Aihearkisto: Jutut

Kaikki jutut

Ei oo Lahen voittanutta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Oheinen kirjoitus julkaistiin alunperin Lahden satavuotissyntymäpäivän kunniaksi (v. 2005) blogissa jossain päin internettiä. Tämän jälkeen se julkaistiin Lahen Lehen ensimmäisessä numerossa (nro 0) vuonna 2008. Nyt tämä viimeisin versio julkaistaan tässä ja nyt Lahen Lehen nettisivuilla. Tämän jälkeen kirjoitus luultavasti julkaistaan=kierrätetään monessa muussakin paikassa, mm. vessan seinillä. Vaikka kirjoitus on suunnattu lähinnä nuorison sivistämiseen, itsesensuurin ahdistelemana poistin muutaman lapsellisuuden, mutta jäihän sinne vielä vaikka kuinka monta… Kirjoitusta voi suostumuksellani käyttää historian opetuksessa esim. useimmissa valeyliopistoissa.

Ei oo Lahen voittanutta
Nyt vissiin pitäs pohtia lahtelaisia ilmiöitä, pohtia identiteettiä ja ynnä muuta sellasta, koskien Lahtea. Mut kellon on jo puol kymmenen illalla, en jaksa. Siis mennää sieltä missä on aita on vihreämpää. Paikahistoriankatsaus Lahest.

Korostaisinkin tässä yhteydessä että nyt puhutaan nimenomaan Lahden kaupungin 100-vuotisjuhlasta, sillä vaikka kaupunki on vasta noin nuori, oli jo ammoisina aikoina Lahen seu’ulle pakkautunut jengiä asumaan, kun vasta muualla Suomessa luodot täyttyivät hylkeistä ja metsät hirvistä. Vissiin. Jo tuhansia vuosia sitten täällä eteläisessä Päijät-Hämeessä pökittiin toisia ja metsästettiin valaita ja karhuja, nimittäin tääl on vanhimmat asuinpaikat mitä o löyetty Suomesta, kivikauelta saakka. Rauta-kausiajoilta löyettiin metallia ja heviä jostain pusikosta. Ei tosin oo todisteita et tääl oltais yhtäjaksosesti rockattu kiviajalta keskiajalle saakka, mutta kuitenkin se todistaa sitä, et jengi on menny ja tullu näillä sioilla jo ältsin kauan aikaa tähän päivään saakka. Eka kirjallinen maininta Lahen kylän olemassa olosta on vuodelta 1445. Se liitty sillosen Pahkasian johonkin juttusarjaa. Muistaakseni.

Vaikka Lahti olikin Hollolaan kuuluva kyläpahanen, se sinnitteli. Se oli syntynyt kohtaan jossa risteävät tärkeet kulkureitit mm. ylinen Viipurintie sekä Wesijärvi, josta pääs talvisin vaikka mihin (esim. naapuripitäjään), pohjosee ja Porvoonjokee pitkin etelää. En tiä mihin. Loviisaa? Rautatie tuli Riihimäeltä 1869, jolloin pääs junalla Lahtee, jos oli ostanu lipun ja noussu oikeesee junaa. Suomen toinen juna meni Hämeenlinnaa. Silloin just Lahessa oli hirveesti irtainta väkeä ja väkivalta rehotti, kun sosiaalinen kontrolli oli ihan sika(ko)vähäistä. Joku tais sillon kirjottaa et tää ”Lahti on ku Amerikka ja pitäs olla mutka mukana”: Lahti palo 1877. Yks nimeltä mainitsematon lapsi sytytti sen vahingossa, niin ku lapset sillon yleensäki poltti sillon tällön kyliä. Pitkään aikaan luultiin et palon sytytti Marolan piika, mut vasta hiljattain selvis ettei se ollu piika. Se oli August Fellmanin alivuokralaisen muonamies Mörtin muksu ja ne asu Marolan talossa, nykyisen torin laijalla. En tosin muista oliko ala- vai ylä-Marola.

Palon jälkeen puhallettiinkin sitten yhteen hiileen. Virkamiehillä oli lipastoissa hottii matskuu, sen suhteen, että Lahti sai vuonna 1878 kauppalan oikeudet (kauppallisesti lähempänä kaupunkia, mutta hallinnollisesti samaa kyläbyrokratiaa) ja tänne rakennettii kaikkee ja sit yleislakon tuoksinnassa 1905 Lahti sai kaupunkioikeuet. Sen anto Senaatti. En muista etunimeä. Vladimir? Sota sytty ja sit toinen sota. Sodan jälkeen Lahen elämää rikastutti runsas karjalaisväestö mäyriksineen, starckjohanneineen ja torkkelin papereineen, eikä ne ilmeisesti ollu väärennetyt.

Taas oli vähän levotonta 1960-70 ku rakennemuutos ajo ihmisiä kaupunkeihin. Lahessa Amulet teki kappaleen ”Suomen Chicago” ja sit tää oliki jo Chicago. Alunprinhän tota vertausta käytettiin jo 1910-luvulla ku tääl oli teurastamoita ja niityt täynnä lehmiä, niiku Chicagossaki oli. No, kaupunki kasvo, kunnes tuli lama ja kuritti Lahtea ankaralla käellä (muuten, Päijät-Hämeen vaakunan veenneito Wellamo pitelee melkein käessä käkeä, jolla viitataan karjalaisuuteen). Teollisuustuotanto notkahti, savupiiput yskähteli ja työttömien suuret joukot lampsi luukuille. Mutta pikku hiljaa sekin alkaa olla jo takana päin ja ongelmista huolimatta silti Lahessa uskotaan tulevaisuuteen ja yritetään ja mennään eteenpäin. Onni on ollu elää ja kasvaa kaupungisa kuin Lahti. Paljon onnea Lahen kaupunki!

Lähde: Laune

Kirjoitus julkaistu 8.2.2008 ilmestyneessä ensimmäisessä Lahen Lehdessä (nro 0/2008)

Kirja-arvio: Lahti – Arjen kauneus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Lahti – Arjen kauneus
Lahden kaupungin museo / Lahden teemavuosihanke 2007

Lahden kaupunki julisti vuoden 2007 Muotoilun Vuodeksi. Teemavuoden kirjallisuusannista vastaa Lahti – Arjen kauneus. Kuten jo nimikin antaa osviittaa, muotoilu on arkipäiväisempää kuin osaamme arvata. Kirjan luettuaan sen päällimmäiseksi sanomaksi jää kirjoittajien toivo siitä, että osaisimme arvostaa sitä mitä meillä lahtelaisilla jo on. Imagon rakentamisessa meidän ei tarvitse keksiä apupyöriä pyöräämme, kun osaamme jo ajaa.
Kirjassa on kuusi erilaista, mutta samanhenkistä näkökulmaa, siitä mitä ovat arjen muodot ja miten ne ilmenevät.

Tutkija Riitta Niskasen artikkeli Arjen kauneus Lahden kaupunkikuvassa käsittelee arkkitehtuurin ja kaupunkisommittelun näkökulmasta ja siitä miten muun muassa sodan jälkeinen karjalaisuus ja voimaks maaltamuutto 1960- ja 70-luvuilla on vaikuttanut kaupunkikuvaamme. 2000-luvun kaupunkilaisena tulee ajoittain pohdittua, että kuinka moni tulee nostalgiapuuskassa ajatelleeksi sitä, että puutalojen tilalle tulleet harmaat ja tylsän arkiset betonielementtitalot olivat osoitus tehokkuudesta vaurastuvassa Suomessa, unohtamatta maaltamuutosta aiheutuvia rakenteellisia muutoksia. Ei silti voi ymmärtää kaikkea sitä tarkoituksenmukaista purkuvimmaa, vaikka sen pystyy asettamaan sen ajan vallitseviin realiteetteihin.

Tiina-Riitta Lappi sukeltaa arkkitehtuurista ja rakennuksista ihmisiin, jotka luovat arjen siinä rakennetussa ympäristössä, miten se heille ilmenee. Tätä Lappi pyrkii jäsentämään Kaupunki arjen kohtauspaikkana -artikkelissa. Hän pohtii kaupunkitiloja vastin- ja käsiteparien kautta sekä kysyy tärkeitä kysymyksiä: kenelle kaupunkikeskustoja suunnitellaan ja onko kaupungissa oleskelevan ihmisen oltava kuluttaja ollakseen aktiivinen ja päätöksiin pystyvä kansalainen?
Lappi pohdiskelee kaupunkikehityksen trendiä, kaupunkitilojen polarisaatiota: yhtäältä kaupunkirakenne tiivistyy, toisaalta se hajautuu omiin eri tarkoitusperiä palveleviin saarekkeisiin. Onkin todettava että valitettavasti kaupunkikeskustan kannalta, laitamilla sijaitsevat ostoskeskukset toiminevat suosiosta päätellen tehokkaammin. Artikkelin mukaan syy yhdenmukaisuuden vaatimukseen löytyy kuluttamisen trendeistä, helppouden määrätessä ostopäätökset. Kaupunkitilan homogeenisyyden ihannetta ruotiessa Lappi osuu oikeaan: kaupunkien toimintojen yhdenmukaisuusvaatimuksia on pystyttävä rikkomaan.

Markku Koski on (tässäkin kirjassa [vrt. Pietarin rata -kirja]) onnistunut aihevalinnassaan ja sisältökin täsmää mainiosti, ainakin lahtelaiselle. Lahtea muotoillessa Koski vertailee radiomastojen ja Eiffelin tornin runollisuutta, jota ensin mainitussa perinteisesti ajateltuna ei ole nimeksikään. Lahti osoittaa radiomastojen(kin) kautta olevansa pragmaatikkojen kaupunki. Toisin kuin Pariisi, jossa torni on pelkkä ”toiminnallisesti hyödytön elämysvekotin”, Koskea mukaillen. Ovatko radiomastot vain arjen välikappaleita, eikä siksi kiinnostavia? Kun mastojen pääasiallinen käyttötarkoituskin on lakannut, onko Lahden käytettävä ne jollain tavalla ”hyödyksi”?

Harry Salmenniemi kirjoittaa Muutoksesta ja toivosta. Hänen lähestymistapa kaupunkiin ja tilana on samankaltainen kuin Lapilla; ihmisistä arjessa ja heidän valinnoista. Perussanoma on yhdenmukaisuuden kritiikki.
Kaupunki tarvitsee sen asukkaita, joiden oma jalanjälki on havaittavissa. Kun kaupunkia moititaan rumaksi, se on Salmenniemen mukaan vain eduksi: todella rumilla kaupungeilla on toivoa. Tämä johtuu siitä että rumat kaupungit tulevat muuttumaan. Kirjoittaja on havainnut Lahdessa ruman kaupungin tuomaa muutoshalua sekä sitä että kaupungissamme on vilpittömiä pyrkimyksiä profiloitua suomalaiseksi kulttuurikaupungiksi.

Lehtori Elina Rantapuskan Muotoiluinstituutti Lahdessa ja Lahti Muotoiluinstituutissa kertoo nimensä mukaisesti koulun vaikutuksesta lahtelaiseen kulttuuriin. Kirjoittaja hakee yhtymäkohtia Lahden kaupungin ja opinahjon välillä. Rantapuska sivuaa monia eri kulttuurillisia tasoja, nähden niissä samankaltaisuuksia. Hän kiteyttää hyvin Lahtea leimaavista ominaisuuksita: professionaalisuutta arvostetaan enemmän kuin professuuria.

Kirjan viimeisestä puheenvuorosta vastaa professori Antti Karisto, jonka Kaupunkimuotoilua-artikkeli hivelee konkreettisia kaupunkimuotoja, näyteikkunoita ja struktuuria sekä olemassaolon eri muotoja kaupungissa. Karisto korostaaa että kaupunkitilassa olo on jo itsessään kulttuurin kuluttamista. Nopea elämänrytmi hävittää kaupungissa tunnun, jota tarvitsemme ollaksemme osa ympäristöä. ”Paikat on säilytettävä paikkoina, on tarkottava mahdollisuuksia palkitseviin paikkakokemuksiin”, toteaa Karisto yksinkertaisesti. Lopuksi kirjoittaja painottaa että kaupungit eivät voi vain julistautua joksikin. Päälleliimattu mielikuva on vaikeasti muokattavissa. Toki se on mahdollista, mutta kuten on nähty, onko se sen arvoista?

Olennainen osa kirjan sisällöstä koostuu kuvamateriaalista, jonka on toimittanut valokuvaaja Markus Henttonen. Kuvat eivät sikäli yllätä kokonaisuudessaan, silti erilaisten kuvakulmien ansiosta on saatu kaupunkitilallista syvyyttä, kadottamatta niihin kiinteästi liittyvää arkea. Kuvista voi löytää yksityiskohdan jos toisenkin, muodon tai värin, jota ei ole tullut aiemmin huomanneeksi. Lienee tarkoitus, että kuvat eivät visuaalisesti ”häikäise”, vaan ilmentävät moitteettomasti arkea. Arkiset kuvat voivat olla uudenlainen ikkuna nähdä Lahti, niistä voi löytää itselleen muka-tutuista paikoista uusia ihmisiä ja tilanteita, syventäen kokemusta kaupunkiin.

(Lahti-)Kaupunkia esittelevät kuvakirjat olivat allekirjoittaneelle ensimmäinen kosketus kaupungin kirjoitettuun historiaan. Rautateiden innoittamana lähikirjaston (historian)kirjat tulivat tutuiksi. Pieni tekstinpätkä tai rautatieaiheinen kuva menneestä saivat takertumaan historiaan. Kirjat olivat maailmaan, joka oli kadonnut, mutta johon halusi turvallisesti kurkotella. Aina vain samoista kirjoista etsi uudelleen ja yhä uudelleen kuvakulmia, taustalla motivoi ajatus ”ehkä viime kerralla jäi jotain huomaamatta”. Kun nuori 15 tai 50 vuoden kuluttua tutkii Lahtea lukemalla Lahti – arjen kauneus -kirjaa, hän saa toivottavasti inspiraation. Inspiraation Lahdesta.

[ajatus- ja kirjoitusvirheet korjattu 24.9.2010, toim. huom]

Kirjoitus julkaistu 8.2.2008 ilmestyneessä ensimmäisessä Lahen Lehdessä (nro 0/2008)

Kirja-arvio: Lahti-Pietari kulttuurirata

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Lahti-Pietari kulttuurirata
Lahden kaupungin sivistystoimiala / Lahden teemavuosihanke 2006

Lahden Kulttuuripääkaupunkihanke pyöräistiin käyntiin vuonna 2006 Radan Vuosi -teemalla. Kulttuuripääkaupunkia Lahdesta ei tullut, mutta kylläkin paljon muuta. Teemavuotta vietettiin monin eri tavoin, mm. näyttelyillä. Yksi olennainen osa oli rautateihin liittyvät esitelmät, siitä miten rautatiet ilmentävät kulttuuriamme eri muodoissa. Lahti-Pietari kulttuurirata -teoksen runkona toimivat nuo esitelmät, mutta on kirjassa paljon muutakin.

Nk. vierailevia kirjoittajia ovat kaupungin toimialajohtaja Maritta Vuorinen ja silloinen kaupunginjohtaja Tarmo Pipatti sekä takakanteen omat ajatuksensa raapustanut professori Antti Karisto. Kirjan toimittaneen Heini Moision katsaukset historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin täydentävät sopivin mittasuhtein kirjan runkoaineistoa. Mainittakoon Lahti-Pietari-Urga, jossa paneudutaan aukeaman verran kielitieteilijän G.J. Ramstedin Siperin radan opetuksiin.

Itäradan syntyä ja rakentamista sekä radan vaikutuksista kertoo nykyinen (vuonna 2008 toim. huom.) va. museonjohtaja Esa Hassinen asiantuntevan ytimekkäästi.

Kirjan parhaimmasta osuudesta vastaa tutkija Riitta Niskasen artikkeli Riihimäki-Pietari-radan asemista. Artikkeli nojaa paljolti kuva-aineistoon, mm. vertaillen entistä ja nykyistä asema-arkkitehtuuria sekä Suomen että Venäjän puolella. Tästä(kin) aiheesta olisi aineksia omaksi kirjakseen.

Hannu Nikander käsittelee artikkelissaan Kirjallisuutta kiskoilla suomalaisen ja ulkolaisen (rautatie)kirjallisuuden merkkiteoksia. Mutta koska kirjaimia mahtuu aukeammalle rajoitetusti, väistämättä artikkeli jää tyngäksi. Se ei välttämättä ole huono asia, vaan houkute, on vain suunnattava kirjastoon sammuttamaan tiedonjanoa…

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista aihesta, Markku Kosken Elokuva ja rautatie pääsi paremmin oikeuksiinsa esitelmän muodossa, olihan käytössä elävä kuva, tehostamassa aiheeseen liittyvien esimerkkien piilotettuja vertauskuvallisia merkityksiä. Kiinnostava aihe ja Koski kirjoittaa tiiviin mielenkiintoisesti, kirjan fyysisen tilan antamissa rajoissa. Tärkeintä on aiheen antamat eväät pohtia rautateiden merkitystä elokuvataiteessa.
Koski ottaa yhtenä esimerkkinä Alfred Hitchcockin Muukalaisia junassa -elokuvaa, jossa on hylätty perinteiset ihmissuhteet ja heittäydytty ”yhden illan suhteeseen”. Tapahtumalla on traagiset seuraukset. Kun tarkemmin ajattelee Hitchcockin töitä, rautatieteema on vahvasti mukana monessakin elokuvassa. Yksi tällainen on Nainen katoaa, jossa juna toimii maailmanpoliittisena näyttämönä. Lopussa juna ohjataan väärille raiteille, umpikujaan, jossa kohdataan kuolema. Kun seuraavan kerran elokuvassa edes vilahtaa juna, on tarkasteltava asiaa siltä kantilta jospa siihen liittyisi jokin vertauskuvallinen aspekti…

Terhi Willman on kirjoittanut Viipuri-Lahti -evakkoradan merkityksessä sodanjälkeisessä Suomessa. Artikkeli paneutuu kiinnostavasti radan vaikutuksesta Lahden ”karjalaistumiseen” sekä tavallisten ihmiesten että yritysten kautta.

Suomen rautatiemuseon johtaja Matti Bergström esittelee Tsaarin vaunuja englannin- ja venäjänkielellä kera upein kuvin. Tämäntyyppisiä kieliratkaisuja on ennenkin käytetty mm. Lahtea esittelevässä kirjallisuudessa, jotka ovat oivia markkinointivälineitä, ilman kyynisyyttä. Lahden ja Pietarin kaupunkeja esittelevissä kuvasarjoissa on myös englannin- ja venäjänkieliset tekstit.

Kirjan ulkoasu on mukavan helppo ja kirjan neliönmuotoinen sivuformaatti tuo kuvat hyvin esille. Rusehtava taustaväri kuvien ja tekstien alla tuovat historiallista arvokkuutta. Kirjan loppupuolella taustavärit vaihtuvat (Lahden) siniseen ja vihreään: harkittua mielikuvan rakentamista. Pientä nurisemista löytyy kuvien asetteluista, jotka eivät aina tahdo asettua selkeään linjaan sekä pienistä graafisista epäjohdonmukaisuuksista, jotka toisaalta ymmärtää käytännön sanelemisiksi. Lisäksi kuvatekstit olisivat auttaneet lukijaa hahmottamaan paikkaa ja aikaa.

Kaiken kaikkiaan Lahti-Pietari kulttuurirata -kirja on johdatus rautateihin, johdatus kulttuuriin. Aihe on laaja, mutta sisältö on rajattu selkeäksi kokonaisuudeksi. Kirjassa tiivistyy pelkistetysti se, minkälainen inspiraation lähde rautatiet ovat olleet taiteilijoille ja tutkijoille. Kuten eräs kirjan kirjoittajista yksinkertaisesti kiteyttää: rautatiet ovat kulttuuria.

[ajatus- ja kirjoitusvirheet korjattu 20.9.2010, toim. huom]

Kirjoitus julkaistu 8.2.2008 ilmestyneessä ensimmäisessä Lahen Lehdessä (nro 0/2008)

Lehteä tekemässä osa 4

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Jo pidemmän aikaa on ollut aikomuksena siirtää ensimmäisen paperisen numeron artikkelit  tänne nettisivuille. Lueskeltuani lehteä ensimmäisen kerran pariin vuoteen, aloin enpiä. Tekemissäni haastatteluissa ja artikkeleissa kirjoitus- ja ajatusvirheitä ja kaikkea näiden välillä. Olihan tästä aikoinaan jopa palautetta annettu, mutta palattuani lehden artikkeleihin, en ajoittain edes itse tiennyt mitä olin milläkin lauseella tarkoittanut. Sekavaa tekstiä kaiken kaikkiaan, oikoluku ei ilmeisesti aikoinaan mahtunut lehden budjettiin. No, onneksi Linda Martikaisen ammattitaitoisella otteella tekemät haastattelut tasapainottavat lehdessä päätoimittajan luomaa kaaosta. En tietenkään ruoski itseäni lehdessä ilmenevistä puutteista liiemmin, tänä päivänä ne vain todistavat että jotain on matkan varrella tullut opittua, ainakin mitä kirjoittamiseen tulee.

Näin alkuun julkaisen lehdessä olleet kirja-arviot, johon olen tehnyt tarvittavat korjaukset jotta lukijoiden olisi helpompi keskittyä itse asiaan, eikä niihin lukuisiin kieliopillisiin kummallisuuksiin jota teksti tarjoaa. Siinä olen ollut tarkkana, että itse asiasisältö ei muutu. Lehdestä voi lukea alkuperäiset tekstit, jos haluaa.

Hyvää syksyä, joka on pohjoisen pallonpuoliskon ihmisen parasta aikaa tällä hetkellä.

Etelä-Suomen Sanomien uutinen vuodelta 2008 uudesta kaupunkilehdestä. [lisätty 21.9.2010]

Lue aiemmat Lehteä tekemässä -artikkelit 1 | 2 | 3

Lahessa yllin kyllin kahisevaa?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Suomalaisiahan on yleisesti pidetty tuulipukukansana, tai ainakin suomalaiset ovat itse pitäneet. Yleisesti tuulipukukansalaisena tarkoitetaan rajatussa merkityksessä kansanomaista tai rahvasta, nuorten parissa lähinnä junttia. Tuulipuvun rooli osana suomalaista kulttuuria kulminoituu mainiossa Fakta Homma -sarjassa, jossa tuulipuku(j)a voidaan pitää sarjan viidentenä hahmona.

Oma vankat kokemukseni tuulipuvuista (eli ulkoilupuvuista) on niiltä ajoilta kun pelasin jääkiekkoa legendaarisessa Kiekkoreippaassa. Syksyn varma merkki oli se kun seuralle kaupiteltiin rättejä K-Reippaan logoilla ja väreillä. Tietysti olin sitä mieltä että seuran uniformu piti hankkia, näin joukkue vaikutti ulospäin yhtenäisemmältä.

Seuraavan kerran asia oli ajankohtainen vuosia myöhemmin, lähinnä käsitteen kuin konkreettisen vaatekappaleen muodossa. Helsinkiläiset eli tuttavallisesti hesalaiset piikittelivät meitä lahtelaisia oletetun voimakkaasta tuulipukumuodista, näin tapahtui ainakin tietyissä piireissä. Lahti näyttäytyi etelään pohjoisena ja epäsosiaalisena, mutta samalla urheilullisena kaupunkina. Vielä kun lahtelaiset toimivat hyvinkin aktiivisesti ja itsenäisesti tällä alakulttuurin saralla, tarvittiin joku väheksymisen keino ja tuulipuku sopi siihen mainiosti.
Asia kiteytyy tässä Ylen jutussa: ”Urheilukaupunkina tunnetussa Lahdessa tuulipukujen suosio taisi olla suurin. Eipä ihme, että kaupunkia kutsuttiin pahansuovasti juntti-cityksi.”

Mainittakoon tähän väliin, että kun Helsingistä Lahteen huudeltiin tuulipukuja, Heinolassa nuorten keskuudessa ”juntteja” kutsuttiin toppahousuiksi. Toppahousut halusin nostaa esille vertaamalla sitä tuulipukuun, käytännön ja käsitteen tasolla. Toppahousujen käyttö on hyvin rajoitettu, ne ovat hyvin oikeastaan hyvin epämukavat: nimensä mukaisesti ainoastaan kovilla pakkasilla ulkona, ne ajavat asiansa. Myös juntteihinkin sisältyy olettamus jonkin sortin rajoitteista ja tämä oli se, johon heinolaiset (tietämättään) osuvasti viittasivat. Sen sijaan tuulihousut toimivat/istuvat arkisissa toimissa ja tilanteissa. Ehkä juuri siksi suomalaiset ovat siis tuulipukukansaa, eikä toppahousukansaa, vaikka kovia pakkasia täällä joinain vuosina on.

Sama koskennee myös meitä lahtelaisia. Kun tuulipukuleima meillä oli jo, seuraavaksi oli henkilökohtaisesti todettava tuulipuvun, tässä tapauksessa pelkkien housujen junttiusasteen. Kuinka kävikään? Tuulihousut jalassa ymmärsin tämän hienon vaatekappaleen arvon, vaikka se oli ollut lyömäaseena lahtelaisia kohtaan. Housut ajoivat loistavasti asiansa: ne olivat kevyet, helpot pukea (ja riisua) eli käytännölliset. Olin hyvin lahtelainen.

Harvoin samoissa housuissa voi tuntea itsensä sekä urheilulliseksi että katu-uskottavaksi. Tämä tietenkin riippuu muista tekijöistä, eli mm. siitä miten itseään ”kantaa” ja mitä housujen ympärillä on, lähinnä muut vaatekappaleet. Katu-uskottavuus-aspekti on tullut mukaan lähinnä rennoksi mielletyn rap-kulttuurin (ja fiktiohahmon Ali G:n) ansiosta ja samalla tuulihousujen status-arvo on muuttunut, ei kuitenkaan välttämättä noussut. Itselläni ei ole juurikaan kosketusta Lahden rap-piireihin, mutta on käsittämätöntä että tuulipuku-teeman ovat vieneet meiltä aivan muut tahot. Rääväsuuräppäreiden Edu Kehäkettunen ja Stig Doggin videolla sankarit ovat pukeneet tuulipuvut ylleen videossaan, joka parodioi Souvarit feat. Jari Isometsä ”Karpaasi on kova jätkä” -videota. Siinä koko konkkaronkka on asianmukaisissa vermeissä ja meininki on hyvä (tavallaan).
Häpeilemättä totean sen faktan että hiihto ja viime vuosina nuosussa ollut rap on lahtelaisten juttu, joten kyllä meidänkin (etenkin räppäreiden) pitää näyttää muille että kyllä meillä Lahessa on yllin kyllin kahisevaa.