Pekan Palsta

Pekan Palsta aloitti vuonna 2005 ja tähän on koottu muutamia blogikirjoituksia vuosien varrelta.
Varoitus: blogit sisältävät epäsopivaa kieltä (ei kuitenkaan ruotsia). Kirjoittajan mielipiteet ovat hänen omiaan eivätkä edusta tämän sivuston näkemyksiä, sillä kirjoittaja ei ole enää kaikista mainitsemistaan asioista samaa mieltä. Lisäksi hän valitsisi toisenlaisia sanamuotoja ja aiheita. Syvällisempiä…

Junat myöhässä taaaas 

Seuraavat esimerkit arkistojen uumenista todistavat että rautateillä on – niiden trendikkäästä ja vihermäisestä imagosta huolimatta – perustavanlaatuisia ongelmia. Vai onko? Tarkoin valikoidut esimerkit on koottu Lahe Kaupunkilehdestä Lahen kaupungista, Suonesta. Niillä ei ole mitään tekemistä Suomen, Lahden kaupungin tai valtiomme rautateiden kanssa.

Heinäkuu 2002
Heinäkuu oli erittäin lämmin. Säätiedotuksesta ennustettiin kovaa tuulta, joka iskisi mereltä rannikolle ensi viikolla torstaina. Kova tuuli yllättikin junailijat ja se iskikin torstaina aivan kuten oli ennustettu, mutta koska ennustetta pidettiin vääränä, se yllätti. Pikajuna Turosta Hylsinkiin suistui kiskoilta jo asemalla, mutta pystyi jatkamaan matkaansa metsässä.
-On se törkeää että ostetaan junia jotka eivät pysy raiteillä kun siihen iskee mereltä 200 m/s puhaltava myrskytuuli. Minun pitäisi olla huomenna Kongossa, ja en usko että ehtisin, manasi aurinkohattuinen mies joka ei halunnut Matti Meikäläinen -nimeään julki.
Metsässä matka hidastui entisestään kun oravat katkaisivat hampaillaan ajolangat.
Lehtien yleisönosastopalstat täyttyivät vihaisista soitoista.

Huhtikuu 2005
Runsas luminen talvi aiheutti keväällä ennätystulvat Pohjonmaalla, joka yllättivät myös autoilijat. Korkealle nousseet vedet aiheuttivat pulmia tasoristeyksissä.
-On se törkeää että en voi ajaa autollani satasta tasoristeykseen katsomatta! Nyt minun pitää pysähtyä katsomaan tuleeko venettä! Junaa en halua vilkaistakaan. Tämä on pienen ihmisen kiusaamista, sanoi Teppo Hovi Ministään.
Pikajuna Aulosta Tampureelle myöhästyi puoli päivää, koska sen piti ajaa Pohjonmaan kautta. Humalainen veturinkuljettaja puhallettiin ja varkaita etsitään vieläkin.
-Sukellusvenehän tässä pitäisi olla että perille päästään. Miksei niitä ole Suoneen hankittu, pulputti rouvashenkilö pikajunan ravintolavaunusta, noin viiden metrin syvyydestä, jossa hän kertoi viettämässä kosteaa iltaa. Olut oli kuulemma laimennettu vedellä.
Radan rakentamisessa vastuussa oleva virkamies puolustautui sillä että tulvat oli kyllä huomioitu aikoinaan radan rakentamisessa.
-Rakennusmiehille oli jaettu kumisaappaat.

Helmikuu 2008
Kuun puolessa välissä Skemissä satoi lunta viisi viikkoa putkeen ja kinokset olivat lopulta miehen mittaisia. Rautatiet olivat valkean kullan peitossa, kuten erheellisesti sanotaan.
-On se törkeää että junalla ei pääse mihinkään, olemme motissa, emmekä pääse junaan joka on arvattavissa myöhässä, soitti lukija kotoaan toimitukseen.
Helmikuussa ihmiset ovat erityisen kiireisiä.
-Minun piti päästä tänä iltana tietokoneella katsomaan internettiä, mutta nyt se on mahdotonta, sanoi mies ruskeassa hatussa. Hattu oli valtava, jossa hän oli.
Muukin liikenne oli täysin pysähdyksissä.
-Mikä muu liikenne? Ei minua kiinnosta! Paitsi että tavarajunan on kuljettava vaikka ilman kiskoja!, kertoi normaalisti varastettua tavaraa myyvä “Keke”, jolla ei ollut mitään sanomista.
Löytyi myös maltillisempiakin mielipiteitä.
-Onneksi työt on tehty jo pari kuukautta sitten, niin ei tämä haittaa, virkkoi tyynen oloinen valkopartainen herrasmies. Kommentin jälkeen sinitakkiset veivät punatakkisen.

Jokaisen tapahtuman jälkeen (jonkun) valtion rautatiet vaativat lisärahoitusta voittoihin.
Kuka vielä kehtaa valittaa että valitetaan vähästä ja se ettei valittamalla voisi vaikuttaa? Näin rautateillä, entäs teillä?

Hullut polttarit

Mikko päätti järjestää hulluimmat polttarit mitä oli koskaan kaupungissa nähty ja koettu. Hänen ystävänsä Keijo oli menossa naimisiin ja häntä varten olisi toteutettava päivä, jonka Keijo muistaisi lopun elämäänsä. Mikko oli lähettänyt kolmelle ystävälle sekä sulhaselle ohjeet miten päivään piti valmistautua, mm. pukeutumisen suhteen. Polttaripäivä oli tarkoitus aloittaa keskustan eräässä ravintolassa, jonne oli sovittu kokoonnuttavan iltapäivällä. Oli kesäkuinen, poutapilvinen lämmin päivä joten Mikko laittoi farkut sekä t-paidan. Jalkaan hän vetäisi keskihintaiset tennarit.

Mikon astellessa kevein askelin ravintolaa kohden, näköpiirin ilmestyikin toisesta suunnalta iloisen rytmikkäästi, mutta kuitenkaan liikaa huomiota herättävä ihmisryhmä. Rennosti pukeutuneet, tutut hahmot saivat Mikon suupieliin hymynkareen, hän kiihdytti askeleitaan. Porukka tapasi toisensa ravintolan edessä. Kaikki olivat ajoissa paikalla, joten Keijo työnnettiin puoliväkisin ravintolan ovesta sisään.

Ystävykset suunnistivat tietenkin suoraan tiskille. Pertti ja Mikko tilasivat oluet. Yhdet oluet? Tätä ihmeteltiin ja vähän nosteltiin suupieliä ennakoivasti, tulevaa hullunmyllyä ajatellen. Simo päätti pistää paremmaksi ja tilasi Coca-Colan. Nyt porukkaa jo hymyilytti, kaikki vilkuilivat toisiaan. Seppo jatkoi hyvällä havaitulla linjalla ja tilasi itselleen vissyn. Vähän sille jo naureskeltiin. Kun Keijo asteli vessasta tiskille muiden jälkeen ja sanoi ottavansa teen, porukka räjähti nauruun, tuleva sulhanen mukaan lukien. Baarimestari hymyili ja pudisteli päätänsä hyväntahtoisesti. Porukka asettui istumaan ikkunapöydälle. Tiskillä Mikon luvatessa tarjota koko seurueelle, keskustelu oli kääntynyt talousasioihin. Pöydän äärellä ruodittiin omia henkilökohtaisia tilejä, puitiin hallituksen veropolitiikkaa sekä sivuutettiin hieman myös Islannin sijoitusryhmien rynnistyksestä maailmalle. Juomahetki sujui leppoisassa jutustelun merkeissä.

Juomat juotuaan ryhmä poistui ravintolasta. Tässä vaiheessa Keijo jo vähän myönsi jännittävänsä tulevia koettelemuksiaan. Ei naimisiin menoa vaan polttareitaan juuri nyt. Puuhamies Mikko rauhoitteli sarkastiseen sävyyn Keijoa että homma ei tästä enempää voisi luisua hulluuden puolelle. Loppu porukka komppasi nyökyttelyillä, naamat peruslukemilla. Kekeä tämä ei kuitenkaan rahoittanut. Ryhmä lähti liikkeelle ja juttelivat toisilleen niitä näitä. Muutama sata metriä käveltyään porukka pysähtyi. Keijo oli kävelyn aikana vilkuillut hermostuneesti ympärilleen, yrittäen löytää vihjeitä tulevasta kohtalostaan. Hän tiesi että ravintolassa juominen ei ollut ryöstäytynyt käsistä.
Mitä hullua seuraavaksi? Hetken vilkuiltuaan Keijo jäi tuijottamaan kasvot yläviistoon kohdistettuna. Liikennemerkki. Sen paikka tienvierellä kertoi että ystävykset seisoivat linja-autopysäkillä. He aikoivat kulkea julkisella kulkuneuvolla! Muu ryhmä alkoi jo tirskumaan. Keijo vilkaisi anelevin silmin Mikkoa, joka hymyili itsevarmasti, mutta samalla lohdullisesti ja antoi ymmärtää, että vaikka Keijo ei voinut paeta kohtaloaan, hän oli silti hyvissä käsissä. Nauru yltyi kun oikea bussi näkyi kadun päässä, lähestyen – Keijon mielestä – uhkaavasti pysäkkiä. Simosta bussin lähestyminen huvitti siinä määrin että hän joutui pyyhkimään kyyneleitään silmäkulmistaan. Tämä nauratti entisestään muitakin. Naurun aiheuttamasta fyysisestä ravistelusta huolimatta, Mikko pystyi heilauttamaan kättä siinä määrin että bussikuski ymmärsi kaartaa pysäkille. Kalpeaksi muuttunut Keijo talutettiin etuosasta sisään ja istutettiin ikkunapaikalle auton keskivaiheille, kaiken kansan töllättäväksi. Illan isäntä Mikko maksoi ja bussi pääsi jatkamaan matkaa. Toisin kuin laulussa lauletaan, railakas nauru linja-autossa vaimeni hiljalleen ja viimein linja-auton moottorin äänien lisäksi bussissa  kuului vain hiljaista hihitystä. Hetken päästä sekin lakkasi. Matka jatkui. Pian Keijokin alkoi saada väriä jo takaisin kasvoihin. Hän vaihtoi muutaman sanan vieressä istuvan Pertin kanssa.
Muutaman kilometrin matkattuaan matkanjohtaja totesi matkan tasoittuvan alkuhuumasta kovin arkisesti. Oli siis jäätävä kyydistä. Simo vertasi tätä avioliittoon ja sekös taas porukkaa nauratti.

Polttarilaiset laskeutuivat bussista kadulle ja lähtivät astelemaan suurta betonirakennusta kohti. Tässä vaiheessa Keijokin alkoi tajuamaan että linja-autopysäkille jääminen ei ollut sattuman varaista. Betonirakennus oli 1970-luvulla rakennettu iso kompleksi, johon oli sijoitettu kaupungin kulttuuripalveluita. Olipa rakennus aikoinaan valittu vuoden betonirakenteeksi. Mikon johdolla miehet suuntasivat kirjaston suuria lasisia ovia kohti. Keijo työnnettiin ensimmäisenä sisään Sepon pidellessä ovea auki. Keijo ja muut astelivat aulaan. Pertti otti lippahatun pois päästään. Korkeassa aulassa miehet tuumailivat hetken Keijon tuntoja. Hän vain seisoi virkkomatta mitään, pyöritellen hermostuneesti sormiaan taskuissaan. Käsikirjoitusta noudattaen Keijo ohjattiin lukusaliin. Hetken lukusalia silmäiltyään, porukka hajaantui. Mikko ja Seppo etsivät käsiinsä sanomalehdet, Simon käteen osui japanilainen sarjakuva, Pertti ja Keijo pläräilivät aikakauslehtihyllyä. Saman pöydän äärelle miehet kuitenkin malttoivat kokoontua lukemaan, kommentoiden silloin tällöin lukemaansa, odottamatta vastausta muilta. Yksitellen luettuaan lehtensä ja palauttaensa ne, palasivat lukupöydälle odottamaan hitaampia lukijoita. Viimein Simokin oli saanut omansa luettua, ja ystävykset poistuivat lukusalista, mennäkseen äänilevyosastolle. Siirtymävaiheessa keskustelu keskittyi lähinnä Lordin Euroviisuvoittoon. Keijokin jo liikkui kirjastossa vapautuneesti, ilman pelkoa tulevasta. Äänilevyosastolla Simo erkaantui joukosta vinyylihyllyille. Muu porukka jäi cd-hyllyille, kotimaisen popin ja rockin äärelle. Kukaan ei tässä vaiheessa tohdinnut vinguttaa kirjastokorttiaan. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti ja yllätyshulluna Simo päätti lainata muutaman dvd:n poikamiesiltoihin. Tilanteen vapautumisen johdosta Pertti ja Seppo lainasivat historiaa, kirjat jotka olivat hiljattain ilmestynyt. Tämän spontaanin hulluuden keskellä Mikko huomasi että aika kirjastossa oli tullut täyteen.

Polttariporukka poistui pihalle ja nousi paikalla odottaneeseen taksiin, joka oli saapunut Mikon tilauksesta. Taksissa vaihdeltiin hillitysti kokemuksia kirjastokäynnistä. Silloin tällöin naurettiin Keijon huonoille suunnistustaidoille löytää oikeaa kirjainta aakkostetussa levyhyllyssä. Taksilla ajettiin tutunoloisen ravintolan viereen; miehet olivat käyneet siellä jo aiemmin päivällä nauttimassa juomansa. Mikko maksoi taas ja polttarit jatkuivat ravintalossa lounaan merkeissä. Viihtyisä pöytä, maltillisessa valaistuksessa oli katettu vieraita varten. Keijo istutettiin sankarin paikalle pöydän päähän. Häntä kehotettiin vain istumaan paikallaan ja nauttimaan. Pöytään tarjoiltiin monenlaista leipää sekä tuhdit salaatit. Miehet olivat jo nälkäisiä päivän koettelemuksien jälkeen ja hyvällä ruokahalulla leivät ja salaatit katosivat pöydältä tyhjiin mahalaukkuihin. Palanpainikkeena tarjoiltu vesi virkisti lämpimänä päivänä. Keskustelu liikkui päivän tapahtumissa ja Keijokin osasi jo nauraa päivän hullutuksille. Pääruokaa odotellessa Mikko piti ennakkosuunnitelmien mukaan puheen, jonka sävy oli sarkastinen, mutta silti sankaria eli sulhasta kunnioittava. Viinimaljoja kilisteltiin hillitysti. Keijo kiitti ja kertoi kuinka hän oli jännittänyt polttaripäivää, sillä hän tunsi ystäviensä hulluuden, heidän alttiutensa lähteä ideoimaan jotain sekopäistä päiden menoksi. Näin oli myös käynytkin. Keijo nosti maljaansa ja kiitti vielä kerran ystäviään mahtavasta päivästä. Hetki siitä kun maljat oli laskettu, polttarivieraat saivat mehevät pihvinsä eteensä. Keijolle tuotiin kasvispihvejä. Porukka repesi nauruun. Keijo pudisteli päätään ja yhtyi nauruun.

Haamu-TV 

”Tv sivistäjänä on ehdoton, se on meidän semmoinen”, lauloi Suomen kansan rakastama tv-sivistäjä Sampo ”Shakkis” Hakkarainen 1970-luvulla. Tuolloin tv oli vielä kansan kerääjä ja jonka välityksellä ihmiset kokivat yhteisiä iloja ja suruja. Vuosituhannen vaihtuessa internet on pilkkonut katsumuskokemukset eikä samanlaista yhteistä kanavaa kokemuksillemme enää ole. On siis keksittävä uusia tapoja. Tähän olen kehittänyt aivan omanlaisensa systeemin kansan sivistämiseksi. Olen päättänyt alkaa siirtämään tv:n keskusteluohjelmia blogiini! Jos et siis omista tv:tä, voithan aina lukea blogistani viikon mielenkiintoisimmat ja viisauden sanoilla täyttämät tv-keskustelut.

Ensimmäiseen tv-blogiin olen poiminut varsinaiset sivistyspalat Haamu-tv:n lähetyksestä 23.3.2007. Haamu-tv:hän on hyvin aikainen aamuohjelma, joka alkaa klo 00.00 ja kestää aina tuonne klo 04.00 saakka. Ohjelman kansantajuiset aiheet vaikeista aiheista avautuvat vähäjärkisimmillekin. Ja koska kaikilla ei ole mahdollisuutta herätä klo 00.00 on velvollisuutemme tuoda nuo viisaudet kaiken kansan nähtäville internetiin. Näin kansakunnastamme voi rakentua sivistynyt ja yhtenäinen, emmekä jää kehityksen armottomiin jalkoihin. Osaamme elää oikein, emmekä joudu hämmennyksiin arjen tilanteissa. Oheiset näytepalat Haamutv:stä ovat tarkoin valikoituja helmiä tämän palkitun ohjelman arkistoista. Ensi viikolla sitten tuoreempia keskusteluohjelmia. Sivistys alkakoon!

Keskustelu 1
Toimittaja: …ja yön ensimmäinen vieras on Kalustealan tutkija Seppo Hova. Tervetuloa ja öitä.
Seppo Hova: Oikein hyvää yötä. Saako puhua kovaa vai pitääkö kuiskata?
T: Voitte puhua normaalisti, lähetyksemme tulee vastaanottimista äänettömänä, ettemme vain pilaa kenenkään yön viettoa.
Te julkaisitte hiljattain tutkimuksen siitä missä me suomalaiset istumme. Missä me istumme?
SH: Suomalaiset istuvat yleensä tuoleilla, sohvilla ja penkeille, puistojen ja kulkuneuvojen sekä saunan lauteilla.
T: Missä suomalaiset istuvat mieluisin?
SH: Kotona, mutta suurin osa aika nykyisin vietetään työpaikoilla tai jotenkin siihen liittyvässä liikkumisessa, mm. kulkuneuvoissa; polkupyörissä ja autoissa. Mieluisin paikka on tutkimusten mukaan kotisohva. Mielellään tumma.
T: Jos istuu, voi silloin pitää kädessä esimerkiksi mukia?
SH: Kyllä se on mahdollista, jos ei pudota sitä tai läikytä sen sisältöä, vaikkapa syliinsä tai istuimelle.
T: Eli jos mukissa on kuumaa eikä kylmää nestettä, kannattaa varoa läikyttämästä sitä syliinsä, koska muuten se voi polttaa?
SH: Juuri näin. En ole mukien asiantuntija, mutta suosittelen että mukissa olisi korva, josta pitää kiinni, etenkin jos mukissa on kuumaa juomaa.
T: Aivan. Voiko istua jalat ristissä?
SH: Voi istua. Jos muistaa että ei istu samassa asennossa liian kauan, muuten jäsenet voivat puutua, joka aiheuttaa kiusallista ”kutinaa”. Kirkossa en suosittele istumista jalat ristissä.
T: Meitä suomalaisia varmasti kiinnostaa erityisesti se miten saunassa kannattaa istua.
SH: Tärkein asia on ehdottomasti ettei istu kuumalle kiukaalle. Se aiheuttaa vakavia palovammoja. Mutta jos puhumme normaalista lauteilla istumista, kannattaa istua tukevasti, ettei istuessa horjahda lattialle tai kiukaalle.
Saunassa sstuminen ei myöskään estä puhumista, joten saunassa voi ihan hyvin käydä vaikkapa vähän syvällisempiäkin keskusteluja. Toki niitä voi käydä muuallakin yksityistiloissa ja julkisissa, jos ei häiritse muita istumalla liian leveästi.
T: Miten te itse istutte?
SH: Istun normaalisti töissä, tietokoneen äärellä tai kirjojen parissa. Nuoruudessani istuin muutaman vuoden linnassa. Silloin opin arvostamaan istumista ja pidin sitä tutkimisen arvoisena aiheena.
T: Kiitos teille.
SH: Kiitos.

Keskustelu 2
Toimittaja: Yön vieras valottaa – ei tosin liian kirkkaasti – meille miten kannattaa kadulla kävellä. Tervetuloa lähetykseen kävelyasiantuntija Valentin Vaala-Kononen.
Valentin Vaala-Kononen: Kiitos.
T: Miten suomalaiset kävelevät?
VVK: Pääasiassa hyvin. Useimmiten suoraan, mutta nykyinen alkoholin käyttö on aiheuttaa sen että ihmiset enemmänkin hoipertelevat kuin kävelevät.
T: Humalassa kävelemistä on ehdotettu kriminalisoimiseksi. Miten suhtaudutte ehdotukseen?
VVK: Olen sen kannalta, koska humalassa käveleminen aiheuttaa suuria vahinkoja, yksilöille sekä yhteiskunnalle. Olemme myös suunnitelleet alkolukkoa kenkiin. Tekniikka on jo olemassa, nyt vain odotamme lain muutosta.
T: Miten alkolukkokengät toimisivat?
VKK: Kenkiin pitää puhaltaa ilmaa, että niillä voisi kävellä. Jos puhallettavassa ilmassa on alkoholia, kengät eivät täytyy.
Kenkiä ei voi täyttää mekaanisesti, sillä puhaltajan jalkahien ja suun bakteerien on täsmättävä keskenään. Esimerkiksi ei voi puhaltaa ystävävänsä kenkiä.
T: Entä sitten nämä tapaukset jossa ihmiset ovat kävelleet humalassa paljain jaloin?
VKK: Kyllä, näitä tapauksia on, jossa poliisit ovat pysäyttäneet piikkimatoilla paljain jaloin hoipertelevia humalaisia.
T: Kyse on siis ihan vakavasta ongelmasta?
VKK: En haluaisi paisutella ongelmaa, mutta kyllä se on iso ongelma.
T: Minkälaisia neuvoja antaisit kaikille jalankulkijoille?
VVK: Kannattaa pysyä pystyssä, ettei vain kaadu. Ja jos kaatuu kannattaa yrittää pehmentää alastuloa käsillä. Tosin käsiin voi tulla vammoja.
T: Voiko kaatuessa pitää kelloa ranteessa?
VKK: En suosittele sitä. Kaatuessa siitä voi tulla ranteeseen naarmuja ja se voi rikkoontua.
T: Teillä on myös yhdistys edistämään oikeaoppista kävelyä?
VVK: Kyllä, olemme osa kansainvälistä kävely-yhdistystä, jonka tarkoituksena on tehdä kävely tutuksi. Meiltä saa tietoa miten kannattaa kävellä oikein. Järjestämme myös kursseja kaupunkikävelyyn, iltakävelyihin, ja moniin muihin kävelytapahtumiin.
Voimme myös räätälöidä kurssilaisille aivan yksilöllisiä ohjeita. Ulkomailla on järjestetty vetten päällä kävelykursseja, mutta en suosittele kokeilemaan sitä omassa mökkirannassaan. Näitä tapauksia ei ole vielä tutkittu tarpeeksi.
T: Entä juokseminen?
VVK: Valitettavasti en ole tutkinut aihetta, joten en uskalla antaa kovinkaan seikkaperäisiä tietoja juoksemisesta.
Käydyt keskustelut juoksumisen asiantuntijoiden kanssa, olen ymmärtänyt että juokseminen on vähän kuin kävelyä, mutta siinä jalat liikkuvat huomattavasti nopeammin ja ne voivat olla ilmassa yhtä aikaa. Mutta tosiaan en ole juoksemisen asiantuntija.
T: Miten itse kävelette?
VKK: Pyrin kävelemään suoraan ja kääntymään, kun tarvetta ilmenee.
T: ”Kohtuus kaikessa.”
VKK: Nimenomaan.
T: Kiitoksia tästä.
VKK: Kiitos ja mukavia kävelyhetkiä.

Keskustelu 3
Toimittaja: Seuraavaksi keskustellaan oikeaoppisesta töihin lähdöstä. Meille on vieraana aiheesta kirjan kirjoittanut harrastaja-töihin-lähtiä Ulpu Iivana-Julmahuvikumpu. Tervetuloa.
Ulpu Iivana-Julmahuvikumpu: Kiitos.
T: Miksi kirjoitit aiheesta kirjan?
UIJ: Olin jo useamman vuoden lähtenyt huvikseni töihin ja aloin miettiä että miten ihmiset, jotka lähtisivät töihin oikeasti, kokisivat lähdön. Niinpä aloin keräämään aineistoa ja haastattelin töihin lähteviä ihmisiä.
T: Mitä tutkimuksessa selvisi?
UIJ: Hetkinen, paljonko kello on? Minun pitäisi lähteä töihin. Olen taas myöhässä…

Peltokerroin

Jee jee! Suosikki-tosi-tv-ohjelmani palaa talvitauolta, ”Peltokerroin”. Siinä viisi ennakkoluulotonta kaupunkilaisnuorta kilpailee siitä, kuka pystyy asumaan kuusi päivä maalaistalossa. Miehet/naiset viedään maalle bussissa ja loput taksilla. Jokaiselle kilpailijalle annetaan kumisaappaat, heinähatun ja rukkaset sekä jotain muuta, mutta en saanut tekstistä selvää. Kilpailijat asuvat talossa, joka on kuin maalaistalo pienoiskoossa. Asumus on metrin korkea.
Jokainen aamu alkaa tehtävällä paikallisessa sikalassa. Tehtävät ovat hurjan vaikeita, mutta en muista mitä ne on. Kahtena viimeisenä päivänä ei tehdä enää mitään, vaan odotetaan että ohjelma loppuisi ja kilpailijat poistuisivat maalta bussilla. Osa taksilla.
Ohjelmaan voi ilmoittautua parhaillaan. Viime vuonna kukaan ei osallistunut.

ps. piti nyt kirjoittaa tämäkin kun keksin noin hauskan sanaleikin. Ei varmaan mennyt hukkaan…

Ostoksilla

Varovasti kysyin mistä päin myymälää tuotetta löytyisi. Myyjä katsoi hieman huvittuneena ja viittoi kaupan pimeimpään kolkkaan. Sanaakaan sanomatta. Lähdin astelemaan kohti nurkkaan. Käännyin katsomaan taakseni, sillä jotain arvoituksellista myyjän käytöksessä oli ollut. Neuvon antanut myyjä supatteli kahden muun myyjän kanssa. Katseillaan he seurasivat perääni, vaikken sitä enää nähnytkään. Kylmä hiki alkoi muodostua otsalleni ja tihensin askeleitani. Saavuin vihdoin hyllylle. Seisoin jähmettyneenä hyllyn edessä ja katseeni hapuillen tuotteissa. Etsimääni ei löytynyt. Kumarruin ja kuin vaiston varassa osasin katsoa hyllyn alle. Yksi paketti pilkotti aivan kiinni takaseinässä. Ojutin käteni hyllyn alle. Silloin napsahti. Vetäisin hätääntyneenä käteni pois. Kipu tuntui lähinnä etusormessa. Katsoin mikä minuun oli osunut.

– Hiirenloukko! Käsittämätöntä, hämmentyneenä sopersin.

Vilkuilin taakseni, onneksi ketään ei näkynyt. Otin hyllystä avukseni viivoittimen, jolla vedin pakkauksen itseeni. Puhalsin pölyt paketista. Hintalapussa luki ”30 mk”.

– Samapa tuo, mutisin ja samalla hieroin kipeää etusormeani.

Kun käännyin, huomasin ihmiset, jotka olivat ilmestyneet taakseni. Hiki valui kainoloistani. Matkalla kassalle tärisevin sormin kaivoin käteeni viisi euroa. Tässä tilanteessa Visa Electronin käyttö olisi suoranainen itsemurha. Onneksi kassalla ei ollut jonoa. Vasta jälkeenpäin tajusin, kuinka olin kävellyt ”kunniakujaa” pitkin kassalle ilman estelyitä. Nöyryytys oli ollut täydellinen.

Laskin tuotteen tiskille. Myyjä katseli sitä hetken, otti sen käteensä. Toiseen käteensä nappasi mikrofonin ja kuuluutti:

– Mikä on tämän tuotteen euro-hinta?

Samalla hän kohotti tuotteen. Myymälässä kuului kohahdus. Samalla tuotteen päälle kakkasi liikkeeseen päässyt lintu. Useampi myyjä ryntäsi pohtimaan tuotteen hintaa. Hiki valui pitkin selkääni. Aika mateli. Lopulta myyjät pääsivät yhteisymmärrykseen tuotteen hinnasta.

– Kuusi euroa.

Jouduin kaivamaan vielä yhden euron lompakostani. Ojensin rahat. Vastaanottavaa kättä ei ollutkaan. Laskin nyrkissä rahat tiskille. Yksi myyjistä haki siivouskomerosta metallijätelaatikon, johon kolikot lakaistiin. En saanut kuittia.

Kiitin vaimeasti ja pistin ostokseni nopeasti kassiini. Vilkuillen sivuilleni suuntasin kohti ulko-ovea. Arvokkaan näköinen rouvahenkilö sylkäisi päälleni. Teinit heittelivät päähäni purukumia. Tuijotin vain ovelle ja jatkoin. Ihmisiä tungeksi ovella, monet ilkikurisesti nauraen. Sana oli jo levinnyt kadulle.

Kadulle päästyäni huomasin minua neuvoneen myyjän keskustelevan läheisellä työmaalla työskentelevien ronskien raksaäijien kanssa viittoillen suuntaani. Aika pysähtyi. Yhden miehen kädessä oli rautaputki, jota hän naputteli terävästi katuun.

Käännyin. En enää katsonut taakseni. Juoksin karkuun puristaen ostoskassiani. Olin juuri ostanut paketin HD 3,5″ diskettejä.

Hallitusti neuvotellen 

Kirjoitin ivaavasti eräässä blogissani politiikasta ja siitä saamani palaute sai minut jatkamaan. Palautetta ei tullut, joten se saa pysymään aiheen parissa vielä hetken. Hallitusneuvottelutkin on loppusuoralla tätä kirjoittaessani. Ja tätä. Myös tätä. Tässäkin kohtaa vielä. Tähän kirjoitan näin ja neuvottelut sen kun jatkuvat. jne. Vitsi tuli selville? Humala sumentaa todellisuuden, joten selvennyksi kaikille maistissa oleville: ”HALTIUSNEUVOSTELUT JAKUVAT”. Noin, nyt kaikilla on käsitys aiheesta, eikä sillä enää niinkään väliä, sillä blogin huippuhetki on jo takana. Oho, vaikka tuo lipsahti, lukekaa tämä silti loppuun. Palautekin auttaa minua jaksamaan. Olenkin siirtynyt syömään pelkästään palautelappuja vihannesten sijaan.

Vaalit ei äänestäjiä innostanut, nukkuvia oli liian paljon ja kuolleitakin useita. Väestö vanhenee. Kaikista innostuneinpia vaaleista olivat juuri 16- ja 17-vuotiaat, jotka eivät pääse vielä äänestämään, mutta joiden äänestämismahdollisuuksia on väläytelty. Nykyään nuoret menevät kovin myöhään nukkumaan, joten miksipä ei? Potentiaalia on?

”Ei voi vaikuttaa”, moni manaa. Idols-kisassa voi. Parempi äänestää jotain rääväsuuta kuin hiljaista misua (leimaamisen pelossa, tarkoitan tällä vain kaikkia yli 18-vuotiaita Idols-misuja). Idols-voittaja täyttää tulevina vuosina työpaikkojen kahvipöytäkeskustelut: muuta ei tarvikaan tietää.

Ps.
Ohessa kuvitteellinen kuvateksti kolmesta vaalien voittajasta, jotka poseerasivat tyytyväisenä:
”Mauri (kesk.) vasemmalla, Sirkka (oik.) keskellä ja Pera (vas.) oikealla”
Näemme, että jo kuolleeksi julistettu vasemmisto-oikeisto -akseli pysyy, mutta missä?

Pss.
Ihmiset sanovat että kirjotan tänne pelkkää paskaa. No, ensi kerralla jotain muuta kun politiikkaa.

Suu 

Seuraava aikuisten satu kertoo siitä kuinka haluamme takertua sellaiseen josta joudumme luopumaan ennemmin tai myöhemmin. Todellisuutemme on se minkä koemme, mutta jota emme kuitenkaan halua ymmärtää. Kiintyminen ei tuo onnea. Se on takertumista asioihin jotka ovat jo kuolleita meille. Todellinen vapaus on Rakkaus. Todellisuus on sisällämme, älkäämme kahlitseko itseämme ulkopuoliseen.

Tämä on aikuisten satu.

I

Olipa kerran Suu. Hän ei ollut vielä tähän päivään mennessäkään löytänyt sitä oikeaa suuhunpantavaa. Eräänä tiistaina hän jälleen eteni kadulla vaivalloisesti hörppien. Katsellessaan näyteikkunoita, hänen vierelleen tupsahti vanha kaveri:

– Mikäs noin masentaa?, Suu-kaveri kysyi.
– Ei oikein mikään jaksa innostaa. Radiostakin tulee todella huonoja puheohjelmia ja musiikkikanavalta liian lipevää suunsoittoa. Kelvotonta kaikinpuolin. Tässä menee ihan sormi suuhun, Suu manasi.
– Äläpä nyt! Kaipaat romantiikkaa. Katsoahan!, Suu-Kaveri osoitti elokuvateatterin mainosta:
– ”Ranskalainen suudelma”. Pyydä joku punahuuli mukaasi katsomaan. Tiedä sitten mitä sen jälkeen…, Suu-kaveri vihjaili.
– Ei mitään!, tuli vastaus kuin tykinsuusta.
– Tai sitten vien sinut keskiolutkuppilaan: Tässä lähellä oleva ”Kieli pitkällä” on kotoisa paikka.
– En nyt jaksa. Ehkä toiste sitten, Suu vastasi innostumatta.
– No, koitin vain piristään. Minun pitää mennä. Pärjäile.
Suu jatkoi matkaansa vilkuillen tuttuun tapaansa näyteikkunoita löytääkseen itselleen jotakin mielenkiintoista, ääneen kommentoiden:
– ”Perintätoimisto Hammas Hampaasta”. Liian väkivaltaista…
– ”Plastiikkakirurgi Ei Mene Suu Pieleen”. Sydänkirurgia tässä enemmän tarvitaan.
Lööppi:
– ”Euroviisuvoittaja Hammas-Peikko jyrää Israelissa”. Viihdettä… blaaah…

Hetken talsittuaan keskustan kaduilla Suu pysähtyi. Suupielet kääntyivät vienosti ylöspäin. Apteekin hyllyllä näytti olevan jotain, mikä ilmiselvästi kiinnosti Suuta. Suu puikahti kauppaan sisään.

II

Suu-kaveri käyskenteli ajatuksissaan puistossa, mutta ajatuksen katkaisi kiherrys. Puiston penkillä näytti olevan kaksi hahmoa toisiinsa tiukasti kiutoutunutta. Suu-kaveri kiersi penkin.
– Moi… mitäs… TE… täällä?, Suu-kaveri huudahdi.
– Moi Suu-kaveri!!, Suu huudahti täynnä vilpitöntä intoa.
– Me vaan täällä vähän kuherrellaan… heheh! Vähän itseämme lepuutellaan, kun äsken kiusoittelimme hammasharjaa. Näet, nimittelimme häntä ”Kolmanneksi pyöräksi”.
– Niin, mutta mikäs pullo hän on?, Suu kaveri jatkoi hieman hämmentyneenä.
– Saanko esitellä? Hän on ”Rakastava suuvesi”, Suu kertoi äänessään ylpeyttä.
– Hei vaan, Suu-Kaveri tervehti. Hetkinen? Sanoitko ”Rakastava suuvesi”?
– Sanoin, koska se on totta, Suu kivahti.
– Mutta kyljessä lukee ”Raikastava suu”, ei ”Rakastava”. Olet lukenut väärin.
Suu siirsi varovasti katseensa pullo kylkeen. Hiljaa, kuin itselleen hän sanoi:
– Olen elänyt valheessa…
Tästä seurasi pitkä hiljaisuus. Suu-kaveri ymmärsi poistua paikalta.

III

Suu makasi sohvalla tuijottaen tv:tä. Ympärillä lojui lukuisia tyhjiä pulloja. Suu piteli yhtä pulloa, jonka pohjalla lillui ”valheen täyttämää nektariinia”, kuten Suu ainetta kutsui. Itselleen. Hän kulautti viimeiset tipat suuhun ja pyyhkäisi sänkistä suun ympäristöä.
– ”Rakastava suuvesi”. Paskat! Sitten hän heitti pullon seinään.
– Silti en voi elää ilman tätä. Oliko se viimeinen? Suu kömpi sohvalta etsiäkseen autonavaimet ja suunnatakseen puotiin täydentämään varastoa, joka piti hänet kurjuudessa.
Suu oli ajanut autoansa jo tovin, kun hänen autonsa taakse ilmestyi siniset valot.
– Saatana! Suu kirosi, hiljensi vauhtia ja pysähtyi tienlaitaan. Suu istui paikoillaan ja samalla veivasi ikkunaa jo valmiiksi auki. Auton vierelle ilmestyivät konstaapelit Nenä ja Silmä.
– Aika holtittomalta näytti tuo sinun ajosi, katselin tuossa sillä silmällä, Silmä totesi.
– Joudumme puhalluttamaan sinut, Nenä sanoi.
– Noh… Kumpis sen tekee?, Suu vinoili.
– Kröhöm… Noniin, ja sitten tasainen puhallus nenääni, Nenä komensi.
Suu puhalsi.
– Kylläpäs tuli voimakkaan raikas tuoksu, Nenä sanoi.
– Mitä? Sanoitko ”rakas tuoksu”?, kysyi Silmä.
– Ei vaan ”Raikas”, Nenä vastasi.
– Aivan… Mutta tämä on sitten on selvä, ettei tämä ole selvä. Nousepas autosta, Silmä komensi.
– Enkä nouse, haista sinäkin paska. Ja sinä!, Suu viittilöi Nenän suuntaan.
– Pistetään suukapula… Silmä totesi.
Suu laittoin heti huulet törrölle.
-Suu auki! Suu auki! Nenä huusi.
Kahteen pekkaan Silmä ja Nenä väänsivät Suun katuun.
Lopulta hänet pistettiin hammasrautoihin.

IV

Lopullinen tuomio oli, että Suu joutui lääkärin tarkastukseen. Hän tutki Suun ja määräsi hänet kahdeksi vuodeksi suuhygienistille.

Valokuvaus harrastuksena 

Maajussi avasi traktori oven, vain sen takia että voisi järkyttyneenä paiskata sen välittömästi kiinni. Jähmettyminen. Sen aikana maajussi seisoi traktorin ovella, rappusilla, hänen silmänsä naulitsi jokin, mielen tuijottaessa tyhjyyteen. Silmissä vilisi ykkösinä ja nollina se kaikki saasta jonka internet kätki sisäänsä. Internet? Oliko moraalimätä, internet, lopultakin tunkeutunut rauhalliseen maalaispitäjään, ilman bittejä ja pikseleitä. Tietoyökötyskunnan sadistisimmat muodot saavuttaneet periferiassa sijaitsevan pitäjän, joka oli tietoinen olemassaolonsa olettamattomasta tietoisuudestaan. Tulevaisuudessa tämän kylän raittien reunustoilla rikkinäiset monitorit korvaisivat loppuun ajetut maatalouskoneet ja ruosteiset aurat.

”Seiska!”, mies huudahti ja kaivoi kameransa taskustaan valmiina ikuistamaan hytissä olevan moraalimattoman mössön. Mutta. ”Ei”, maanviljeli pohti. ”Traktori!”. Halusiko maanviljelijäparka pönkittää stereotypioita perversseistä maanviljelijöistä? Maanviljeliöiden asemaa ei helpottanut sekään, että huumoripitoisessa viihdeohjelmassa kerrottiin agraarilegendasta, jossa mies astui pitäjän suurieleisemmissä häissä, juhlaväen kauhistukseksi, haravaan. Ja loppuvuodesta pihalla kirmasi lauma pikkuharavia. Kuka enää kaipaa pehmeitä lampaita kun tarjolla on kovempaa. Se sentään tuntuu joltain ja kaiken pitää tuntua, koska mikään ei enää tunnu. Iänikuiset naurunaiheet niistä lampaista, joiden (media)seksikkyys on tosin jäänyt strutsien ja myskihärkien varjoon. Kuka enää kaipaisi lammasta, kun internet on saavuttanut takapajuisimmatkin lampolat. Silti, halusiko maanviljelijä tehdä kuolevasta maaseudusta elävän (kirjaimellisesti) kohteen kieroutuneille saksalaisille turisteille. Tätä hän mietti hetken.

Mutta mitä oli tuo äskeinen? Mitä oli se, mitä hän oli nähnyt? Traktorin hytissä ollut mies oli kaupunkilainen. Sen hän tiesi, mutta ei halunnut riskeerata maaseudun tulevaisuutta pyyhkimällä pehmiä kuvitelmia ronskilla kuvalla, jonka pääosassa olisi tuo kaupunkilaisloinen. Tyylikkäät, mutta hieman mutaiset kävelykengät olivat siistinä parina hytin lattialla. Selkänojaan oli lakostettu epävarman pikkuporvarin pikkutakki sekä suorat housut. Näitä asioita maanviljelijä ei muistanut. Maanviljelijällä oli valokuvamuisti. Valokuva. Sen hän muistaa. Siinä luki: ”Olen saapunut kaupunkiin”. Valokuva ei tosin ollut traktorissa, vaan maanviljelijän kotona, joka muistuttaa häntä veljestään, joka kauan sitten lähti kaupunkiin. Veli oli valehdellut valokuvassa, sillä oikeasti hän oli lähettänyt sen naapuripitäjästä, koska oli myöhästynyt kaupunkiin menevästä linja-autosta. Siksi tuo valokuva valehtelevine teksteineen oli syöpynyt maanviljelijän mieleen. Valokuva voi valehdella. Niinpä hän sujautti takaisin taskuunsa digikameransa, jonka oli saanut veljeltään, kaupungista. Kuva ei pelastaisi mitään, päinvastoin. Vaikka sen lähettäisi juorulehteen eurojen toivossa, sitä ei silti kukaan uskoisi, mutta pönkittäisi mielikuvia. Mitä jumala nyt sanoisi? Vai oliko tuo kaupunkilaispervessi juuri nyt jumalan sokeassa pisteessä. Kenties jumala on juuri vaihtamassa omaa laajaa kaistaansa taivaan valtatiellä eikä sillä hetkellä tarkastanut sokeaa kulmaansa. Ja jumala muka on kaikkialla?

Popseeraus

On aletteva puhumaan ja painottamaan ”oikeita arvoja” ja jokainen moraalisesti oikeaoppinen on valjastettava tähän hankkeeseen. Esimerkkina otettakoon kansallinen yhtenäisyys, joka alkanut natista liitoksistaan yltiöinduvisualismin aikana ja sen vaikutuksena yleinen turvattomuus lisääntyy? Kääntöpuolena vapaamielisyyden tuulet 2000-luvulla: ainoastaan moralisteja saa moralisoida. Kaikki muu nähdään taantumuksellisena keskiluokkaisena holhoamisena. Ei sekään ole kovin kehittävä ajatusmalli. Paradoksaalista, että kaikki haluavat vapauksia ja oikeuksia, mutta pienelle ”eliitille” sälytettävä vastuu. Vastuu on ”heillä”, ei ”meillä”. Meillä on vapaudet. Mitä ihmiset oikeasti haluavat ja miten?

Entäs sitten moraalinen poseeraus? Sillä on kai jotain tekemistä kaksoismoralismin kanssa? Poseerauksessa, on kuten kaikki tietävät, kyse itsensä nostamiseksi esiin. Siihen voi valjastaa jonkun tietyn kivan teeman johon takertua. Se kestää vain hetken, mutta tuottaa jonkinlaista tyydytystä julkisesti esiintyvälle henkilölle. Julkinen minä voi olla aivan toinen kuin käytännön elämän osa-alueilla, teoissa. Yleensä poseeraus mielletään fyysinä toimintona, joka on lähinnä harmitonta, lähinnä koomista keikailua. Turhamaisuutta, jonka voi ohittaa välinpitämättömänä. Mutta kun siirrytään yhteiskuntaa syvemmin koskettaviin ilmiöhin ja niistä kehittyviin erilaisiin tapahtumaketjuihin, on asiaan suhtauduttava vakavammin. Yhteiskunnallinen vastakkainasettelu viitekehyksissä antaa meille vain vaihtoehdot ”olla puolella tai vastaan”. Kun näin tapahtuu, tarvitaaan kommentaattoreita kertomaan mikä on oikein. Oikeudenmukaisuuden papit ja papittaret välittävät kansalle oikeaksi kokemansa hyveydet jumalalliseen asemaan nostetuksi hurskauden sanomaksi. Harhautuneet täytyy opastaa takaisin oikealle tielle. On helppoa olla oikeassa? En väitä etteikö ihmisillä olisi eettisesti vilpittömät perusperiaatteet, kukapa ei haluaisi ”oikeassa elämässään” parasta lähimmäisille, oli se sitten toive yhteiskunnan tuesta tai omien tekojen kautta saavutettu tyydyttyneisyyden tila. Argumenttien julkituomisen motiiveja ja tarkoituksenmukaisuutta täytyy voida kuitenkin kyseenalaistaa, eikä vain nyökytellä ”että kyllä minäkin olen tuota mieltä”.

Otsikoissa on helppoa keikistellä ja saarnata, vaikkakin kyseenalaistaminen on aina tervettä, sen eri muotoja voidaan tarkastella. Hyvä esimerkki moraalisesta poseerauksesta sen vakavemmassa muodossa on Muhammed-kuvan aiheuttama julkinen keskustelu sananvapaudesta ja sen tuomasta vastuusta sekä ”pyhistä arvoista” yms. Mielenosoitusten ja mellakoinnin alettua, yleisönosastot täyttyivät asiaan liittyvistä kirjoituksista, asiallisen laajakantaisen objektiivisista sekä ahdasmielisen kärjistäviä. Myös moraaliset poseeraajat kokivat tilaisuuden tulleen ja iskivät lehtien palstoille ja internetin keskustelupalstoille. Yksi kirjoitus jäi Helsingin Sanomien yleisönosastolta mieleen. Siitä jäi yksi lause mieleen: ”Olisi ollut typerää luulla, ettei kuvien julkaiseminen ei olisi aiheuttanut kohua muslimimaissa ja yleisemminkin muslimien keskuudessa.” Haluaisin vain kysyä yhden kysymyksen: Missä oli kyseisen lauseen muotoillut kirjoittaja syyskuussa, kun kuvat julkaistiin tanskalaislehdessä ja niistä käytiin ensimmäiset julkiset keskustelut?
On kuitenki turhaa alkaa takertua liian voimakkaasti ihmisten tekopyhyyteen, sillä sitähän me olemme. Julkisessa moraalisessa poseerauksessa on kuitenkin jotain niin häpeilemätöntä itsensä korostamista, ettei sitä voi ”jättää” henkilön omien tekojen ja sanojen ristiriitaisuuteen, pelkän tekopyhyyden asemaan. Poseeraus näkyy ehkä selvimmin näkyy mm. poliittisessa retoriikassa, jolloin siitä tulee helposti populismia (toisaalta populismiksi leimaaminen on helppo tapa saattaa itsensä elitistiseen oppositoon). Näissä tapauksissa ihmiset jotka ”kantavat vastuuta” julkisesti, käyttävät sitä vain nostaakseen omaan moraalistatustaan. Toisaalta olisiko trendikäs ”ei kiinnosta pätkääkään” parempi vaihtoehto tuomaan rehellisempää näkökulmaa?
Tuskin, vaikka se on esittäjän oma mielipide ja rehellinen. Onko kommentoimatta jättäminen poseeraamista, jolla hän tekee itsensä riippumattomaksi asian suhteen. Riippumaton = vahva. En todellakaan tarkoita että jokaisesta asiasta maanpäällä pitäisi välittää, enhän itsekään tee sitä (kyllä en minäkään!! en minä, minä, minä!!!), mutta voidaan miettiä julkisen välinpitämättömyyden motiiveja.

Niin tai näin, lopettelenkin täältä moraalisesta norsunluuntornistani ja loggaan itseni ulos tästä blogista kunnon poseerauksella. Poseeraus on pop!

Ps. Olipas siinä taas tosikkomainen kirjoitus. Jos yhtään keventää, pieraisin kerran kirjoittamisen ohessa. Se olkoot hauskaa.

Pss. (kuiskaus) Otsikko ei ole kirjoitusvirhe. Kaikki kirjoitusvirheet on tekstissä.

Huipulla tuulee 

Lässyn lässyn mussun mussun. Jos luitte edellisen artikkelin on aika palata oikeaan aiheeseen eli ei mihinkään. Ihan vaan sen takia ettei kukaan oikeasti ottaisi tosissan pohdintoja ja sitä kautta itseäni, vaikka silti toivoisin että ottaisi. Haluan kirjoittaa toisaalta syvällisesti, mutta yhtäältä haluan omin vasta-argumentein teilata omat kirjoitukseni. Pohdintaa joka verhoillaan rehellisyyteen, vaikka totuutta en tiedä edes itse. Sanoja vailla tarkoitusta. Viihdettä? On mukava jutella niitä näitä, mutta kun siihen lisätään kauniita sanat ja karisma, muuttuu teksti totuudeksi. En nyt tarkoita itseäni, vaan yleensä retorikkaa, lähinnä poliittista. Se on pelottavaa, jos teksteistä tulee pyhiä ja niihin uskotaan.
Ei osata eikä haluta sanoa suoraan. Ei haluta leimautua heikoksi ja tyhmäksi. Se on ehkä jonkinlaista älyllistä vastuunpakoilua, pelleilyä jossa ei oteta kantaa, eikä kanneta sen tuomaa vastuuta. Tieto on valtaa, minä en tiedä mitään? Toisaalta minun on myös turha itkeä ettei kukaan ota tosissaan, kun en edes itse sitä tee.

Voiko koko aihe pienoisrautateiden ja muutoksen pelon yhtäläisyyksistä pelkkää paskaa? Vaikea sanoa, mutta kyllä jokaisesta aiheesta, pienen pienestäkin, voi saada mitä tahansa syvällistä filosofointia ja pohdintaa, jossa sukelletaan ihmismieleen, käyttäytymismalleihin, ihmiskuvaan. Siispä on minun on kirjoitettava tämä artikkeli ja aiheena on ”Julkiset ilmavaivat muutoksen voimavarana”. Selvennän hieman.

Onko ilmavaivoista ennen tehty taidetta? Paskaa, spermaa ja verta on pyöritelty tehosekoittimessa (vasta myöhemmin tajusin miksi Kiasman alennusmyynnissä myyjä hymyili minulle ivallisesti, ostaessani aiemmin mainittua laitetta), mutta varsinaiseen pierutaiteeseen en ole vielä törmännyt. Ellei sitten komediaa lasketaa yhdeksi taidemuodoksi. Elokuvissahan se on ollut koomisuuden lähteenä ehtymätön luonnonvara. Hauskintahan se on silloin kuin se tapahtuu henkilön toimesta, jolta sitä vähiten odottaa, kuuluen ehkä ylä- tai keskiluokkaan. Köyhiä tai sikarikkaita ääliöitä kyseiset soveliaisuus etiketit eivät koske, sillä noita ääripäitä useimmiten yhdistää, se ettei niiden tarvitse miettiä mitä muut ajattelevat.

Voidaanko siis (julkiseen) pieremiseen liittää syvällisempi tulkintoja? Lähes me kaikki hyväksymme sen, että jos joku meille tuttu ihminen tekee sen, on se luonnollista ja ehkäpä jopa hyväksyttävää. Mutta sitten kun se saa julkisen ulottuvuuden, se on poikkeuksetta tuomittavaa. Keskiluokkainen idylli ja rauha rikkoutuu. Se on normien ja soveliaisuuden rikkomista, isku tuomitsevan ja moraalisesti itseään korkeammalla pitävän keskiluokan kasvoja. Hetkeksi ilmoille päästetty tuskan parahdus helpottaa oloa vaikka se tuomitaankin. Eihän ihmistenkään odoteta päästävän suustaan mitä tahansa, vaikka sekin olisi monelle helpotus. Rikkooko se idyllin, jossa rivitalo, farmariauto ja koira tuovat symbolisesti turvaa? (En tarkoita että em. asiat itsessään olisivat tuomittavia tai joiden tavoittelu olisi typeryyttä. Keskiluokalla tarkoitan asennetta). Onko syynä paha haju? Hyväksymme monet yhteiskuntamme ”pahat hajut”, jotka eivät nenäämme kanna. Onko pieru väline, jolla markkinatalouden luomalle onnellisuuden materilalisoinnille haistatellaan paskat? Se olisi sitä oikeaa fartaalitaloutta. Sarkastisesti ilmaistuna: Jos joku seuraavan kerran pieraisee julkisesti ja vielä tunnustaa sen, älkää tuomitko häntä pelkkänä huonostikäyttäytyvänä ”sikana”, vaan muistakaa että hän voi olla yhteiskunnan kapinallinen, joka haluaa hajoittaa keskiluokkaisen kaksoismoralismin ja hurskauden valtarakenteita. Tuomitkaa silloin itsenne. Ehkä SUPOn vainukoiratkin saavat paremmin vihiä lintukotoamme nakertavista voimista.

Eli tässä siis esimerkkini miten helposti paskastakin saadaan väännettyä asiaa. Kokeilkaa itse. Se helpottaa. Paskan käryistä talvea!

Ei oo Lahen voittanutta (Lahti 100-vuotta)

Nyt vissiin pitäs pohtia lahtelaisia ilmiöitä, pohtia identiteettiä ja ynnä muuta sellasta, koskien Lahtea. Mut kello on jo puol kymmenen illalla, en jaksa. Siis mennää sieltä missä aita on vihreämpää. Annan pikahistorianopetuksen Lahest. Sikäli pika, sillä ehin kertoa tämän kokonaan naisella rakastelun ajan, alusta loppuun. Tai ainakin luulisin.
Korostaisinkin tässä yhteydessä että nyt puhutaan nimenomaan Lahen kaupungin 100-vuotisjuhlasta, sillä vaikka kaupunki on vasta noin nuori, oli jo ammoisina aikoina Lahen seu’ulle pakkautunut jengiä asumaan, kun muualla Suomessa luodot täyttyivät vasta hylkeistä ja metsät hirvistä. Vissiin. Jo tuhansia vuosia sitten täällä eteläisessä Päijät-Hämeessä pökittiin toisia ja metsästettiin valaita ja karhuja, nimittäin tääl on vanhimmat asuinpaikat mitä o löyetty Suomesta, kivikauelta saakka. Rauta-aijoilta löyettiin metallia ja heviä jostain pusikosta. Ei tosin oo todisteita et tääl oltais yhtäjaksosesti rockattu kiviajalta kokoajan keskiajalla saakka, mutta kuitenkin se todistaa sitä, et jengi on menny ja tullu näillä sioilla jo ältsin kauan aikaa tähän päivään saakka. Eka kirjallinen maininta Lahen kylän olemassa olosta on vuodelta 1445. Se liitty sillosen Pahkasian johonki juttusarjaa. Vaikka Lahti olikin Hollolaan kuuluva kyläpahanen se sinnitteli, sillä se oli syntynyt kohtaan, jossa risteävät tärkeät kulkureitit ylinen Viipurintie sekä Wesijärvi, josta pääs talvisin vaikka mihin (naapurikuntaan paskalle?) pohjosee ja Porvoonjokee pitkin etelää. En tiä mihin? Loviisaa? Rautetie tuli (hih) Riihimäeltä 1869, jolloin pääs junalla Lahtee, jos oli ostanu lipun ja noussu oikeesee junaa. Suomen toinen juna meni Hämeenlinnaa. Lahessa oli hirveesti irtainta väkeä ja väkivalta rehotti, kun sosiaalit verkostot oli olemattomia ja sosiaalinen kontrolli ihan sikavähäistä. Joku tais sillon kirjottaa et tää ”Lahti on ku Amerikka ja pitäs olla mutka mukana”. Sit Lahti palo 1877. Yks nimeltä mainitsematon lapsi sytytti sen vahingossa, niin ku lapset yleensäki polttaa sillon tällön kyliä. Pitkään aikaan luultiin et palon sytytti Marolan piika, mut vasta hiljattain selvis ettei se ollu huo… piika. Se oli August Fellmanin alivuokralaisen muonamies Mörtin muksu ja ne asu Marolan talossa, nykyisen torin laijalla. En tosin muista oliko ala- vai ylä-Marola. Sen jälkee (v. 1978) Lahti sai kauppalan oikeudet (kaupallisesti lähempänä kaupunkia, mutta hallinnollisesti samaa kyläbyrokratiaa) ja tänne rakennettii kaikkee ja sit yleislakon tuoksinnassa 1905 Lahti sai kaupunkioikeuet. Sen anto Senaatti. En muista etunimeä. Vladimir? Sota sytty ja sit toinen sota. Sodan jälkeen Lahen elämää rikastutti runsas karjalaisväestö, mäyriksineen, starckjohanneineen ja torkkelin papereineen, eikä ne ilmeisesti ollu väärennetyt. Taas oli vähän levotonta 1960-70 ku rakennemuutos ajoi ihmisiä kaupunkeihin. Amulet teki kappaleen ”Suomen Chicago” ja sit tää oliki jo Chicago. Alunperinhän tosin tuota vertausta käytettiin jo 1910-luvulla ku tääl oli teurastamoita ja niityt täyttä lehmiä, niiku Chicagossaki oli. No, kaupunki kasvo, kunnes tuli lama ja kuritti Lahtea kovalla käellä. (Muuten, Päijät-Hämeen vaakunan veenneito Wellamo pitelee melkein käessä käkeä, jolla viitataan karjalaisuuten. Käki käellä…. Hmmm…) Teollisuustuotanto notkahti ja työttömien runsas määrä lampsi luukuille. Mutta pikku hiljaa sekin alkaa olla jo takana päin ja ongelmista huolimatta silti Lahessa uskotaan tulevaisuuteen ja yritetään ja mennään eteenpäin. Onni on ollu elää ja kasvaa kaupungissa kuin Lahti. Paljon onnea Lahen kaupunki!

Pekka 1.11.2005 klo 21.42 Lahessa (kalsarit vähän paitsiossa)

”Pimp my ride” 

Vaikka kyseinen Mtv:n ohjelma on viihteellinen, on silti eettisesti epäilyttävää korostaa pinnallisen remontin tekevän autosta uuden ja ehyen, sisältä. Kuinka moni katsoja miettii minkälaisissa oloissa autot joutuvat olemaan. Monella kulkupelillä on takanaan bensiinin väärinkäyttöä, ylinopeuksia ja rattijuopumuksia. Monet autot ovat olleet hajalla pitkään, eikä tulevaisuus näytä nahkapenkkimäisen tahrattomalta ja sileältä. Silloin tällöin jokunen ”pelastuu” korroosion kierteestä supliikkien autokauppiaiden matkaan. Autot kunnostetaan ja niille luvataan ensin ihan normaaleja työ- ja kauppa-auton hommia, mutta totuus paljastuu vasta myöhemmin. Ne myydään paikalliselle sutenöörille, joka ottaa autoilta rekisteriotteet pois, etteivät ne pääsisi maasta. Autoja pidetään huonoissa oloissa, vaikka ne ulkoapäin näyttääkin hyvinvoivilta, notkuen jalkakäytävien vierustoilla. Auton pelti voidaan kyllä suoristaa, mutta akun lataaminen on lähinnä irvokkaan kosmeettista, kaiken sen rinnalla mitä autot joutuvat kokemaan.

Röyhkeät omistajat tarjoavat ilmaisia kyytejä kavereilleen ja yhteistyökumppaneilleen ja näin autot poltetaan loppuun, vaikka etuvalojen oli tarkoitus valaista kohti kirkkaampaa tulevaisuutta. Lisäksi peltiset uhrit kiinnostavat pervessejä saalistajia, jotka käyttävät autoja hyväksään toteuttaakseen omia sairaita mielihalujaan. Yksityskohtiin menemättä, muutamia tällaisia on wunderbaumit, karvanopat sekä tummenetut takalasit. Renkaat huokuvat sielullista tyhjyyttä.

Maailmanlaajunen laiton autokauppa iso ongelma, johon liittyy lisäksi huimausaineita ja stereomusiikkia, puhumattakaan niistä tuhansista onnettomista kohtaloista, joista luemme päivittäin autoalanlehdistä. Viime vuonna useita autoiluun keskittyviä lehtiä jouduttiin lopettamaan poliittisen painostuksen takia, monia toimittajia vainottiin. Venäläisen ”Lada” -lehden päätoimittaja jopa pahoinpideltiin pyyhkijänsulilla keskellä päivää Pietarin autonäyttelyssä. Tapaukseen liittyi symboliikkaa, sillä tajuton päätoimittaja kuljetettiin liikenneympyrän keskelle, käteen jätettiin lappu, jossa käskettiin valitsemaan ”oikea” tie. Tämän jälkeen toimittaja katosi taikuriesityksessä. Eettisesti arveluttava autokauppa ei ole tämän päivän ilmiö. Vasta nyt ovat arkistot avautuneet siitä, kuinka monta autoa pakkosiirrettiin Saksaan toisen maailmansodan aikana. Kuinka monta? Sitä voi vain tällä hetkellä arvailla.

Suomikaan ei jää sivuun miljardiluokan bisneksestä, vaan toimii autojen kauttakulkumaana. Riippumattoman ”Safecar” -tutkimuskeskuksen mukaan Suomen läpi kuljetettiin tuhansia autoja vuonna 2004. Ongelman myöntäminen ja siihen tarttuminen johtaa myös Suomessa kehitykseen, jossa tapauksiin osataan puuttua: georgialaisbussin rajalta käännytys.

Paperiliiton lakko 

Kyseinen otsikko tuskin paljastaa vielä mitä saastaa ko. juttu sisältää. Mutta tämä kertoo omalla tavalla siitä muutoksesta joka meitä kohtaa, jossa jo olemme. Oli kyse niin häilyvästä käsitteestä kuin globalisaatio tai niinkin henkiläkohtaisesta(?) asiasta kuin seksuaalisuus. Miten ne meille esitetään ja miten me ne käsittelemme. Mitä koemme tärkeäksi ja mistä olemme valmiit luopumaan?

Paperiliitto vs. Pamppu
Liittoon kuuluvat Vessa-, Talous- ja Nessupaperit, jotka olivat jo yhdistyneet vuonna 1992 saman katon alle, johtuen venäläisten ja thaimaalaisten naisten invaasiosta Suomeen, tyydyttämään yksinäisten miesten henkisiä ja fyysisiä tarpeita. Liittojen yhteisessä tiedotuslehdessä ”Yksin pyyhkii paremmin” naisasiamies Sir Vili antoi kasvot globaalille ahneudelle ja oli näin ollen yksintyydyttyneisyyden vihollinen numero yksi. Vuonna 1998 tilanne ryöpsähti yli, kun Suomeen avattiin aikuisviihdekeskuksiin tyydyttämiseen tarkoittettuja erotiikkakoppeja. Paperin tarve sinkkumiesten kotitalouksissa romahti, jolloin Paperiliitto vaati kyseisiä ”julkisia itsensäsaastuttamislaitoksia” suljettaviksi. Käsityöantajien keskusliitto Pamppu vetosi elämyshakuisuuteen elämäntapoihin modernin sinkkumiehen ehdoilla. Tapahtuma ei olisi enää sidoksissa paikkaan, vaan ihmisten liikkumisvapauden kasvaessa ilmiöstä tulisi positiivisella tavalla globaali, iloinen asia. Paperiliitto vasta-argumentoi ”liiallisesta itsensä nauttimisesta sekä silkasta sairaanloisesta nautinnonhakemisesta, mitä oudoimmissa ympäristössä”. Lisäksi se kyseli julkisesti että onko ”kodilla enää mitään sijaa kunnon aikuisviihteen nauttimiseen kera paperitukun.”
Tilanne kärjistyi vuoden 1998 kesällä kun Paperiliitto syytti Pamppua hidastalusta ottaa käyttöön uusia mahdollisuuksia helpottaa yksinäisten miesten kotitalouksien seksuaalista ahdinkoa. Osapuolet eivät päässeet yksimielisyyteen, vaan konflikti johti suoraiseen kaksimielisyyteen. Työpaikoilla nahka kiristyi eikä sopua ollut näköpiirissä: Paperiliitto aloitti lakon. Pamppu ampui kovilla ja jakeli iskua vasten kasvoja. Se painosti Paperiliittoa sopuun uhkailemalla aloittaa käsityösulun, jolloin koneet olisivat kuukauden seisokissa käyttämättöminä. Pamppu oli huolissaan tuottavuudesta, koska tutkimusten mukaan länsimaisten miesten laatu ja tuotanto olivat muutenkin heikkenemässä. Jo nyt mm. Tanskasta tuodaan parempilaatuista ihmistenrakennusainetta. Paperiliitto ei ymmärtänyt Pampun lausuntojen tarkoituksenmukaisuutta.

Osapuolet olivat pattitilanteessa. Syksy oli pitkien, tuskallisten neuvottelujen aikaa. Lopulta marraskuussa osapuolet jo lähestyivät toisiaan varoen, käsikopelolla. Yksi tilanteen raukeamista helpotti lokakuussa alkanut kotitalouksien internet-yhteyksien määrien raju kasvu. Helpompi saatavuus kotoa käsin aikuisviihteeseen nosti jälleen paperin tuotantoa. ( Lisäksi vuonna 2001 alkanut kotiteattereiden runsas menekki johti osaltaan kotituotannon jyrkkään kasvuun). Joulupaineiden kasvaessa Pamppu ja Paperiliitto lopulta sopivat kymmenvuotisen tulopoliittisen kokonaisratkaisun. Sopimuksen kirjoittamistilaisuudessa (tahroja paperilla) molemmat osapuolet naureskelivat ilmoille heitetylle vitsille että ”tällä sopimuksella ei pyyhitä persettä.” Tosin kumpikin korosti että tätä sopimusta ei kakisten nielty, mutta lopulta kuitenkin tärkeintä oli jatkuvuus. Pitkäaikaisesta sopimuksesta kirjoitettiin lehdistössä ”Isona Mällinä” ja sen syntyä juhlittiin kättä päälle, ja koneet olivat taas täydessä toiminnassa.

”Homon poppoo” -reality

Tämä uusi reality-sarja on rikkonut katsojaennätyksiä jo kuudessa maassa, mm. Ecuadorissa ja nyt sarjan oikeudet Suomeen on ostanut TV5. ”Homon Poppoo” tuo silmiemme eteen täysin uuden formaatin jossa neljä erilaista ja raavasta suomalaismiestä käännyttävät trendikkäitä homopoikia miehuuteen. Ensimmäisessä jaksossa on runnottavana Antero, jonka piilotettu miehuus pyritään puristamaan hennon ja epämiehekkään olemuksen alta.
Alla vakiojäsenten esittely sekä ensimmäisessä jaksossa esiintyvän Anteron pikaesittely:

Reino 32 v. Porukan panomies
Lempinimi: Joulupukki, Luukuttaja, Rytmi-Reino (On avannut luukkuja elinaikanaan enemmän kuin suomalaislapset jouluna kalentereista)
Ammatti: Pölynimurikauppias
Harrastukset: Naiset, naisten naurattaminen,
Mielimusiikki: ”Sillon kun tulee, korvissa soi”
Lempielokuva: ”Kun oma elämä vilahtaa silmien ohitse filmin lailla”
Paras hetki elämässä: Vanhainkodin pikkujoulut
Masentavin: Rio Janeiron ”Transu-ylläri” vuonna 1998
Inhokki: Masturbointi
Motto: ”Pannaan parasta”
Kuinka luonnehtisit itseäsi muutamalla sanalla: ”Sillä ehdolla jos annat.”
Kaveri Reinosta: ”Varsinainen Ammatti-Yhdyntämies.”

Karri 24 v. Ryhmän autonrassaaja
Lempinimi: Kattoluukku-Kassinen
Ammatti: Seppä
Harrastukset: Autoon purkautuminen ja kasaus
Mielimusiikki: F1:n soundtrack
Lempielokuva: ”Nisti tööttää aina kahdesti”
Paras hetki elämässä: Kuubasta saatu vuoden -68 Cadillacin etuakselin kannatin pultin varakammen pidike
Masentavin: Kuubasta saatu tippurilepä
Inhokki: Pyörät, sukset, mopot, veneet, kengät, lentokoneet, lastenrattaat, potkukelkat, laskuvarjot
Motto: ”Drive fast, drive… öööö… car?”
Kuinka luonnehtisit itseäsi muutamalla sanalla: ”Aina nasta laudassa! Auts! Hehehehehhehehe!!!”
Kaveri Karrista: ”Kuka Karri?”

Seppo 39 v. ”Pyssysankari”
Lempinimi: Rambo
Ammatti: Telottaja
Harrastukset: Kidutus
Mielimusiikki: ”Sellanen perus-rätätätätä”
Lempielokuva: ”John Rambo vs. John Candyman – Namusedän viimeinen rukous”
Paras hetki elämässä: ”Kaasutin lähimetsän oravat”
Masentavin: Nakke Nakuttajan kotiinpaluu
Inhokki: Pituushyppy
Motto: ”Naisten ja karhujen kanssa sama homma: Kaato ja lihan kimppuun”
Kuinka luonnehtisit itseäsi muutamalla sanalla: ”Kuolema pukee minua”
Kaveri Seposta: ”Osaa sukeltaa”

Ari 30 v. Bodaaja
Lempinimi: BodAri
Ammatti: Nappikauppias
Harrastukset: Ruumiin hallinta
Mielimusiikki: Stereoidi-musiikki, punttisalibändit
Lempielokuva: ”Pills the Kid – villin lännen nopein vetäjä”
Paras hetki elämässä: ”Intia. Siellä sai olla kokoajan nappi otassa”
Masentavin: Hallusinaatio- ja aggressiopuuskat
Inhokki: Hattivatit ja pesuvadit
Motto: ”Haista sinä vittu!”
Kuinka luonnehtisit itseäsi muutamalla sanalla: ”Vittuako sulle kuuluu!”
Kaveri Arista: ”En uskalla sanoo…”

Antero 28 v. Hintti
Lempinimi: Ikuinen kakkonen
Ammatti: Somistaja-parturikampaaja-manikyristi
Harrastukset: Sisustaminen/taulut/vaateharjat, kulttuuri, viinit, kirjakieli
Mielimusiikki: Neon 2
Lempielokuva: Neon 2:n dvd
Paras hetki elämässä: Kaikki!
Masentavin: ”Jipii jee, ei mul oo!”
Inhokki: Kaikenmaailman mutrunaamat ja mörököllit
Motto: ”Jee jee, jipii, voi tätä onnea ja kaikkea kivoja kukkasia ja mehiläisiä”
Kuinka luonnehtisit itseäsi muutamalla sanalla: ”Trendikäs, vauhdikas, aina iloinen, ulospäinsuuntautunut, hyvin käyttäytyvä, fiksu, aina iloinen, menopäällä ellei ole menopaussi… heheheh, olen myös aina iloinen, puhelias, tulen ihmisten kanssa toimeen, hyvin pukeutuva, herkkä, aina iloinen…”
Kaveri Anterosta: ”Ihq! :) ;)”

————-
Ohjelman perusideasta kertoo enemmän TV4:n ohjelmajohtaja Samuel Nordström:
”Idea on loistava ja kantaa itsessään pitkälle. Täysin tavalliset ja normaalit heteromiehet, jotka on valittu tiettyjen heteromiesten tiettyjen, tarkasti rajattujen vahvuuksien perusteella, opettavat normaalin seksuaalisuuden polulta hairahtaneen herkkiksen miesten tavoille. Miehet opastavat ensimmäisessä jaksossa Anteroa, joka innostunut vääristä asioista ja mieskvintetti yrittää karsia homoille tyypillisiä vaivoja kuten liiallinen positiivisuus, life-style-hössötys, epäilyttävän feminiiniset ammatit jne. Me olemme murtamassa sarjan avulla stereotypioita, siitä etteikö homosta voisi saada pienellä vaivalla ihan normaaleja suomalaisia miehiä.
Jotta emme antaisi liian yksipuolista kuvaa suomalaismiehestä pyrimme erikoisjakson avulla antamaan mahdollisimman monipuolisen kuvan miehistä. Erikoisjaksossa mukaan astuu urheiluosaaja Antti. Hän tutustuttaa homppelivieraamme jääkiekkoon. Se jo tuo minusta lisäarvoa ja syvyyttä koko sarjalle, sekä lievittää samalla heteromiehiin kohdistuvaa yksipuolisuuden tuomaa painetta.
Toisessa erikoisjaksossa käsitellään syventävästi sukupuolten tasa-arvoa, kun keittiöpandamm… anteeksi keittiöemäntämme Sirpa-Liisa valmistaa pakasteista pyttipannun yhdessä Joosef-homppelin kanssa. Tasa-arvon nimissä Sirpa-Liisa valmistaa aterian yläosattomissa, koska samassa jaksossa Joosef käy miesten kanssa satakolmekymmentä asteisessa saunassa testaamassa kestävyyttään. Samalla siellä vilahtaa paljasta miespintaa, kuten käsivarsi, niska ja kantapää. Olisi moraalisesti väärin jollei myös tähän epäkohtaan puututtaisi, tuomalla asiaan naisnäkökulmaa: kyllä naisellakin on nännit.”
Nordström toivoo etenkin naisten asettuvan ruudun ääreen ”Homon Poppoon” ajaksi, sillä sarjan antaa vinkkejä siitä miten tunnistaa jos oma mies alkaa luisua sohvapepaksi.

-Hermanni Pelletti-

 

 

Vastaa