makua oli tälläkin kertaa, kun etsintäpartio suuntasi kuumana keskiviikkoiltana vanhalle Mytäjäisten veturivarikolle, joka on vielä osittain toistaiseksi rautatietoimintojen käytössä. Paikka valittiin siitä syystä, että koko alue tullaan mylläämään lähiaikoina, kun maa vaihtaa paikkaa ympäristösyistä. Käsillä oli viimeiset hetket autenttisessa rautatiemiljöössä.

Kaksihenkinen ryhmä, johon kuului Markus-Setä ja Pekka, virittelivät välineet tallin kupeessa, vissyä nautiskellen, odottaen suurta löytämisen riemua. Mutta. Kun Garret (tuttavallisesti Kari) saatiin toimintakuntoon, se tuntui olevan erittäin kiinnostunut maanpinnassa olevasta rautatavarasta (nauloista yms. ?), paljon muuta ei ollut tarjolla… Kari hoiti hommansa, mutta jo alkuun hohto oli himmentynyt suurista löydöistä.

Illan edetessä paikalle kurvasi Chisu, jonka käyräsarvinen polkupyörä vuosikymmenten takaa herätti enemmän mielenkiintoa – etenkin pyörän linjakkuus – kuin auringonlaskun aarteenetsintä. Kävi mielessä että pyörän olisi voinut haudata ja sitten ”löytää”, olisimme voineet kokea sitä monesti painotettua löytämisen riemua. Näin ei kuitenkaan toimittu vaan pian oli jo aika laittaa pillit pussiin.

Aivan oman mausteensa toi muutama asiasta kiinnostunut rautatieharrastaja, jotka spekuloivat löytöjä sekä mahdollisesti sitä mitä ei löydettäisi. Lopulta puheet painottuivatkin jälkimmäiseen, sillä illan saldo oli kaksi ratanaulaa (joista toinen löytyi silmillä), jonkinlaisen rautatiekaluston yliajama Volvo (tai osa siitä) sekä jotain muuta epäkiinnostavaa romua, mm. pullonkorkkeja.

Totesimme laihan saaliin äärellä että alueen historialliset (pinta)kerrokset olivat pyyhitty vuosikymmenten aikana suoritetuissa muutostöissä, joten ainakaan pinnallisesti tarkasteltuna maaperä oli varsin aarreköyhää. Paikka ei ollutkaan niin kihelmöivä kuin ounastelimme, mutta tämän virhearvion laitoimme kokemattomuuden piikkiin.

Näillä saavutuksilla sitä Nobelia ei ole luvassa, mutta D-vitamiina saatiin senkin edestä.

Illan kohokohta oli se kun kaksi rautatieharrastajien omistamaa vaseliinitynnyriä vaihtoi omistajaa.

Sarjan osa 1

”Aarrearkku vai sodanaikainen lentokone?”

Kevät on löytämisen aikaa. Näin totesi joku ja niin on hyvä.

Kolmihenkinen ryhmä, johon kuului Markus-setä, Juice ja Chisu (ei SE tunnettu, vaikka on myös hyvännäköinen ja hyvä-ääninen, tosin tässä tapauksessa miespuolinen) suuntasi kauniina keväisenä keskiviikkona metsään. Ei suinkaan juopottelemaan vaan tekemään yhteiskunnallisesti merkittävää tutkimustyötä. Kyseessähän oli kevään  ensimmäinen ”aarteenetsintä”, joka suunnattiin entisen Lounaan kartanon liepeillä, Salpausselän reunamuodostelman maastoon. Tarkempia koordinaatteja ryhmä ei halua paljastaa sen pelossa että joku tyhjentää maaston pullonkorkeista. Vaikka tietysti jaettu ilo on paras ilo.

Apuna etsinnässä oli Markus-sedän hankkima Garrett-merkkinen metallinilmaisin. Ilman laitetta kaivelu metsässä olisi ollut turhan työlästä… Ilmaisemisen toimivuudesta oli jo kokemusta, Markus-sedän vitriini oli täyttynyt aiemmilta etsintäretkiltä löytyneestä tavarasta.

Hyvinvarustautunut (Garrett ja kenttälapio) ryhmä lähti alkuillasta jännittynein askelin maastoon, seuranaan ainoastaan lenkkeilijät ja koiranulkoiluttajat. Ja ohikulkijat. Ja metsän eläimet. Mutta muuten oli hiljaista. Jos ei lasketa valtatie 12:n autoja sekä kauempana ohikulkevia junia. Jo parin tunnin piippailun ja kaiveskelun jälkeen saldo oli seuraava: Kolme kolikkoa, joista yksi 10-penninen vuodelta 1938, yksi alumiinipenni vuodelta 1972 sekä yksi joka oli syöpynyt tunnistamattomaksi. Yksi mielenkiintoisista löydöistä oli aseen iskuri. Valitettavasti tätä löytöä ei tuoreeltaan tarkemmin osattu analysoida. Ai niin, edellemainittujen lisäksi pussi täyttyi olut- ja virvoitusjuomapullojen korkeista.

Illan edetessä Chisu sai tarpeekseen. Hänen toiminta veti vertoja Indiana Jonesille, mutta vastuuta oli jaettava, jotta toiminta ei olisi yhden miehen harteilla. Chisua paikkasi huoltoryhmään kuuluva Pekka, joka toi lisäparistoja ja kolaa sekä hurjanhauskoja juttuja. Pekkakin pääsi kokeilemaan laitetta ja löydettyään hylsyn toisella yrittämällä, hän siirtyi takaisin huoltoryhmään.

Aikaa vierähti parinsadan neliön alueella 4-5 tuntia. Se lienee sopiva aika, sillä lopullisena saaliina oli nuo kolme kolikkoa ja sekä hylsy, leikkiauton ovi ja kassillinen pullonkorkkeja muun roskan lisäksi. Pekka löysi myös hienon kiven, jonka vei kotiinsa. Kuvaa ei nyt tähän hätään saatu ”aarteista” (Pekan kodistakaan), mutta eiköhän se saada, kun ryhmä seuraavalla kerralla löytää kameran.

Saalis ei tällä kertaa ollut hullumpi, joten ryhmän sopii pian odottaa arkeologian Nobelia tai vastaavaa.

Lisää Lahden arkeologia-ryhmän uusista hurjista seikkailuista tällä sivustolla myöhemmin!

Päivitetty: klo 14.46 asiavirheitä ja tarkennuksia