Aihearkisto: Jutut

Kaikki jutut

Kaupungin muutos kartoissa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vanhat kartat ovat mielenkiintoinen väline historian tutkimiseen. Eri vuosikymmenien eri tyyppisiä kaupunkikarttoja on kiinnostavaa vertailla siitä minkälainen muutos kaupunkia on kohdannut. Kuka, Mitä, Lahti -nettisivuilla kiteytetään karttojen monipuolinen käyttö: ”Historiantutkijalle kartta on erinomainen dokumentti, joka yhdistää tapahtumien ajan ja paikan. Maankäytön suunnittelijoille kartta selittää kehityksen syitä ja seurauksia. Samalla se opettaa ennakoimaan tulevaa kehitystä. Kaupungin asukkaita kartta opettaa arvostamaan ympäristöään. Kartta on myös tieteellinen dokumentti.”

Lahtea kartoissa

Kaupungin rakenteiden mittasuhteiden muutoksesta ja kehityksestä voidaan tehdä johtopäätöksiä vaikkapa teiden ja katujen rakentumisen ja uusiutumisen myötä, karttojen avulla: aiemmin valtateinä toimineet väylät nykyään näyttäytyvät kapeina ulkoilureitteinä tai asuntoalueiden väylinä. Lahdessa yksi esimerkki löytyy mm. Tonttilasta, jossa Vanha Heinolantie on aikoinaan nimensä mukaisesti vienyt Heinolaan, mutta joka nykyään palvelee lyhyeltä matkaltaan omakotitaloalueen asukkaita. Lahden läpi vuosisatoja kulkeneesta historiallisesta Ylisen Viipurintiestä on vielä nähtävillä merkkejä, muuten kuin uudelleen rakennettuna väylänä vanhan tien päälle. Nämä vanhat kansallisestikin merkittävät reitit jäsentävät vielä nykyäänkin monien kaupunkiemme/kyliemme keskustoja, vaikka niiden merkitys on tyystin muuttunut.

Kuka, Mitä, Lahti -nettisivuilla on nähtävillä digitalisoidut Päijät-Hämeen Senaatin kartat (mittakaava 1:21 000) vuodelta 1860, jolloin Lahti oli vielä pieni ja tiivis kylä Vesijärven likellä. Lahden alue on kartoitettu vuosina 1874-75, ennen kylän paloa vuonna 1877. Tämä seikka tuo oman kiinnostavuutensa paikallishistorian tutkimiseen. Se kertoo ajasta jolloin Lahti ei vielä ollut järjestäytynyt vaan luonnollisesti syntynyt taajama ison tien varrelle.

Näistä kartoista voidaan esimerkinomaisesti nostaa esille eteläisessä Lahdessa, silloisessa Hollolassa kulkevat tiet, jotka myöhemmin tunnetaan ”vaatimattomasta” nimillä Launeenkatu, Vanha Orimattilantie sekä Kyläkunnantie. Nykyään ne toimivat paikallisteinä, mutta vanhassa kartassa selkeinä pääväylinä. Ajan saatossa, kun väyliä modernisoidaan, usein vuosisatoja vanhojen teiden maastokäytäviä hyödyntäen, vanhat kulkureitit eivät suoranaisesti katoa, vaan muuttavat muotoaan.

Myös rautatieverkoston kehityksestä kartoissakin voidaan tehdä johtopäätöksiä yhteiskunnallisella tasolla, rautatiet voivat pitkällä aikavälillä kertoa alueen teollisesta rakennemuutoksesta. Esimerkiksi satamien ja niiden lähettyvien teollisuuslaitosten kiskoväylät ovat korvattu mm. kevyenliikenteenväylillä, joiden hyödyntämiseen on käytetty vanhaa ratapohjaa. Lahden keskustassakin on vielä nähtävissä vanhan, vuonna 1960 puretun kapearaiteisen Wesijärvi-Walko-rautatien muoto, joka määritteli keskustan itäpuolen asemakaavan 1900-luvun alusta lähtien.

Muun muassa 1960- ja -80-lukujen karttoja vertailemalla tähän päivään ovat hyvä tapa tutustua kaupungin kehitykseen. Ajallisesti ne ovat tarpeeksi lähellä, jotta niiden esittämän informaation pystyy helpommin asettelemaan tähän hetkeen ja silti tarpeeksi kaukana, että huomaa muutoksen.

Ilmakuvat

Lahen Lehti kirjoitti jo aiemmin Lahden kaupungin nettisivujen karttapalvelusta ja siellä olevista ilmakuvista. Sivuilla on hyvä valikoima ilmakuvia Lahdesta vuodesta 1946 alkaen. Kaupunkikuvia on kahdeksalta eri vuodelta, uusimmat ilmakuvat ovat heinäkuulta 2008, elokuulta 2005 ja syyskuulta 2001. Hieman taaksepäin mentäessä huomio kohdistuu kohteisiin, joita tänä päivänä helposti pitää itsestään selvyyksiinä, ”ainahan se siinä on ollut” -ajtuksella. Vielä heinäkuussa 1995 satama näyttää kovin alastomalta; keväällä 1986 kauppakeskus Forumin rakentaminen on käynnissä; keväällä 1979 Launeen pellot olivat vielä peltoja; keväällä 1960 hyppyrimäki sijaitsee ”vanhalla hyvällä” paikalla ja toukokuussa 1946 Lahden keskusta näyttää pikkukaupunkimaisen väljältä.

Vanhojen ilmakuvien sijoittumista helpottaa sivun alalaidassa Lahden nykyinen kartta. Vertailu myös vanhojen ilmakuvien välillä on kätevää, ei tarvitse kuin vaihtaa vuosikymmentä hetkessä ja nähdä silmänräpäyksessä kuinka alue on muuttunut.

Ilmakuvia selatessa, menneet vuosikymmenet Lahdessa tuntuvat käsinkosketeltavan läheisiltä. Silti muutos on valtava. Siksi kiinnostava.

Prinsessa, prinssi ja Kuningas

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ruotsin kruununprinsessa Victoria ja prinssi Daniel saapuvat maanantaina 1.11. Lahteen viettämään Lahden 105-vuotissyntymäpäiviä parin tunnin kakulla. Tiirismaan koulu ja Sibeliustalo kuuluvat retkiohjelmaan ja Lahden pusikot ja seinät(?) on putsattu. Monet lahtelaiset ovat jo ehdottaneet (huhu) että kuningasparia voitaisiin ajeluttaa Porkkalan junien tyyliin luukut autojen ikkunoiden edessä, koska ”Lahti on niin ruma kaupunki” (Lähde?). Säästyisi samalla siivouskuluja.

Lahtea voidaan pitää kuninkaallisessa mielessä jonkinlaisena keskipisteenä Suomessa. Pohjoisessa Päijät-Hämeessä Hartola on kuningaskunta (Ruotsin kuningas Kustaa III julisti Hartolan itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi 31.8.1784. Hän nimesi pitäjän kruununprinssin mukaan Kustaa Adolfin pitäjäksi. Kunta otti käyttöön statuksensa Kustaa Adolfin muistoksi kunnanvaltuuston päätöksellä vuonna 1987 – Wikipedia) ja etelärannikolla kulkee Kuninkaan tie.

Lahdessa parin kulkema reitti voitaisiin nimetä Kuningaalliseksi tieksi. Meillä Lahdessahan oli vain Ylinen Viipurintie, joten Kuningaallisten tie kuulostaisi hienommalta kuin Kuninkaantie! Se päällystettäisiin kultaisilla tiilillä, ja tältä tieltä pitäisi pitää loitolla linnunpelättimet, peltimiehet ym. epämääräinen aines.

Suurin syy siihen että kuninkaalliset vierailevat Lahdessa, on se, että meillä on oma kuningas, Jari X. Ei hän ole oikealla tavalla, sillä Jari X on omalla työllä ansainnut Kuningas-nimensä. Suomessa oli joskus aikoinaan kuningas, mutta hanke meni mönkään. Niinpä, naapurimaan kuninkaalliset on tutustettava lahtelaiseen kuninkaaseen ja Victoria ja Daniel on ehdottomasti vietävä katsomaan Kisapuistoon Jari X:n patsasta. Tosin tästäkin on taiteilijapiireissä liikkunut huhuja (huhu) että kritiikkiä saanut patsas pitäisi esitellä huputettuna. Siis patsas huputettuna. On myös ehdotettu (huhu) että tuleva jalkapallostadion rakennettaisiin linnan muotoiseksi ja nimeksi tulisi Victoria-stadion. Järjestysmiehet puetaan haarniskoihin, aseistetaan siinä määrin että onnistuvat pitämään FC Lahden kannattajien rosvojoukon kurissa. Joukkueen sponsoriksi Robin Hood ja peliasuksi sukkahousut. Kuulutukset ruotsiksi, jotta ruotsin opiskelusta olisi jotain hyötyä Lahdessakin. Katsojille jaettaisiin myös Tre Kronor-pakkofanipaitoja, muistuttamaan yhteisestä historiasta, Tukholma -95.

Kaikki nämä ehdotetut toimet lisäävät Lahden arvostusta muiden monarkioiden silmissä. On tärkeää tiedostaa mitä muut meistä ajattelevat.

Ps. Lahen Lehen toimituksessa liikkuneiden huhujen mukaan lehti on tekemässä Kuninkaallis-extraa. Se luultavasti julkaistaan 2 kk myöhässä ja se tulee suomeksi vaikka moni lukija luulee sitä ruotsiksi.

Radanrakentajien haustausmaa – Lahtea tonkimassa osa 3

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ensilumi oli satanut, ilma sunnuntaina oli raikas. Tällä kertaa vierailukohteena oli yksi Hollolan Lahden historian dramaattisia paikkoja, radanrakentajien hautausmaa. Allekirjoittanut oli käynyt paikalla yli 15 vuotta sitten, mutta muistikuvat olivat ajansaatossa haalistuneet. Itseni ja Markus-sedän vierailun tarkoitus oli tietenkin tutkia syrjäisen paikan olemusta ja tutustua samalla sen historiaan ja myös tallentaa sen tunnelmia kauniina syyspäivänä.

Hauta ja sen muistomerkki sijaitsee Salpausselällä, entisessä Hollolan Järvenpään kylässä, joka on nykyään Lahden Järvenpään kaupunginosa. Hautausmaa oli jäänyt vanhan ja uuden Valtatie 12:n puristuksiin. Uuden tien linjaus oli lohkaissut ison palan hautausmaa-alueen länsipuolelta, vanha tie ohitti haudan eteläpuolen. Tiehankkeiden takia hautausmaa oli tarkoitus hävittää, mutta lopulta se onneksi säästyi. Tässä vuoden 1979 ilmakuvassa näkyy valtatien rakentaminen ja keskellä pieni metsäsaareke.

Paikalle pääsy ei ole kovinkaan helppo, ainakaan kävellen tai pyörällä; pitää ylittää vilkasliikenteinen Nastolantie. Autolla pääsi paremmin. Nähtävyys-tienviitta opastaa vierailijan koruttomalle, isojen kivien reunustamalle paikoitusalueelle. Kävelimme mäen päälle välttävän kuntoista tietä pitkin, autolla ei ylös päässyt portin takia, mikä on tietysti hyvä.

Nälkäradan hauta

Riihimäki-Pietari radan rakentaminen alkoi vuonna 1867. Radanrakennuspäätöksen jälkeen valtava määrä työtä vailla olevia ihmisiä saapui radanvarsipaikkakunnille. Suomessa oli nälkävuodet 1866-1868, ja osittainen syy Pietari-radan rakennustöiden aloittamiselle oli lievittää maassa jo useina vuosina jatkunutta pulaa ja nälänhätää. Ankarissa oloissa hätäaputyönä rakennettu rata sai lisänimeksiin ”Nälkärata” ja ”Luurata”.

Radanrakentajien hautausmaa perustettiin vuonna 1868; sinä vuonna Hollolan noin 7000:sta asukkaasta kuoli yli tuhat ihmistä. Se osaltaan vaikutti ulkopaikkakuntalaisten hautaamisen kieltämiseen Hollolan seurakunnan hautausmaahan, kun omankin seurakunnan kuolleita oli vaikea saada haudatuiksi. Muualta tulleille radanrakentajille perustettiin hautausmaa Hollolan Järvenpään kylään. Vaikka vieraspaikkakuntalaiset haudattiin toukokuusta lähtien omiin hautausmaihin, tuotti oman pitäjän vainajien kuljetus ja hautaaminen huomattavia vaikeuksia etenkin touko- ja kesäkuussa, jolloin kuolleisuus oli suurimmillaan. Vainajia kerrotaan löydetyn metsistä, ulkorakennuksista ja pihoiltakin. Kuolleita vieraspaikkakuntalaisia radanrakentajia varten perustettiin erilliset hautausmaat myös Hausjärvelle, Kärkölään ja Nastolaan.
(Lisätietoja Suomea ja Hollolaa kohdanneesta tuhosta Arno Forniuksen sivuilta Katovuosi 1867 ja Hollolan kuolovuosi 1868)

Joutjärven hautapaikka on aidattu kiskoista hitsatulla aidalla. Aita on näyttävä, jonka sisäänkäyntiä koristivat rautaiset ristit. Useat kiskot näyttivät olevan vuodelta 1926,  kiskoaita on huomattavasti nuorempi. Muutama metri sisäänkäynnin edessä seisoi Lahden seurakunnan pystyttämä muistopatsas vuodelta 1953. Muistokiveen on kaiverrettu teksti: ”Vuosien 1867 – 1868 suurina nälkävuosina haudattiin tähän paikkaan nälkään ja kulkutauteihin kuolleita Hollolan pitäjän Lahden ja Järvenpään kylistä sekä muualta kotoisin olleita Riihimäen – Pietarin radan rakentajia.” Haudassa on arvion mukaan n. 300 vainajaa.

Kahden sukupolven keskustelua

Kesken kuvauspuuhien paikalle saapui kaksi herrasmiestä sauvoineen. Keskustelua syntyi kahden sukupolven välillä ja vanhempi polvi oli vilpittömän innostunut siitä että nuoretkin kiinnostuneet paikallishistoriasta, historiasta joka on yhteydessä koko maata koetteleviin tapahtumiin. Monta tarinaakin kuultiin aina Kuusamoa myöten. Aidatun hauta-alueen kaakkoiskulmassa oli pieni hautakivi, jonka historia ja merkitys ei siinä hetkessä auennut. Pohdintaa entisajan olosuhteista ja vaikeuksista. Monet kysymykset jäivät ilman vastauksia. Mäen päälle kuuluivat ohikiitävien junien äänet.


Kuvat: Markus-Setä

Lähteet:
Wikipedia
Lahdenseurakunnat.fi
Vellamon vinkit
Arno Forsius – www.saunalahti.fi/arnoldus

[päiv. 13.10.2011]
Katso esittelyvideo Radanrakentajien hautausmaasta

Ei oo Lahen voittanutta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Oheinen kirjoitus julkaistiin alunperin Lahden satavuotissyntymäpäivän kunniaksi (v. 2005) blogissa jossain päin internettiä. Tämän jälkeen se julkaistiin Lahen Lehen ensimmäisessä numerossa (nro 0) vuonna 2008. Nyt tämä viimeisin versio julkaistaan tässä ja nyt Lahen Lehen nettisivuilla. Tämän jälkeen kirjoitus luultavasti julkaistaan=kierrätetään monessa muussakin paikassa, mm. vessan seinillä. Vaikka kirjoitus on suunnattu lähinnä nuorison sivistämiseen, itsesensuurin ahdistelemana poistin muutaman lapsellisuuden, mutta jäihän sinne vielä vaikka kuinka monta… Kirjoitusta voi suostumuksellani käyttää historian opetuksessa esim. useimmissa valeyliopistoissa.

Ei oo Lahen voittanutta
Nyt vissiin pitäs pohtia lahtelaisia ilmiöitä, pohtia identiteettiä ja ynnä muuta sellasta, koskien Lahtea. Mut kellon on jo puol kymmenen illalla, en jaksa. Siis mennää sieltä missä on aita on vihreämpää. Paikahistoriankatsaus Lahest.

Korostaisinkin tässä yhteydessä että nyt puhutaan nimenomaan Lahden kaupungin 100-vuotisjuhlasta, sillä vaikka kaupunki on vasta noin nuori, oli jo ammoisina aikoina Lahen seu’ulle pakkautunut jengiä asumaan, kun vasta muualla Suomessa luodot täyttyivät hylkeistä ja metsät hirvistä. Vissiin. Jo tuhansia vuosia sitten täällä eteläisessä Päijät-Hämeessä pökittiin toisia ja metsästettiin valaita ja karhuja, nimittäin tääl on vanhimmat asuinpaikat mitä o löyetty Suomesta, kivikauelta saakka. Rauta-kausiajoilta löyettiin metallia ja heviä jostain pusikosta. Ei tosin oo todisteita et tääl oltais yhtäjaksosesti rockattu kiviajalta keskiajalle saakka, mutta kuitenkin se todistaa sitä, et jengi on menny ja tullu näillä sioilla jo ältsin kauan aikaa tähän päivään saakka. Eka kirjallinen maininta Lahen kylän olemassa olosta on vuodelta 1445. Se liitty sillosen Pahkasian johonkin juttusarjaa. Muistaakseni.

Vaikka Lahti olikin Hollolaan kuuluva kyläpahanen, se sinnitteli. Se oli syntynyt kohtaan jossa risteävät tärkeet kulkureitit mm. ylinen Viipurintie sekä Wesijärvi, josta pääs talvisin vaikka mihin (esim. naapuripitäjään), pohjosee ja Porvoonjokee pitkin etelää. En tiä mihin. Loviisaa? Rautatie tuli Riihimäeltä 1869, jolloin pääs junalla Lahtee, jos oli ostanu lipun ja noussu oikeesee junaa. Suomen toinen juna meni Hämeenlinnaa. Silloin just Lahessa oli hirveesti irtainta väkeä ja väkivalta rehotti, kun sosiaalinen kontrolli oli ihan sika(ko)vähäistä. Joku tais sillon kirjottaa et tää ”Lahti on ku Amerikka ja pitäs olla mutka mukana”: Lahti palo 1877. Yks nimeltä mainitsematon lapsi sytytti sen vahingossa, niin ku lapset sillon yleensäki poltti sillon tällön kyliä. Pitkään aikaan luultiin et palon sytytti Marolan piika, mut vasta hiljattain selvis ettei se ollu piika. Se oli August Fellmanin alivuokralaisen muonamies Mörtin muksu ja ne asu Marolan talossa, nykyisen torin laijalla. En tosin muista oliko ala- vai ylä-Marola.

Palon jälkeen puhallettiinkin sitten yhteen hiileen. Virkamiehillä oli lipastoissa hottii matskuu, sen suhteen, että Lahti sai vuonna 1878 kauppalan oikeudet (kauppallisesti lähempänä kaupunkia, mutta hallinnollisesti samaa kyläbyrokratiaa) ja tänne rakennettii kaikkee ja sit yleislakon tuoksinnassa 1905 Lahti sai kaupunkioikeuet. Sen anto Senaatti. En muista etunimeä. Vladimir? Sota sytty ja sit toinen sota. Sodan jälkeen Lahen elämää rikastutti runsas karjalaisväestö mäyriksineen, starckjohanneineen ja torkkelin papereineen, eikä ne ilmeisesti ollu väärennetyt.

Taas oli vähän levotonta 1960-70 ku rakennemuutos ajo ihmisiä kaupunkeihin. Lahessa Amulet teki kappaleen ”Suomen Chicago” ja sit tää oliki jo Chicago. Alunprinhän tota vertausta käytettiin jo 1910-luvulla ku tääl oli teurastamoita ja niityt täynnä lehmiä, niiku Chicagossaki oli. No, kaupunki kasvo, kunnes tuli lama ja kuritti Lahtea ankaralla käellä (muuten, Päijät-Hämeen vaakunan veenneito Wellamo pitelee melkein käessä käkeä, jolla viitataan karjalaisuuteen). Teollisuustuotanto notkahti, savupiiput yskähteli ja työttömien suuret joukot lampsi luukuille. Mutta pikku hiljaa sekin alkaa olla jo takana päin ja ongelmista huolimatta silti Lahessa uskotaan tulevaisuuteen ja yritetään ja mennään eteenpäin. Onni on ollu elää ja kasvaa kaupungisa kuin Lahti. Paljon onnea Lahen kaupunki!

Lähde: Laune

Kirjoitus julkaistu 8.2.2008 ilmestyneessä ensimmäisessä Lahen Lehdessä (nro 0/2008)

Kirja-arvio: Lahti – Arjen kauneus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Lahti – Arjen kauneus
Lahden kaupungin museo / Lahden teemavuosihanke 2007

Lahden kaupunki julisti vuoden 2007 Muotoilun Vuodeksi. Teemavuoden kirjallisuusannista vastaa Lahti – Arjen kauneus. Kuten jo nimikin antaa osviittaa, muotoilu on arkipäiväisempää kuin osaamme arvata. Kirjan luettuaan sen päällimmäiseksi sanomaksi jää kirjoittajien toivo siitä, että osaisimme arvostaa sitä mitä meillä lahtelaisilla jo on. Imagon rakentamisessa meidän ei tarvitse keksiä apupyöriä pyöräämme, kun osaamme jo ajaa.
Kirjassa on kuusi erilaista, mutta samanhenkistä näkökulmaa, siitä mitä ovat arjen muodot ja miten ne ilmenevät.

Tutkija Riitta Niskasen artikkeli Arjen kauneus Lahden kaupunkikuvassa käsittelee arkkitehtuurin ja kaupunkisommittelun näkökulmasta ja siitä miten muun muassa sodan jälkeinen karjalaisuus ja voimaks maaltamuutto 1960- ja 70-luvuilla on vaikuttanut kaupunkikuvaamme. 2000-luvun kaupunkilaisena tulee ajoittain pohdittua, että kuinka moni tulee nostalgiapuuskassa ajatelleeksi sitä, että puutalojen tilalle tulleet harmaat ja tylsän arkiset betonielementtitalot olivat osoitus tehokkuudesta vaurastuvassa Suomessa, unohtamatta maaltamuutosta aiheutuvia rakenteellisia muutoksia. Ei silti voi ymmärtää kaikkea sitä tarkoituksenmukaista purkuvimmaa, vaikka sen pystyy asettamaan sen ajan vallitseviin realiteetteihin.

Tiina-Riitta Lappi sukeltaa arkkitehtuurista ja rakennuksista ihmisiin, jotka luovat arjen siinä rakennetussa ympäristössä, miten se heille ilmenee. Tätä Lappi pyrkii jäsentämään Kaupunki arjen kohtauspaikkana -artikkelissa. Hän pohtii kaupunkitiloja vastin- ja käsiteparien kautta sekä kysyy tärkeitä kysymyksiä: kenelle kaupunkikeskustoja suunnitellaan ja onko kaupungissa oleskelevan ihmisen oltava kuluttaja ollakseen aktiivinen ja päätöksiin pystyvä kansalainen?
Lappi pohdiskelee kaupunkikehityksen trendiä, kaupunkitilojen polarisaatiota: yhtäältä kaupunkirakenne tiivistyy, toisaalta se hajautuu omiin eri tarkoitusperiä palveleviin saarekkeisiin. Onkin todettava että valitettavasti kaupunkikeskustan kannalta, laitamilla sijaitsevat ostoskeskukset toiminevat suosiosta päätellen tehokkaammin. Artikkelin mukaan syy yhdenmukaisuuden vaatimukseen löytyy kuluttamisen trendeistä, helppouden määrätessä ostopäätökset. Kaupunkitilan homogeenisyyden ihannetta ruotiessa Lappi osuu oikeaan: kaupunkien toimintojen yhdenmukaisuusvaatimuksia on pystyttävä rikkomaan.

Markku Koski on (tässäkin kirjassa [vrt. Pietarin rata -kirja]) onnistunut aihevalinnassaan ja sisältökin täsmää mainiosti, ainakin lahtelaiselle. Lahtea muotoillessa Koski vertailee radiomastojen ja Eiffelin tornin runollisuutta, jota ensin mainitussa perinteisesti ajateltuna ei ole nimeksikään. Lahti osoittaa radiomastojen(kin) kautta olevansa pragmaatikkojen kaupunki. Toisin kuin Pariisi, jossa torni on pelkkä ”toiminnallisesti hyödytön elämysvekotin”, Koskea mukaillen. Ovatko radiomastot vain arjen välikappaleita, eikä siksi kiinnostavia? Kun mastojen pääasiallinen käyttötarkoituskin on lakannut, onko Lahden käytettävä ne jollain tavalla ”hyödyksi”?

Harry Salmenniemi kirjoittaa Muutoksesta ja toivosta. Hänen lähestymistapa kaupunkiin ja tilana on samankaltainen kuin Lapilla; ihmisistä arjessa ja heidän valinnoista. Perussanoma on yhdenmukaisuuden kritiikki.
Kaupunki tarvitsee sen asukkaita, joiden oma jalanjälki on havaittavissa. Kun kaupunkia moititaan rumaksi, se on Salmenniemen mukaan vain eduksi: todella rumilla kaupungeilla on toivoa. Tämä johtuu siitä että rumat kaupungit tulevat muuttumaan. Kirjoittaja on havainnut Lahdessa ruman kaupungin tuomaa muutoshalua sekä sitä että kaupungissamme on vilpittömiä pyrkimyksiä profiloitua suomalaiseksi kulttuurikaupungiksi.

Lehtori Elina Rantapuskan Muotoiluinstituutti Lahdessa ja Lahti Muotoiluinstituutissa kertoo nimensä mukaisesti koulun vaikutuksesta lahtelaiseen kulttuuriin. Kirjoittaja hakee yhtymäkohtia Lahden kaupungin ja opinahjon välillä. Rantapuska sivuaa monia eri kulttuurillisia tasoja, nähden niissä samankaltaisuuksia. Hän kiteyttää hyvin Lahtea leimaavista ominaisuuksita: professionaalisuutta arvostetaan enemmän kuin professuuria.

Kirjan viimeisestä puheenvuorosta vastaa professori Antti Karisto, jonka Kaupunkimuotoilua-artikkeli hivelee konkreettisia kaupunkimuotoja, näyteikkunoita ja struktuuria sekä olemassaolon eri muotoja kaupungissa. Karisto korostaaa että kaupunkitilassa olo on jo itsessään kulttuurin kuluttamista. Nopea elämänrytmi hävittää kaupungissa tunnun, jota tarvitsemme ollaksemme osa ympäristöä. ”Paikat on säilytettävä paikkoina, on tarkottava mahdollisuuksia palkitseviin paikkakokemuksiin”, toteaa Karisto yksinkertaisesti. Lopuksi kirjoittaja painottaa että kaupungit eivät voi vain julistautua joksikin. Päälleliimattu mielikuva on vaikeasti muokattavissa. Toki se on mahdollista, mutta kuten on nähty, onko se sen arvoista?

Olennainen osa kirjan sisällöstä koostuu kuvamateriaalista, jonka on toimittanut valokuvaaja Markus Henttonen. Kuvat eivät sikäli yllätä kokonaisuudessaan, silti erilaisten kuvakulmien ansiosta on saatu kaupunkitilallista syvyyttä, kadottamatta niihin kiinteästi liittyvää arkea. Kuvista voi löytää yksityiskohdan jos toisenkin, muodon tai värin, jota ei ole tullut aiemmin huomanneeksi. Lienee tarkoitus, että kuvat eivät visuaalisesti ”häikäise”, vaan ilmentävät moitteettomasti arkea. Arkiset kuvat voivat olla uudenlainen ikkuna nähdä Lahti, niistä voi löytää itselleen muka-tutuista paikoista uusia ihmisiä ja tilanteita, syventäen kokemusta kaupunkiin.

(Lahti-)Kaupunkia esittelevät kuvakirjat olivat allekirjoittaneelle ensimmäinen kosketus kaupungin kirjoitettuun historiaan. Rautateiden innoittamana lähikirjaston (historian)kirjat tulivat tutuiksi. Pieni tekstinpätkä tai rautatieaiheinen kuva menneestä saivat takertumaan historiaan. Kirjat olivat maailmaan, joka oli kadonnut, mutta johon halusi turvallisesti kurkotella. Aina vain samoista kirjoista etsi uudelleen ja yhä uudelleen kuvakulmia, taustalla motivoi ajatus ”ehkä viime kerralla jäi jotain huomaamatta”. Kun nuori 15 tai 50 vuoden kuluttua tutkii Lahtea lukemalla Lahti – arjen kauneus -kirjaa, hän saa toivottavasti inspiraation. Inspiraation Lahdesta.

[ajatus- ja kirjoitusvirheet korjattu 24.9.2010, toim. huom]

Kirjoitus julkaistu 8.2.2008 ilmestyneessä ensimmäisessä Lahen Lehdessä (nro 0/2008)