Syntynyt Lahteen -näytelmä sai välittömästi allekirjoittaneen mielenkiinnon heräämään. Aivan tarkkaan en muista missä yhteydessä ensimmäistä kertaa törmäsin siihen, muistaakseni sosiaalisessa mediassa näin näytelmän trailerin. Mielenkiinto kohosi näytelmää kohtaan ensi-illan lähestyessä, vaikka kovinkaan paljon traileri ei kertonut itse näytelmästä. Itseasiassa en ollut kovinkaan kiinnostunut edes pohtimaan sen sisältöä ennakkoon. Nimi kertoi jo kaiken oleellisen ja se riitti toistaiseksi.

Näytelmän ensi-ilta oli Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä 23.10.2012, johon saavuin seuralaiseni kanssa, tarkoituksena vain nauttia näytelmästä avoin ja vastaanottavaisin mielin.
Edellisestä kaupunginteatterikäynnistä oli jo vierähtänyt tovi, joten jo sekin, että takana oli tauko kaupunginteatterista, sai mukavia väristyksiä aikaan. Taide- tai kulttuurimuotona teatteri on kiinnostava ja yhtä lailla voi nauttia ammattiteatterista kuin harrastaja- tai nuorisoteatteristakin. Valitettavasti kesäteatterikin on jäänyt aikuisiällä liian vähälle, etenkin Lahdessa, vaikka monesti ke-väisin on ollut aikomusta mennä katsomaan. Ylipäänsä, viime kesä-teatteri kerrastakin on jo monen monta vuotta, viimeksi olin Suomenlinnassa eli Helsingissä.

No nyt olimme Lahdessa (synnyt-ty tänne), teatterissa ja tarkoituksena nauttia esityksestä ja kirjoittaa siitä. Se olikin haastavampaa mitä kuvittelin. Ensinnäkin tietoni näyttömätaiteesta ovat kovin suppeat ja toisaalta lahtelaisuudesta pohtiminen on aina vaikea pala. Silti ei haluaisi päästää itseään helpolla, vaikka tällä kertaa tullee raapaistua vain pintapuolisesti vähän molempia.

Näytelmä

Näytelmää luonnehdittiin ennakkoon että se on “yön mittainen matka Lahden sydämeen, sen menneisyyteen, nykypäivään ja tulevaisuuteen.“ Näytelmän käsikirjoituksesta, kuvamateriaalista ja haastatteluista vastasivat entiset lahtelaiset näytelmäkirjailija Marko Järvikallas ja kuvatai-telija Mikael Neiberg.

Syntynyt Lahteen on kiteytettynä lahtelaisuuden ytimeen kurkotteleva ja vajoava komedia. Näytelmää varten on tehty valtava taustatyö (ellei käsikirjoittajien Lahti-tietous ollut jo valmiiksi ensiluokkaista) ja sen annettiin myös näkyä ja kuulla: Lahtea käsiteltiin tässä tapauksessa tarkoituksenmukaisilla kliseillä. Dialogi sisälsi inhorealistisia havaintoja kaupungimme luonteesta ja se olikin ahdettu täyteen meitä itseään: oli kaupungin strategiaa, toriparkkia, baareja, Sleepy Sleepersiä, kansalaissotaa, järjestäytynyt rikollisuutta, vaakuna ja sen moniulottoinen merkitys ja kaikkea muuta, mitkä tietenkin nivoutui lahtelaisen identiteetin etsimisen/pohtimisen ympärille.

Huumori oli varsin hersyvää, ajoittain niin mustaa kuin farssiakin. Monesti hauskuus syntyi kahdesta näennäisesti erilaisesta asiasta, joilla ei ole näyttänyt olevan suoraa yhteyttä, mutta kun niiden välille saatiin yhteys, syntyi komiikkaa. Se tapa taitaakin olla yksi komiikan esittämisen perinteisistä tavoista ja tällä kertaa se toimi, ja ajoittain jopa naurattikin.

Syntynyt Lahteen koostui kar-keasti jaoteltuna kahdesta osasta, jotka olivat tyyliltään erilaisia.
Näytelmän ensimmäisellä puoliskolla Lahtea vatvottiin parisuhde-kontekstissa, jossa Lahti kutsuu kirjeellä ex-lahtelaista Juhania palaamaan “rikospaikalle”.

Toinen puolisko painottui enemmän Lahden metafyysisiin (olo)tiloihin ja sukellettiin syvälle tajuntaan pohtimaan miksi Lahti on Lahti: Menneisyys, nykyhetki, tulevaisuus. Mistä Lahti on rakentunut?

Paikat

Kohtausten siirtymissä kaupungin työmies kävi lavalla asettelemassa lavasteet kohtausten vaatimiin asetelmiin. Lavastus oli muutenkin onnistunut kaupungin ja sen paikkojen kuvauksen osalta. Tapahtumakeskiössä oli radiomastomainen koroke, joka muuntui vaikkapa Pitkä Pubiksi tai erotiikkaliikkeen tiskiksi. Yksi näytelmän tapahtumapaikkana toimi nykyään jo hieman unholaan jäänyt vesitorni eli näkötorni. Rakennuksena toki huomattu kaupungin silhuetissa, mutta paikkana valitettavasti jäänyt vähälle huomiolle.

Hahmoista

Pääosassa oli siis Juhani, joka palasi pääkaupunkiseudulta Lahteen hetkeksi. Perään lähti hänen espoo-laisvaimo Saara, jonka tietämystä tai tietämättömyyttä Lahdesta hyödynnettiin mainiosti tarinankerronnassa. Saaran äidillä oli sen sijaan hurjia kokemuksia Lahdesta Sleepy Sleepersin kulta-ajoista.
Timppa, juro ja junttimainen, mutta silti rehellinen, konstailematon lahtelainen mies. Raiskio sai hahmoonsa paljon syvyyttä, alun hieman vähä-älyisen ensi-vaikutelman jälkeen, joka lienee tarkoitettu.
Kaupunginvaltuutettu Laitinen oli rennon retosteleva lahtelais-hahmo.

Lopuksi

Teatterikokemuksena Syntynyt Lahteen oli piristävä ja kuten mainitsin myös hauska. Ensimmäinen osa oli selkeämmin rakennettu ja teatteriesityksenä miellyttävämpi. Jälkimmäisessä vyörytettiin paljon, mutta käsittelytavan takia mielenkiintoisempi.

Kokonaisuudessa hieno matka lahtelaisuuteen, yhteen sen tulkintaan, jossa oli otettu lahte-laisuuden moninaiset elementit hyvin huomioon. Tästä jäi pohdittavaa pitkäksi aikaa. Valitettavasti vain murto-osa siitä päätyi tälle paperille.

“Vielä vuosikausia sen jälkeen kun olin muuttanut pois Lahdesta, ajattelin että se saatana melkein nitisti minut, että sillä kaupngilla ei ollut minun kaltaiselleni ‘väärin ymmärretylle boheemille runoilijalle’ muuta tarjottavaaa kuin urheilua, betoniseinää, nyrkkiä ja keskikaljaa –  ja kun se meidän bändikin oli jo hajonnut…
Kun me haastattelimme Mikaelin kanssa tätä teosta varten entisiä ja nykyisiä lahtelaisia, nousi voimakkaana esiin positiivisista lähtökohdista kumpuava lahtelainen ylpeys.”

Marko Järvikallas

Syntynyt Lahteen [linkki sivuille ja näytelmän traileri]

Käskirjoitus: Marko Järvikallas ja Mikael Neiberg; ohjaus: Otso Kautto; lavastus ja puvut: Annukka Pykäläinen; kuvat ja videot: Mikael Neiberg; valosuunnittelut: Jouni Nykopp; äänisuunnittelu: Jukka Vierimaa; rooleissa: Jori Halttunen (Laitinen), Tapani Kalliomäki (Juhani), Aki Raiskio Timppa), Maija Rissanen (Mia), Mirja Räty (Hannele, Saaran äiti), Hanna Vahtikari (Saara) ja Kai Vaine sekä Kai Kokko. Kesto 2 h 30 min (sis. väliajan)

[artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 4/2012]

Mikä on parasta, kauneinta ja rakkainta Lahdessa? Kyselin sitä kesällä 2012. Ihmiset kertoivat ihania tarinoita, muistoja ja ajatuksia Lahden mukavista paikoista, Lahteen liittyvistä muistoista ja lahtelaisuuden autuudesta. Näiden tarinoiden pohjalta suunnittelin Lahen Raidan. Monta luonnosta meni ensin syttykoriin ja monta koemallia piti paukuttaa kutomakoneessa ennenkuin kangas vihdoin sai lopullisen muotonsa ja värinsä.

Syyskuun lopulla ensiesitellyssä Lahen Raidassa liplattavat Vesijärven aallot ja siinä on harjujen korkeudesta kertovia karttaviivoja. Valkoiset hanget ovat saaneet omat raitansa ja metsäluonto on läsnä rauhallisessa vihreässä. Viipurin perintö on läsnä samassa vihreän sävyssä, joka on Viipurin kansallispuvussa. Puu- ja sahateollisuudesta kertoo sirkkelin terää muistuttava vinoripsikuvio. Kaiken sitoo yhteen Lahen nauha, jossa on savupiipputeollinen tunnelma. Se sai ideansa rautateistä sekä radiomastoista.
Kaikki nämä ajatukset on siis kudottu upeaksi villakankaaksi ja puuvilla-pellavaiseksi nauhaksi. Kankaat on valmistettu Suomessa Helmi Vuorelma Oy:n tehtaalla parhaista materiaaleista.
Lahen Raita ei ole kansallispukukangas. Kansallispuvut kokoaa kansallispukuneuvosto, ja ne pohjaavat 1700- ja 1800-lukujen taitteeseen.
Lahdella ei voi olla omaa virallista kansallispukua, sillä tuona aikana Lahti oli vain pikkuinen kylä suuressa Hollolassa. Lahti on tänään kuitenkin dynaaminen kaupunki, jossa on hyvä meininki. Lahen Raita on tehty lahtelaisin voimin ihan ite ja se kertoo Lahdesta ja lahtelaisuudesta vuonna 2012. Lahen Raita on laadultaan yhtä erinomainen kuin viralliset kansallispukukankaat.
Kansallispukujen ja puvun osien käyttämistä joskus arastellaan. Menneinä vuosikymmeninä kansallispuvun käyttö olikin säädellympää ja siitä on jäänyt ihmisten mieliin pieni arkuus. Lahen raita on uusi, villi ja vapaa, ja siitä voi kuka tahansa tehdä mitä tahansa -vaatteita, sisustusta, asusteita jne- ja käyttää niitä missä ja milloin haluaa. Onneksi nykyään kaikkien kansallispukujen käyttö on vapautunut ja kansallispukukankaista tehtyjä hameita, laukkuja ja reppuja vilahtelee katukuvassa. On tärkeää, että kansallinen kulttuuriperintö elää ajassa eikä se pölyty kansakunnan kaapin päällä. Ja saapa nähdä, jos vaikka joskus tekisinkin Lahen puvun ;).
Lahti-seuran jäsenyys ja yleinen lahdenmielisyys saivat minussa aikaan halun suunnitella Lahdelle oma perinnekangas. On ollut hauska huomata, miten kivasti ihmiset ottivat ideani vastaan. Jopa Lahden kaupungin kulttuuritoimi on tukenut Lahen Raidan kehitystyötä.
Lahen Raita kudotaan parinkymmenen kilometrin päässä Lahdesta, Kärkölän Järvelässä sijaitsevassa Helmi Vuorelma Oy:n tehtaassa. Tehdas on todellinen elämys. Siellä on reikäpitsinompelukoneita 1900-luvun alusta, juuri ennen sotaa ostettu höyryprässi ja valtava karstauslite, joka karstaa mohairhuovat herttaisilla “kävyillä”. Kankaankutomakoneet ovat 1950-1970-luvuilta ja nauhakone bakeliittisine kelkkoineen, se on tullut Vuorelmalle romulavan kautta. Ryijynpohjaa kudotaan järeällä puurunkoisella koneella, jolla on paha ääni. Nämä ja monta muuta konetta jyskyttävät meille upeita kankaita ja nauhoja, jotka juhlistavat suomalaista kulttuuriperintöä. Tehtaaseen pääsee tutustumaan kun sopii ajan. Se onkin loistava retkikohde.

Teksti ja kuva: Marianne Valola

Artikkeli on aiemmin julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 3/2012.

Kun kiskot eivät riitä

Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry järjesti mittavan elokuvaillan Kino Iiriksessä sunnuntaina 1.4. Kiskojen viemää -käsiohjelmasta selvisi, että kolmeen noin tunnin mittaiseen näytökseen mahtui mukaan yhteensä 14 lyhytfilmiä. Henkilökohtaisesti en myönnä oirehtivani minkään sortin junahulluudesta, vaikka viime kesänä museojunaa kävinkin Ahtialan rataosuudella bongaamassa useampaankin otteeseen. Jo hyvissä ajoin varhaislapsuudessa olen saanut ensikosketukset rautateihin, kun kesäisin mummolassa vieraillessamme olimme alati valppaina läheiseltä tasoristeykseltä kuuluvalle etusoitolle. Tuolloin oli vielä sen verran aikaa, että vikkelillä jaloilla ennätti ihastelemaan jo laskeutuneiden puomien takana lipuvaa junaa.

Näytös 1
Suuri junaryöstö – mustavalkoinen mykkäelokuva, aloitti elokuvakimaran. Melkoisen lystikäshän tuo 1903 vuoden teos oli, sopivasti hauskuuttava. Tunnelma olikin jo varsin vapautunut kun toisena kuvapätkänä pyörähti Topparoikan esittelypätkä, joka kertoi uutteran yhdistyksen työstä rautatiemuistojemme säilyttämisen hyväksi. Radanrakentajien hautausmaa taas kertoi karun totuuden kiskojen hinnasta, kukapa olisi uskonut, että radan rakentaminen olisi aikoinaan vaatinut sankoin joukoin myös ihmishenkiä. Neljäs esitys, Yöjuna taas aiheutti katsomossa jollekin tai mahdollisesti joillekin, yöjunissa matkustavien väistämättömän kohtalon. Puolivälissä filmiä alkoi katsomosta kantautua suhteettoman raskaita hengitysääniä, eikä filmin loppuessa ollut epäilystäkään siitä, että napakat aplodit toimivat varmasti oivana herätyskellona. Kieltämättä Yöjuna oli suhteettoman tylsä, aiemmin nähtyihin esityksiin verrattuna. Junamatkan hurmaa päätteli ensimmäisen näytöksen ja se olikin koko illan loistavin pätkä. Aivan uskomattoman mukavasti tarinoitu.

Näytös 2
Sen enempää filmejä erittelemättä, teemana oli ammattikuvan muutos. 1950-luvulta aina 2000-luvulle tultaessa on rautateillä koettu suuria muutoksia. Tänä vuonna rautatiet juhlivat 150-vuotista historiaansa Suomessa, vielä 50 vuotta sitten voidaan sanoa alan kukoistaneen ja työllistäneen tuhansia ihmisiä. Pasilan konepaja oli esillä kolmessa videoinnissa 1975, 1991 ja 2002. Muutos noiden vuosien välillä on varsin dramaattinen, pistääkin pakosta miettimään, että onko se kehityksen hinta, että työvoimaa ei enää tarvita samassa määrin kuin ennen.

Näytös 3
Päivän päättänyt reilun tunnin setti olikin sitten varsin pitkälle vain alan harrastajia palvelevaa. Mässäilyä ja fiilistelyä höyryvetureilla. Hauskin kohta olikin höyryvetureiden kiihdytyskilpailut. Höyryvetureista vain jokunen on enää jäljellä, joten onhan niissä sitä nostalgiaa. Eikä käy kieltäminen etteikö hv:n vihellys ja puksutus saisi ihan erilaisia fiiliksiä aikaan kuin suht’ äänettömästi laiturille lipuva intercity. Ihmisrodulla on ollut tapana koettaa säilyttää jälkipolville edes joitain paloja historiaa, valitettavasti vain harvalla on siitä huolimatta mahdollisuus niitä päästä todellisuudessa näkemään. Vaikka onhan meillä nykyisessä tietoyhteiskunnassa useita erilaisia mahdollisuuksia säilöä näitä kallisarvoisia asioita tuleville polville ja saattaa ne nähtäviksi ja tietoisuuteen. Vain menneistä voi ottaa opiksi.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Tapio Puusta ja Muusta -blogissa ja Topparoikka -lehdessä 1/2012

Kiskojen Viemää 1.4.2012 elokuvateatteri Kino Iiris

Lyhytelokuvafestarit Kinos järjestettiin 9. kerran maalis-huhtikuun vaihteessa tuttuun tyyliin elokuvateatteri Kino Iiriksessä. Talkootyönä tehtynä festivaalin ohjelmistossa vuorottelevat kotivideotasoiset tekeleet ammattimaisten tuotantojen kanssa kolmenä päivänä.

Tänä vuonna Kinoksen sunnuntaipäivä oli pyhitetty rautatieteemalle, täyttäähän VR 150 vuotta. Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry esitti kolmessa sarjassa rautatieaiheisialyhytelokuva eri vuosikymmeniltä. Näytökset oli tarkoituksena aloittaa Lumieren veljesten Juna saapuu asemalle, mutta esitysoikeudet olisivat tulleet turhan kalliiksi pienelle yhdistykselle, siispä avauselokuvana nähtiin Suuri junaryöstä vuodelta 1903. Muutaman elokuvan esitysoikeudet ostetttiin Yleltä, loput tulivat yhdistyksiltä ja perikunnilta sekä tietenkin alan harrastajilta. Tapahtumaa varten Topparoikasta tehtiin noin viisiminuuttinen videoesittely.

Sauli Hirvonen

1. Sarja 52 min kello 14.00

Suuri junaryöstä – The Great Train Robbery 1903 12.00
Topparoikka ry:n esittely (2012) 5.00
Radanrakentajien hautausmaa 2010 1.30
Yöjuna 1966 14.50
Junamatkan hurmaa 1968 17.39

Tauko 15 min

2. Sarja 59 min kello 15.20

Kouvolan Miesten kyydissä 1950 14.20
Selvä junalle 61 1955 11.00
Ruokatunti 1975 13.19
Terveisiä Pasilan Konepajalta 1991 08.08
Oliko Ilmalaan menijöitä 2002 11.56

Tauko 15 min

3. Sarja – harrastajat 84 min kello 16.40
Höyryvetureiden viimeiset työvuodet Suomessa 1968-1975 10.00
Schwatzkopfin Hv:llä Karjaalta Hankoon 34.00
+ Juha Ahtiainen
Suomessakin höyryää 20.00
Vanhat Höyryt 20.00

Art Häme 12, B-City – Kaupunki minussa -tapahtuma starttasi 25.8.-9.9. Taidetapahtuma valtaa ensikertaa Lahden kadut ja ”taidemestat”. 1.9. vielä taidelauantain ohjelmistot ja Lahti goes-totally-art. Pariin viikkoon mahtuu nyt jos jonkinmoista ohjelman poikasta ja häppeninkiä. Yritetään jotenkin näistä selvitä, vielä kun ehtisi kaiken katsoa mikä esitteiden valossa on jollain muotoa herättänyt mielenkiintoa.

Ongelman alkulähteille – Panimo

Osakeyhtiö Mallasjuoman perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Mallasjuoman vanha tehdaskiinteistö on ollut jo pidempään eräänlaisena kiistakapulana, tulevaisuus on kuuleman mukaan valottumassa lähiviikkojen aikana. Itselle tuo mesta on tullut tutuksi taidepanimona, siellä useita taidenäyttelyitä käynyt katsomassa sekä muutamille maalauskursseille tuli aikoinaan osallistuttua. Nythän tuosta rakennuksesta on osia pudotettu alas ja jotain on korjattukin. Mutta yleisilmeeltään tuo sisäpiha on varsin karu. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä tunnelmaa joka siellä huokuu.

Vaikka ulkona on moukari heilunut, niin sisältä nuo galleriatilat olivat melkolailla entisessä kuosissaan. Vanhat tuoksut ja tunnelmat olivat tallella. Vielä pari kuvaa rakennusten välistä, yhdestähän tulee kaksi jos siitä viedään välistä pala pois. Ovessa lukee: Tämä ovi pidetään kiinni. Ja syystäkin.

Lahti esillä

Lahes ollaan aika tavalla Lahtelaisii ja kovasti sitä myös pidetään esillä. Malski areenan eteisessä esillä Topparoikka ry, resiina sekä vanhoja rautatieaiheisia valokuvia. Viereisessä huoneessa pyörii Lahti-aiheisia lyhytelokuvia. Topparoikan aktiivisuus oli esillä viikonloppuna muutenkin, höyryjuna Heinolaan kulki taas tuttua reittiä iloisesti viheltäen. Ahtialan vanhalla asemalla käväisin pikaisesti katsahtamassa Ukko-Pekkaa, ja olihan se ihan vaikuttava näky.

Designer’s street Lahti

Lahti designerit esillä omassa ”yksiössään” Teerenpelin Pop-Up-kahvilan takana. Huomio kiinnittyi enempi seinälle ripustettuihin isoihin julisteisiin Lahden väreistä.

Yhteistä kaikille kuvakollaaseille on nuo esiinpistävät graffitit, graffititaiteesta onkin tullut pikkuhiljaa hyväksytympää. Sotkemisen ja vandalismin leima on ajan saatossa hälvetynyt. Luvallisia graffiteja on alkanut ponnahdella esiin siellä täällä.

Light.Things.motion

Valoa Lahen harmauteen on haettu eteläisestä naapurista, Eestistä. Valaisinmuotoilu on viime aikoina, varsinkin kehittyneen led-tekniikan myötä, ollut kovasti esillä. Energiapihejä ja kooltaan minimalistisia valonlähteitä on helppo yhdistellä uusiin ja erilaisiin materiaaleihin. Nyt aletaan olla siellä, missä vain mielikuvitus on rajana. Ei tarvitse pohtia mahtuuko se 60 watin hehkulamppu varmasti tähän varjostimeen ja kestääkö materiaali sen tuottaman lämmön. Perinteisistä malleista ja muodoista ei silti aina uudellakaan teknologialla päästä eroon, mutta haittaaks se?

Ja jos jotain perinteisestä poikkeavaa designia hakee, sen voi löytää jostain muusta arkipäiväisestä tuotteesta.

Woodism

Lahes kun ollaan nii pitähän sitä jotain puumuotoiluakin olla. Woodism-ryhmältä esillä on oikeastaan vaan varaston rippeitä. Virkagallerian näyttely Helsingissä on edelleen kesken. Esillä jotain viimevuotisia penkkejä ja jakkaroita.

Tähti-istuimet ja sukupuoli pallit, jos niin voisi asiaa kuvailla.

Sekä aikoinaan kovastikkin kohua herättäneet Pölkky-istuimet, nämä esillä olevat ovat tosin jo jotain uudempia kehitysmalleja.

Keila-malli, eli tuo valkea punaisin raidoin sattuupi olemaan omin käsin valmistettu tuote.

Luova Polku

Luovien alojen koulutus- ja kehityshankkeen koordinoima muotoilun ja taiteen yhteisnäyttely Näetkö kaupungin on esillä Malski Areenalla Art Häme ’12 -viikkojen aikana 25.8.-9.9.2012. Yllä jo vähän sepustusta ja reportaasia asian tiimoilta, mutta suosittelen tutustumaan tapahtumaan paikanpäällä, Päijänteenkatu 11. Lisää Luovasta polusta nettisivuilta.

Sirpa Papinahon veistoksiin valmistin punatammesta pienet aluset. Ja valmiin veistoksen alla ne ovatkin varsin näyttävän näköiset.

Artikkeli julkaistu alunperin  Tapio – Puusta ja muusta -blogissa. Lisää kuvia linkistä

Avajaiset
(teksti: Sauli Hirvonen)

Malski Areenalla vietettiin avajaisia perjantaina 24.8. Sitä ennen kuitenkin järjestelimme viime hetkellä Lahti-seuran ja Lahden rautatieharrastajien yhteisen ”osaston”, joka koostui valokuvista ja resiinasta Malski Areenan sisääntulokäytävällä. Vanhat valokuvat saimme Lahti-seuran arkistosta (jota hallinnoi Lahden museon kuva-arkisto), Topparoikan omasta arkistosta sekä yhdeltä yksityishenkilöltä. Resiinan lisäksi paikalle kannettiin pieni pala kiskoa sekä seinälle ripustettiin vielä rautatieaiheinen intarsiatyö.
Elokuvateatteri Kino Iiris näyttää eteisen viereisessä huoneessa tunnin verran Lahti-aiheisia lyhytfilmejä vuosikymmenten takaa. Malskille saapuva pääsee varsinaiseen Lahti-kylpyyn heti sisääntullessa.

Entä avajaiset? Niissä oli tietenkin pientä tarjoilua, ohjelmaa, seurustelua ja tietenkin tutustumista itse näyttelyyn (kt. yllä). Lahti-seura jakoi esiintymislavalla Vuoden nuori lahtelainen -tunnustuksen Lahden Nuorisoteatterille. Kaiken kaikkeaan mukava tapahtuma.

Mainittakoon että Malskillä järjestetään esitelmä-/keskustelutilaisuuksia ja aiheena tietenkin Lahti. Muun muassa em. yhdistyksistä on puhumassa kaksi henkilöä. Tiistaina 28.8. Topparoikka ry:n puheenjohtaja Janne Ridanpää pitää esitelmän jonka aiheena on ”Rautatiet, rakennusperintö ja kaupunkirakenne Lahdessa”. Torstaina 30. elokuuta esitelmän pitää Lahti-seuran Onerva Vartiainen, aiheena ”Lahtelaisia ihmisiä ja lahtelaisia tekoja”.

Sibeliustalossa on kesänäyttelynä 29.6-27.7 nähtävillä Lahti design, PuuSoi sekä Lanun puistossa -näyttelyt. Piipahdin paikalla pariinkin otteeseen ja mukaan tarttui datakasallinen digikuvatuksia. Esillä oli jo tuttuja juttuja sekä uusia “huttuja”.

Lahti design, paikallisten isojen toimijoiden tuotteita oli esillä varsin näyttävästi, kehille asennettuina. Sibeliustalon avara Metsähalli antaa tilaa ja oikeutta näille isoille ympyröille. “Näähän on mageita” -tunnepuuska pääsi melkein yllättämään pienen sieluni. Paikalla Luhdan lisäksi oli Fazer, Kemppi, Halton, Teknoware, Hartwall, Oilon, Isku, Stora Enso sekä Versowood. Kerrassaan upeita renkuloita. Metallisiin renkaisiin oli muiden tuotteet niputettu paitsi versowoodin, jolla luonnollisesti oli puusta valmistettu samaa muotokieltä mukaileva “reikä” liimapalkissa -tyyppinen ratkaisu.

Lahti designiin lienee lukeutunut myös muotoiluinstituutin opiskelijoiden Soul of Design näyttely ,joka liki samassa määrin oli esillä jo aiemmin kesällä, Jazztorin yhteydessä. Tuttuja tuotteita siis, joten pääsin vielä kerran kuvailemaan Kirsi Enkovaaran suunnitteleman Memories sohvan. Minähän sen rungon olen tehnyt ja tämä oli tosiaan jopa toinen kerta kun pääsin täysin valmista tuotetta ihailemaan.

PuuSoi oli nyt esillä tavallaan kolmatta kertaa, samat tuttuakin tutummat soittopelit. Ala-aulasta / puusepän verstaasta löytyvät nämä kapineet, saarnirumpu soi edelleen todella mukavasti. Frontside ollie eli skeitin dekistä valmistettu lyyrakin oli yhtä epävireisessä kunnossa kuin alkukesästä.

Lanun puistossa näyttely kokoaa Juha Tanhuan valokuvanäyttelyn Puusepän Verstaaseen 1. krs. Esillä Kookkaita kuvia Lanun veistoksista, kuvat otettu keinovalaistuksessa pimeän/ hämärän aikaan. Hyviä kuvia, koko on ainakin riittävä, ei tarvitse tihrustella.

Ps. Sibeliustaloon on vapaa pääsy arkisin 10-16. Jo ihan arkkitehtuurisistakin syistä kannattaa käydä vilkaisemassa pytinkiä sisäpuolelta. Lisää tietoa näyttelyistä ja tapahtumista löytyy nettisivuilta.

Artikkeli julkaistu alunperin  Tapio – Puusta ja muusta -blogissa