Tämä artikkeli olisi voinut olla ”Lahen aarteet osa 3” (Osat 1 ja 2). Mutta, eipäs olekaan, sillä sunnuntai-illan tutkimusretki päätettiin toteuttaa ilman Garrettia (Karia), tuota piippaavaa veijaria, joka suorastaan työntää maanuumenista kaikenmaailman aarteita innokkaiden etsijöiden muovikasseihin. Koska ryhmän perusidea oli sama kuin aarteenetsinnässä, eli mennä tonkimaan muiden maita ja yhteisiä maita, en malttanut olla kirjoittamatta tämänkertaisesta vierailusta, olinhan siihen jo ennakolta varautunut. Eroavaisuuksina toki se että juttu on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa. Uutta otsikkoa en nyt jaksanut keksiä, joten pienellä lisäyksellä uusi vanhakin kelpaa. Jotten kuitenkaan olisi suunnattoman epäkohtelias, esittelen osittain tutun ryhmän: Markus-Setä, Chisu ja Pekka (allekirjoittaja) olivat jo aiemmissa osissa kaikille seikkailuartikkeleita lukeneille tuttuja sankareina. Uusina remmissä oli lähes lahtelais-tamperelainen Opa sekä ahtialainen Iiro (nimeä ei ole keksitty).
Vierailupaikka oli jo päätetty hyvissä ajoin. Hennala (lue lisää Hennalasta Kuka, Mitä, Lahti, Vellamon Vinkeistä ja Wikipedia -sivuilta). Olin oli jo muutamaa viikkoa aiemmin käynyt muistelemassa seutuja iltalenkin yhdeydessä. Kesäisin pikkupoikana Hennalan varuskunta-alueen seutu tarjosi seikkailuja, aikana jolloin viinanjuonti ja tupankanpoltto oli vielä kaukaisia haaveita, nykyään naiset. Ajatuksissa olivat juoksuhaudat, korsut, varusmiesten kuntorata, metsän puumajat, makkaranpaisto nuotiolla plus kaikki (jo vanhentuneet) (puoli)laittomuudet, joita poikaporukassa silloin aikoinaan tuli harjoitettua. Lapsuuden toimintalaajuus Hennalassa karkeasti rajautui vanhaan Helsingin valtatiehen, Porvoonjokeen, rautatiehen sekä synkkään metsään 1940-50-luvulla rakennetun Metsä-Hennalan asuinalueen takana. Tämä artikkeli rajautuu vieläkin pienemmälle alueelle. Nykylihoissa ei paljon jaksa metsässä rymistellä.
Lähtiessään ryhmä ideoi tekevänsä dokumentin/mokumentin vierailusta. Siinä vaiheessa olisi kyllä pitänyt tiedostaa se että asiasta keskusteltiin naisen ollessa paikalla ja yleensä/myös naisseurassa miehillä on tarkoitus liioitella. Mitään dokkaria ei tehty.
Autoa ajettiin kadulla ja se pysäköintiin entisen Honkarakenteen pihalle. Hirsimökit olivat poistuneet alueelta jo aikaa sitten, lukuunottamatta Painokisällin rakennusta ja sen takana olevaa rakennelmia, mm. suurta ajan hampaan syömää mainostaulua. Porvoonjoen likellä olevalle matonpesupaikalle viisi raavasta miestä ei uskaltanut mennä suuren, haukkuvan tanskandogin takia. Tielle näkyi keltainen varuskunnan varastorakennus, jonka rakentamisvuosi on hämäränpeitossa. Oman muistini varassa on se, että alueella kulki jonkinlainen rillirata. Nyt tästä ei ollut jälkeäkään. Painuimme Ulaaninkadun yli metsään. Rakennuksen pihalla skootteripojat polttelivat tupakkaa. Emme uskaltaneet mennä sinnekään.
Jatkoimme syvemmälle entiselle harjoittelualueelle. Aiemminhan alue oli aidattu, mutta sittemmen varuskunnan toimintojen muutoksessa, tällekin alueella pääsi käyskentelemään hyvällä omalla tunnolla. Siellä täällä vanhoja juoksuhautoja, vanhat korsut olivat purettu. Kahlattuamme hetken kasvillisuuden keskellä, vierailimme alueen ainoassa maakellarissa. Kellarihan se ei ollut, mutta en tiedä sen oikeaa nimitystä, joten käytän väärää. Metallinen ovi oli auki kutsuvasti, joten Chisu hyökkäsi sisään. Sisällä pystyi seisomaan, joten poistuimme sieltä aika nopeasti, sillä ulkonakin pystyi seisomaan.
Tässä vaiheessa ryhmä oli jakaantunut (mielivaltaisesti, ei -puolisesti), joten jouduimme odottelemaan toista puoliskoa saapuvaksi kohtaamispaikalle. Kännykkäaikana eksyminen on jopa suotavaa, jotta saataisiin juttua johonkin paikallislehteen, mutta joka ei olisi turhan dramaattinen. Porukan hitsauduttua taas yhteen, jatkoimme kohti retken huippukohtaa. Se oli iso betoninen muuri, jonka juurella oli ränsistynyt tiilinen varasto. Päättelimme että kyseessä oli jokin maanpuolustukselliseen harjoitustoimintaan liittyvä elementti. Likellä oli hiekkasäkkejä. Muuri nimettiin Herliinin muuriksi.
Spraypulloja oli pitkin pihaa ja seinistä päätellen niitä oli myös käytetty. Kamerat räpsyivät, tunnelma oli rappioromanttinen, elokuinen aurinko oli laskemassa ja kesän viimeiset kuumat olivat käsillä. Hiestä päätellen päässäkin. Chisu kiipesi rakennuksen peltikatolle ja puuhun. Se kertoi omalta osalta siitä että oli aika lähteä.
Kun olimme poistumassa paikalta, huomasin punkin tarttuneen jalkaani. Ei, sillä ei ollut Sex Pistolsin paitaa vaan pää ihossani. Lopulta kuitenkin selvisi että se ei ollutkaan punkki vaan roska. Kai sitäkin voi kutsua onnelliseksi lopuksi, jos haluaa.
Lisää hurjia seikkailutarinoita myöhemmin hauskemmalla otsikolla. Edes.
