Elokuvafestari Kinos 10 vuotta

Lahden oma elokuvafestivaali Kinos täyttää huhtikuussa 10-vuotta. Tällä kertaa ohjelmisto kestää koko viikon 1.-7.4.2013, huipentuen viikonlopulle.
Kinoksen taivalta on vierestä seurannut, enemmän tai vähemmän aktiivisesti festareiden järjestelyihin osallistunut elokuvasihteeri Markus Lehtinen.

Miten Kinos aikoinaan lähti käyntiin, mitkä olivat syyt lahtelaiselle elokuvafestarille?

– Vuonna 2003 ryhmä lahtelaisia elokuvaharrastajia järjesti pienimuotoisen, julkisen elokuvakatselmuksen Kymipubissa Kymintiellä. Tarkoitus oli katsella itse tehtyjä, omia ja kavereiden elokuvatuotoksia. Tapahtuma oli sen verran suosittu, että seuraavana vuonna se siirrettiin elokuvateatteri Kino Iirikseen.
Tapahtuma onkin kasvanut luonnollisesti pienestä kaverinporukan järjestämästä katselmuksesta koko viikon kestäväksi elokuvafestivaaliksi monipuolisine oheista-pahtumineen. Silti se on säilyttänyt tekemisessään maanläheisen talkoohenkisyyden. Tämä heijastuu myös Kinoksen asenteeseen ja suhtautumiseen harrastelijaelokuvaan: festivaali ei karta kotikutoisempiakaan teoksia, tärkeintä on idea ja sisältö. Tämä on ollut jo pitkään Kinoksen kantava ajatus, vaikka järjestäjäporukka on vaihtunut, silti festari on säilyttänyt oman tunnistettavan tyylinsä vuodesta toiseen.
Kinosta on aina tehty pienellä budjetilla, johon on saatu vaihtelevasti taloudellista tukea, lähinnä Lahden kaupungilta ja Hämeen taidetoimikunnalta.
Tekijöiltä Kinos on aina vaatinut sitoutumista ja paljon töitä, mutta luulen että se on ollut sen arvoista. Tosin Kinosta on tehty vuosi kerrallaan, pitkäjänteiseen suunnitteluun ei ole ollut kirjaimellisesti varaa.

Ovatko lyhyt- ja harrastelijaelokuvien tekotavat muuttuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja onko se näkynyt Kinoksen ohjelmistossa?

– Kymmenessä vuodessa tekniikka on kehittynyt huomattavasti, ja jo pienellä budjetilla saadaan tekni-sesti laadukkaita tuotoksia.
Muutos lähinnä näkyy siinä, että harrastelijat tekevät nykyään enemmän ns. perinteistä elokuvaa ja taiteelliset kokeilut ovat jääneet vähemmälle.

Onko Lahden Muotoiluinstituutin elokuvalinjalla ollut vaikutusta?

– Joinakin vuosina elokuvalinjan opiskelijat ovat olleet itse järjestämässä Kinosta, mutta se on ollut enemmän poikkeus kuin sääntö.
Tietysti joka vuosi on opiskelijoiden töitä ollut ohjelmistossa, mutta osallistumismäärissä ne eivät ole korostuneet.

Mihin sijoittaisit Kinoksen valtakunnallisesti elokuvafestivaalien joukossa?

– Kinosta on oikeastaan vaikea verrata kokonsa puolesta muihin suomalaisiin elokuvafestareihin. Se ei vertaidu isompiin elokuvafestivaaleihin ja ovat taas kasvanut isommaksi kuin pienemmät paikalliset katselmukset. Tietysti tähän on vaikuttanut puitteet, jotka elokuvateatteri Kino Iiris tarjoaa.

Miten Kinos on houkuttanut tekijöitä ja yleisöä?

– Monina vuosina Kinokseen on ollut paljon tarjontaa, niin että kun työryhmä on järjestänyt ennakkokatselmuksia, se on joutunut ilokseen tekemään karsintaa teosten kesken. Kaikki työt eivät ole mahtuneet mukaan, ja niitä on tullut ulkomailta saakka.

Kävijöitä on ollut joka vuosi hyvin, ja paikallisesti festivaalit ovat herättäneet huomiota mediassakin, etenkin jos oheisohjelmassa on jotakin uutta.
Esimerkiksi viikonlopun päätösklubi on houkutellut paikalle niitäkin, joilta ovat jääneet elokuvat jostakin syystä näkemättä.

Mitä juhlavuonna Kinoksessa?

-Joka vuosi Kinos on teemoitettu ja oheisohjelmaa on järjestetty keskustassa ja sen tuntumassa. Kino Iiris toimii päänäyttämönä elokuville, mutta näytösten yhteydessä on järjestetty mm. keskustelutilaisuuksia.
Tänä vuonna festivaalit kestävät kokonaisen viikon ja arkipäiville rakennettu omat teemat. Viikko tietenkin huipentuu viikonlopun monipuoliseen elokuvatarjontaan.

Artikkeli julkaistu alunperin Hollolan Lahti -lehdessä 1/2013

Lahen elävän musiikin yhdistys

Lahteen perustettiin lokakuussa 2012 uusi yhdistys, jonka tarkoituksena on toimia katto-järjestönä eri musiikkitahoille ja -tyyleille.

Elävän musiikin yhdistykset ovat tuttuja monissa muissa isoissa kaupungeissa. Miksi Lahdessa vasta nyt, perustajajäsen Antti Vedenpää?

– Lahteen on puuhattu Elmua jo vuosia, ja aina se on tuntunut jäävän pubi-keskustelun tasolle. Nyt aika tuntui olevan kypsä aiheelle, ja oikeat ihmiset olivat oikeaan aikaan yhteydessä toisiin-sa. Meillä Lahessa on paljon tieto-taitoa aiheesta ja alasta, joten oli vain ja ainoastaan luonnollis-ta, että löimme viisaat päämme yhteen hyvän asian puolesta. Lahen Elmun on tarkoitus toimia kattojärjestönä kaikelle lahtelaiselle elävälle populaarimusiikille. Emme tulleet tallomaan jo vaikuttavien yhdistysten – Rytmin Ystävät ja Blues Mafia – varpaille, vaan pyrimme hyvässä hengessä vaikuttamaan siihen, että kaikilla olisi hyvä ja helppo toimia Lahessa elävän musiikin hyväksi.

Elmu on avoin kaikelle alaan liittyvälle yhteistyölle, ja nytkin olemme yhteistyössä jo toimivien muiden kaupunkien Elmujen kanssa. Olemme sopineetkin hyviä juttuja tulevaisuuden varalle.

Minkälaista toimintaa Elmu sitten tullee järjestämään?

– Elmu järjestää keikkoja, tapah-tumia, työpajoja, luentosarjo-ja. Tarkoituksena on tukea myös lahtelaisia yhtyeitä ja artisteja auttamalla bändikämppäasiassa ja tulevaisuudessa jakamalla myös stipendejä, joiden turvin bändit voivat tehdä levyjä ja kiertueita. Esimerkiksi bändikämppiä ei ole koskaan liikaa ja pyrimmekin vaikuttamaan, että Elmun kautta voisi saada vuokrattua bänditiloja tai että voisimme toimia linkkinä tilanvuokraajan ja bändin välillä.

Tarkoituksena on tehdä pysyvää pitkäkestoista työtä, ja yhtenä tavoittee-na on omien tilojen eli meidän tapauksessa pysyvän keikkapaikan hankkiminen, se olisi tärkeää toiminnan jatkuvuuden kannalta. Toinen iso tavoite on järjestää oma festari. Nuo ovat tosiaan pitkän tähtäimen juttuja.
Jalat maassa, pikku hiljaa edetään, niin hyvä tulee.

Jotain on jo suunnitteilla lähitulevaisuuteen?

– Nuorisokeskuksella Fillarissa ja Kasisalilla järjestetään pääasiassa nuorten keikkoja pitkin kevättä, kesällä muutama rock-henkinen Vesijärviristeily, ja syksyllä aloitamme sitten isommin klubitoimintaa baareissa. Tulossa on myös nuorten työpajoja tapahtumanjärjestämisen ja levynjulkaisun tiimoilta.

Minkälainen paikka Lahti on järjestää keikkoja?

– Oman kokemukseni mukaan Lahdessa on suhteellisen helppo järjestää keikkaa, jos haluaa alkuun nähdä vaivaa ja on valmis tekemään kaiken itse. Julkisen sektorin tukeen ei kannata tuudittautua, sitä ei ole juurikaan myönnetty.
Lahdessa ehkä suurimpana haasteena ovat paikat, joissa voi olla sekä alaikäisiä että täysi-ikäisiä, esimerkiksi ravintoloihin teinit eivät pääse, ja pelkästään nuorille tarkoitetut tilat eivät välttämättä houkuta aikuista kuuntelijaa. Niinpä moni keikkajärkkääjä heittääkin hanskat tiskiin.

Ajan saatossa olen myös huomannut että isot bändit, ulko- ja kotimaasta genrestä riippumatta, kiertävät Lahden kaukaa. Tähän pyrimme saamaan muutoksen oman tapahtumapaikan myötä.Mutta koska hanke vaatii paljon aikaa ja rahaa, joudumme myöntämään, että se ei ole vielä odotettavissa seuraavan viidenkään vuoden aikana, ellemme saa neuvoteltua hankkeeseen rahoitusta.

Elmun Tukikeikka järjestettin Sibeliustalon Finlandia-klubilla 19. tammikuuta, miten se sujui?

– Tapahtuma oli hyvä tulikoe aloittelevalle yhdistykselle ja järjes-telyjen puolesta asiat menivät paremmin kuin hyvin. Bändit olivat hyviä, aikataulut pitivät, yleisö viihtyi ja palaute on ollut kaikin puolin todella hyvää ja positiivista. Väkeä olisi voinut olla enemmän, mutta tästä on hyvä jatkaa, ja saimme tapahtumasta kuitenkin sitä paljon kaivattua alkupääomaa Elmun toiminnan aloittamiseen.

Artikkeli julkaistu alunperin Hollolan Lahti -lehdessä 1/2013

Alatori uusiksi? Osa 1

Alatorilla on ollut monipuolinen historia, paikalla ollut kaupungin tyrmä, huoltoasema, yleinen käymälä jne. Sen muoto vakiintui oikeastaan vuonna 1950, kun Starckjohannin moderni liikerakennus valmistui tontin Aleksanterinkadun puolelle.
Riippumatta siitä tuleeko toriparkki, säilyykö Metro, torialueen rakenne kaipaisi päivitystä. Etenkin kesäisin tori nousee julkiseen keskusteluun aiheellisesti epäsosiaalisena ”Sippipuistona”. Alatori on keskeisellä paikalla, mutta siltä puuttuvat sosiaalisen kontrollin ohjaava vaikutus. Alue on läpikulkupaikka, jota reunustavat penkit reunustavat. Ne houkuttavat ennemmin asettumaan väkijuomien äärelle kuin pysähtymään hetkeksi ja nauttimaan kaupungin vilinästä.

Alatorin tontti houkuttaa myös lisärakentamiselle, aika-ajoin esille nousee mm. suunnitelmia tornitalosta tai muuntyyppisestä täydennys-/lisärakentamisesta. Kaupunkikuvallisesti paikka on herkällä paikalla, sivuaahan se kaupunkimme seremonia-akselia. Lisäksi vastapäätä sijaitsee Lahden komeimpia rakennuksia Kansallisosake Pankin jyhkeä kivitalo. Jos alueelle joskus nousee rakennus, on pidettävä huoli että sen kaupunkikuvalliset ansiot ovat suhteessa torin ympäristöön.
Museo on poikkeuksetta on vastustanut tontin täydennysrakentamista.

Tietenkään Alatorin kohentamistoimenpiteet eivät tarvitse olla em. radikaaleja. Yksi keino muuntaa tori-/puistoalue avoimemmaksi on että tori ”avataan” kaduille päin. Ristiriitaista että juuri kivisen keskustan kaipaama vehreys tuo suojaa epäsosiaaliselle toiminnalle. Esimerkiksi aukion keskelle voitaisiin rakentaa pyöreä kioskirakennus vanhan kioskin tilalle. Pyöreä kuvaisi kevyen liikenteen solmukohtaa, liikenneympyrää js tässä tapauksessa rakennus toimisi risteys- ja kohtaamispaikkana. Rakennusmateriaali olisi puuta, arkkitehtuurisesti korkeatasoinen ns. designteos.

Valoa, muotoilua, historiaa ja matematiikka

Valoa etsimässä

Torstaille olin saanut kutsun taidenäyttelyn avajaisiin, jonne kiirehdin seuralaiseni kanssa. Kyseessä oli Taidemuseolla avattu Valon houkutus -valokuvanäyttely, joka koostui 89 teoksesta (valokuvavedokset, videoteokset, installaatiot ja 3D-kuvia) 63 taiteilijalta ympäri Suomen. Haku oli vapaa, ja juryn – johon kuuluivat valokuvataiteilijat Ulla Jokisalo ja Ari Kakkinen sekä museon edustajana näyttelypäällikkö Ville-Matti Rautjoki – arvioitavaksi saapuikin 580 ehdotusta 220 taiteilijalta. Myös avajaisväkeä oli paikalla runsaasti. Se ei liene yllätys, valokuva kiinnostaa ja lisäksi näyttelyä voidaan pitää jatkumona vuosien 2008 Uusi maalaus ja 2011 Uusi veistos -näyttelyille, jotka olivat ilmeisen suosittuja.
Juryn avajaisssanojen jälkeen yleisö lähti kiertämään tutustumaan teoksiin ja seurustelemaan vapaammin.

Näyttelyssä oli paljon kiintoisia teoksi, etenkin kaupunkiteemat herättivät mielenkiintoa, esimerkiksi Antti Haapion Yhteensattumia, joka koostui useasta kymmenestä valokuvasta jossa jokaisessa esiintyy vääntynyt liikennemerkki ja Markus Henttosen kaupunkiaiheiset valokuvat, jotka tuovat itselleni mieleen elokuvallisen lavastemaailman.
Toteutustapojen takia mieleen jäivät Heini Niemisin Mörtvik II ja Petri Nuutisen Portaat.

Näyttelyn oli rakennettu yhteistyössä museon ja Lahden valokuvataide ry:n kanssa ja se kestää 26. päivä toukokuuta asti.

Muotoilumarkkinoilla

Lauantaina coMalskilla järjestettiin Designmarkkinat. Paikkana toimi vanha Multiprintin toimitila, joka on nyt siis Luovat ry:n käytössä. Luhdan omistuksessa olevan talohan on mitä ilmeisemmin lähdössä paikaltaan osissa lähivuosina ja tilalle tulee jotain suurempaa, mutta siihen saakka se toimii keskeisellä paikalla mm. muotoilijoiden kohtaamispaikkana. Ehkä siihen mennessä selvinnee varsinaisen Malskin kohtalo.
Iloksi sai huomata että liikehuoneiston isot näyteikkunat eivät olleet nykytrendien teippien peitossa, joka on kaupunkikuvallisesti ikävä ja lähinnä käytännön sanelema. Huoneisto sijaitsee kulmassa, joten toinen sivusta on hieman hämärälle sisäpihalle päin. Valo silti pääsi mainiosti sisään.
Pöydyt notkuivat muotoilijoiden antimia. Paikalle oli saapunut monia eri alan ammattilaisia, niin myös tuttu (nimeltä mainitsematon) puuseppä, jonka taidokkaat puukäsityöt ja -veistokset houkuttelivat kaivamaan lompakkoa. Tarjosin hänelle kahvin.

50-luku

Lunta satoi, mutta pyörä jaksoi vääntäytyä tuiskussa, niin että selvisin Lahden satamaan.

Perinteiset Suomalaiset Historiapäivät järjestettiin jälleen Sibeliustalossa. Tarjontaa oli laidasta laitaan ja monia mielenkiintoisia keskustelutilaisuuksia meni päällekäin, mutta 1950-luku vei voiton. Pääsin paikalle noin puoli kaksi, ja marssin suoraa puusepän saliin, jossa oli runsaasti kuuntelijoita, aiheena tuo 1950-luku.

Professori Katarina Eskola piti juuri esitelmäänsä otsikolla ”50-luku nuoren tytön silmin”. Se koostui lähinnä päiväkirjamerkinnöistä. Esitelmä oli niiltä osin mitä kuulin, varsin eläväinen.
Viimeisenä 50-luvusta ja yhdestä sen ajan ilmiöstä kertoi professori Timo Toivonen. Kyseessä oli siis ”Suomen ensimmäinen rock and roll -konsertti Turussa lokakuussa 1956”, joka aiheutti jonkin sortin kohun ja elämyksen (siis se konsertti…), jälkimmäisen sai kokea ainakin paikalla olleet, jotka eivät olleet paikallaan. Kuvista päätellen meininki oli riehakasta, kuvaavaa oli, että itse bändistä ei ollut yhtään kuvaa. Musiikki olikin sivuseikka uutisoinnissa, yleisön käytös oli se, joka kiinnitti koko tapahtuman huomion.
Professori esitti asian elävästi, pienen ironian voimin. Itse hän ei tuolloin 12-vuotiaana keikalle päässyt, vaikka olisi kovasti halunnut.

Tilaisuuden puheenjohtajana toimi Markku Koski, joka itsekin on tutkinut ja kirjoittanut 1950- ja 60-lukujen (lahtelaisistakin) ilmiöistä.

Muita lukuja

1950-luvun jälkeen, käyskentelin hetken Metsähallissa, jossa oli esille, tarjolla ja myynnissä erityyppistä kirjallisuutta. Seuraavaksi olikin suuntana kongressisiiven Haapa-kabinetti jossa esiteltiin numeroiden historiaa. Puheenjohtaja yliopistonlehtori Timo Tossavainen esittele luennoitsijat.

Ensimmäisenä dosentti Johan Stén kertoi numeromerkkien historiasta. Esitelmä avasi kiinnostavasti er lukujärjestelmien eroista, joista meillä on yksi käytössä.

Oikeastaan syy miksi menin oli kuuntelemaan numeromerkkien historiaa, oli nolla. Dosentti Osmo Pekonen kertoi miten nolla tuli Eurooppaan. Valitettavasti itse nollasta esitelmöitsijä ei juurikaan kertonut vaan henkilöstä eurooppalaisen nollan takana. No, näinhän oli aihe oli tarkoitettukin. Nimiä, paikkoja, vuosilukuja tuli tiuhaan, joten luento jäi etäiseksi. Itse nollasta sain toki jälkikäteen paljon pohdittavaa. Oman käsitykseni mukaan länsimaisessa ajattelussa nolla on tosiaankin ei-mitään, mutta idässä, lähinnä buddhalaisuuden vaikutusalueilla nolla tarkoittaa tyhjää. Länsimaissa tämä usein ymmärretään ei-miksikään, mutta buddhalaisessa kontekstissa tyhjyys tarkoittaa ”kaiken kattavaa”, se sisältäää kaiken. Myös nolla muotona viittaa tähän, ympyrä, joka ei ala mistään eikä lopu mihinkään, aluton ja loputon, jolla viitataan mieleen ja mieli sisältää kaiken.

Mielenkiintoisin näistä kolmesta oli professori Raine Koskimaan ”Maailma nollina ja ykkösinä”, jossa avattiin binäärijärjeslmän hienouksia. Hän myös esitti kansantajuisesti
yhtälöitä, joilla mm. voitiin ilmoittaa vuosiluku 2013  kahdella numerolla.

Lisäksi esitelmöitsijä sukelsi pohdiskelemaan elämmäkö virtuaalimaailmassa, ja maailmankaikkeus on ”vain” ohjelma? Siinä pohdittavaa lauantai-illalle.

Matematiikka on kiinnostava aihealue vaikka peruskoulussa se ei juurikaan kiinnostanut. Vasta vanhemmalla iällä olen alkanut arvostamaan sitä, ja ehkä sitä joskus innostuisi opiskelemaan lisää.

Kirja: Selvitys Lahden sodanjälkeisestä rakennusperinnöstä

Selvitys Lahden sodanjälkei-sestä rakennusperinnöstä on viisi vuotta kestänyt tutkimus- ja julkaisuhanke, joka perustuu Lahden kaupunginsuunnittelun, rakennusvalvonnan ja kaupun-ginmuseon yhteistyölle. Kuten nimikin viittaa, kirja kertoo sodanjälkeisestä rakentamisesta Lahdessa.

Mukaan on otettu omakotitalo- ja pientaloalueet, kerrostalolähiöt, oppilaitokset, palvelukeskukset, kulttuurirakennukset, teollisuus-alueet ja -rakennukset, kirkot ja kappelit, taiteilijakodit sekä muut sekalaiset rakennukset mm. Renkomäen ramppi, vesitornit ja sähkömuuntajat(!).
Alueista on myös karkeat mustavalkoiset maastokartat, joissa näkyy lähinnä lähiöiden rakennusten sijainti alueella.
Tarkempaan paikkojen sijoittamiseen apuna toimii takasivuilla oleva kartta johon on punakynällä rajattu esitellyt alueet ja kohteet sivunumeroineen.

Teoksessa on 164 sivuja ja se sisältää runsaasti värikuvia.
Kirjassa on hyvä alustus kaupungimme vaiheista sodan jälkeen. Lahti kasvoi suhteellisesti ripeimmin Suomen kaupungeista. Kaupunkiin muuttavat evakot tarvitsivat asuntoja ja sitä myötä kouluja, teollisuus ja liike-elämä tarvitsi tiloja. Sodanjälkeisenä kymmenvuotiskauden aikana Lahteen rakennettiin 5000 asuntoa ja 50 kilometriä uusia katuja. Maata hankittiin sieltä mistä sitä edullisimmin ja nopeimmin sain. Tästä johtuen Lahdesta tuli yksi maamme pientalovaltaisimmista ja aluerakenteeltaan pirstoutuneimmistä kaupungeista.
1960-luvulla aloitettiin lähiöi-den rakentaminen. Ajan arkkitehtuuri-ihanteena oli siirtää osa keskustan asukkaisat puutarhamaisiin täydenpalvelun “tytärkaupunkeihin”.

Teollisuusrakennukset ovat vaikuttaneet kaupunkikuvaan sodan jälkeen. Suuret teollisuuslaitokset ovat tunnettuja maamerkkejä vielä nykyäänkin. Lahti tunnettiin yrittelijäänä teollisuuskaupunkina. Vaikka teollisuustoiminta on väistynyt etenkin keskustan alueella, vanhat rakennukset antavat uusia muotoja ja mahdollisuuksia toisenlaiselle yritystoiminnalle.

Selvitys Lahden sodanjälkeisestä rakennusperinnöstä on selkeä opus lahtelaisesta rakentami-sesta, sen kehittymisestä ja ihanteistakin. Kirjan tekstiosuudet ovat selkeän johdonmukaista ja mukavaa luettavaa kaikille rakennushistoriasta ja Lahdesta kiinnostuneilla. Tekstien ja kuvien suhde on tukevat kokonaisuuksien hahmottamasti onnistuneesti.

Julkaisun saatteessa todetaan että “Lahti on nuori kaupunki ja sen kaupunkikuvaa leimaa sodanjälkeinen rakentaminen. Uusi rakennusperintö on tyypillistä lahtelaisuutta, meidän perinnettämme.”

Selvitys Lahden sodanjälkeisestä rakennusperinnöstä: Lahden historiallisen museon julkaisuja 3 (2012)

[artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 4/2012]