Kotiseututyön alku Suomessa

Varsinaisen kotiseutututkimuksen ja kotiseututyön on katsottu alkaneen silloin, kun lohjalaissyntyinen tohtori Robert Boldt v. 1894 perusti ”Lohjan kotiseutututkimuksen Ystävät” -nimisen seuran. Tähän perustuen vietti maamma kotiseutuväki Suomen kotiseututyön 100-vuotisjuhlia v. 1994 Lohjalla pidettyjen kotiseutupäivien yhteydessä.
Kotiseututyön painopiste oli ensimmäisinä vuosikymmeninä painottunut selvästi kotiseuduntutkimukseen, mikä on säilyttänyt edelleen tärkeän asemansa. Tutkimustyön avulla pyritään selvittämään paikallisen perinteen elintapojen ja kulttuurin, henkiset ja aineelliset erityispiirteet sekä kotiseudun luonnonmaiseman ja rakennetun maiseman omaleimaisuus.
Kuitenkin vasta sotien jälkeen tietoa pyrittiin käyttää hyväksi, kun kotiseututyön erääksi tärkeäksi tavoitteksi tuli vaikuttaminen oman kotiseudun ja paikkakunnan nykyoloihin ja tulevaisuuteen. On vaadittu, että paikalliset erityispiirteet on otettava huomioon suunniteltaessa ja ja toteutettaessa asukkaiden henkiseen ja aineelliseen elinympäristöön kohdistuvia muutoksia.
Kotiseutuliike toimi Suomessa kauan, paljolti kaupunkeihin ja muihin asutuskeskuksiin muuttaneiden maalaisten synnyinseutukaipuun varassa. Vasta sotien
jälkeen tajuttiin että kaupunki on myös kotiseutu.

Kotiseututyö Lahdessa

Ennen Lahti-Seuraa paikkakunnalla  oli useita yhdistyksiä joiden toimintaan kuuluivat myös kotiseutuasiat. Tärkein oli v. 1884 Raittiusyhdistys Säde I, jonka puheenjohtaja Willehad Vuorinen oli uuttera ja tunnettu kotiseuduntutkija. Yhdistyksen toinenkin puheenjohtaja Eero Salo oli aktiivisia kotiseututoimijoita. Myöhemmin hän toimi Möysän Nuorisoseuran kotiseutuasioiden hoitajana ja perusti nuorisoseurataloon kunnallistakin arvostusta saaneen kotiseutumuseon. Lahden Kansanopiston yhteyteen perustetun Lahden Nuorisoseuran toimintaan kuului kotiseutuhistorian harrastus.

Lahti-seura perustetaan

Kotiseutuseurojen perustaminsen aalto saavutti 1940-luvun puolivälissä myös Lahden seudun. Vuonna 1945 perustettiin Hollolan Kotiseutuyhdistys ja seuraavana vuonna Lahti-Seura sekä Orimattila-Seura.
Lahti-Seuran perustamisvaiheista on saatavissa varsin niukasti kirjallista tietoa, esim. perustavasta kokouksesta ei ole säilynyt pöytäkirjaa. Etelä-Suomen Sanomien 26.2.1946 ilmestyneessä numerossa oli uutinen, joka oli otsikoitu: ”Lahti-Seura päätetty perustaa.” Uutisessa kerrottiin, että ”asianharrasrajien toimesta oli sunnuntaiksi (24.2.) kutsuttu Lahden kaupunkilaisia Käsityö- ja Tehdasyhdistystksen huoneistoon Rautatienk. 26:ssa keskustelemaan Lahti-Seuran mahdollisesta perustamisesta. Kutsua oli noudatettu runsaslukuisasti.
Mauno Vuorinen valittiin puheenjohtajaksi, joka oli tehnyt vielä lähemmin selkoa kysymyksessä olevan seuran tarkoituksesta ja tehtävistä historiallisen ja kotiseutuperinteiden vaalijana. Seuran nimeksi hyväksyttiin Lahti-seura, samalla käsiteltiin alustavasti mallisääntöjä. Seuraan pääsemisen ehdoksi hyväksyttiin että asianomaisen asuneen Lahdessa vähintään 10 vuotta. Johtokunnalla oli myös oikeus tehdä poikkeuksiakin, jos tähän olivat painavat syyt. Seuran perustamiskokousta valittiin 5-jäseninen toimikunta ja sille annettiin tehtäväksi laatia seuralle säännöt.
Tilaisuudessa ilmottautui 35 perustajajäsentä, joista naisia 10 ja miehiä 25. Suurin osa kuului kaupungin sivistyneistöön: johtajia, tuomareita, opettajia, poliiseja ja toimittajia, mutta ei ainuttakaan teollisuuslaitoksen johtajaa tai toimihenkilöä (tämä osittain saattoi johtua siitä, että kolme vuotta aikaisemmin oli perustettu Lahden Teollisuusseura). Myöhemmin saman vuoden aikana seuraan liittyi teollisuuslaitosen ja rakennusliikkeiden johtajia, samoinm pappeja, lääkäreitä, upseereja ja käsityöläisiä.

Perustavassa kokouksessa  12.3.1946 seuraan liittyi 21 henkilöä. Tällä päivämäärällä pidetty kokous on varsinainen perustamiskokous vaikka sitä kutsussa nimitettiin vain kokoukseksi. Siinä kuitenkin oli tarkoitus päättää seurojen perustamiskokouksissa normaalisti käsiteltäviä asioita, on sitä pidettävä Lahti-seuran ”oikeana” perustamiskokouksena.

Artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 1/2011.

Artikkeli referoitu kirjasta ”50-vuotias Lahti-seura – Puoli vuosisataa työtä Lahden parhaaksi”
Julkaisijana:
Lahti-seura ry
Lahden Kaupunginmuseo
Piirteitä Lahden historiaan XIX 1996

Lahdessa paljon kiinnostusta luonnonkukkia kohtaan Lahden seudun ympäristöpalveluiden aluekummien, Salpausselän luonnonystävät ry:n ja Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirin aurinkoisena sunnuntaina järjestämä luonnonkukkaretki houkutteli Töyrykatu 5:n talon pihapiiriin yli kuusikymmenpäisen osallistujajoukon.

Kasviasiantuntijana retkeläisillä oli mainio, perusteellisen tarkka ja osaava biologi Heikki Niinimäki. Heikin johdolla Mökin pihapiiriä tutkittiin tarkasti ja muutaman tunnin kokonaissaldoksi Heikki arvioi saadun lähes sata lajia. Usean lajin kohdalla käytiin keskustelua sen perinteisestä hyötykäytöstä. Esimerkkinä vaikka sananjalka, jota ennen nimitettiin kuolleen kouraksi. Retkeläiset muisteli sananjalkoja käytetyn arkunpehmusteena poistamaan hajuja ja lisäämään säilyvyyttä, kun ruumiita joskus jouduttiin säilyttämään ennen hautausta useampiakin päiviä.

Myös monenlaista syötävää ja useita lääkeyrttejä löytyi pihasta. Luonnonkukkien päivää vietetään kaikissa Pohjoismaissa Yhteispohjoismaista Luonnonkukkien päivää vietetään vuosittain juhannusta edeltävänä sunnuntaina. Päivän tavoitteena on kasviharrastuksen ja luonnontuntemuksen lisääminen sekä yhteisten luontoelämysten tarjoaminen mahdollisimman monelle. Luonnonkukkien päivä kutsuu kaikkia kasveista kiinnostuneita opastetuille kasviretkille. Luonnonkukkien päivä on myös hyvä tilaisuus kertoa kasvien ja niiden elinympäristöjen käytöstä, uhkista ja suojelusta.

Teksti: Hanna Virtanen, Liekki ry ja Sari Knuuti, Lsyp

Töyryn luonnonkukat

Päivää vaille kesäpäivän seisaus, aurinko virkeimmillään, tuskin yösydännä torkut siemailee, kohta jo aamun kehränä Töyrykatu Vitosenkin koilliskulmalla. On luonnonkukkapäivä, kesäkuun 20. ja katse kohti kasveja. Mistäs se innostunut puheen pulputus ja naurunkin hurahdus kadulle kuuluu? No, Vitosen puistopihaa nuuski 44 vehreydestä ja kauneudesta pitävää virkeää ihmistä. Sari Knuuti toivotti ihmiset tervetulleiksi ja voimisti hymyllään meidän mielemme vireiksi etsimään tuttuja ja uusiakin kasvilajeja. Että mennään pihasta tuonne rinteeseen pitkälle? Ei ehdittykään, kukkanen toinen toisensa jälkeen katseli meitä: huomaatko minut, entä minut…, minut myös. Siinä me viihdyimme, kasvit ja luonnonkukkaväki liki kaksi tuntia Vitosen aurinkoisella kulmalla ja lehvästön raikkaassa katveessa.

Alkujaan siinä on kasvanut kieloja, kalliokieloja, tädykkeitä, syyläjuuria, karhunputkia, ihan raikkaita lehtokasveja. Töyry on lämpimän paisterinteen vehmas, pintamaassa hiipivän lähdeveden virvoittama lehtevä tanner. Ensimmäisten ihmisten jaloista, kotieläinten tassuista ja asujainten tavaranyyteistä poluille putoilivat jo kauan, kauan sitten piharatamon ja pihanurmikan siemenet.

Tehtiin talo ja alettiin asua, tuli naapureita. Annettiin talosta toiseen syreenin pistokkaita, herukan poikasia, suopayrttiä pyykin pesuveteen liuottimeksi, pietaryrttiä köhän helpottamiseksi, akileijaa, varjoliljaa, päivänliljaa muuten vaan emännän iloksi oven pieleen. Milloin tuli konnantatar, milloin pihlajalehtinen angervo, konsa elämänlanka joko Ruotsin vallan aikana 1700-luvulla vaiko vasta suuriruhtinaan isännöidessä 1800-luvulla? Lämmin ja hallaton on Töyryn päivänpuoleinen rinne, keskieurooppalaiset lajit viihtyvät tyytyväisinä. Uskalletaanko arvata, että isotuomipihlaja ja kanadankultapiisku olisivat menneen vuosisadan muotikasveja. Vaan eikös ole yhtään puolentoistasadan vuoden mittaan pitkin ratavarren sorapenkereitä uusia sijojaan etsineitä itäisiä kasvivieraita? Sellaisia kuin tahmeavillakko, harmio ja kenttämaruna? Ehdittäisiinkö tuonne kuumaan mäntyrinteeseen, sielläkö ainakin villakko vai sitten ratapihalla? Tässä Vitosen puistopihassa on tuntitolkulla katsottavaa, jäädään tänne niinkuin talitiaispoikue vaahteroissa tirskuttaa. Jonkun puun silloin, toisen tällöin voisi katkaista pois, jotta ruohoille valoa viihtyäkseen, mutta pidetään piha lehtevänä. Annetaan isojen raudusten, matalampien raitapajujen ja lehtipensaiden pitää yllä lehtevää vehmautta. Tänne voi viikon töistä uuvahtanut kulkija istahtaa tuulettamaan murheensa lehvästön kahinaan ja lintujen tirskuntaan. Tuonne lintupönttö, tähän kuistille talvinen lintulauta, oliskos siinä ajatusta monimuotoisuuden hyväksi? Lahdelle kiitos ja kaunis, jos Töyry Vitonen saa elää sekä talona että piha villinä luontopuistona.

Teksti: Heikki Niinimäki
Kuva: Sari Knuuti

Maataidetta Pikku-Veskun rannalla (kuva: Irja Vuorela)

Maataide on taiteen muoto, jossa maan kamara tai maisema muutetaan taideteokseksi. Maataiteessa käytetään mielellään paikalla olevia materiaaleja sen sijaan että muualla tehty taideteos sijoitettaisi ulos. Maataide syntyi 1960-luvulla Yhdysvalloissa, missä se tunnetaan nimillä earthworks tai land art. Alun perin teoksia tehtiin vaikeasti saavutettaviin paikkoihin vastalauseena gallerioiden ja museoiden käytännöille. Tarkoitus oli myös vastustaa taiteen kaupallisuutta ja tehdä teoksia, joita ei voi myydä. Maataiteen tekijät kuitenkin dokumentoivat teoksensa valokuvin ja filmein, joita sittemmin asetettiin näytteille.

Ekologinen ja ympäristötietoinen ajatus on kuitenkin ollut enemmän mukana maataidetta seuranneessa ympäristötaiteessa. Suurten maamassojen liikuttelu maataiteen tapaan ei ole kovin ympäristöystävällisistä. Myöhemmin tuli suositummaksi tehdä pieniä, lähes huomaamattomia merkkejä maastoon, edelleen luoksepääsemättömiin paikkoihin, ja valokuvata prosessi ja lopputulos. Esimerkiksi Richard Long ja Andy Goldsworthy tekivät suoria viivoja maastoon kävelemällä.

TSL:n Lahden seudun opintojärjestö haluaa kääntää edellä kerrotut ajatukset maataiteen vaikeasta saavutettavuudesta päinvastaiseksi ja haluaa tuoda omatoimisen taiteentekemisen mahdollisimman lähelle ihmisiä – lahtelaisten olohuoneeseen eli Pikkuvesijärven puistoon. Hiekkamateriaali on samaa kivituhkaa kuin puiston käytävät ja taideteokset jäävät – tasoiteltuina – syntysijoilleen. Lisäksi on käytettävissä luonnonmateriaaleja, jotka tosin siistitään pois viikonlopun jälkeen. Tapahtumasta on muotoutunut taidekurssityyppinen, vuonna 2007 ohjaajana oli lahtelainen kuvanveistäjä Kalle Mustonen ja vuonna 2008, samoin kuin tänäkin vuonna, ohjaajana toimii kuvataiteilija Milla Broman Turusta.

Kuten maataiteessa yleensä on tapana, teokset sekä niiden tekeminen on Lahdessakin tallennettu kuvaamalla, vuonna 2007 niitä hyödynnettiin järjestön 50-vuotisjuhlan yhteydessä olleessa valokuvanäyttelyssä. Lisäksi parhaat kuvat on julkaistu opintojärjestön tai liiton seuraavan vuoden toimintakalenterin kuvituksena ja näin tapahtuuu myös vuonna 2011.

Puisto on miellyttävä ympäristö uurastuksen lomassa pidettäville lepohetkille, hellepäivänä löytyy varjoa ja viileällä säällä voi tehdä lämmittävän juoksulenkin Pikkuvesijärven ympäri. Tapahtumaan on aina kytkeytynyt myös musiikki ja yhteislaulu. Tänä vuonna oheisohjelmasta vastaavat musiikin ammattilaiset Jan Dobrowolski ja Heljä Korja.

Tärkeintä taiteen tekemisessä ovat kuitenkin ihmiset ja heidän oivalluksensa – tässä maataide ei ole poikkeus. Eräs merkittävä poikkeus perinteiseen taiteen tekemiseen nähden on maataideteoksen erityinen soveltuvuus ryhmän toteutettavksi.

Työväen Sivistysliiton Lahden Seudun Opintojärjestö ry. järjestää Maataidetapahtuman Pikku Vesijärven puistossa lauantaina 29.5.2010 klo 11 – 16.00 välisenä aikana. Tapahtumalla on tarkoitus hiekasta, vedestä ym. luonnon materiaalia raaka-aineita käyttämällä saada taidetta Pikku Vesijärven ranta-alueelle.

Teksti: Irja Vuorela