Lahti Big Band torilla

Jännä on huomata miten toisistaan näennäisesti erilliset asiat kulkivat samaan suuntaan nopeassa ajassa, ja kohtasivat leikkauspisteessä, joka voidaan nimetä swingiksi. Vielä kuukausi sitten en tiennyt swingistä mitään, enkä tosin vieläkään, mutta nyt olen siihen jo tehnyt tuttavuutta. Mielikuva swingistä on ollut vanhojen mustavalkoisten elokuvien varassa. Mielikuvissa paikkana toimii yökerho, jossa esiintyy vahva, mutta samalla sensuelli nainen pitkässä punaisessa puvussaan. Yhdessä pöydässä istuu tyylikkäine hattuineen ja pukuineen kovaksi keitetty gansterilauma iskemään näppinsä satamaan tulevaan viinalastiin. Pihalle pysäköidystä Chrysler Airstream:n takapenkillä on laatikollinen dynamiittia ja etupenkillä konepistoolit.

Itse musiikkiin tutustuin muutaman mutkan kautta. Lyhyesti se meni näin: Ensin oli metallibändi naisvokalistilla, josta päästiin bändiin joka yhdistelee musiikissaan
metallia ja swingiä(!). Sittenkin oli jo vuorossa wikipedia ja sieltä swing: linkeistä Lahti Big Band. LBB:n etusivulla kerrottiin että bändi “on erikoistunut amerikkalaisen 1930-40 -lukujen suurten orkesterien soittamaan tanssimusiikkiin, jota esittävät alkuperäistä tyyliä kunnioittaen.” Nappiin! Yritin löytää jotain ääninäytettä, miltä se oikea swing sitten kuulostais LBB:n esittämänä, mutta sen suhteen jäin nuolemaan näppejäni. Tästä en masentunut, ainakaan hirveästi, kun en heti päässytkään nauttimaan swing-musiikista. Jouduin siis hetken odottamaan että pääsisin bändin antiin tutustumaan. En kauaa, sillä keikkakalenterin mukaan seuraava keikka oli jo ovella: Lahti Big Band esiintyisi Lahden Jazztorilla, kauppatorilla ja vieläpä ilmaiskonsertissa.

Konsertti pidettiin sunnuntaina 17.8. ja samassa rytäkässä esiintyi Lahti Big Bandin lisäksi myös Varusmiessoittokunta, joka esiintyi mitä ilmeisemmin ns. viihdekokoonpanossa. Ainakin soittolista sisälsi perusvarmoja hittikappaleita, mainittakoon myös sellainen erikoisuus kuin Hurriganisen “Get On” -kappale swingversiona. Aivan loppuun ei esitystä viehättävän seuralaisen kanssa katsottu, vaan kävimme kaupungilla vetämässä henkeä ennen H-hetkeä.

Kun palailemme sunnuntaiselta kaupunkikierrokselta, kuului jo torin teltasta sointuja.
Astelimme sisään telttaan ja lavalla irroitteli orkesteri vauhdikkaan musiikin – jonka tunnistin swingiksi(!) – tahdissa. Ganstereita ei näkynyt, viinalastikin oli taidettu juoda jo edellisenä iltana, ilman kieltolain tuomaan lisäjännitystä. Joka tapauksessa lavalla näytti oleva näyttäviä naisia ja sliipattuja herrasmiehiä. Lauluosastolla koostui kolmesta naislaulajasta, kahdesta neidistä ja rouvashenkilöstä sekä tyylikkäästä herrasta. Solistit Elina Pakkanen, Laura Peltoniemi, Kati Solehmainen (liittyi hiljattain) ja Tarmo Valmela, laulamisen ohella juttelivat yleisölle mukavia. Laulusolisten välispiikit ja keskinäinen huulen heitto oli vapautunutta, ehkäpä spontaania tai ennaltaan kirjoitettu, mutta ei suinkaan väkinäistä.

Kolmesta tasavahvasta naislaulajasta jäi mieleen punapukuinen rouvashenkilö, lieneekö esityksessä tittelin tuomaa itsevarmuutta. Keväällä orkesteriin liittyneen Valmelan laulu ei päässyt sille tasolla mihin olisi odottanut. Nopeammassa kappaleessa laulu kuulosti katkonaiselta ja irraltaan muusta kappeleesta. Särö muuten sympaattisen ja huolitellun olemuksessa ja esiintymisessä. Toivotaan että harjoittelun myötä hän hioutuu saumattomasti orkesteriin. Muutaman kerran orkesteri antoi taustatukea laulun muodossa. Vaikka puhallinsoittajien osaaminen on muualla kuin laulamisessa, taustat olivat piristävä säväys, vaikka esiinty- minen oli hieman jäyheää. Itse Martti Peippo, orkesterin johtaja, sen sijaan irroitteli vapautuneesti koko konsertin ajan ja näytti hoitavan tonttinsa; johtamisen ja soittamisen rutiinilla, muttei tylsästi.

Oman mausteen esitykseen toi muutamat tanssiparit “parketilla”. Erityisesti lavan edessä esiintynyt helsinkäläispari taisi pestä lahtelaiset ammattimaisella otteellaan. Pisteet kuitenkin kaikille tanssijoille rohkeudesta ottaa musiikin tuoma haaste vastaan. Swingin tanssityylistä käytetään nimeä Lindy hop.

Orkesterin esittämät kappaleet olivat ikivihreitä klassikoita, joista tunnistin ainakin Ihmemaa Oz:n tunnusmusiikki “Over the rainbow”. Osa kappaleista olivat säveleltään tuttuja, mutta musiikin tietämys ei ole sitä luokkaa että uskaltaisin näin jälkeen päin arvailemaan mitä itse asiassa kuultiin. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen kokemus swingistä oli erittäin mieluisa, eikä kliseinen mielikuva swingin ympärillä ainakaan murentunut. On asioita johon vielä turvautua, muuttuvassa maailmassa. Ajan kulumistakaan ei huomannut, oli Lahti Big Bandin esiintyminen sen verran naulitsevaa. Lupasin itselleni mennä kerran jos toisenkin Lahti Big Bandin konserttiin.

Kisapuisto rokkasi

kisa11.jpg
Iso jano, Lahden yöt, Summer Up, Jazztori… siinä muutamia tapahtumia, jotka nousivat useampaan kertaan esille kysellessäni ihmisiltä, mitä heille tulee mieleen sanoista Lahti ja kesäfestivaalit. Muistipa joku myös surullisen kuuluisat tapahtumat Messilässä yli vuosikymmen takaperin ja jollekin toiselle kesäfestivaaliksi kelpasi jopa helmikuinen Roosterfest. Yksi asia kävi kuitenkin hyvin selväksi: lahtelaiset ja lahtelaismieliset eivät olleet kovinkaan tyytyväisiä mastokaupungin kesäiseen musiikkitarjontaan; termit kuten keskinkertainen, keskiluokkainen ja keski-ikäinen vilisivät uhrieni puheenparsissa poikkeuksetta.
“Onko kesä 2008 sitten tuova muutoksen”, kuului seuraava kysymykseni. Limaisen Sedu Koskisen ja iljettävän Kalle Keskisen yhteistyön hedelmä, pompöösimäinen Water & Rock -festivaali ei kuitenkaan muutoksen tuulia Vesijärven rannoille juurikaan puhallellut. Muutaman keskusteluun osallistuneen mielestä Dion, Teräsbetonin, Ari Koivusen, The Rasmuksen ja muutaman muun “kovan nimen” tähdittämä, F1 -veneiden ympärille kyhätty “kansanjuhla” vei Business Cityn nimeä jopa vieläkin syvemmälle lokaan – ainakin sen kansanosan mielestä, joille mielenkiintoinen esiintyjäkaarti tarkoittaa muutakin kuin nostalgiaa ja päivän polttavia hittejä.
Tästä pääsemmekin vihdoin ja viimein itse asiaan: onko Kisapuistorockista Lahen pelastajaksi jo debyyttivuotenaan? Heti kärkeen voi sanoa, että esim. alkukesäiseen tulokaskolleegaansa verrattuna “Kisisrock” otti selkeän selätysvoiton. Kuitenkin verrattuna suomenniemen muihin kaupunkifestareihin, työtä on tehtävä ja paljon, jos “Kispirock” aikoo vakiinnuttaa paikkansa päijät-hämäläisellä rock-festivaalikartalla. Palataan tähän aiheeseen kuitenkin hieman myöhemmin ja tarkastellaan lähemmin “Kisarirockin” musiikillista antia – sehän se musiikkitapahtumien tärkein asia kuitenkin on.

Perjantai

Festivaalin avajaispäivänä ei Kisapuiston hiekkakentälle rakennetulla päälavalla tapahtumia ollut, ja Karirannan kesäteatterin ilmaislavallakin oli ilakointi jo perjantain osalta lopetettu, joten toimittaja suuntasi askeleensa Pikku-Vesijärven paikoitusalueella tönöttävään King Kong Club -telttaan, joka tarjoili jamaikalaisia rytmejä ei-jamaikalaisten toimesta.
Lahti on muutaman viime vuoden aikana noussut jonkiasteiseksi suomireggaen pääkaupungiksi, ja klubi-illat sekä keikat kärsivät jo runsauden pulasta. Eikä Sherlock Holmesin hoksottimia tarvittu myöskään selvittääkseen, mikä musiikki King Kong Clubin uumenissa perjantai-iltana kumisi; bassot tamppasivat – tosin hitusen liian matalilla desibeleillä jouduttiin lain puitteissa pelaamaan – alleen jäävää hiekkakenttää seremoniamestareiden paasatessa sanomaansa makean tuoksuiselle yleisölleen.
Jos Lahti on suomireggaen pääkaupunki, on Raappana sen pormestari, kapellimestari ja seremoniamestari. Raappana on onnistunut siinä missä moni on epäonnistunut: kasvattamaan mainettaan tasaisesti niin maanalaisissa kuin maanpäällisissäkin musiikkipiireissä. King Kong -teltassa mies viihtyi lavalla suomireggae-pioneeri Seppo Paarman kera, kun taas Raappanan kaupunginhallitus, Pouta Sound, esiintyi toisen Komposti -herran, monitoimimies Bommitommi Tikkasen kanssa.

Harmikseni en kalianjuonniltani ennättänyt kuulemaan edellämainittuja settejä kuin teltan väärältä puolelta, mutta pääesiintyjän aikana sekin vääryys korjattiin. Italiasta asti lennätetty Alborosie oli ilmeisen kuumeisesti odotettu vieras, sillä jo kuukausia aiemmin olin lukenut erinäisiä foorumeja, joissa herran ulosantia oli hehkuteltu jos jonkinmoisilla superlatiiveilla. Itse en kuitenkaan jamaikalaisen rytmimusiikin asiantuntijaksi tunnustaudu, joten on pakko sanoa – kaikista synkintä ja painostavimminta dubia lukuunottamatta – että kyseinen kulttuuri on tällaiselle slaavilaiseen melankoliaan taipuvalle erakolle jokseenkin liian rentoa ja positiivissävytteistä, eikä Alborosien – sinänsä taipuisa – live-esiinty- miinenkään suurempaa heräämistä saanut aikaan. Melko täyteen ammuttu teltta kuitenkin selvästi nautti Alborosien ja taustayhtyeensä keinuvista rytmeistä, joten ihan turhan päiten ei pitkärastaista italiaanoa ollut pohjolan perukoille raahattu.

Herra Alberto D’Ascola sai jäädä kuitenkin kekkuloimaan stagelle, kun minä rupesin keräämään kimpsuja ja kampsujani ja suuntasin Molly Malonesin terassin kautta Torven jatkoklubille kuuntelemaan Fleshdancen vaseliini-hard corea ja Horsen happo-stoneria. Kivaa oli pilkkuun asti ja itseasiassa jonnii verran sen ylitsekin.

Lauantai

Vakaa aikomukseni oli herätä lauantaina jo hyvissä ajoissa ennen puoltapäivää ja suunnistaa kohti kesäteatterin lavaa, jossa lapsille ja lapsenmielisille oli tarjolla mm. Bommin ja Gommin sekä Moottorin Jyrinän meuhkaamista. Olo oli kuitenkin melko surkea krapulasta, univelasta ja aamun tunneilla hankitusta flunssasta johtuen, joten päätin jättää “äiti, mikä tuota setää vaivaa”-kommentit kuuntelematta.

“Aikuisten puolellakin” rokki raikasi jo reippaasti ennen lounasajan päättymistä, mutta itse tulin siihen tulokseen, että pitkän linjan rock-pumppu (perustettu jo vuonna 1974) Valentino sekä helposti katseltavan ja helposti kuunneltavan keulakuvan omaava Susie Lee And The Deepest Love Band pärjäisivät mainiosti ilman minun valvovaa silmäänikin.
Lauantain ensimmäinen täsmäisku tuli tehtyä Dark Filth Fraternityn (suositellaan lausuttavaksi DeeäFäF) keikalle ja pakko myöntää, että vaikka en ole aiemmin hirveästi poikain grunge meets stoner -symbioosista välittänyt, niin nyt sain ehkä hieman juonesta kiinni; parhaimmillaanhan kvartetti kuulostaa aivan Masters of Realitylta. Kyseisen musiikkityylin tahi kyseisen yhtyeen ystävää minusta ei saa tekemälläkään, mutta kitaristi-kaksikon (Panu Willman/Heikki Iso-Sipilä) haikean melodinen vokaalityöskentely oli komiata kuunneltavaa ja ihan mielenkiinnolla odotan syssymmällä julkaistavaa kakkosalbumia.

Seuraavaksi vuorossa olisi ollut järjestävän tahon The Beatles Story Band, mutta köykäiset Beatles -coverit kiinnostivat huomattavasti vähemmän, kuin Räihän grillin makkaraperunat.

Lauantain mielenkiintoisimmasta annista vastasi Mukkulan soul-diiva, rouva Jimi Tenor, eli Nicole Willis the Soul Investigatorsineen. Harvalukuista yleisöä Nicolen ja Sielun tutkijoiden modernin juureva rytmimusiikki ei näyttänyt hirveästi liikuttavan, mutta tämä funk-soul-brother viihtyi – vaikkakin visusti varjoihin kätkeytyen.
Ryhmän debyyttialbumi, “Keep Reachin´ Up”, oli ilmestyessään, ja on edelleenkin yksi niistä harvoista uskottavan kuuloisista soul-kiekoista, joita tässä honky-tonk-landiassa on kuunaan purkitettu. Nimesipä legendaarinen, nyt jo edesmennyt John Peel “Feel Free” -veisun vuoden 2005 kovimmaksi raidaksi. Siinäpä vasta meriittiä. Myös Nicolen näyttävä habitus vaikutti – ainakin omaan – viihtymiseen.

Soulista ja funkista siirryttiin hieman kauemmaksi juurimusiikin kartalla, sillä aikoinaan Kauko Röyhkä & Narttu -yhtyeessä selvää jälkeä tehnyt kaksikko Kauko Röyhkä ja Riku Mattila ovat palanneet yhteen parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Tuloksena oli rosoinen, miesten omia nimiä kantava folk-albumi, jota tyylikkäät herrasmiehet olivat tulleet Lahteenkin mainostamaan. Paljaaksi riisuttua tulkintaa kuunteli enemmän kuin mielellään mastokaupungin kauniissa suvi-illassa. Vanhoja hittejäkin kuultiin, mutta omaan korvaan uudet tuotokset sopivat paljon paremmin.
Illan hiljalleen pimetessä oli aika sanoa päälavalle hyvää yötä ja suunnata – tässä vaiheessa jo todella flunssan raiskaama – nokkani kohti King Kong Clubia. King Kongissakin humppaus ja tanssaus oli aloitettu jo hyvissä ajoin, mutta itse saavuin paikalle vasta hieman ennen pääesiintyjän lavalle nousua; mitään sanomattomattomien tiskijukkien ja Kiwa -orkesterin ilonpito ei juurikaan kinnostanut.

Loppuilta oli pyhitetty brittiläisen Rephlex Recordsin artisteille; paikalle oli niin lafkan suomalaisedustaja (Aleksi Perälä), perustaja (Dj Ceephax), kuin suurin tähtikin (Luke Vibert).
Itse olin paikalla vain ja ainoastaan herra Vibertin takia. Wagon Christinakin tunnettu mies on alallaan jo jonkiasteinen legenda ja mm. Mo´ Waxin ja Ninja Tunen kaltaisilla levymerkeillä mainetta niittänyt miekkonen olikin vetänyt kiitettävästi kansaa pääkallopaikalle.
Breakcorea, junglea, kokeellisempaa electroa, ambientia ja ties mitä tyylilajeja setissään yhdistellyt Vibert on uransa aikana tehnyt yhteistyötä niin Richard D. Jamesin (Aphex Twin) kun Nine Inch Nailsinkin kanssa, ja samanhenkistä raakuuttaa on löydettävissä myös Vibertin soolomateriaalissaan – rytmikkyydestä kuitenkaan tinkimättä. Viihtyvyys oli taattua ja tulipa sitä muutama pöhnäinen tannssiaskelkin otettua Vibertin meluamisen tahtiin.
Tässä vaiheessa lenssu ja unen tarve rupesivat käymään kuitenkin liian huomiota vaativiksi, joten Torvi ja Mutants saivat jäädä jollekin toiselle lehelle soittelemaan, kun minä poika suunnistin kotiin porisevien patojen ja puhtaiden lakanoiden hellään huomaan.

Sunnuntai

Sunnuntai alkoi heikoissa merkeissä: kesä pisti parastaan – niinkuin oli tehnyt koko viikonlopun ajan – ja minä makasin nyt jo kuumeeksi yltyneessä flunssassa. Eikä se univelkakaan hirveästi ollut houreisen yön jälkeen pienentynyt. No, ei auttanut itku markkinoilla, vaan kuuman suihkuun jälkeen oli taasen lähdettävä talsimaan kohti pelipaikkaa.

Marko Haavisto ja Poutahaukat olivat ennättäneet jo lopettaa urakkansa, kun saavuin alueelle, ja seuraavana esiintyneellä Sir Elwoodin hiljaisilla väreillä en korva parkojani halunnut kiusata, joten ensimmäistä kertaa koko viikonlopun aikana kävin pyörähtämässä Karirannan puolella (King Kong Clubissa ei sunnuntaina enää ilakoitu).
Lahden Gospelkuoro ja bändi (?) olivat lämmitelleet lavan billya, rautalankaa ja jumpia varten, joita kuultiinkin sitten kolmen aktin soittimista. Suoraan sanottuna minulla ei ole mitään hajua siitä, että mikä yhtye milloinkin soitti – The Cadillacs, Lucky 5 vai Sam´s Barber Shop – mutta mitä väliä, homma toimi.

Entwinea jaksoin kuunnella hetken aikaa, mutta lahtelaiskvintetin goottilaisromanttinen melometalli ei vain todellakaan jaksa viihdyttää kuin hetken. Myönnettävä kuitenkin on, että vaikka Mika Tauriainen ei mikään Valon Ville olekaan, niin kyllähän miekkonen saa äänihuulistaan irti melko miellyttävää soundia.

Los Bastardos Finlandesesin mötorheadiaaninen kohkaus jaksoi hymyilettää kerran, korkeintaan kaksi.

“V on tyylinä toimivin”, lauleskeli jo Matti Nykänen viime vuosikymmenellä.
Viime vuosikymmenellä lauleskelun aloitti myös Viikate, joka vastasikin sunnuntain miellyttävimmästä (ainoasta) yllätyksestä; raskaamman suomi-rockin herrat ja hidalgot puhalsivat hieman uutta puhtia pyhäpäivän laiskan väsyneeseen esiintyjälistaan.
V -kvartetti on aina tyylikäs niin ulkoiselta olemukseltaan, kuin audiaaliselta ulosanniltaan, eikä Kisapuistorockin rykäyskään tuottanut pettymystä. Tutusti tummiin pukuihin sonnustautunut nelikko esitti sopivassa mittasuhteessa tuttua ja hieman tuntemattomampaakin iskelmä-metalliaan Kaarle Viikatteen oivaltavilla välispiikeillä maustettuna. Jallu olisi kieltämättä ollut sopiva janon sammuttaja kuumoittavan auringon huohottaessa niskaan.

Tässä kohden vartaloni alkoi sanomaan sopimuksiaan irti ja pirullinen flunssa oli iskenyt veitsen terävät kyntensä yhä syvemmälle sisuksiini. Lyijyn painoisten luomieni alta tarkastelin listasta illan viimeistä esiintyjää; Waltari ei voinut siinä olotilassa kovinkaan paljoa vähempää kiinnostaa, joten kiitin Kisapuistorockia ja suunnistin ruokakaupan kautta kodin rauhaan.

Festivaalin päätösklubia juhlittiin Alex Park -hotellin Velvet Clubilla Ronnie & His Twanging Little Fellown ja Laika & the Cosmonautsin jäähyväisturneen merkeissä, mutta minä olin jo kaukana unten mailla siinä vaiheessa, kun Janne Haaviston piiskaama instrumentaali/avaruus/surf-pumppu polkaisi settinsä käyntiin – harmi sinänsä, mutta minkäs teet.

Jälkipyykki

Kisapuistorock on selvästi oikealla tiellä: musiikillinen linja oli diplomaattisesti jokaiselle jotakin, mutta järjestäjät olivat selkeästi painottaneet Lahessa ja lähialueilla menestyneitä genrejä kuten reggae, raskaampi konemusiikki sekä rautalanka. Mutta mihin jäi punk ja hard core? Entä miksei päälavalla nähty mielenkiintoisia – tai ylipäätään – ulkolaisia nimiä, niinkuin King Kong Clubilla?

Toivoisinkin ensi vuonna – jos tapahtuma siis järjestetään – hieman uskaliaampaa kattausta myös päälavan suunnalle. Riskejä voisi ottaa myös esim. Kong Kong Clubia silmällä pitäen: miksei tapahtumaa voisi siirtää vaikkapa tien toiselle puolelle, Fellmannin puistoon, jossa telttoja voisi olla useampia edesmenneen Koneiston (Turku) ja tämän vuotisen Uuden Musiikin Festivaalin tapaan, genre-rajojen venyessä ja paukkuessa aina reggaesta electroon ja sieltä hip hopista houseen. Tai voisiko Kisapuistorock -klubeja järjestetää kauniilla Vesijärvellä – siis risteilyaluksilla – elävien esiintyjien tahi tiskijukka-vetoisen musiikin tahtiin, samaan tapaan kuin Tammerfestissa tai UMF:ssä. Entäpä miltä kuulostaisi Indie-iltamat -henkinen vaihtoehtomusiikin viikonloppu Tirra-Torvi -akselille? Tai… ideoitahan on rajattomasti, ne olisi vain saatava valjastettua käyttöön ja näin parannettua Kisapuistorockin sekä tietysti koko Business Cityn näkyvyyttä niin mainstream- kuin underground-musiikin kehtona. Riskejä kaihtamalla tapahtuma jää vain yhdeksi kuriositeetiksi tässä tuhannen ja yhden festivaalin luvatussa maassa. Alku vaikutti kuitenkin ihan lupaavalta ja vaikka todennäköisesti yleisötavoitteesta jäätiinkin (?), niin uskon vakaasti että ensi vuonna juhlitaan uudestaan.


Teksti Teemu Lahtinen
Kuva Jussi Lahtinen, lisää kuvia
Marjo Lepän ennakkohaastattelu
Keskustele Kisapuistorockista

Päihteetöntä bailaamista

Ei tarvitse aina eikä kovin useinkaan iltaa viettää alkoholin vaikutuspiirissä tai sen alaisena. Lahden Stop Huumeille ry järjestää lauantaina 9.8. Poreile Streittinä -tapahtuman, jossa iloa tuottaa monipuolinen ohjelma ja nasevat bändit. Päihteetön tapahtuma on tarkoitettu koko perheelle ja se on hyvä vaihtoehto kostealle koulunalusjuhlinnalle.
Stop Huumeille ry:n toiminnasta ja viikonlopun tapahtumasta kertoi Lahden toiminnanohjaaja Mari Lehtinen.

Mikä on Poreile Streittinä tapahtumapäivän tarkoitus ja mikä taho sen järjestää?
Lahden Stop Huumeille ry järjestää koko perheen päihteettömän tapahtuman Lahteen lauantaina 9.8.2008 klo 16.00 – 24.00. Tapahtuma kantaa nimeä Poreile Streittinä. Tapahtumaan on vapaa pääsy ja paikkana toimii Harjun koulun piha, joka on toimipaikkamme takapiha. Esiintyjät ovat liikkeellä hyväntekeväisyydestä huumeiden vastaisen työn puolesta. Ilmaistapahtumassa on bändejä, tanssiesityksiä, sirkusta ja perheen pienimmille heille sopivaa puuhanurkkaa. Stop Huumeille ry haluaa tarjota nuorille päihteettömän vaihtoehdon kesäloman viimeisenä viikonloppuna. Luvassa on taatusti rentoa meininkiä ja mukavaa yhdessäoloa.

Mitä Stop Huumeille ry tekee ja minkälaista toimintaa sillä on Lahdessa?
Stop Huumeille ry on Helsingissä, Lahdessa, Kotkassa ja Seinäjoella toimiva päihdekuntoutujien vertaistukeen keskittynyt yhdistys. Stopissa on mahdollista tavata vertaisia ja työntekijöitä, juoda kahvia, katsoa televisiota, syödä lounasta, pelata biljardia tai muita pelejä, heittää tikkaa, lukea lehtiä tai vain oleskella ja viettää aikaa päihteettömästi. Stopista saa myös tarvittaessa apua ja tukea hoitoon hakeutumiseen, virastoasioiden hoitamiseen, työhakemusten kirjoittamiseen tai muihin arjen ongelmiin, ja asiakkaiden käytössä on tietokone nettiyhteydellä. Lahden toimipiste on perustettu vuonna 2006.
Kuukausittain meillä Lahdessa käy noin 500-800 kävijää ja ainoat edellytykset meillä toimintaamme osallistumisen suhteen on täysi päihteettömyys ja täysi-ikäisyys. Toimitilamme sijaitsevat Mariankatu 11 A 3. Toimitilaa meillä on 200 neliötä kahdessa kerroksessa.

Meillä on projekteja eri teemoilla, joiden tarkoitus on tukea toipuvia päihdeongelmaisia ja tukea heitä tässä yhteiskunnassa. Järjestämme päihteettömiä leirejä ja tapahtumia niinä ajankohtina, kun toipuva taistelee juhlivien ihmisten ympäröimänä tai hiljaisina yksinäisinä hetkinä. Näitä ovat mm. vappu, uusivuosi, juhannus, pääsiäinen ja joulu.

Toimimme pääosin lahjoituksin, vapaaehtoisten työpanoksella, oman lehtemme julkaisusta saaduin varoin sekä suuresti myös RAY:n rahoittamana. Julkaisemme siis omaa lehteä, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa ja pitää sisällään asiantuntija artikkeleita teemoittain.

Lähtökohtamme on se, että kaikki toimintamme on maksutonta asiakkaillemme!

Kenelle tapahtuman tarjonta on suunnattu ja minkälaisessa puitteissa/ miljöössä tapahtumaa vietetään?
Tapahtuman tarjonta on suunnattu koko perheelle eli perheen pienimmätkin on huomioitu. Tarkoituksenmukaisesti olemme järjestäneen päihteettömän tapahtuman koululaisten viimeiselle kesäloma viikonlopulle tarjotaksemme päihteettömän vaihtoehdon kostealle juhlinnalle.

Tapahtuma toteutetaan Lahden keskustan tuntumassa Harjun koulun pihalla, joka on oman toimipaikkamme “takapiha”. Paikka on ihanteellinen tapahtuman järjestämiselle, koska piha on avara ja toimiva. Tapahtumapaikka on ihanteellinen ollessaan keskustan läheisyydessä mm. joukkoliikenteellä kulkevien ihmisten kannalta!

Minkälaiset puitteet nuorille on Lahdessa päihteettömälle illanvietolle ja minkälaista kehittämistä se kaipaisi?
Päihteettömiä illanviettopaikkoja tai tapahtumia ei varmasti koskaan ole liikaa. Tarjontaa saisi olla laidasta laitaan, jotta jokaiselle löytyisi jotain. Nuorison keskuudessa vallitsee monia eri tyylilajeja ja discoilijaa ei välttämättä kiinnosta tumman puhuva ja raskas musiikki. Tarjonnan tulisi olla maksutonta. Se madaltaisi entisestään osallistumisen kynnystä.

ps09082008.jpg

Rokkia luonnonhelmassa keskustassa

kisapuistorock_ots.jpg

Kisapuistorock on uusi kaupunkifestivaalitapahtuma luonnosa keskellä kaupunkia eli siis Lahdessa. Tarjolla on rokkia lahtelaiseen makuun kaikenikäisille. Ennakkotunnelmista kertoi tapahtumaorganisaattori Marjo Leppä.

Mikä on Kisapuistorock ja mikä taho on tapahtuman taustalla?
Kisapuistorock on lahtelaisten oma kaupunkifestivaali. Tapahtumaa kolmella lavalla aina ilmaislavan lasten tapahtumasta rock-lavan bändeihin.
Tapahtuman taustalla on Lahden kaupunginteatterin The Beatles Story Bandin ympärille perustettu The Fat Four Productions.

Kolme päivää elävää musiikkia järven rannalla kaupungin keskustassa on jokaisen tapahtumajärjestäjän unelma. Miten uskotte konseptin sopivan Lahteen eli miten luulet lahtelaisten ottavan konsertin vastaan? Onko tarkoitus houkutella ihmisiä kauempaakin?
Uskomme kaupunkifestivaalimme kiinnostavan lahtelaisia ja lähikuntalaisia. KingGongGlub -tapahtumatelttaan on tulossa väkeä ympäri Suomen ja jopa Tallinnasta asti. Festivaalin tarkoitus on tuoda Kisapuiston ja Pikku-Veskun alueelle mahdollisimman monipuolista ohjelmaa, josta jokainen voisi löytää itselleen mielekkään konsertin. Maksullisten konserttien lisäksi Karirannan kesäteatterilla on ilmaislava, jossa päästään nauttimaan lasten ohjelmasta ja kesäisestä “picnic”-meiningistä.

Minkälaisia haasteita tapahtuma luo ja miten Kisapuistorockin sijainti vaikuttaa järjestelyihin? Miten tapahtuman ihmismäärät ja melu on otettu huomioon ympäristöa ajatellen?
Kisapuiston alue on festivaalijärjestelyjen kannalta loistava. Alue on aivan keskustassa ja asutus on paljon kauempana kuin esimerkiksi torilla. Festivaalialueelle on helppo tulla kävellen ja festivaalilavat on suunnattu poispäin asutuksesta melun rajoittamiseksi.

Minkälaiseen ohjelmasisältöön on pyritty ja kenelle tapahtuma on suunnattu?

Tapahtuman ohjelmistovalinnassa on panostettu monipuolisuuteen ja lahtelaisuuteen. Esimerkiksi lähes kaikilla päälavan esiintyjillä on lahtelaisia juuria tai lahtelaisia soittajia.

Onko sisältö sellainen mitä alunperin lähdettiin hakemaan?

Festivaalin sisältö on hyvin pitkälti alkuperäisten suunnitelmien kaltainen. Ilmaislava on ollut mukana suunnitelmissa ihan ensimmäisestä kokouksesta lähtien. Lisäyksiä ja monipuolisuutta ohjelmaan ovat tuoneet yhteistyö lahtelaisen reggae-tahon Pouta Soundin ja silkkipainoyritys Painajaisen kanssa.

Miten artistit ovat suhtautuneet uuteen tapahtumaan?

Artistit ovat ottaneet keikkakutsumme innostuksella vastaan. Esimerkiksi lahtelaislähtöinen Nicole Willis & the Soul Investigators tekee poikkeuksen kesän keikkataukoonsa ja esiintyy Kisapuistorockissa. Tiedossa on siis yhtyeen kesän ainoa keikka.

Kisapuistorock levittäytyy myös keskustaan. Miten tapahtuma näkyy muualla keskustassa?
Tapahtuma levittäytyy keskustaan klubien muodossa. Tänä vuonna Kisapuistorock-klubeja on viisi. Festivaalipäivien aikana esiintyjiä nähdään Torvessa, Amarillossa ja Alex Parkissa.

Minkälaisia terveisiä haluat lähettää Kisapuistorockiin osallistujille?
Kisapuisto ja Pikkuvesijärven puisto on valmisteltu teille kaikille musiikista innostuneille. Hyvää musiikkia ja kesätunnelmaa luvassa. Tervetuloa festivaaleille!

| Keskustele tapahtumasta |

Rytmikästä ystävyyttä

ryry_ots.jpg

Lahden Rytmin Ystävät ry juhli kymmenvuotis-taipalettaan hiljattain ravintola Torvessa. Muun muassa Runorockia ja Lahti Blues&Roots -tapahtumia järjestävän yhdistyksen kekkereihin saapui musiikin ystäviä monesta eri sukupolvesta, ja yhtenä illan liveartistina nähtiin Dave Lindholm. Yhdistyksen puheenjohtaja Matti Pölläsen luotsaama RyRy jatkaa aktiivista toimintaansa myös juhlavuotena. Pölläsen ollessa estynyt haastatteluun, Hara Järvinen kertoi sähköpostitse näkymyksistään RyRy:stä ja mitä sen toiminnan ympärille liittyy.

Mitä varten Lahden Rytmiystävät aikoinaan perustettiin ja miten nuo tavoitteet ovat tähän saakka täyttyneet?
Lahden Rytmin Ystävät ry perustettiin Äitienpäivänä 1998. Perustamiskirjaan toiminnan tarkoitukseksi ja tavoitteiksi kirjattiin lahtelaisen rytmimusiikin tunnetuksi tekeminen, kaupungin musiikkielämän virkistäminen ja paikallisten bändien toiminnan tukeminen. Mielestäni jälkimmäinen on toimintavuosien aikana tullut ainakin siedettävästi hoidetuiksi. Kun on tukihakemuksia tullut ja jos/kun taloutemme on antanut mahdollisuuksia, on paikallisia levytyksiä on tuettu.
Olen vieläkin sitä mieltä, että yhdistyksemme, jonka perimmäinen taloudellinen ajattelu ei ole tehdä puhdasta rahabisnestä, olemme voineet kiinnittää resursseja musiikillisesti ja taiteellisesti korkealentoisiin ryhmiin, jotka voitontavoitteluajattelussa olisivat jääneet tekemättä. Näin on toimittu kaikki nämä vuodet, eikä ajattelumme ole mihinkään muuttunut, päinvastoin vahvistunut.
Tuo ensimmäinen tavoite eli tehdä paikallista rytmimusiikkia tunnetuksi, on mahdollisesti ettei niin paljon olla voitukaan tehdä. Olemme toki paljon kiinnittäneet ja tukeneet paikallisia osaajia, mutta kosketuspintaa ei ole riittävästi nuorempiin ryhmiin. Toisaalta samoja bändejä tai artisteja ei voida monta kertaa vuodessa käyttää, jotta ihmisten mielenkiinto säilyy klubeillamme ja isommissakin tapahtumissa. Toimintamme alkuvaiheessa kaupungin musiikkielämän virkistäminen oli helppoa, kun livemusaa ei kaupungissa kuultu yhtä paljon kuin nykyisin.
Sellaista yksi selitteistä vastausta on vaikea antaa tavoitteiden täyttymistä ja vieläpä itse rehellisesti tarkastella omia ponnisteluja ja maaleja…

Kuinka paljon RyRyllä on jäseniä ja minkälaisista, minkä alan, ihmisistä jäsenistönne koostuu?
Jäsentilaisuudet ovat tärkeitä. Jäseniä on vuosittain n. 150 henkeä. Osa heistä ovat selkeästi jäseniä, jotka vain maksavat tunnollisesti jäsenmaksunsa vuosi vuodelta, näin tukien osaltaan toimintaamme, mutta ei heitä juurikaan näy missään tilaisuuksissa. Olen tulkinnut asian niin, että he arvostavat tai pitävät touhuamistamme jäsenmaksunarvoisena. Jäseniä on muualtakin kuin Lahdesta, joskin pääpaino on kaupungin lisäksi lähialueilla. Jäseninä meillä on kirjava joukko eri alojen ihmisiä; muusikoita, rautatieläisiä, postilaisia, opettajia, metallimiehiä, yrittäjiä…

Mitä luulet, minkälainen vaikutus Lahden kulttuurielämään RyRyllä on ollut?
Arvioisin, että varsinkin perustamisen aikoihin huomattava. Ja onhan klubielämä nytkin ympärivuotista, ja kaksi joka vuotista isompaa tapahtumaa, kansallisestikin tunnetut Lahti Blues & Roots ja Runorock. Eri yhteyksissä on muutakin kuin itse musiikki ollut se juttu tai sitten musiikin ohella; esim.muutamat valokuvanäyttelyt ja yksi taidenäyttely. Kulttuuritoimiston kanssa on tehty vuosia yhteistyötä; laskiaisriehaa, Lasten Karnevaaleja. Yritettiin useiden eri tahojen kanssa yhdessä saada Lahteen Pop-City voitto. Kaupungin EU.n Kulttuuripääkaupunkimateriaalissa oli meikäläisen haastattelu. Ehkä meillä on merkitystä ollut, jota itse ei osaa nähdä eikä arvostaa, koska tuollaisiinkin kutsutaan mukaan.

Kertoisitko, mikä on

Maalisfestarit?
Maalis- ja Lokafestarit olivat yhdistyksen alkuvaiheissa järjestämiä, uusille, nuorille bändeille tarkoitettuja soittotilaisuuksia, joissa esiintyi tapahtumaa kohden useampi bändi. Ne järjestettiin ikärajattomassa Pikku-Teatterissa, mutta ongelmaksi nousi ko. tilan melko vuoraamattomat seinät ja yksi vaikea asukas ko. talossa, joka häiriintyi (soittohan tapahtui alkuillasta loppuen n. klo 22.00). Niinpä näistä vaihtoehtotilan puutteen takia luovuttiin.

-Lahti Blues & Roots?
Lahti Blues & Roots järjestetään tänä syksynä 9:ttä kertaa. Olemme viime vuodet tietoisesti panostaneet kotimaisen blues- ja roots-genren artisteihin ja bändeihin. Syitä on useita ja tärkein niistä on, että Suomessa on poikkeuksellisen kova taso, tehdään verrataan mihin tahansa. Toinen on se, ettei budjetillamme pystyisi todella isoihin ulkomaisiin nimiin. Toisaalta ulkomaisiin huippunimiin panostavat isommat bluesfestarit eivät pysty montaakaan kotimaista kiinnitystä tekemään, ja suomalaiset jäävät usein käytännössä harmittavasti lämmittelijöiden asemaan, vaikka soitannollisesti ja musiikillisesti saattavat olla jopa mielentoisempia kuin moni lavalla esiintyvä maailmatähti. Omalta osaltamme pyrimme siis tukemaan kotimaista blues-osaamista ja iloksemme tämä formaatti on myös yleisölle kelvannut. Tapahtuman suojelija on Pepe Ahlqvist. Tänä syksynä on mielestäni hävyttömän kova ohjelmisto. Klubeissa 24.-26.9.2008 on L.R. Phoenix & Mr. Mo’ Hell (Molly Malone’s Irish Bar), Mr. Breathless with Marko Haavisto Trio (Teerenpeli) ja Eddie And The Bluetunes (Torvi). Pääkonsertissa 27.9. Alex Park Hotellissa taas Pepe Ahlqvist & Baby Boy Varhama, Greetings From Wodstock: Eero Raittinen + Ninni Poijärvi with The Noisy Kinda Men, Micke Björklöf & BlueStrip, The Siberian Blues Huskies, Jo’ Buddy & Down Home King III ja Mighty Four. Välillä mielessä jo välähtelee, miten alleviivataan ensi vuonna tapahtuma 10 -vuotisjuhlia…

-Runorock?
No nimensä mukaan eräänlainen punainen lanka on tekstillinen rock-musiikki koko laajuudessaan. Kaupungin teatterin auditoriossa on ollut vuosittain avoin symposium, jossa on nähty ja kuultu mm. Kauko Röyhkä, Veltto Virtanen ja Kari Peitsamo jutustelemassa mitä erilaisimmista asioista. Aihepiiri on ollut olemassa, mutta se pääasiassa sellaista tajunnanvirtaa. Tämäkin tapahtuma, kuten Blues & Roots, levittäytyy ympäri kaupunkia. Teatterin lisäksi tapahtumapaikkoina ovat olleet mm. Teerenpeli ja Molly Malone’s Irish Bar. Arto Melleri arvosti suuresti aikaansaannoksiamme ja onkin eräällä tavalla tapahtuman ikuinen suojelija. On ollut runonlausuntaa, taidenäyttely, Dylan-konsertti, mutta pääpaino on ollut livemusiikilla. Tapahtuman taiteellinen vastuu on ollut Jarttu Mustosen harteilla. Taitaapa Runorockin täyttää ensi vuonna jo 10 vuotta.

Miten näkiset Lahden kulttuuritarjonnan ja -kentän muuttuneet näinä kymmenenä toimintavuotenne aikana? Mikä on hyvää ja minkälaista kehittämistä se kaipaa?
Kokonaisuudessa ehdottomasti parempaan suuntaan. Useat ravintolat ovat alkaneet panostamaan musiikkitarjontaan. Toivottavasti se ei ole ohi menevä trendi ja ihmisten pitäisi muistaa käydä näissä jutuissa. Ettei käy niin, että olisi kiva mennä, mutta kun ei mitään ole. Nyt kun on, silloin tällöin kannattaa lähteä liikkeelle. Elokuvateatteri on ajanmukainen. Kaupunginteatterilla menee kovaa. Käsittääkseni lisäksi kaupungin pienteatterit tekevät laadukasta ohjelmaa ja saatiinpa Lahteen, Pesäkalliolle vihdoinkin kesäteatteri, jolle toivoisi jatkoa! Kyllä jokaiseen oikeaan KAUPUNKIIN kesäteatteri kuuluu. Sibeliustalon johto- ja toteuttamisporras ei paheksu kevyttä musiikkia; onpa siellä pääsalin puolella nähty Gonzo-Rock (Lahti-Rock -tapahtuma) ja vaikkapa Lou Reed, unohtamatta Filandia-klubia, jolle ilmeisesti on ollut ihan tilauskin. Siellähän on käynyt listoilla olevia kotimaisia ykkösbändejä esiintymässä ja ikärajattomuus on mahdollistanut keikkoja hyvinkin nuorille, innokkaille faneille. Alakulttuureilla menee ilmeisen kovaa, esimerkkeinä reggae, punk ja metalli.
Jotenkin sellainen hyvä maku on, tosin viikkokeikat ovat kaupungissamme hiukan vaikeita, ainakin jos kohderyhmänä on keski-ikäiset, joita itsekin edustan.

Minkälaista yhteistyötä RyRyllä on muiden kulttuuriyhdistysten/-tahojen kanssa? Miten yhteistyö mielestäsi toimii?
No, Blues & Rootsin puolelta yhteistyötä tehdään useiden eri tahojen, mm. toisten tapahtumajärjestäjien kanssa, kuten Raumablues ja Lahden BluesMafia. Kyllähän meillä varmaan muutakin on, mutta nyt ei tule mieleen. Ehkä olen väärä mies vastaamaan..

Minkalainen merkitys on teille ja kulttuurille ylipäänsä yritysyhteistyö?

Yritysyhteistyö on välttämätöntä, jos järjestetään yhtään isompia tapahtumia (vrt. Blues & Roots). Kun pääsylippujen hinta halutaan pitää mahdollisimman alhaalla, ei ilman yhteistyökumppaneita festarin tekeminen tässä laajuudessa olisi mahdollista. Yhteistyöllä on meille mittaamaton merkitys, josta ei voi olla kuin kiitollinen ko. tahoille.

Toimintaanne kuuluvat myös jäsenistölle suunnatut virkistys- ja koulutustapahtumat, mitä se tarkoittaa käytännössä?
Kesätapahtumat ovat yksi virkistysmuoto; se on joskus retki linja-autolla jonnekin; joskus se voi olla nk. kesäolympialaiset, joissa on kisailtu leikkimielisesti; tänä vuonna kesäteatteriin, pikkujoulut… jne.
Valitettavasti koulutustapahtumia ei juurikaan tule mitään mieleen. Ehkä lähimpänä voisi olla yhdistyksen sponssaamat järjestysmieskurssit. Olemme osallistuneet joihinkin apurahatilaisuuksiin ja sellaisiin. Ehkei tuo koulutus ole ihan peruskirjan mallisessa muodossaan toteutunut, mitä sillä sitten on tarkoitettukaan…

Miltä RyRyn tulevaisuus näyttää?
Ihan hyvältä, mutta minusta olisi hienoa saada “uutta verta”. Nuoria, radikaaleja ajatuksia. Nythän me ollaan vähän sellainen keski-ikäistynyt sakki. Me ollaan vähän urauduttu, mutta totuuden nimissä, ei näitä talkoohommia kovin paljoa enempään kukaan meistä pystyisi tekemään, kun on töissä käynnit ja perheet. Mullakin esim. menee pari viikkoa lomasta pelkästään Blues & Roots -järjestelyissä. Siihen kun laskee mukaan kaikki muut tunnit sekä puhelimessa ja tietokoneella roikuttu aika, puhutaan hurjista lukemista.