Lauantaina 18.5. oli tarkoitus viettää aikaa seuralaisen kanssa Lahdessa, tutustuen päivän aikana järjestettyihin tapahtumiin enemmän tai vähemmän vapaamuotoisesti.

Aamu alkoi tietenkin kahvilla Lahden asemapäällikön talossa, aivan rautatieaseman vieressä. Talo on ollutkin viimeaikoina otsikoissa, liittyen tulevan matkakeskuksen rakentamiseen. Rakennuksessa pitää majaansa Oiko studio & shop, joka ravintolapäivänä oli laittanut pöydän koreaksi. Vierailin talossa ensimmäistä kertaa ja olihan siinä tunnelmaa, kun kahvikuppi kädessä sai tiirailla ikkunasta ohimeneviä junia. Oiko järjestää tulevana kesänä talossa monenmoista tapahtumaa, joten kannattaa käydä tutustumassa.

Kahvit ja mehut juotuamme, siirryimme pihalle käyskentelemään ja odottelemaan höyryjunaa, joka tosin jatkaisi Lahden asemalta matkaansa Heinolaan, Ahtialan kautta, jossa samalla järjestettiin höyrykirpputori. Sinne ei nyt tosin ehditty…
Väkeä olikin asemalaiturilla odottamassa vanhaa voimapesää. Jo kaukaa erottuva savupilvi ja hentoinen puuskutus voimistuivat kun Ukko-Pekka saapui asemalle. Kamerat räpsyivät tuttuun tyyliin, kun veturi vaihtoi junan toiseen päähän.

Kun Ukko-Pekka oli puuskuttaen lähtenyt Heinolaan, aseman seudun tutkailun jälkeen oli vuorossa Hiihtomuseo. Museoviikkoa vietetiin Lahdessa 14.-19. toukokuuta ja ensimmäistä kertaa vietettiin Lahdessa Museoiden yötä. Museoihin oli vapaa pääsy ja Hiihtomuseo oli lauantaina auki peräti klo 22 asti. Hiihtomuseossa oli käynnissä Suomen suksi – suksisepästä teolliseen muotoilijaan -näyttely museon tarjoamien perustoimintojen lisäksi. Museossa vierähti tovi kaiken tiedon ja toiminnallisuuden keskellä. Tällä kertaa emme muihin museoihin menneet, sillä Taidenmuseon Valon houkutus ja Historiallisen museon Viipuri mon amour -näyttelyt olimme käyneet katsomassa avajaisten muodossa jo aikaisemmin.

Hiihtojen jälkeen suuntasimme naapurin, uusittuun urheilu- ja messukeskukseen. Suurhallin vanha jalkapalloalusta eli tekonurmi oli vaihtunut parkettiin. Toki hallissa jatkossakin pelataan jalkapalloa, mutta vain puolella kentällä. Toisella puolella salibandya ja koripalloa sekä paljon muuta. Kierrettyämme suurhallin, istuimme ravintolakahvilaan pullakahveille ja katselimme samalla Lahti Roller Derbyn harjoituksia.

Lahti-päivä ei suinkaan ollut tässä vaan illalla otimme pyörät allemme ja kiersimme lyhyenkön Lahti-kierroksen Niemen sataman kautta Mukkulaan ja sieltä Holman kautta keskustaan. Matka menikin mukavasti turinoidessa.

Pyöräilyn jälkeen meillä oli jo hieman kiire, sillä myöhäisillasta olimme varanneet aikaa Yökinolle, olihan Kellarikinon kevätkausi purkissa, ja sitä ”juhlittaisiin” elokuvien muodossa aina aamuyöntunneille asti. Niinpä kävimme paikallisessa elokuvateatterissa Kino Iiriksessä katsomassa lauantaisen Yökinon elokuvien sarjan avauselokuvan Michael Jacksonin elokuvan Moonwalkerin. En tiedä miksi.

Lahden oman elokuvafestivaali Kinos täytti vuonna 2013 kymmenen vuotta. Tarkemmin Kinoksesta ja sen historiasta tässä jutussa, joten tässä tarinassa käyn läpi lähinnä tämän vuoden vaiheita, koska jonkinlainen vastuuhenkilön pesti napsahti minulle lähinnä olosuhteiden pakosta.
Tapsa ehtikin jo kirjoittaa Kinoksesta.

Talkoilla

Kinosta alettiin puuhata tuttuun tyyliin jo edellisenä vuonna, jolloin hahmoteltiin vapaaehtoisista muodostunutta ydinryhmää. Kinoksen jatko oli vaakalaudalla, koska aiemmin mukana olleet aktiivit olivat muuttaneet pois kaupungista tai muuten vaan jättäytyneet pois. Syksyllä 2013 löytyi kuitenkin innokas (?) talkooporukka jatkamaan perinteistä filmifestivaalia. Talvella homma eteni vanhaan malliin ja saatiin pystyyn nettisivut, joilla esitettiin kutsu elokuvantekijöille lähettää töitä Kinokseen. Viestiä painotettiin lisäksi YouTubessa julkaistuilla trailerilla ja videokutsulla. Näin huomio oli maksimaalinen. Ja edullinen.

Tässä vaiheessa tapahtui miehistönvaihdoksia ja hyppäsin puolihuomaamattomasti Kinoksen operatiiviseksi vastuuhenkilöksi.

Pikku hiljaa materiaalia pukkasi ovista ja ikkunoista tai lähinnä postiluukusta. Vielä deadlinea hipoen viimeiset teokset saapuivat raadin syliin. Alkoi armoton katselumaraton saapuneiden töiden parissa. Katseluraadin, jossa oli katselukerroilla 3-6 henkilöä, tehtävänä oli käydä teokset läpi, jotta ohjelmisto saataisiin kasaan määräaikaan mennessä. Kaikki työt saatiinkin katsottua läpi ajoissa eli parissa viikossa ja valitut teokset julkaistiin Kinoksen nettisivuilla ja Facebookissa.

Tämän jälkeen käytiin viikonlopun ohjelmiston kimppuun. Viikon ohjelma oli varmistunut jota kuinkin aikaisemmin – tähän palaan jutun myöhemmässä osassa. Lisäksi aikomus oli ollut yhteistyökumppanin kanssa järjestää perinteinen Kinoksen päätösklubi, mutta se jäi tänä vuonna kuitenkin tekemättä, kovasta yrityksestä huolimatta, sillä sopivaa paikkaa ei löytynyt. Pienellä talkooporukalla oli kuitenkin kädet täynnä tekemistä, joten pieniä takaiskuja ei jääty voivottelemaan.

Kun viikon ja viikonlopunkin ohjelmat olivat selvillä, alettiin työstää sarjoja ja niiden  videoesittelyjä, mm. ennakkoesittely nähtävillä Kinos-kanavalla YouTubessa.

Viikon ohjelma

Viikko alkoi maanantaina aprillipäivänä Kellarikinon esittämällä Take Shelterillä. Kinoksen kunniaksi kellariin oli vapaa pääsy.

Tiistaina oli vuorossa Lahtifilmi-iltama. Illan tarjonta koostui osittain Kino Iiriksen hallussa olevasta materiaalista, mutta mukana oli yksi ”Kinos-työ” sekä muutama lyhytfilmi liittyen Päijät-Hämeen perinnefilmiprojektiin, (projektin esittelyvideo). Aiheesta olin turisemassa paikallisradiossa samana päivänä, väkeä oli paikalla mukavasti siitä huolimatta. Tämäntyyppisille elokuvailtamille on luvassa jatkoa syksyllä.

Keskiviikkona paikalle saapui Tapani Ripatti Gonzo Rock -taltiointi mukanaan. Kyseessä oli siis Sibeliustalossa syyskuussa 2005 järjestetyn konsertin livetaltiointi lahtelaisista beat-konkareista, joiden kulta-ajaksi voidaan laskea 1960-luku. Monet bändit kokosivatkin rivinsä usean vuosikymmenen jälkeen(!) soittaakseen vielä kerran yhdessä. DVD:tä voikin kutsua Lahti-beatin lyhyeksi oppimääräksi. Ripatti alusti dokumentin ja kertoi sen tekemisestä, joka vaati tekijältään paljon, aikaa ja vaivaa. Jälkipolville tällainen tallenne on arvokas katsaus eräästä lahtelaisesta kulttuurimuodosta.

Torstaina huilattiin elokuvien osalta. Torvessa tosin oli Rytmin Ystävien järjestämä Akustinen klubi, joka liittyi sillä viikolla järjestettyyn Runorockiin, ja niin myös Kinokseen.

Viikonlopun ohjelmisto

Varsinaisesti Kinos on aina käsittänyt viikonlopun, niin myös tänäkin vuonna, vaikka Kinos oli pyörähtänyt käyntiin maanantaina. Etelä-Suomen Sanomatkin oli huomioinut 10-vuotiaan Kinoksen päivän lehdessään.
Perjantai alkoi aloituselokuvalla, Teippaaja Pro:lla, jonka jälkeen nähtiin tukku kotimaista musiikkivideotuotantoa.

Lauantai alkoi klo 16. Sarjat oli nimetty jokseenkin oudosti, eikä kukaan raatilaisista oikeastaan tiedä, liittyivätkö ne jotenkin sarjojen sisältöön. Ainakin osittain? 
Lauantaina iltana teatterin ovet kävivät tiuhaan, ja väkeä pakkautui iltamyöhään katsastamaan lauantain K18-sarjaa, Kobrakino Junioria, joka nimestä huolimatta oli senioreille.

Sunnuntaina konkarikinoslaisen Ulla Kanasen alustama Kinos-retrospektiivisarja johon oli koottu menneiltä vuosilta parhaita teoksia, tai ainakin niitä mitä oli vielä saatavilla.

Sunnuntain ja Kinoksen päätti Jäniksenä Varkaudessa / A Studio in a Factory Town, joka kertoi Varkauden teollisuuden kultakaudesta ja sen hiipumisesta erään valokuvausliikkeen ja perheen näkökulmasta, tekijän isoisän vanhojen filmien kautta. Tämän teoksen äärellä oli hyvä päättää Kinos ja kadota teatterista vanhan teollisuuskaupungin, Lahden, yöhön. Menin kotiin.

Mainittakoon vielä muusta yhteistyöstä että koko Kinoksen aikana Kino Iiriksen aulassa 26.3. – 14.4.2013 oli Miia Marttisen kokoama Still-Fiction valokuvanäyttely, joka koostui fiktiivisten elokuvien still-kuvista, joiden tarinat ja henkilöt olivat keksittyjä. 
Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry piti koko viikonlopun teatterin aulassa kahviota ja se samalla toimi infotiskinä.

Kaiken kaikkiaan antoisat festarit ja koneenkäyttäjille tarkoitetut takahuoneen sipsit maistuivat elokuvia katsellessa. Jopa niin antoisat että ainakin allekirjoittanut alkoi
pohtia jo ensi vuoden tapahtumaa… Saa nähdä miten käy. 

Jos tämä kirjoitus herätti intoa lähteä filmifestivaalitalkoisiin ensi vuonna, ei muuta kuin yhteyttä Kinoksen elokuvatalkoolaisiin.

Alatorilla on ollut monipuolinen historia, paikalla ollut kaupungin tyrmä, huoltoasema, yleinen käymälä jne. Sen muoto vakiintui oikeastaan vuonna 1950, kun Starckjohannin moderni liikerakennus valmistui tontin Aleksanterinkadun puolelle.
Riippumatta siitä tuleeko toriparkki, säilyykö Metro, torialueen rakenne kaipaisi päivitystä. Etenkin kesäisin tori nousee julkiseen keskusteluun aiheellisesti epäsosiaalisena ”Sippipuistona”. Alatori on keskeisellä paikalla, mutta siltä puuttuvat sosiaalisen kontrollin ohjaava vaikutus. Alue on läpikulkupaikka, jota reunustavat penkit reunustavat. Ne houkuttavat ennemmin asettumaan väkijuomien äärelle kuin pysähtymään hetkeksi ja nauttimaan kaupungin vilinästä.

Alatorin tontti houkuttaa myös lisärakentamiselle, aika-ajoin esille nousee mm. suunnitelmia tornitalosta tai muuntyyppisestä täydennys-/lisärakentamisesta. Kaupunkikuvallisesti paikka on herkällä paikalla, sivuaahan se kaupunkimme seremonia-akselia. Lisäksi vastapäätä sijaitsee Lahden komeimpia rakennuksia Kansallisosake Pankin jyhkeä kivitalo. Jos alueelle joskus nousee rakennus, on pidettävä huoli että sen kaupunkikuvalliset ansiot ovat suhteessa torin ympäristöön.
Museo on poikkeuksetta on vastustanut tontin täydennysrakentamista.

Tietenkään Alatorin kohentamistoimenpiteet eivät tarvitse olla em. radikaaleja. Yksi keino muuntaa tori-/puistoalue avoimemmaksi on että tori ”avataan” kaduille päin. Ristiriitaista että juuri kivisen keskustan kaipaama vehreys tuo suojaa epäsosiaaliselle toiminnalle. Esimerkiksi aukion keskelle voitaisiin rakentaa pyöreä kioskirakennus vanhan kioskin tilalle. Pyöreä kuvaisi kevyen liikenteen solmukohtaa, liikenneympyrää js tässä tapauksessa rakennus toimisi risteys- ja kohtaamispaikkana. Rakennusmateriaali olisi puuta, arkkitehtuurisesti korkeatasoinen ns. designteos.

Valoa etsimässä

Torstaille olin saanut kutsun taidenäyttelyn avajaisiin, jonne kiirehdin seuralaiseni kanssa. Kyseessä oli Taidemuseolla avattu Valon houkutus -valokuvanäyttely, joka koostui 89 teoksesta (valokuvavedokset, videoteokset, installaatiot ja 3D-kuvia) 63 taiteilijalta ympäri Suomen. Haku oli vapaa, ja juryn – johon kuuluivat valokuvataiteilijat Ulla Jokisalo ja Ari Kakkinen sekä museon edustajana näyttelypäällikkö Ville-Matti Rautjoki – arvioitavaksi saapuikin 580 ehdotusta 220 taiteilijalta. Myös avajaisväkeä oli paikalla runsaasti. Se ei liene yllätys, valokuva kiinnostaa ja lisäksi näyttelyä voidaan pitää jatkumona vuosien 2008 Uusi maalaus ja 2011 Uusi veistos -näyttelyille, jotka olivat ilmeisen suosittuja.
Juryn avajaisssanojen jälkeen yleisö lähti kiertämään tutustumaan teoksiin ja seurustelemaan vapaammin.

Näyttelyssä oli paljon kiintoisia teoksi, etenkin kaupunkiteemat herättivät mielenkiintoa, esimerkiksi Antti Haapion Yhteensattumia, joka koostui useasta kymmenestä valokuvasta jossa jokaisessa esiintyy vääntynyt liikennemerkki ja Markus Henttosen kaupunkiaiheiset valokuvat, jotka tuovat itselleni mieleen elokuvallisen lavastemaailman.
Toteutustapojen takia mieleen jäivät Heini Niemisin Mörtvik II ja Petri Nuutisen Portaat.

Näyttelyn oli rakennettu yhteistyössä museon ja Lahden valokuvataide ry:n kanssa ja se kestää 26. päivä toukokuuta asti.

Muotoilumarkkinoilla

Lauantaina coMalskilla järjestettiin Designmarkkinat. Paikkana toimi vanha Multiprintin toimitila, joka on nyt siis Luovat ry:n käytössä. Luhdan omistuksessa olevan talohan on mitä ilmeisemmin lähdössä paikaltaan osissa lähivuosina ja tilalle tulee jotain suurempaa, mutta siihen saakka se toimii keskeisellä paikalla mm. muotoilijoiden kohtaamispaikkana. Ehkä siihen mennessä selvinnee varsinaisen Malskin kohtalo.
Iloksi sai huomata että liikehuoneiston isot näyteikkunat eivät olleet nykytrendien teippien peitossa, joka on kaupunkikuvallisesti ikävä ja lähinnä käytännön sanelema. Huoneisto sijaitsee kulmassa, joten toinen sivusta on hieman hämärälle sisäpihalle päin. Valo silti pääsi mainiosti sisään.
Pöydyt notkuivat muotoilijoiden antimia. Paikalle oli saapunut monia eri alan ammattilaisia, niin myös tuttu (nimeltä mainitsematon) puuseppä, jonka taidokkaat puukäsityöt ja -veistokset houkuttelivat kaivamaan lompakkoa. Tarjosin hänelle kahvin.

50-luku

Lunta satoi, mutta pyörä jaksoi vääntäytyä tuiskussa, niin että selvisin Lahden satamaan.

Perinteiset Suomalaiset Historiapäivät järjestettiin jälleen Sibeliustalossa. Tarjontaa oli laidasta laitaan ja monia mielenkiintoisia keskustelutilaisuuksia meni päällekäin, mutta 1950-luku vei voiton. Pääsin paikalle noin puoli kaksi, ja marssin suoraa puusepän saliin, jossa oli runsaasti kuuntelijoita, aiheena tuo 1950-luku.

Professori Katarina Eskola piti juuri esitelmäänsä otsikolla ”50-luku nuoren tytön silmin”. Se koostui lähinnä päiväkirjamerkinnöistä. Esitelmä oli niiltä osin mitä kuulin, varsin eläväinen.
Viimeisenä 50-luvusta ja yhdestä sen ajan ilmiöstä kertoi professori Timo Toivonen. Kyseessä oli siis ”Suomen ensimmäinen rock and roll -konsertti Turussa lokakuussa 1956”, joka aiheutti jonkin sortin kohun ja elämyksen (siis se konsertti…), jälkimmäisen sai kokea ainakin paikalla olleet, jotka eivät olleet paikallaan. Kuvista päätellen meininki oli riehakasta, kuvaavaa oli, että itse bändistä ei ollut yhtään kuvaa. Musiikki olikin sivuseikka uutisoinnissa, yleisön käytös oli se, joka kiinnitti koko tapahtuman huomion.
Professori esitti asian elävästi, pienen ironian voimin. Itse hän ei tuolloin 12-vuotiaana keikalle päässyt, vaikka olisi kovasti halunnut.

Tilaisuuden puheenjohtajana toimi Markku Koski, joka itsekin on tutkinut ja kirjoittanut 1950- ja 60-lukujen (lahtelaisistakin) ilmiöistä.

Muita lukuja

1950-luvun jälkeen, käyskentelin hetken Metsähallissa, jossa oli esille, tarjolla ja myynnissä erityyppistä kirjallisuutta. Seuraavaksi olikin suuntana kongressisiiven Haapa-kabinetti jossa esiteltiin numeroiden historiaa. Puheenjohtaja yliopistonlehtori Timo Tossavainen esittele luennoitsijat.

Ensimmäisenä dosentti Johan Stén kertoi numeromerkkien historiasta. Esitelmä avasi kiinnostavasti er lukujärjestelmien eroista, joista meillä on yksi käytössä.

Oikeastaan syy miksi menin oli kuuntelemaan numeromerkkien historiaa, oli nolla. Dosentti Osmo Pekonen kertoi miten nolla tuli Eurooppaan. Valitettavasti itse nollasta esitelmöitsijä ei juurikaan kertonut vaan henkilöstä eurooppalaisen nollan takana. No, näinhän oli aihe oli tarkoitettukin. Nimiä, paikkoja, vuosilukuja tuli tiuhaan, joten luento jäi etäiseksi. Itse nollasta sain toki jälkikäteen paljon pohdittavaa. Oman käsitykseni mukaan länsimaisessa ajattelussa nolla on tosiaankin ei-mitään, mutta idässä, lähinnä buddhalaisuuden vaikutusalueilla nolla tarkoittaa tyhjää. Länsimaissa tämä usein ymmärretään ei-miksikään, mutta buddhalaisessa kontekstissa tyhjyys tarkoittaa ”kaiken kattavaa”, se sisältäää kaiken. Myös nolla muotona viittaa tähän, ympyrä, joka ei ala mistään eikä lopu mihinkään, aluton ja loputon, jolla viitataan mieleen ja mieli sisältää kaiken.

Mielenkiintoisin näistä kolmesta oli professori Raine Koskimaan ”Maailma nollina ja ykkösinä”, jossa avattiin binäärijärjeslmän hienouksia. Hän myös esitti kansantajuisesti
yhtälöitä, joilla mm. voitiin ilmoittaa vuosiluku 2013  kahdella numerolla.

Lisäksi esitelmöitsijä sukelsi pohdiskelemaan elämmäkö virtuaalimaailmassa, ja maailmankaikkeus on ”vain” ohjelma? Siinä pohdittavaa lauantai-illalle.

Matematiikka on kiinnostava aihealue vaikka peruskoulussa se ei juurikaan kiinnostanut. Vasta vanhemmalla iällä olen alkanut arvostamaan sitä, ja ehkä sitä joskus innostuisi opiskelemaan lisää.

Lahden elävän musiikin yhdistys järjesti toiminnanavauskonserttinsa lauantaina Finlandia-klubilla. Hankin lippuni jo hyvissä ajoin ennakkoon levykauppa Äxästä kepeään 15e hintaan. Luvassahan oli varsin maittava nippu kotimaisia ”lähi” artisteja/yhtyeitä. Klubin lavalle kapusivat Ilpo Kaikkonen, DFF, Raaka-aine, Jodarok, Part Time Killer, Damngod sekä Gloria Morti. Artistien välissä musiikkitarjonnasta vastasivat Loiva-klubin DJ:t. Tapahtuma alkoi jo 18:00 ja kesti aina puoleenyöhön saakka, itse taivuin paikalle vasta kuulemaan muutaman pakenevan soinnun Raaka-aineen aktista. Idoli-Ilpo sekä DFF jäi osaltani ikävä kyllä vallan paitsioon.

Hemmetin hienoahan on että tätä toimintaa virkistellään Lahdessa. Yhdistyksen jäsenmäärä lienee nousussa, itsekkin maksoin 10 e jäsenmaksun, onhan kyseessä asia jota pitää olla tukemassa. Vielä puuttuu vain keikoilla kävijät, ehkäpä nuoriso on vaivihkaa opetettu vieraantumaan keikoilla käymisestä. Ehkä tarjonnan lisääntyessä, myös valaistuneisuus livemusiikin viihteellisestä arvosta nousee ja tv sekä erilaiset videopeli tarjonnat menettävät merkitystään nuorisomme ajankuluna. Omaa nuoruuttani kun mietin, aika kului harrastusten parissa, ulkona. Tätä nykyä on kai helpompaa ja huolettomampaa istuttaa muksut tv:n ääreen ja konsolin ohjaimeen. Tällöin vältytään altistamasta lapsia ja nuoria sosiaalisen ulkomaailman paheille. Aika näyttänee miten elävänmusiikin maailma piristyy alueellaamme.

Tapahtumaan palatakseni; keikat oli aikataulutettu varsin tiiviisti n. puolen tunnin vetoihin n. puolentunnin väliajoin. Aikataulut pitivät, ongelmia ei tuntunut olevan. Musiikki toimi ja siltä osin tunnelma ja tarjonta oli vallan loistavaa. Mitään järjestyshäiriöitä ei ollut havaittavissa, harmittavasti reilu 600 henkeä vetävä Finlandia-klubi oli varsin autiona. En lähtenyt laskemaan päälukua, mutta eipä taidettu paljoa yli 100 hengen mennä. Bändejä ajatellen olisi väkeä suvainnut olla enemmänkin paikalla, mutta jos se yhtään lohduttaa, niin ainakin itse henkilökohtaisesti pidin kuulemastani.

Seuraavia kekkereitä odotellessa.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Tapio Puusta ja Muusta -blogissa