Lahti – Arjen kauneus
Lahden kaupungin museo / Lahden teemavuosihanke 2007

Lahden kaupunki julisti vuoden 2007 Muotoilun Vuodeksi. Teemavuoden kirjallisuusannista vastaa Lahti – Arjen kauneus. Kuten jo nimikin antaa osviittaa, muotoilu on arkipäiväisempää kuin osaamme arvata. Kirjan luettuaan sen päällimmäiseksi sanomaksi jää kirjoittajien toivo siitä, että osaisimme arvostaa sitä mitä meillä lahtelaisilla jo on. Imagon rakentamisessa meidän ei tarvitse keksiä apupyöriä pyöräämme, kun osaamme jo ajaa.
Kirjassa on kuusi erilaista, mutta samanhenkistä näkökulmaa, siitä mitä ovat arjen muodot ja miten ne ilmenevät.

Tutkija Riitta Niskasen artikkeli Arjen kauneus Lahden kaupunkikuvassa käsittelee arkkitehtuurin ja kaupunkisommittelun näkökulmasta ja siitä miten muun muassa sodan jälkeinen karjalaisuus ja voimaks maaltamuutto 1960- ja 70-luvuilla on vaikuttanut kaupunkikuvaamme. 2000-luvun kaupunkilaisena tulee ajoittain pohdittua, että kuinka moni tulee nostalgiapuuskassa ajatelleeksi sitä, että puutalojen tilalle tulleet harmaat ja tylsän arkiset betonielementtitalot olivat osoitus tehokkuudesta vaurastuvassa Suomessa, unohtamatta maaltamuutosta aiheutuvia rakenteellisia muutoksia. Ei silti voi ymmärtää kaikkea sitä tarkoituksenmukaista purkuvimmaa, vaikka sen pystyy asettamaan sen ajan vallitseviin realiteetteihin.

Tiina-Riitta Lappi sukeltaa arkkitehtuurista ja rakennuksista ihmisiin, jotka luovat arjen siinä rakennetussa ympäristössä, miten se heille ilmenee. Tätä Lappi pyrkii jäsentämään Kaupunki arjen kohtauspaikkana -artikkelissa. Hän pohtii kaupunkitiloja vastin- ja käsiteparien kautta sekä kysyy tärkeitä kysymyksiä: kenelle kaupunkikeskustoja suunnitellaan ja onko kaupungissa oleskelevan ihmisen oltava kuluttaja ollakseen aktiivinen ja päätöksiin pystyvä kansalainen?
Lappi pohdiskelee kaupunkikehityksen trendiä, kaupunkitilojen polarisaatiota: yhtäältä kaupunkirakenne tiivistyy, toisaalta se hajautuu omiin eri tarkoitusperiä palveleviin saarekkeisiin. Onkin todettava että valitettavasti kaupunkikeskustan kannalta, laitamilla sijaitsevat ostoskeskukset toiminevat suosiosta päätellen tehokkaammin. Artikkelin mukaan syy yhdenmukaisuuden vaatimukseen löytyy kuluttamisen trendeistä, helppouden määrätessä ostopäätökset. Kaupunkitilan homogeenisyyden ihannetta ruotiessa Lappi osuu oikeaan: kaupunkien toimintojen yhdenmukaisuusvaatimuksia on pystyttävä rikkomaan.

Markku Koski on (tässäkin kirjassa [vrt. Pietarin rata -kirja]) onnistunut aihevalinnassaan ja sisältökin täsmää mainiosti, ainakin lahtelaiselle. Lahtea muotoillessa Koski vertailee radiomastojen ja Eiffelin tornin runollisuutta, jota ensin mainitussa perinteisesti ajateltuna ei ole nimeksikään. Lahti osoittaa radiomastojen(kin) kautta olevansa pragmaatikkojen kaupunki. Toisin kuin Pariisi, jossa torni on pelkkä ”toiminnallisesti hyödytön elämysvekotin”, Koskea mukaillen. Ovatko radiomastot vain arjen välikappaleita, eikä siksi kiinnostavia? Kun mastojen pääasiallinen käyttötarkoituskin on lakannut, onko Lahden käytettävä ne jollain tavalla ”hyödyksi”?

Harry Salmenniemi kirjoittaa Muutoksesta ja toivosta. Hänen lähestymistapa kaupunkiin ja tilana on samankaltainen kuin Lapilla; ihmisistä arjessa ja heidän valinnoista. Perussanoma on yhdenmukaisuuden kritiikki.
Kaupunki tarvitsee sen asukkaita, joiden oma jalanjälki on havaittavissa. Kun kaupunkia moititaan rumaksi, se on Salmenniemen mukaan vain eduksi: todella rumilla kaupungeilla on toivoa. Tämä johtuu siitä että rumat kaupungit tulevat muuttumaan. Kirjoittaja on havainnut Lahdessa ruman kaupungin tuomaa muutoshalua sekä sitä että kaupungissamme on vilpittömiä pyrkimyksiä profiloitua suomalaiseksi kulttuurikaupungiksi.

Lehtori Elina Rantapuskan Muotoiluinstituutti Lahdessa ja Lahti Muotoiluinstituutissa kertoo nimensä mukaisesti koulun vaikutuksesta lahtelaiseen kulttuuriin. Kirjoittaja hakee yhtymäkohtia Lahden kaupungin ja opinahjon välillä. Rantapuska sivuaa monia eri kulttuurillisia tasoja, nähden niissä samankaltaisuuksia. Hän kiteyttää hyvin Lahtea leimaavista ominaisuuksita: professionaalisuutta arvostetaan enemmän kuin professuuria.

Kirjan viimeisestä puheenvuorosta vastaa professori Antti Karisto, jonka Kaupunkimuotoilua-artikkeli hivelee konkreettisia kaupunkimuotoja, näyteikkunoita ja struktuuria sekä olemassaolon eri muotoja kaupungissa. Karisto korostaaa että kaupunkitilassa olo on jo itsessään kulttuurin kuluttamista. Nopea elämänrytmi hävittää kaupungissa tunnun, jota tarvitsemme ollaksemme osa ympäristöä. ”Paikat on säilytettävä paikkoina, on tarkottava mahdollisuuksia palkitseviin paikkakokemuksiin”, toteaa Karisto yksinkertaisesti. Lopuksi kirjoittaja painottaa että kaupungit eivät voi vain julistautua joksikin. Päälleliimattu mielikuva on vaikeasti muokattavissa. Toki se on mahdollista, mutta kuten on nähty, onko se sen arvoista?

Olennainen osa kirjan sisällöstä koostuu kuvamateriaalista, jonka on toimittanut valokuvaaja Markus Henttonen. Kuvat eivät sikäli yllätä kokonaisuudessaan, silti erilaisten kuvakulmien ansiosta on saatu kaupunkitilallista syvyyttä, kadottamatta niihin kiinteästi liittyvää arkea. Kuvista voi löytää yksityiskohdan jos toisenkin, muodon tai värin, jota ei ole tullut aiemmin huomanneeksi. Lienee tarkoitus, että kuvat eivät visuaalisesti ”häikäise”, vaan ilmentävät moitteettomasti arkea. Arkiset kuvat voivat olla uudenlainen ikkuna nähdä Lahti, niistä voi löytää itselleen muka-tutuista paikoista uusia ihmisiä ja tilanteita, syventäen kokemusta kaupunkiin.

(Lahti-)Kaupunkia esittelevät kuvakirjat olivat allekirjoittaneelle ensimmäinen kosketus kaupungin kirjoitettuun historiaan. Rautateiden innoittamana lähikirjaston (historian)kirjat tulivat tutuiksi. Pieni tekstinpätkä tai rautatieaiheinen kuva menneestä saivat takertumaan historiaan. Kirjat olivat maailmaan, joka oli kadonnut, mutta johon halusi turvallisesti kurkotella. Aina vain samoista kirjoista etsi uudelleen ja yhä uudelleen kuvakulmia, taustalla motivoi ajatus ”ehkä viime kerralla jäi jotain huomaamatta”. Kun nuori 15 tai 50 vuoden kuluttua tutkii Lahtea lukemalla Lahti – arjen kauneus -kirjaa, hän saa toivottavasti inspiraation. Inspiraation Lahdesta.

[ajatus- ja kirjoitusvirheet korjattu 24.9.2010, toim. huom]

Kirjoitus julkaistu 8.2.2008 ilmestyneessä ensimmäisessä Lahen Lehdessä (nro 0/2008)

Lahti-Pietari kulttuurirata
Lahden kaupungin sivistystoimiala / Lahden teemavuosihanke 2006

Lahden Kulttuuripääkaupunkihanke pyöräistiin käyntiin vuonna 2006 Radan Vuosi -teemalla. Kulttuuripääkaupunkia Lahdesta ei tullut, mutta kylläkin paljon muuta. Teemavuotta vietettiin monin eri tavoin, mm. näyttelyillä. Yksi olennainen osa oli rautateihin liittyvät esitelmät, siitä miten rautatiet ilmentävät kulttuuriamme eri muodoissa. Lahti-Pietari kulttuurirata -teoksen runkona toimivat nuo esitelmät, mutta on kirjassa paljon muutakin.

Nk. vierailevia kirjoittajia ovat kaupungin toimialajohtaja Maritta Vuorinen ja silloinen kaupunginjohtaja Tarmo Pipatti sekä takakanteen omat ajatuksensa raapustanut professori Antti Karisto. Kirjan toimittaneen Heini Moision katsaukset historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin täydentävät sopivin mittasuhtein kirjan runkoaineistoa. Mainittakoon Lahti-Pietari-Urga, jossa paneudutaan aukeaman verran kielitieteilijän G.J. Ramstedin Siperin radan opetuksiin.

Itäradan syntyä ja rakentamista sekä radan vaikutuksista kertoo nykyinen (vuonna 2008 toim. huom.) va. museonjohtaja Esa Hassinen asiantuntevan ytimekkäästi.

Kirjan parhaimmasta osuudesta vastaa tutkija Riitta Niskasen artikkeli Riihimäki-Pietari-radan asemista. Artikkeli nojaa paljolti kuva-aineistoon, mm. vertaillen entistä ja nykyistä asema-arkkitehtuuria sekä Suomen että Venäjän puolella. Tästä(kin) aiheesta olisi aineksia omaksi kirjakseen.

Hannu Nikander käsittelee artikkelissaan Kirjallisuutta kiskoilla suomalaisen ja ulkolaisen (rautatie)kirjallisuuden merkkiteoksia. Mutta koska kirjaimia mahtuu aukeammalle rajoitetusti, väistämättä artikkeli jää tyngäksi. Se ei välttämättä ole huono asia, vaan houkute, on vain suunnattava kirjastoon sammuttamaan tiedonjanoa…

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista aihesta, Markku Kosken Elokuva ja rautatie pääsi paremmin oikeuksiinsa esitelmän muodossa, olihan käytössä elävä kuva, tehostamassa aiheeseen liittyvien esimerkkien piilotettuja vertauskuvallisia merkityksiä. Kiinnostava aihe ja Koski kirjoittaa tiiviin mielenkiintoisesti, kirjan fyysisen tilan antamissa rajoissa. Tärkeintä on aiheen antamat eväät pohtia rautateiden merkitystä elokuvataiteessa.
Koski ottaa yhtenä esimerkkinä Alfred Hitchcockin Muukalaisia junassa -elokuvaa, jossa on hylätty perinteiset ihmissuhteet ja heittäydytty ”yhden illan suhteeseen”. Tapahtumalla on traagiset seuraukset. Kun tarkemmin ajattelee Hitchcockin töitä, rautatieteema on vahvasti mukana monessakin elokuvassa. Yksi tällainen on Nainen katoaa, jossa juna toimii maailmanpoliittisena näyttämönä. Lopussa juna ohjataan väärille raiteille, umpikujaan, jossa kohdataan kuolema. Kun seuraavan kerran elokuvassa edes vilahtaa juna, on tarkasteltava asiaa siltä kantilta jospa siihen liittyisi jokin vertauskuvallinen aspekti…

Terhi Willman on kirjoittanut Viipuri-Lahti -evakkoradan merkityksessä sodanjälkeisessä Suomessa. Artikkeli paneutuu kiinnostavasti radan vaikutuksesta Lahden ”karjalaistumiseen” sekä tavallisten ihmiesten että yritysten kautta.

Suomen rautatiemuseon johtaja Matti Bergström esittelee Tsaarin vaunuja englannin- ja venäjänkielellä kera upein kuvin. Tämäntyyppisiä kieliratkaisuja on ennenkin käytetty mm. Lahtea esittelevässä kirjallisuudessa, jotka ovat oivia markkinointivälineitä, ilman kyynisyyttä. Lahden ja Pietarin kaupunkeja esittelevissä kuvasarjoissa on myös englannin- ja venäjänkieliset tekstit.

Kirjan ulkoasu on mukavan helppo ja kirjan neliönmuotoinen sivuformaatti tuo kuvat hyvin esille. Rusehtava taustaväri kuvien ja tekstien alla tuovat historiallista arvokkuutta. Kirjan loppupuolella taustavärit vaihtuvat (Lahden) siniseen ja vihreään: harkittua mielikuvan rakentamista. Pientä nurisemista löytyy kuvien asetteluista, jotka eivät aina tahdo asettua selkeään linjaan sekä pienistä graafisista epäjohdonmukaisuuksista, jotka toisaalta ymmärtää käytännön sanelemisiksi. Lisäksi kuvatekstit olisivat auttaneet lukijaa hahmottamaan paikkaa ja aikaa.

Kaiken kaikkiaan Lahti-Pietari kulttuurirata -kirja on johdatus rautateihin, johdatus kulttuuriin. Aihe on laaja, mutta sisältö on rajattu selkeäksi kokonaisuudeksi. Kirjassa tiivistyy pelkistetysti se, minkälainen inspiraation lähde rautatiet ovat olleet taiteilijoille ja tutkijoille. Kuten eräs kirjan kirjoittajista yksinkertaisesti kiteyttää: rautatiet ovat kulttuuria.

[ajatus- ja kirjoitusvirheet korjattu 20.9.2010, toim. huom]

Kirjoitus julkaistu 8.2.2008 ilmestyneessä ensimmäisessä Lahen Lehdessä (nro 0/2008)

Jo pidemmän aikaa on ollut aikomuksena siirtää ensimmäisen paperisen numeron artikkelit  tänne nettisivuille. Lueskeltuani lehteä ensimmäisen kerran pariin vuoteen, aloin enpiä. Tekemissäni haastatteluissa ja artikkeleissa kirjoitus- ja ajatusvirheitä ja kaikkea näiden välillä. Olihan tästä aikoinaan jopa palautetta annettu, mutta palattuani lehden artikkeleihin, en ajoittain edes itse tiennyt mitä olin milläkin lauseella tarkoittanut. Sekavaa tekstiä kaiken kaikkiaan, oikoluku ei ilmeisesti aikoinaan mahtunut lehden budjettiin. No, onneksi Linda Martikaisen ammattitaitoisella otteella tekemät haastattelut tasapainottavat lehdessä päätoimittajan luomaa kaaosta. En tietenkään ruoski itseäni lehdessä ilmenevistä puutteista liiemmin, tänä päivänä ne vain todistavat että jotain on matkan varrella tullut opittua, ainakin mitä kirjoittamiseen tulee.

Näin alkuun julkaisen lehdessä olleet kirja-arviot, johon olen tehnyt tarvittavat korjaukset jotta lukijoiden olisi helpompi keskittyä itse asiaan, eikä niihin lukuisiin kieliopillisiin kummallisuuksiin jota teksti tarjoaa. Siinä olen ollut tarkkana, että itse asiasisältö ei muutu. Lehdestä voi lukea alkuperäiset tekstit, jos haluaa.

Hyvää syksyä, joka on pohjoisen pallonpuoliskon ihmisen parasta aikaa tällä hetkellä.

Etelä-Suomen Sanomien uutinen vuodelta 2008 uudesta kaupunkilehdestä. [lisätty 21.9.2010]

Lue aiemmat Lehteä tekemässä -artikkelit 1 | 2 | 3

Miten Lahti näkyy internetissä -sarja, osa 19.

Wikipediaa ironisempi (ja hauskempi?) hakuteos Hikipedia – Vangittu tietosanakirja tarjoaa myös Lahdesta oman artikkelin. Lahen Lehti kirjoitti jo aiemmin siitä miten Lahtea käsitellään Wikipediassa, joten on hyvä tuoda esille myös toisenlaisia näkökulmia.

Hikipedian mukaan Lahti (ruots. Lahtis, engl. Chicago) on perustettu 1905 tai 1837. Kunnanjohtaja on Al Capone.

Artikkelissa valotetaan seuraavia käsitteitä kuten Runomaratoni, Lahden Kulttuurilama 1996 – 2008, Lahden Lehmä-aalto, Lahden pimeä aika – Puudelinkusettajien voitto jne.Uusille lahtelaisille nuo eivät tuollaisenaan välttämättä avaudu, mutta ovat varmasti tärkeitä, koska ovat internetissä. Sivulta selviää myös ketkä ovat (surullisen) kuuluisia lahtelaisia.

Teksti on ajoittain lennokasta, Hikipedia-tyyliin kieli poskella kirjoitettu. Eri kirjoittajien haasteena on kirjoittaa ehyt kokonaisuus ja vaarana on että tekstistä tulee sekavaa, punaisen langan kadotessa itsetarkoituksellisiin absurdioihin ja irtovitseihin. Voidaan hyvällä syyllä otaksua että tietyt kohdat on yhden kirjoittajan aikaansaannoksia. Esimerkiksi usein toistuva teema Puudelinkusettajat nousee lähes salaliittoteoria-asteelle. Tosin tahattomat kirjoitusvirheet verottavat artikkelin “uskottavuutta”.

Mutta kuten artikkelin alussa todetaan “Tämä artikkeli ei ehkä ole paskaa, muttei se mikään loistavakaan ole” kertoo selvästi mistä Hikipediassa on kyse.

Lahti Hikipediassa