Kalustesarjan kimpussa osa 9

Patentti- ja rekisterihallitukselta tuli lokakuussa päätös kalustesarjasta ja se myönsi mallisuojan pöydälle (PRH 09.10.2017 / Rek.nro. 26017). Päätöksen myötä voin vihdoin julkaista kuvia pöydästä. Alla yksi esimerkki, josta ilmenee pöydän käyttötarkoitus.

Lisätietoja kalustesarjan sivulta, josta voi ladata sarjan yleisesitteen.

Mallisuojan saatuani, aloin selvittää miten pöytää voisi hyödyntää taloudellisessa mielessä. Tapasin mm. Habitare-messuilla Ladecin edustajan ja mietimme yhdessä miten kokonaisuutta. Keskusteluissa tuli esille paljon hyviä ajatuksia miten asiaa voisi edistää.

Hieman tämän jälkeen osallistuin kalustesarjalla Isku90-suunnittelukilpailuun. Työ ei sijoittunut.

Tarkoitus on jatkaa pöydän markkinoimista.

 

Lemmenlatu kertoo Lahden historian

Lahden kaupungin yli 100-vuotiaasta historiasta kertovan dramatisoidun Lemmenlatu-dokumentin yleisönäytökset alkavat maanantaina 18.12.2017 elokuvateatteri Kino Iiriksessä. Dokumentissa käydään tiivisti läpi kaupungin eri vaiheita mm. kulttuurin, urheilun, elinkeinoelämän ja teollisuuden kautta, aina kaupungin perustamisesta nykypäivään asti.

Juliste Sauli Hirvonen

Keijo Skipparin ja Tertta Saarikon ohjaama kaksi tuntinen Lemmenlatu-dokumenttielokuva on tehty vuosina 2016-17 ja se on ensimmäinen Lahdesta tehty historiallinen dokumentti. Elokuva haluaa kertoa nykyisille ja tuleville sukupolville merkittävän palan Lahden kaupungin vaiheista, jotka myös linkittyvät laajemmin Päijät-Hämeen ja Suomen historiaan.

Elokuva on toteutettu yhteistyössä monien paikallisten tahojen kanssa. Dramatisoiduissa jaksoissa on mukana mm. Lahden Kansanopiston näyttelijätyön linjalaisia ja Ainonpuiston teatterilaisia sekä muita alan harrastajia. Yhteistyössä on mukana myös Lahden kaupunginmuseo, ja lisäksi elokuvan puitteissa on rakennettu yhteistyötä paikallisten yrittäjien ja muiden toimijoiden kanssa. Myös Lahden Videokuvaajat ry ja Päijät-Hämeen elokuvakeskus ry ovat olleet vahvasti mukana hankkeessa.

Elokuvaan on vapaa pääsy, mutta ensimmäisiin näytöksiin on varattava lippu. Lisätietoa näytöksistä ja varauksista Lemmenladun sivulla.

Elokuvan lisäksi Kino Iiriksen aulassa on avautunut myös uusi valokuvanäyttely, jossa esitellään vanhaa Lahtea useiden kymmenten kuvien kautta.

Elokuvateatteri Kino Iiris
Saimaankatu 12, Lahti

Ennen ja nyt – muutos kiinnostaa

Voin väittää, että Facebookin yksi mielenkiintoisimmista ryhmistä on Lahti kuvin ennen ja nyt, joka on perustettu vuonna 2014. Ryhmän kuvaus kuuluu sanatarkasti: ”Lahti kuvin, ennen ja nyt on ryhmä, jonne voi laittaa Lahdesta otettuja kuvia ja keskustella paikoista, joita lahessa on tai oli. Jakaa lahti aiheisia uutisia jne…” Ryhmässä on jouduttu myös tekemään rajavetoa, mikä on yleishyödyllistä kuvamateriaalia ja mikä on (liian) henkilökohtaista materiaalia, joiden merkitys suurelle yleisölle on vähäinen. Ryhmään pääsee kun esittää kutsun ja joku ryhmässä oleva hyväksyy sen, edellyttäen tietysti että on tili Facebookissa.

Itse olen julkaissut muutamia kuvia, viimeksi alla olevan kuvaparin.

Osa Malskia vuonna 2009

Sama osa vuonna 2017

Ryhmä on aktiivinen ja uusia kuvia ryhmään julkaistaan päivittäin. Toisinaan kuvat herättävät runsaasti keskustelua, etenkin jos kuvasta on niukat taustatiedot, kuva on yksinkertaisesti vain vanha tai sen kuvakulma tai kohde ovat harvinaisia. Facebookissa kuvien jakaminen on todella helppoa, toki kääntöpuolena on se, että helposti kuvalähteitä tai kuvaajia ei jostain syystä mainita. Tai jos mainitaan, usein niihin liittyvä informaatio on vajavaista tai olematonta. Tällaista puutetta pyritään paikkamaan Albumit auki -sivustolla, joissa on kattavat hakutoiminnot. Facebookissa tätä puutetta paikkaa usein muiden ihmisten jakama informaatio koskien kuvaa ja yleisesti Lahden historiaa. Ihmisten kertomat faktat tai omat kokemukset rikastuttavat niukoin tiedoin varustettuja kuvia, ja hyvässä tapauksessa tuntamattomaksi jääneet ihmiset, ajankohdat ja paikat usein selviävät. Keskustelua toki voi syntyä muutenkin.

Menneen kaipuu

Etelä-Suomen Sanomien toimittaja Jukka Airo kirjoitti Esalaisessa ryhmästä. Jo otsikko oli hieman hassusti muotoiltu ”Onko vanhaan tarrautuminen lahtelainen perusominaisuus?” Tokkopa se on lahtelainen ominaisuus. Se on totta, että monien rakennusten kohdalla harmitellaan kadonnutta Lahtea, Keski-Lahden komean puukirkon kohdalla kommentoidaan ”että miksi tämäkin piti purkaa”. En nyt sen tarkemmin pureutu Airon näkemyksiin vaan kerron oman. 

Luulen, että pääasiassa ryhmän kiinnostus kohdistuu vanhan ja uuden vertailuun: miten asiat olivat ennen, mitkä asiat ovat muuttuneet eli kaupungissa ja sen ihmisissä tapahtunut muutos. Osalle ne tuo muistot mieleen jo kadonneista asioista, toisille ajasta ennen meitä.

Erityisesti Lahden keskusta sekä Salpausselän kisat ovat kestoteemat, jotka aiheuttavat paljon vertailua menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Vanhojen keskustassa otettujen kuvien yhteydessä monesti kommentoidaan, että ”keskustassa oli aiemmin vilinää ja ihmisiä, autolla pääsi joka kadulle ja pysäköinti onnistui missä vain. Nykyään puolikuolleen keskustan ovat vallanneet juottolat”. Ehkä tuossa piilee jonkinlainen osatotuus. Se on totta, että kuluttaminen ja sen tavat ovat muuttuneet, ja heijastunee myös keskustan elinkeinorakenteeseen.

Toinen hyvin esillä oleva kommentoinnin aihe on Salpausselän kisat, joissa kuulemme kävi aiemmin enemmän ihmisiä kuin nykyään. Tämä lienee oikea suuntainen havainto, luulen että tilastotkin tukevat väitettä. Yhteiskunnan muutokset ovat havaittavissa tässäkin. Kulttuurinen ja viihteellinen tarjonta on lisääntynyt ja pirstaloitunut, yhtenäiset kokemukset vähenevät. Tämä on toki huomattu myös Salpausselän kisojen yhteydessä, erilaista tapahtumatarjontaa on monipuolistettua ja vaikka itse kisat eivät kiinnosta, pyritään kisakokemusta laajentamaan muillta tavoin.

Kaupungin keskustan ja Salpausselän kisoihin liittyvät todelliset tai kuvitellut kehityssuunnat koskettavat meitä. Huolet voivat olla aiheellisia tai ei, ne on hyvä asettaa laajempaan kokonaisuuteen. En ajattele, että elämä olisi ollut ennen yleisesti parempaa tai että näitä ihmiset haikailisivat aikoja takaisin. Joltain osin näin voi olla, mutta meillä ihmisillä on ollut aina vaikea suhtautua ”tähän aikaan” niin, että kokisimme, että eläisimme ”parasta aikaa” (monimielinen ilmaisu). Historiaan voi suhtautua intohimoisesti ja nostalgiointi on mukava harrastus. Tarrautuminen ja takertuminen menneisyyteen kertoo siitä, että koemme nykyisyyden epätyydyttävänä ja sitä kautta tulevaisuuden epävarmana.

Jos kuitenkin väheksymme tai mitätöimme omaa historiaamme, mitä meille jää jäljelle? Olemmehan historian jälkeläisiä ja tulevaisuuden vanhempia, ja tänään on se ainoa päivä tehdä parhaansa.

Rouhea Lahti – ja muuta pohdintaa

Chicago Tour on kaupunkikiertue, jossa tutustutaan tylympään ja pimeämpään Lahteen eli tarkoituksena on esitellä Lahtea “Suomen Chicagona”. Kiertue toteutetaan museobussilla, ja oppaina toimii mm. Mato Valtonen ja Riku Routo. Olen kirjoittanut aiemmin Chicagon ja Lahden samankaltaisuuksista.

Kesällä sain kutsun Yle Lahden toimittajalta Meeri Niinistöltä osallistua Lahti-Seuran edustajana yhteen tällaiseen kierrokseen, joka tehtiin heinäkuussa. Kierrokset ja sen tunnelmista toimittajat tekivät jutut Ylen Radio Suomeen ja Ylen Hämeen tv-uutisiin.

Ajatuksena “tour” on hauska ja myös toteutus oli onnistunut. Toisaalta voidaan kysyä mitä hauskaa on murhissa tai muissa inhimillisissä tragedioissa, kuten paatuneen rikollisen Ilpo Larhankin tapauksessa. Ehkä tähän pätee koomikkolegendan Charles Chaplinin sanat: “Läheltä katsonnut asiat näyttävät tragedioilta, kaukaa katsottuna komedioilta.”

“Rouheus” voi olla yksi tapa kertoa asioista, kun se tapahtuu maanläheinen kerronnalla ja pilke silmäkulmassa. Oppaat Valtonen ja Routo eivät mässäilleet, vaan asiat kerrottiin niin kuin ne tapahtuivat, kertojien omista näkökulmista.

Virallisissa brändihankkeissa keskitytään tähän hetkeen ja tulevaisuuteen mahdollisuuksien kautta. “Chicagotourit” tuovat hyvää vastapainoa siloitelluille julkisuuskuvan markkinointitempauksille ja pinnan kiillotukselle. Tietenkään rouheus ja “pinnan kiillotus” eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan tasapainossa ne täydentävät toisiaan, luovat jatkumon ja tekevät kaupungista inhimillisemmän, kaikkine niine vahvuuksineen ja puutteineen. Mitään ei tarvitse piilotella, mutta ei myöskään paisutella.

Ihmiset kaipaavat elämänmakuisia tarinoita, joihin voi samaistua, vaikkei itse ollutkaan paikalla asioiden tapahtuessa. Tarinat ovat tuttuja, mukavia tai ikäviä, mutteivat välttämättä kosketa meitä suoraan. Voimme ottaa niihin sopivasti etäisyyttä, mutta pidämme ne itsellämme, koemme ne osaksemme. Paikat ja kertomukset siirtyvät sukupolvelta toiselle ja näin muodostuu lahtelaisuuden virtaa joista muodostuu identiteettimme.

Esimerkiksi Roudon lapsuuden ja nuoruuden tarinoita kuunnellessa tuli mieleen omat ajat, sillä kasvoin osittain samoissa maisemissa. Tarinat tuntuivat tutuilta vaikken niitä ollut koskaan kuullutkaan, ja aikakin oli eri.

Jälkeenpäin voinkin vain ihmetellä, ettemme mekään saaneet mitään sen suurempaa katastrofia aikaiseksi toilailuidemme takia. Meillä 1970-80-luvulla syntyneille on omat tarinat kerrottavana seuraavien sukupolvien Chicago-kierroksille.

Chicagomaista tunnelmaa Sopenkorvessa (Kuva Sauli Hirvonen)

Lahti on junttikaupunki?

Lahtea(kin) on luonnehdittu “junttikaupungiksi”, ja osittain Chicago-leima on vahvistanut tällaista luonnehdintaa. Osittain siinä on myös annos lahtelaista itseironiaa ja jonkinlaista itsensä ruoskimista, huumorimielessä tietysti. Myös itsensä vähättely tuntuu olevan ominaista lahtelaisille, toki myös muillekin suomalaisille.

Itse olen omaksunut junttiuden posititiiviseksi ominaisuudeksi: suoraviivaisempaa, konstaleimatontonta suoraa toimintaa ilman korulauseita. Arjen läpitunkemaa käytännöllisyyttä. Hyvänä esimerkkinä Lahden paikallisruoka lihamuki, joka on muotoilua parhaimmillaan, piti ajatuksesta tai ei.

... ja kulttuurikaupunki?

Lahtea siis pidettäneen tylynä, mutta luulen että kovanpintaisellakin lahtelaisduunarilla sykkii runoilijasydän, sillä Lahti on myös kulttuurikaupunki. Lahden vireästä kulttuurielämästä kertoo osaltaan se, että täällä on kaksi elokuvateatteria, jotka toimivat tyystin eri konsepteilla. Tämä on harvinaista Suomessa. Puhumattakaan muista menestyksekkäistä kulttuurilaitoksista.

Kulttuurin saralla tapahtuu paljon asioita“pinnan alla”. Itse koen vahvasti Lahden ns. tee-se-itse-kaupunkina. Olen nuoresta lähtien ollut kosketuksissa eri ala- ja vaihtoehtokulttuu-reihin, sivustakatsojana sekä aktiivisena toimijana. Maakunnan ykköslehdestäkin on saanut lukea, että Lahti on hardcore-musiikin tai rapin “pääkaupunki”.

Myöhemmin kulttuurikentän eri laidat alkoivat kiinnostamaan laajemminkin. Useasti vaihtoehtokulttuurit “lässähtävät” kiinteäksi osaksi valtakulttuuria, joka toisaalta on kulttuurien luonnollista vuorovaikusta. Alakulttuureissa syntyvät asiat leviävät laajempaan tietoisuuteen: kulttuuria syntyy alhaalta ylöspäin.

Lahti on myös urheilukaupunki, mutta valitettavasti viime aikaiset urheilutilaisuudet ovat itseltä jääneet vähemmälle, vaikka FC Lahtikin taisteli paikkansa ensi kesän europeleihin. Nostankin keväältä ja kesältä muutamia kulttuurikokemuksiani.

Toukokuussa järjestetyt Marolan Aino -näytökset Kino Iiriksessä olivat menestys. Salit täyttyivät, ja dokumentista on tarkoitus järjestää myöhemmin lisänäytöksiä. Hyvin tehty, paikallinen dokumentti kiinnostaa lahtelaisia. Parhaillaan on tekeillä Lemmenlatu-dokumentti, jonka ensi-ilta on joulukuun alussa. Lisäksi ensi kevättalvelle on suunnitteilla Lahti-filmi-näytöksiä. Näistä tarkemmin myöhemmin mm. Kino Iiriksen nettisivuilla.

Ainopuiston Teatterin ohjelmistossa oli kesällä 2017 Punaiset ruusukkeet -niminen näytelmä. Timo Taulon käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä oli vaikuttava, kuin myös terävä näkemys traagisista tapahtumista Lahdessa vuonna 1918.
Taulon johdolla teatteria tehdään kaupungintalolla jouluna, kuin ensi kesänäkin.

Vähintään kerran kesässä on koettava Lahden seudun oppaiden järjestämä opaskierros. Tämän kertaiselle opaskierrokselle osallistuin heinäkuisena torstaina ja paikkana oli Lahden Vanha hautausmaa Radiomäellä eli entisellä Selänmäellä. Anneli Seppälän taitavasti opastamana tilaisuus oli erittäin mielenkiintoinen. Kierroksella tulivat tutuksi monet menneet lahtelaiset ja tapahtumat.

Elokuinen katutapahtuma Lahti Block Party oli jälleen erinomainen esimerkki yhteistyön voimasta.  LBP:n takana on taitavia ja innokkaita ihmisiä. Tapahtumaan osallistui myös Lahti-Seura, kun seuran edus-tajat Timo Peippo ja allekirjoittanut jakoivat Vuoden nuori lahtelainen -tunnustuksen. LBP oli osana Taidelauantain tapahtumia.

Lahden kulttuuritarjonta on monipuolista ja rikasta. Innokkuus ja ”tekemisenmeininki” on läsnä, ja toivottavasti me lahtelaiset osaamme sitä arvostaa.

Artikkeli on julkaistu alunperin Hollolan Lahdessa 2/2017

Marraskuun 1. päivän uutiset

Lahden kaupunki täyttää tänään 112 vuotta ja sen kunniaksi on aika julkaista seuraavanlainen tieto.

Lahen Lehestä ilmestyy vielä kaksi numero tämän vuoden puolella, jonka jälkeen paperisen lehden julkaiseminen loppuu määrittelemättömäksi ajaksi. Lehden tekijät, allekirjoittanut ja Jonne Seppänen, siirrymme Lahen Aikojen tekijäporukkaan. LA:n aloittaa paperilehden julkaisemisen vuoden 2018 alusta ja olemme mukana sen teossa.

Lisäksi alan pitämään Iltalahti-nimistä palstaa LA:n nettisivulla. Toisin kuin paperisessa Lahen Lehessä, puujalkavitsien sijaan julkaisen kerran kuussa artikkelin vapaavalintaisista aiheista. Ensimmäinen julkaistiin tänään Lahen Ajoissa, ja seuraavan artikkeli ilmestyy 13. päivä joulukuuta. Hyviä lukuhetkiä!

Lahen Lehti jatkaa normaalisti (nettilehtenä) tässä tutussa osoitteessa.

1.11. merkkipäivät

v. 1869 Rautatie Riihimäeltä Lahteen valmistui > taustaa
v. 1905 Lahden kauppala sai kaupunkioikeudet > taustaa
v. 1988 Lahden rautatieharrastajat Topparoikka ry perustettiin > taustaa