Höyryä Heinolaan

Lahden seudulla järjestettiin pitkin 1980-luvua höyryveturiajoja, veturina hääräsi Pikku-Jumbo (kuva ja kuva). Heinolan radalla liikennöinyt höyryjuna valittiin 1985 Suomen hauskimmaksi matkakohteeksi (Wikipedia / alkuperäinen lähde: Nieminen, Puntari, Immonen: Vauhtia ja voimaa – Valtionrautatiet 1862-1987. Kirjayhtymä Oy, 1986.). Itsekin osallistuin kahteen matkaan; hämärän muistikuvan mukaan matkoilla oli jonkinlaista (teatraalista) ohjelmaa, toinen matkoista oli perinteinen luokkaretki Heinolan lintutarhaan. Tuolloin lähdöt tapahtuivat Lahdessa Vesijärven asemalta, johon ratayhteys katkesi 1990-luvun alussa. Nykyään asemalta pääsee verkkaisen kaupunki”juna”-Puksun kyytiin. Höyryveturimatkoja alettiin järjestämään säännöllisen epäsäännöllisesti Heinolaan ja myös Loviisaankin jälleen 2000-luvulla. Osittain ajot olivat Lahden rautatieharrastajien organisoimia ja ne tehtiin Lahden Rautatiepäivään yhteydessä. Lahdessa liikkuvaa museokalustoa ei ole (ainoastaan liikuteltavaa), mutta yhteistyö helsinkiläisen Höyryveturimatkat Oy:n ja Haapamäen Veturimuseoyhdistyksen (HMVY) kanssa mahdollisti ajojen järjestämisen. Tänä vuonna Rautatiepäivää ei järjestetty varikon epäselkeän tilanteen takia ja tapahtuman jatko onkin toistaiseksi hämärän peitossa.

Lauantaina 21.8. oli asialla Haapamäen Veturimuseoyhdistys ja Lahden rautatieharrastajat. Tarkoitus oli tehdä kaksi matkaa Heinolaan. HMVY:n runsas kalusto saapui Hyvinkään Rautatiemuseopäiviltä Riihimäen kautta Lahteen  Mytäjäisten varikolle perjantaina hieman ennen puoltayötä. Höyryveturi Pikku-Jumbon (Tk3 1136) lisäksi neljä matkustajavaunua (Ei-sarja) sekä kaksi ”Efiä” (EFi 22395, legendaarisen maineen saavuttanut puupenkkivaunu, ainoat liikenteessä olevat leveäraiteiset puupenkit maassamme.). Saattajana toiminut ”Huru” Dr12-dieselveturi (joka vieraili vaunuineen Heinolassa v. 2005) sekä makuuvaunu (BT 01155, joka on entinen makuuvaunu Cm 2157 vuodelta 1920) postivaunu (Po 9841) sekä Gbl-tavara(halko)vaunu jäivät varikolle päivystämään siksi aikaa kun Pikku-Jumbo ajelutti kansaa Heinolan radalla. (Kiitos kalustofaktoista JJ Piltille.)

Lahdesta höyryjunalähdöt tapahtuivat tällä kertaa rautatieasemalta, toisin kuin monena muuna kertana, jolloin liikkeelle lähdettiin varikolta tai Salpausselän seisakkeelta. Juna saapui raiteelle neljä jo hyvissä ajoin ja väkeä oli laiturilla aikoimuksenaan nousta kyytiin ja matkaamaan Heinolaan tai vain ihmettelemään/ihastelemaan vanhan höyryhevon henkäilyä.

Itselleni matka oli ensimmäinen höyryjuna-ajelu sitten 80-luvun, tosin paljon myöhemmin tuli vierailtua Heinolassa dieselveturin (Dv16) vetävässä legendaarisissa ”sinisissä” vaunuissa. Myös dieselmuseovetureita on nähty Heinolan ja Loviisan baanoilla useammankin kerran, tavaraahan radalla kulkee vielä aktiivikäytössä olevien dieselvetureiden (Dv12) toimesta. Ulkoapäin katsellessani dieselvetureiden virtaviivaisuus miellyttää silmää, mutta matkustettaessa höyryvetureissa on kuitenkin erilaista tunnelmaa, ne antavat enemmän: Liike, äänet ja tuoksut.

Junassa asetuimme lahtelaisten kanssa viimeiseen vaunuun palvelemaan lastenvaunujen kanssa liikkuvia, haapamäkisten (*korjattu muodosta haapamäkeläisten, toim. huom.) rientäessä myymään lippuja matkaaville. Viimeinen vaunu ja sen takaikkuna oli otollinen paikka katsella maisemia ja nauttia matkasta. Tilanteessa keho suorastaan ratanaulautui paikoilleen ajatusten ja tunteiden virratessa kiskojen kolkkeessa tasatahtiin maisemien, ohimenevästi, mutta vapauttavasti.

Ahtialan läpi kulkiessamme huomion kiinnitti korostetusti tasoristeyksissä ja pihoissa olevien ihmisten iloinen vastaanotto. Molempien ajojen yhteydessä radanvarsien otollisemmat (ja omaperäisimmät) kuvauspaikat mm. sillat olivat kuvaajien käytössä. Pikku-Jumbon aurinkoista matkaa dokumentoitiin monesta eri kulmasta. Matkalaisille ajelu tarjosi kaunista peltomaisemaa, jyhkeitä kallioita, pikkupuroja, synkkää metsää ja eläviä eläimiä. Sävykkäällä pellolla hyppi höyryä säikkynyt kauris, aitauksessa kisailivat hevoset, jotka saivat naakat lentoon, lampaat kulkivat vierivieressä ja ruohosta nauttivat lehmät. Tietenkin rautatieharrastajassa erityistä kiinnostusta herättivät Vierumäen linjavaihde ja Myllyojan liikennepaikka sekä vanhat asemarakennukset Ahtialassa ja Mäkelässä. Kruununa tietysti Jyrängönkosken ylitys.

Heinolassa matkustajat poistuivat iloisin ilmein laiturille. Siihen jäätiin odottelemaan veturin siirtymistä junan keulilta vaunujonon taakse. Matkat Lahteen tehtäisiin peruuttaen, veturin tenderi (erillinen halko/hiili- ja vesivaunu) edellä. Ennen lähtöä veturi sai vettä paloautosta, vaikka vesuviskuri seisoi raiteiden välissä hyväkuntoisena. Toki näitä laitteita ei ole pitkään aikaan käytetty. Heinolan asema oli ehtinyt aikoinaan palaa kaksi kertaa ja viimeisimpänä tilalle oli vuonna 1988 saatu parakkirakennus. Se ei ole arkkitehtooninen mestariteos, mutta toimitti virkaansa käytännöllisesti, varsinkin kun matkustajaliikenne oli radalla loppunut jo kaksikymmentä vuotta aiemmin. Sen sijaan vanha makasiinirakennus oli hyvässä maalissa ja Itä-Hämeen Kansantanssijat olivat jälleen kerran järjestäneet sinne tarjoilua Lahdesta matkaavilta. Pulla oli erinomaista. Asemalla seistiin sen verran, että kahvin jälkeen ehti tutustua asemanseutuun, tarkemmin sanottuna ratapihan koilliskulman, johon rata päättyi kilometriluvulle 168 (Helsingistä). Muita mielenkiintoisia kohteita on vanha vesitorni taidenäyttelypihoineen sekä tiilinen veturitalli, johon en tällä kertaa tosin ehtinyt tarkemmin tutustua.

Ensimmäinen lähtö Lahteen houkutti monia heinolaisia hyppäämään nostalgisen höyryjunan kyytiin. Lähdössä oli suuren juhlan tuntua, moni jäi laiturille ja radan varteen saattamaan Pikku-Jumbon matkaan.

Lahdessa varikolla molempien ajojen jälkeen oli tehtävänä vesitys, Harjunalustan WPK:n avustamana. Samalla janoinen Pikku-Jumbo sai mukaansa maittavan, vaikkakin ehkä hiukan kuivakkaan kasvisaterian. Veturi parkkeerattiin halkovaunun viereen ja talkooporukalla tenderi täyttyi metsän antimista. Tenderiin mahtuu puuta kokonaiset kymmenen kuutiota; kun on raskaat työt, täytyy olla myös täyttävät eväät. Ennen HMVY:n lähtöä Lahdesta talkoilla hoidettiin haapamäkisten (*) kyytiin topparoikkalaisten hallussa olevia junanvaunujen ikkunoita ja ovia.

Illalla HMVY:n kalusto oli valmis palaamaan kotiin. Ensi vuonna uudestaan. Viimeistään.

Lahti-Heinola-rata Wikipediassa.

Lotilan viimeiset – Lahtea tonkimassa osa 2

Lahtea tonkimassa on jatkoa “Lahen aarteet osa 3 (eipäs)” -artikkelille ja kuten sen jutun lopulla uumoilin, artikkelisarjalle piti keksi menevä otsikko. Lahen aarteet -juttusarja jatkaa omana itsenään. Jos jatkaa.

Torstai oli toivoa täynnä (tästä hauska puujalkavitsi: ”Torstai oli Perjantain kannibaalikaveri, jonka saarelle eksyi suomalainen Toivo.” Merimiestarinathan ovat täynnä puujalkoja…). Markus-Setä ja Pekka päättivät yhdessä tuumin lähteä autiotaloon auringon laskiessa. Ei kuitenkaa Dingoa mukaillen, sillä se olisi jo herättänyt liiaksi huomiota. Molemmille tuleva vierailukohde oli omakohtaisesti tuttu.

Suuntasimme Ala(?)*-Lotilan vanhalle asuinalueelle (lisää Lotilasta Wikipediasta sekä paikan nimestä Kuka, Mitä, Lahti-sivulla), Pietarinradan eteläpuolelle, aivan vanhan Upon valimokompleksin vieressä. Alue on ollut raskaan teollisuuden väistyessä muutoksissa: radan pohjoispuolella sijaitseva Valimo on muuttanut muotoaan ja Vanhanradankadun varteen on noussut uusia yrityksiä, mm. uusi autokauppa. Ennen nk. Uponsillan rakentamista vielä 1970-luvulla(?)* (nyk. Ison-Paavolankatu) tie kulki vilkkaan radan yli, etenkin talven liukkailla ylittäminen onnistui liiankin helposti (Lähde: huhu).

Uponsillan kannen suojissa on jäljellä enää kaksi vanhaa puutaloa, autiotalon vieressä sijainnut keltamaalinen talo purettiin jokin aika sitten, sen jälkeen kun talo oli kärsinyt tulipalossa. Jäljelle jääneet kaksi taloa ovat jääneet kehittyvän Lahden puristuksiin: asumiskuntoinen sijaitsee aivan Askon tehdasrakennuksen vieressä vielä hyvässä maalissa, mutta autiotalo on jo parhaat päivät nähnyt (Tosin ehkä tätä sanamuotoja ei voi käyttää jos talossa on tehty murha). Alueen ”venäläistä” kuntoa on aikoinaan päivitelty paikallismediassa.

Auto jätettiin taas johonkin parkkipaikalle ja rautatie alitettiin hyvänmaun mukaisesti alikulkua hyväksi käyttäen. Tähän loppuikin hyvä maku. Omistajaa ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Astelimme talon pihalle. Omenapuun sato maassa talon sisäänkäynnin edessä tuoksahteli kilpaa yhdessä vanhan talon kanssa. Järkyttävää oli nähdä muun muassa muutamia muumio-omenoita. Siinä vaiheessa kun tarkistelin puutarhaa, Markus-Setä oli jo painunut taloon sisään. Odotin karmivaa huutoa, mutta koska sitä ei kuulunut, päätin itsekin mennä sisälle. Ennen sitä kuitenkin Markus-Setä asteli reippain askelin ulos pidellään kättä suun edessä. Mitä mitä!?!? Mitä siellä oli?? Ruumis? Vanha miestenlehti? No, jätän sen kertomatta, mutta sanotaan että luonto oli kutsunut, ehkä jopa yllättänytkin.

Olin käynyt talossa ensimmäisen kerran muutamaa päivää aikasemmin ja sen jälkeen siellä oli varmasti käynyt muitakin. Ja ennen sitä. Ikkunoita oli yritetty peittää levyillä, lasithan olivat hävinneet ilmeisesti kovan auringonpaisteen takia. Talossa oli omaa tunnelmaa, vanhat tapetit repsottivat, joiden alta paljastui talon runkohirsiä. Tuoksu tyypillinen vanhalle talolle. Vanhat tulisijat kertoivat omaa tarinaa siitä että elonpäiviä oli vietetty niukoissa olosuhteissa. Tietenkin se siivitti ajatukset aikoihin jolloin talossa asuttiin. Talossa oli (toistaiseksi) kuisti, eteinen, keittiö sekä kaksi huonetta. Kapeita, natisevia rappusia pitkin pääsi yläkertaan/vinttiin ja jos varovasti kulki, niin vielä pääsi alaskin.

Emme tietenkään halunneet aikaamme tuhlata – jos vanhan talon tutkimista voi sitä olla – sillä olimmehan tulleet dokumentoimaan talon viimeiset(?)* hetket. Talon historiasta tai mistään muustakaan siihen liittyvästä meillä ei ollut tietoa, mutta aika oli otollinen. Dokumentointiformaatti ei ehkä ollut kovin yleinen, mutta uskoimme että tulevaisuudessa tutkimuspiireissä osataan arvostaa historiallista dokumenttia jonka fiktiivis-komediallinen ote antaa omanlaisensa sävyn menneisyydestä. Itseasiassa emme uskoneet, mutta tulipa tallennettua.

* Toim. huom. Jos et ole varma asian todenperäisyydestä tai lähteen luotettavuudesta, kannattaa käyttää merkkiyhdistelmää (?)

Katso kohde Kansalaisen Karttapaikan linkistä ja Lahden kaupungin nettisivuilta ilmakuva vuodelta 1946.

[Päivitetty 8.11.2010]
Ilta-Sanomien verkkolehti ja ees.fi kertovat että talo paloi sunnuntai-iltana.

Lahtelaisia musiikkiuutisia

18.8.2010 Raappanan uusi albumi “Maapallo” julkaistaan keskiviikkona 1.9.2010
Lahtelainen Raappana, oikealta nimeltään Janne Pöyhönen, on noussut nopeasti yhdeksi maamme suosituimmista rytmimusiikkiesiintyjistä. Vuonna 2007 ensialbuminsa Päivä on nuori julkaissut artisti on ehtinyt uuden levyn teon lomassa keikkailla runsaasti ja tehdä vierailuja mm. Jukka Pojan (Kylmästä lämpimään-levyn päätösraita ”Kiitollisuutta”) ja Asan albumeille (runsaasti soinut sinkku ”Huojuvat Puut”). Nyt valmistunut uusi albumi Maapallo on edellisen levyn tapaan tuottaja Bommitommin ja Raappanan yhteistyötä.

”Lahen aarteet osa 3 (eipäs)”

Tämä artikkeli olisi voinut olla ”Lahen aarteet osa 3” (Osat 1 ja 2).  Mutta, eipäs olekaan, sillä sunnuntai-illan tutkimusretki päätettiin toteuttaa ilman Garrettia (Karia), tuota piippaavaa veijaria, joka suorastaan työntää maanuumenista kaikenmaailman aarteita innokkaiden etsijöiden muovikasseihin. Koska ryhmän perusidea oli sama kuin aarteenetsinnässä, eli mennä tonkimaan muiden maita ja yhteisiä maita, en malttanut olla kirjoittamatta tämänkertaisesta vierailusta, olinhan siihen jo ennakolta varautunut. Eroavaisuuksina toki se että juttu on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa. Uutta otsikkoa en nyt jaksanut keksiä, joten pienellä lisäyksellä uusi vanhakin kelpaa. Jotten kuitenkaan olisi suunnattoman epäkohtelias, esittelen osittain tutun ryhmän: Markus-Setä, Chisu ja Pekka (allekirjoittaja) olivat jo aiemmissa osissa kaikille seikkailuartikkeleita lukeneille tuttuja sankareina. Uusina remmissä oli lähes lahtelais-tamperelainen Opa sekä ahtialainen Iiro (nimeä ei ole keksitty).

Vierailupaikka oli jo päätetty hyvissä ajoin. Hennala (lue lisää Hennalasta Kuka, Mitä, Lahti, Vellamon Vinkeistä ja Wikipedia -sivuilta). Olin oli jo muutamaa viikkoa aiemmin käynyt muistelemassa seutuja iltalenkin yhdeydessä. Kesäisin pikkupoikana Hennalan varuskunta-alueen seutu tarjosi seikkailuja, aikana jolloin viinanjuonti ja tupankanpoltto oli vielä kaukaisia haaveita, nykyään naiset. Ajatuksissa olivat juoksuhaudat, korsut, varusmiesten kuntorata, metsän puumajat, makkaranpaisto nuotiolla plus kaikki (jo vanhentuneet) (puoli)laittomuudet, joita poikaporukassa silloin aikoinaan tuli harjoitettua. Lapsuuden toimintalaajuus Hennalassa karkeasti rajautui vanhaan Helsingin valtatiehen, Porvoonjokeen, rautatiehen sekä synkkään metsään 1940-50-luvulla rakennetun Metsä-Hennalan asuinalueen takana. Tämä artikkeli rajautuu vieläkin pienemmälle alueelle. Nykylihoissa ei paljon jaksa metsässä rymistellä.

Lähtiessään ryhmä ideoi tekevänsä dokumentin/mokumentin vierailusta. Siinä vaiheessa olisi kyllä pitänyt tiedostaa se että asiasta keskusteltiin naisen ollessa paikalla ja yleensä/myös naisseurassa miehillä on tarkoitus liioitella. Mitään dokkaria ei tehty.

Autoa ajettiin kadulla ja se pysäköintiin entisen Honkarakenteen pihalle. Hirsimökit olivat poistuneet alueelta jo aikaa sitten, lukuunottamatta Painokisällin rakennusta ja sen takana olevaa rakennelmia, mm. suurta ajan hampaan syömää mainostaulua. Porvoonjoen likellä olevalle matonpesupaikalle viisi raavasta miestä ei uskaltanut mennä suuren, haukkuvan tanskandogin takia. Tielle näkyi keltainen varuskunnan varastorakennus, jonka rakentamisvuosi on hämäränpeitossa. Oman muistini varassa on se, että alueella kulki jonkinlainen rillirata. Nyt tästä ei ollut jälkeäkään. Painuimme Ulaaninkadun yli metsään. Rakennuksen pihalla skootteripojat polttelivat tupakkaa. Emme uskaltaneet mennä sinnekään.

Jatkoimme syvemmälle entiselle harjoittelualueelle. Aiemminhan alue oli aidattu, mutta sittemmen varuskunnan toimintojen muutoksessa, tällekin alueella pääsi käyskentelemään hyvällä omalla tunnolla. Siellä täällä vanhoja juoksuhautoja, vanhat korsut olivat purettu. Kahlattuamme hetken kasvillisuuden keskellä, vierailimme alueen ainoassa maakellarissa. Kellarihan se ei ollut, mutta en tiedä sen oikeaa nimitystä, joten käytän väärää. Metallinen ovi oli auki kutsuvasti, joten Chisu hyökkäsi sisään. Sisällä pystyi seisomaan, joten poistuimme sieltä aika nopeasti, sillä ulkonakin pystyi seisomaan.

Tässä vaiheessa ryhmä oli jakaantunut (mielivaltaisesti, ei -puolisesti), joten jouduimme odottelemaan toista puoliskoa saapuvaksi kohtaamispaikalle. Kännykkäaikana eksyminen on jopa suotavaa, jotta saataisiin juttua johonkin paikallislehteen, mutta joka ei olisi turhan dramaattinen. Porukan hitsauduttua taas yhteen, jatkoimme kohti retken huippukohtaa. Se oli iso betoninen muuri, jonka juurella oli ränsistynyt tiilinen varasto. Päättelimme että kyseessä oli jokin maanpuolustukselliseen harjoitustoimintaan liittyvä elementti. Likellä oli hiekkasäkkejä. Muuri nimettiin Herliinin muuriksi.

Spraypulloja oli pitkin pihaa ja seinistä päätellen niitä oli myös käytetty. Kamerat räpsyivät, tunnelma oli rappioromanttinen, elokuinen aurinko oli laskemassa ja kesän viimeiset kuumat olivat käsillä. Hiestä päätellen päässäkin. Chisu kiipesi rakennuksen peltikatolle ja puuhun. Se kertoi omalta osalta siitä että oli aika lähteä.

Kun olimme poistumassa paikalta, huomasin punkin tarttuneen jalkaani. Ei, sillä ei ollut Sex Pistolsin paitaa vaan pää ihossani. Lopulta kuitenkin selvisi että se ei ollutkaan punkki vaan roska. Kai sitäkin voi kutsua onnelliseksi lopuksi, jos haluaa.

Lisää hurjia seikkailutarinoita myöhemmin hauskemmalla otsikolla. Edes.