Ylinen Viipurintie 2/2

Lahden kylä kasvoi Ylisen Viipurintien varteen. Tien ja kylän yhteinen historia on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tähän toiseen osaan olen koonnut tien syntyyn ja linjaukseen liittyvää tutkimustietoa ja kirjallisuutta eri lähteistä.

Ylisen Viipurintien toinen osa keskittyy tien syntyyn ja sen linjaukseeen, tien merkitykseen ja perintöön? Artikkeli ei ole tutkimus vaan se on koostettu eri lähteistä, yhteenveto tien historiasta Lahden näkökulmasta. Olen merkinnyt lähteen sulkuihin sen tekstin jälkeen, josta se on poimittu.

Lisäksi pohdin artikkelin lopussa sitä, miksi tie ansaitsisi muistomerkin Lahteen. Lahdessa tien olemassaolo tiedostetaan, mutta silti sen merkitys on jäänyt mielestäni vähälle huomiolle. Olen ehdottanut että tielle pystytettäisiin muistomerkki. Aiheesta lisää täällä.

Ensimmäinen osa on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 2/2015 ja se on luettavissa myös täällä.

Vuoden 2018 alussa Lahden kaupunginmuseo julkaisi selvityksen Ylisen Viipurintiestä Lahden seudulla.

Palaneen Lahden kylän paikalle kaavoitettiin kauppala. Pääkatu Aleksanterinkatu noudattelee Ylistä Viipurintietä (Kuva Lahden Tekninen ja ympäristötoimiala)

Tien synty

Vastausta Ylisen VIipurintien ikään ja kulkureittiin on syytä lähteä etsimään alueen varhaisesta asutushistoriasta ja karjalaisen ja hämäläisen heimon suhteista. Kulkureitin länsipäässä eli Hämeen alueella asutus on peräisin jo rautakaudelta, kaupalliseksi keskukseksi viimeistään 600-800-luvuilla. Hollolan – Lahden tienoilta on tehty pitkiäkin eräretkiä pohjoiseen ja itään päin.

Tien synnyn voi ajallisesti sijoittaa suunnilleen toisen vuosituhannen alkuun, jolloin karjalaiset ja hämäläiset ovat alkaneet kulkea heimojen asuinalueiden väliin jääneillä erämailla. Tällöin on kuljettu enimmäkseen sisemmän Salpausselän tuntumassa, koska alueen lukuisat järvet ovat muodostuneet hyvän rinnakkaisen vesitieverkoston.

Asutus ja kulttuuri levisi Lappeenrannan seudulle 1000-luvulta, idemmässä maanviljelyyn liittyvää pysyvää asutusta jo 700-luvulla. Ylisen Viipurintien linjan päihin on siis muodostunut asutusta ensimmäisen ja toisen vuosituhannen vaihteessa. Tästä ajasta voidaan ryhtyä puhumaan yhtenäisemmästä ja vakituisemmasta kulkutarpeesta alueiden välillä. Tähän aikakauteen tulee myös sijoittaa tien reitin synty- ja varhaisvaiheet. Liikenne ei tuolloin ollut vielä varsinaista kaukoliikennettä, vaan enimmäkseen lähialueiden välistä liikkumista. Salpausselkiä pitkin on toki kulkeneet myös kauppiaat sekä sotajoukot puoleen ja toiseen Hämeen ja Karjalan välillä.

Kun ruotsalaiset olivat 1200-luvun loppupuolen valloitusretkiensä jälkeen vakiinnuttaneet asemansa sekä Hämeessä että Karjalassa, he rakensivat hallinnon ja puolustuksen tarpeisiin Hämeen ja Viipurin linnat. Ulompaa Salpausselkää myötäillyt Ylisen Viipurintien reitti syntyikin pitkälti näiden kahden linnan ja maallisen ja kirkollisen hallinnon välisen yhteydenpidon tarpeisiin 1300-luvun alussa. Eteläinen linjaus on synnystään asti ollut merkittävämpi kuin pohjoinen vaihtoehto. Myös pohjoista reittiä kuljettiin sisempää Salpausselkää myöten, mutta oli vähemmän käytetty ja huonokuntoisempi kuin eteläinen linjaus. (Ylinen Viipurintie, Kirsi Salonen)

Tie on ollut 1400-luvulla hevosella liikennöitävässä kunnossa. (Päijät-Häme I)

Hämeen tieolojen lähtökohtana oli sellaisen tieverkoston luominen, joka liittäisi linnaläänin eri kulmat Hämeen linnaan. Tärkeimmät tiet kulkivat läänin pääkaupungin Hämeenlinnan kautta, ensimmäinen tärkeä tie oli Härkätie Turkuun. Hämeen tieverkoston pääreitit periytyvät pääosin jo keskiajan lopulta.

Myös vireästä Hollolan Lahden kylästä kehittyi aikaa myöten merkittävä teiden risteys. Hollolan Lahden kylässä tästä tiestä erosi Suuri Savontie Heinolan ja Mikkelin kautta Savonlinnaan.

Näiden yhteyksien tarkkaa syntyajankohtaa ei ole pystytty kovinkaan tarkasti määrittämään (erään arvion mukaan luultavasti vasta Savonlinnan valmistumisen jälkeen 1400-luvun lopulla, toim. huom.). Ylinen Viipurintie että Suuri Savontie ovat mainittu vanhimmassa yhtenäisessä luettelossa Suomen yleisistä teistä ja kulkureiteistä. Kyseinen luettelo ajoittuu 1500-luvun puoliväliin. (Lahtelaisen lukukirja, Hannu Kivilä)

Keskiajan tieverkosto jäi vielä alkutekijöihinsä. Ylistä Viipurintietä voidaan pitää ainoana varsinaisena maantienä, jota pitkin mm. veroparselit saatiin kuljetettua Hämeenlinnaan. Keskiaikana kuljettiin pääasiassa vesistöjä pitkin, talvella jäitä pitkin ja maalla kävellen tai ratsain. 1500- ja 1600-luvuilla ei uusia teitä juurikaan raivattu Päijät-Hämeeseen. (Päijät-Häme I)

Varsinaisessa tutkimuksessa yleinen maantie on mainittu ensimmäisen kerran vasta 1791 tai 1792, H.G. Porthanin Suomen teitä käsittelevään kuvauksessa hän arvioi pääosan Suomen teistä periytyvän jo kristinuskon tuloa edeltävänä kaudelta. Hänen mukaansa maamme vanhimmat tiet ovat olleet polku- ja ratsuteitä, jotka ovat syntyneet asutuksen sekä käräjä- ja kauppamatkojen vaatimaan liikkumistarpeeseen. (Ylinen Viipurintie, Kirsi Salonen)

Tien linjaus

Ylisen Viipurintien reitti muodostui kahdesta samansuuntaisesta helposti kuljettavia hiekkaharjuja pitkin kulkevasta vaihtoehtoisesta linjauksesta Viipurin ja Päijät-Hämeen välillä. Näiden tieosuuksien synnyssä reitinvalinnassa on painanut eniten maaston helppokulkuisuus. Koska Viipurin ja Päijät-Hämeen välisellä alueella ei tien varhaisvaiheissa ole vielä ollut kovinkaan runsaasti asutusta, eivät kylien sijainnit ole päässeet kovin suuresti muuttamaan tielinjan kulkua. Paremminkin kyliä on alkanut syntyä kulkureitin varrelle.

Hämeenlinnan puoleisessa päässä tie ei syntynyt kaukoreitiksi vaan muodostunut paikallisteiden pätkistä, jotka taas ovat syntyneet yhdistämään paikallisia kyliä toisiinsa asutuksen alkuvaiheista lähtien. Täällä siis tielinjan kulkuun on ensisijaisesti vaikuttanut asutuksen sijainti.

Ylisen Viipurin tien linjauksesta on erotettavasti kaksi rinnakkaista väylää: pohjoinen ja eteläinen linjaus, kaksi Salpausselän harjujonoa.

Tie on johtanut yhtenä linjauksena Hämeenlinnasta Lahden itäpuolelle saakka, jossa se on erottunut kahdeksi rinnakkaiseksi väyläksi.

Eteläinen reitti on mennyt suoraan ulompaa Salpausselkää myöten Lappeenrantaan. Pohjoinen reitti taas suuntautunut sisemmän Salpausselän harjua pitkin Vierumäeltä Savitaipaleelle ja edelleen Lappeenrantaan. Lappeenrannassa reitit ovat yhtyneet Viipuriin vieväksi tieksi. Kumpi reitti on sitten ollut tärkeämpi tai käytetympi, on riippunut eri aikoina eri syistä. (Ylinen Viipurintie, Kirsi Salonen)

Eteläinen linjaus

Eteläisellä maantiellä tarkoitetaan Ylisen Viipurintien eteläistä linjausta ulompaa Salpausselkää pitkin Keltin kautta Hämeenlinnaan.

H.G. Porthanin “Beskrifning öfver vägarna i Finland” -kirjassa puhutaan Hämeenlinnan ja Viipurin välisestä tiestä, joka Keltissä haarautuu kahtialle:  Lappeenrantaan ja Haminaan.

1790-luvulta on myös tieto, jossa ilmoitettaan Hollolan läpi kulkee kaksi maantiereittiä:  “Eteläinen maantie Turusta Kelttiin, joka on rakennettu v. 1712” sekä “Pohjoinen maantie Heinolasta Hämeenlinnaan, joka on rakennettu 1730-luvulla”

Eteläisestä linjauksesta on ollut kyse myös kuningas Kustaa Vaasan kirjeessä 14.2.1556, jossa käskettiin tuhoamaan toinen Nastolan Uudestakylästä Lappeenrantaan (joko Keltin tai Iitin kautta) menneistä kahdesta tiestä.

Tästä on kaksi tulkintaa:

1. Voionmaa on tulkinnut tämän niin, että Keltin kautta johtanut tie on tarkoittanut ulompaa Salpausselkää pitkin mennyttä Ylisen Viipurintien eteläistä linjausta ja Iitin kautta mennyt tie on tarkoittanut sisempää Salpausselkää, siis Savitaipaleen kautta, kulkenutta Ylisen Viipurintien pohjoista reittiä.

2. Anne Mäkelä kuitenkin tulkitsee kirjettä siten, että sekä Keltin että Iitin kirkonkylän kautta kulkeneet reitit ovat liittyneet molemmat eteläiseen linjaukseen. Ne ovat olleet vain toisilleen rinnakkaisia väyliä, jotka ylitettyään Kymijoen hieman eri kohdissa yhtyivät molemmat Salpausselän linjalle Valkealan alueella. (Ylinen Viipurintie, Kirsi Salonen)

Pohjoinen linjaus

Yleisesti pohjoisen ja eteläisen tien merkityksistä ei ole päästy täyteen yksimielisyyteen, Pohjoista reittiä on luultavammin käytetty eräretkeilyyn ja on luultavasti myös vanhempi.

Viipurin linnan rakentamisen jälkeen Hämeen ja Viipurin linnan välillä oli tarvetta hallinnolliselle ja sotilaalliselle liikenteelle eri mittakaavassa kuin aikaisemmin. Tien eteläinen linjaus on s.o. keskiajalla ja 1500- ja 1600-luvulla ollut virallinen yleinen tie Hämeenlinnan ja Viipurin välillä. On esiintynyt epäselvyyksiä Lahden jälkeen siitä, kumpaa Salpausselkää tie on noudatellut. Kumpi linjaus on ollut tärkeämpi minäkin aikana ja minkälaisessa käytössä tiet ovat olleet.

Pohjoiselle linjaukselle on annettu kirjallisuudessa myös toinen vaihtoehto. Sen mukaan tie on lähtenyt koilliseen jo Lammin kirkolta eikä vasta Lahden jälkeen. Tie on kulkenut Asikkalan Kurhilaan, josta se on Vesijärven ja Asikkalanselän välistä harjua pitkin mennyt itään Anianpellon kautta Vesivehmaalle ja edelleen Vierumäen Härkälään.

Tämä vaihtoehto ei luultavasti liity Yliseen Viiputintiehen vaan oikeastaan Suureen Savontien alkuosa (voi myös olla Viipurintien vaihtoehtoinen alku, toim. huom.). Suuri Savontiehän oli reitti, joka yhdisti 1400-luvun viimeisellä neljänneksellä Olavinlinnan ja Hämeen linnan toisiinsa. (Ylinen Viipurintie, Kirsi Salonen)

Ylisen Viipurintien linjaus pysyi kautta vuosisatojen suurin piirtein samoilla sijoilla. Ehkäpä eniten päänvaivaa tutkijoille on aiheuttanut ajatukset siitä, olisiko tie joskus mahdollisesti kulkenut Hollolan keskiaikaisen kivikirkon kautta. Monet lähdetiedot viittaavat kuitenkin reitin kulkeneen Sairakkalasta suoraan Kankaantaan (Vesalan) kautta Lahteen ja edelleen Viipurin suuntaan. Selitys tähän löytynee aikaisemman kirkon sijainnista: Untilan kylästä Vesalan tienoilta on löydetty 1300-luvulla käytössä olleen kirkon sija. (On myös arveltu suoremmasta tiestä, voi olla ollut useita reittejä, joista yksi Hollolan kirkon kautta, toim. huom.).

(Lahtelaisen lukukirja, Hannu Kivilä)

Tie Lahdessa ja lähikunnissa

Hollolaan tultaessa, tie on noudatellut Kukonkoivun risteykseen saakka valtatie 12:n linjaa poiketen välillä tien puolin. Kukonkoivun risteyksessä vanha tielinja on kadonnut valtavien tie- ja risteystöiden vuoksi, mutta hieman idempänä jotain siitä on sentään jäljellä. Linjaus lienee kulkenut suurin piirtein reittiä Tampereentie (maantie 2955), Untilanmutka, Aikkalantie, Vanhatie ja jälleen mt 2955, tällä kertaa Soramäentien nimisenä.

Vähän aikaa mt 2955:ttä seurattuaan tie on yhtynyt vt 12:aan, jota pitkin linjaus on mennyt suunnilleen Mytäjäisten risteykseen asti. Vanha linjaus on kadonnut uusien teiden alta eikä sitä ole millään paikallistettavissa koko kaupungin alueelta. Mytäjärven pohjoispuolella Viipurintie on tehnyt mutkan Lahden (ennen vuotta 1877 kylää) keskustaa kohti nykyisten Hollolankadun (ent. Hevosmiehenkadun) ja Aleksanterinkadun kautta. Vanhaa tie linjaa ei kuitenkaan ole mahdollista selvittää kaupunkirakentamisen aiheuttamien muutosten vuoksi, paitsi kauppatorin kaakkoiskulmassa, jossa siitä oli säilynyt lyhyt osuus.

Lahden keskustasta tie on jatkanut itään päin Karjalankadun (ent. Kauppakadun) suuntaisesti ja Joutjärven länsipäässä se on haarautunut kahtia: järven pohjoispuolelle ja eteläpuolelle. Tämä risteys on vieläkin nähtävillä Möysänkadulla.

Lahdesta Joutjärven pohjoispuolelle lähtevä Ylisen Viipurintien pohjoinen linjausvaihtoehto on suunnannut Karjalankadun risteyksestä pohjoiseen Ahtialantielle, kulkenut vähän matkaa Heinolan valtatietä pitkin, kunnes vanha linjaus on kadonnut uusien tienrakennusten alta maastoon. Tie on jatkunut taas Ahtialantien pohjoispuolella Pitkämäenpolkuna ja eteläpuolella Tullikatuna, Siltamäenkatuna ja Virtalankatuna. Linjaus jälleen kadonnut joksikin matkaa tietöiden alle, mutta se voidaan paikallistaa jälleen pt 14085:n linjana ensin Ahtialantien ja sitten Seestaantien nimellä.

Eteläpuolelta tie on jatkanut eteläisen Salpausselän linjaa Lappeenrantaan asti. Erottuaan Karjalankadusta tie on jatkanut edelleenkin Viipurintien nimisenä aina Pekanmäelle saakka.

Nastolassa tie on yhtynyt nykyiseen vt 12:aan, jatkanut Salppauselän harjua Nastolantien, Levonkadun ja Villähteentien nimisenä (mt 312) vt:n liittymään Nastolan Variolanrinteen kohdalla. Sieltä se kulki nykyisin Vaakatien nimellä tunnettua entistä mt 312:n linjausta takaisin Kouvolantien nimellä kulkevan mt 312:n nykylinjalle ja sitä pitkin aina Uusiharjun risteykseen asti.

Uusiharjun risteyksen jälkeen vanhan tielinjan väylä on kadonnut tehtyjen tie-, risteys- ja rautatietöiden vuoksi kokonaan, mutta Ylinen Viipuritie lienee kulkenut suurin piirtein Uudenkyläntien suuntaisesti rautatielinjaa pitkin. Poikettuaan hetkiseksi Arolantien nimellä kulkevan vt 12:n linjaukselle tie on jatkanut Ylämaantienä (osin pt 14501) Kivisenportin ohitettuaan palannut taas vt 12:n linjalle Punaiselle portille Nastolan itärajalle.

Pohjoinen linja on likimain Vierumäeltä itään vanhalla paikallaan. Tälle on johtanut ilmeisesti useampi yhdysteitä, Yksi Seestan ja toinen Uudenkylän kautta. (Ylinen Viipurintie, Kirsi Salonen)

Merkitys

Ylinen Viipurintie on ollut eräs maamme merkittävimmistä teistä. Sitä myöten ovat liikkuneet kirkon kuin kruununkin edustajat ja veronkerääjät sekä lähetit ovat vieneet tietoa linnasta toiseen, oikeudenhoitajat käräjäkierroksilla. Tietä pitkin on marssitettu sotajoukkoja Hämeen linnasta Viipurin linnan turvaksi tai idästä vahvistamaan Ruotsin armeijaa sotakentille.

1600-luvulla tiellä kulki kruunun postinkuljettajat, mutta ei merkittävissä määrin. Idän ja lännen välillä pääpostireittinä toimi Suuri Rantatie.

Reittiä käyttivät myös kauppiaat ja tavarankuljettajat. Viipuri oli 1700-luvun alun rajamuutoksiin asti Karjalan, Savon ja Päijät-Hämeen alueiden kaupan keskus. Päijät-Hämeestä Viipuriin vietävät tuotteet kuljetettiin maanteitse.

Ylinen Viipurintien ei kuitenkaan palvellut ainoastaan pitkänmatkalaisia, vaan myös lähiliikennettä, erityisesti Hämeen puoleisessa päässä, missä tie on muodostunut alunperin paikallisliikenteeen tarpeisiin syntyneisiin tieosuuksista. Tie on yhdistänyt toisiinsa pitäjien kylät ja sitä myöten on kuljettu kirkkoon ja paikallisille markkinoille tai käräjille. Paikallisliikenteen näkökulmasta ajatellen Ylinen Viipurin ei kuitenkaan ollut yhtä merkittävä kuin kaukoreittinä, sillä pitäjissä on ollut varsinki Hämeen päässä ja Lappeenrannan ja Viipurin välillä runsaasti muutakin paikallisteitä, joita on yhtä hyvin käyttää. Rinnakkaisia kaukoreittejä ei taas ole ollut olemassa. (Ylinen Viipurintie, Kirsi Salonen)

Lahden merkitystä tärkeänä liikenteen solmukohtana lisäsi myöhemmin tavaroiden kuljetus. Suuria rahtikuormia liikkui niin itä-länsisuunnassa kuin pohjoisesta etelään ja päinvastoin. Pitkiä rahtijonoja kulki Viipurin, Hämeenlinnan ja Turun väliä ennen kaikkea sen jälkeen kun Suomi oli yhdistetty Venäjään. Erityisen merkittävää oli Päijänteen alueen sahojen tuotteiden kuljettaminen rahtisaattueissa Lahden kautta rannikon satamiin sekä se liikenne, jonka avulla useiden sisämaan kaupunkien kauppamiehet hankkivat siirtomaatavaransa ja teollisuustuotteensa. (Lahtelaisen lukukirja, Hannu Kivilä)

Ylinen Viipurintie menetti merkitystään 1700-luvulla tien katkaisseiden itärajan muutosten vuoksi. Tien käyttö lisääntyi uudelleen 1800-luvulla, kun Suomi liitettiin Venäjään eikä raja ollut enää esteenä kulkemiselle. 1800-luvun aikana tapahtunut liikennemuotojen kehitys, rautatien tulo Suomeen ja Saimaan kanavan rakentaminen, vähensivät kuitenkin tien merkitystä.

Nykypäivänä

Kokonaisuudessaan Ylinen Viipurintien pohjalta on muodostunut nykyiset väylät Hämeenlinnasta Tuulokseen (vt 10) ja eteläisenä tienä Kouvolaan valtatie 12:na. Tie noudattaa Kouvolan ja Lappeenrannan välillä nykyisen valtatie 6:n linjausta pääosin.

Tien käyttö on nykyisin lisääntynyt valtavasti kasvaneen Venäjän-liikenteen vuoksi.

Ylisen Viipurintien linjaus on pysynyt siis suurin piirtein samanlaisena aina sen keskiaikaisesta synnystä 1800-luvun puoliväliin asti, poikkeuksena Kymijoen ylityspaikka. 1950-luvulla alettiin vaatia Suomeen hyväkuntoisen tieverkosto luomista. Sodanjälkeinen tienrakennustoiminta keskittyi ensin Lapin sodan tuhojen korjaamiseen. Ylisen Viipurintein reitti tuli rakennuskohteeksi vasta 1960-luvulla, kun teitä ryhdyttiin korjaamaan ajan autoliikenteen vaatimalle tasolle sodan kolhujen jälknee. 1970-luvun alkuun mennessä koko Ylisen Viipurintien reitti oli saanut kestopäällysteen.

Lahti-Tampere välille syntyi valtatie 12, jonka myötä tehtiin oikauksia Lammin, Hämeenkosken ja Hollolan alueella, niin että tie ei kulkenut kuntien keskusten kautta. Samalla oikaistiin Tuuloksen ja Hämeenlinnan väli. Näille osuuksille vanha tie jäi uuden tien suuntaisesti kulkevaksi tien pätkiksi.

Valtatie 12 jatkui Lahdesta Kouvolaan ja sieltä vt 6:na Lappeenrantaan, koki samanlaisen kohtalon kun läntinen osuus.

Viipurintien pohjoinen linjaus on pysynyt lähes samana kuin edellisinä vuosisatoina. Keskustoissa ja lähiöissä vanha tie on luonnollisesti hävinnyt rakentamisen yhteydessä. (Ylinen Viipurintie, Kirsi Salonen)

Lahden kylän tuhoisan tulipalon (1877) jälkeen paikkakunta nimitettiin kauppalaksi ja se sai ensimmäisen asemakaavansa. Kaavan laatija oli Hämeen lääninarkkitehti Alfred Caween (1836-1912), joka oli nimitetty virkaansa vain muutamaa vuotta aikaisemmin. Maaliskuussa 1878 päivätty suunnitelma sisälsi kaksikymmentäkaksi korttelia, nykyisen ydinkeskustan alueen. Kaava sijoittui palolta raivattuun maastoon siten, että kylänraittina toimineen Ylisen Viipurintien valmiin pohjan paikalle tuli itä-länsisuuntainen pääkatu. Se nimitettiin Suomen suuriruhtinaan, Venäjän keisari Aleksanteri II:n mukaan. Tärkeitä katuja nimettiin tuolloin Suomessa yleisesti hallitsijan mukaan, mutta nimitykseen oli täällä oikeus senkin vuoksi, että suuriruhtinas teki vuonna 1856 matkan maahamme, ja kulki myös Hollolan Lahden kylän läpi. (Lahtelaisen lukukirja, Hannu Kivilä)

Lahdesta johtaville ulosmenoteille ei tehty oleellisia parannuksia vielä 1920-luvullakaan, mutta seuraavalla vuosikymmenellä alkoi vihdoin tapahtua autoilijoiden ja muidenkin teillä liikkuvien iloksi. Ylisen Viipurintien kohdalla parannukset näkyivät sekä Hämeenlinnan että Viipurin suuntaan, kun nykyiset Hollolankatu (>Hevosmiehenkatu) ja >Karjalankatu rakennettiin vanhojen mutkaisten maanteiden paikalle.

Tämän päivän lahtelainen pystyy vieläkin jäljittämään kaupungistamme satoja vuosia vanhoja maanteitä tai niiden katkelmia. Ne eivät luonnollisestikaan ole enää niissä muodoissaan kuin kärryliikenteen aikoina, vaan moneen kertaan uudelleen rakennettuina autoliikenteen vaatimusten mukaisesti. Esimerkiksi Tähtitorninkatu on osa alkuperäisen Viipurintien linjausta, Vanhatie puolestaan osa entistä Lahden ja Anianpellon välistä kulkureittiä. Suuren Savontien alkuperäisiä sijoja voidaan vielä jäljittää mm. Karoliinankujalta, Heinolan Vanhatieltä, Pitkämäenpolulta ja Virtalankadulta. Ylisen Viipurintien ja Suuren Savontien ikivanhan risteyksen paikka on edelleen havaittavissa Möysänkadun varrella (ympyröity kartassa s. 15).  (Lahtelaisen lukukirja, Hannu Kivilä)

Ylinen Viipurintie saatiin kaivettua lyhyeltä osaltaan, joskin koko leveydeltään esiin vuonna 1998 kauppatorin arkeologisten kaivausten yhteydessä Juhakkalan ja Mäkelän entisten talojen kohdalta. Täällä tien leveys oli paloa edeltäneessä vaiheessa noin seitsemän metriä. Sen kahden puolen oli matalat ojanteet, ja puujäännöksistä päätellen tietä oli reunustanut aita. (Lahtelaisen lukukirja, Hannu Kivilä)

Uudelleen tie kaivettiin esiin vuoden 2013 torikaivauksissa. Torin kaakkoiskulmasta paljastui hyvänkuntoista tienpintaa. ||

Kalustesarjan kimpussa osa 9

Patentti- ja rekisterihallitukselta tuli lokakuussa päätös kalustesarjasta ja se myönsi mallisuojan pöydälle (PRH 09.10.2017 / Rek.nro. 26017). Päätöksen myötä voin vihdoin julkaista kuvia pöydästä. Alla yksi esimerkki, josta ilmenee pöydän käyttötarkoitus.

Lisätietoja kalustesarjan sivulta, josta voi ladata sarjan yleisesitteen.

Mallisuojan saatuani, aloin selvittää miten pöytää voisi hyödyntää taloudellisessa mielessä. Tapasin mm. Habitare-messuilla Ladecin edustajan ja mietimme yhdessä miten kokonaisuutta. Keskusteluissa tuli esille paljon hyviä ajatuksia miten asiaa voisi edistää.

Hieman tämän jälkeen osallistuin kalustesarjalla Isku90-suunnittelukilpailuun. Työ ei sijoittunut.

Tarkoitus on jatkaa pöydän markkinoimista.

 

Ennen ja nyt – muutos kiinnostaa

Voin väittää, että Facebookin yksi mielenkiintoisimmista ryhmistä on Lahti kuvin ennen ja nyt, joka on perustettu vuonna 2014. Ryhmän kuvaus kuuluu sanatarkasti: ”Lahti kuvin, ennen ja nyt on ryhmä, jonne voi laittaa Lahdesta otettuja kuvia ja keskustella paikoista, joita lahessa on tai oli. Jakaa lahti aiheisia uutisia jne…” Ryhmässä on jouduttu myös tekemään rajavetoa, mikä on yleishyödyllistä kuvamateriaalia ja mikä on (liian) henkilökohtaista materiaalia, joiden merkitys suurelle yleisölle on vähäinen. Ryhmään pääsee kun esittää kutsun ja joku ryhmässä oleva hyväksyy sen, edellyttäen tietysti että on tili Facebookissa.

Itse olen julkaissut muutamia kuvia, viimeksi alla olevan kuvaparin.

Osa Malskia vuonna 2009

Sama osa vuonna 2017

Ryhmä on aktiivinen ja uusia kuvia ryhmään julkaistaan päivittäin. Toisinaan kuvat herättävät runsaasti keskustelua, etenkin jos kuvasta on niukat taustatiedot, kuva on yksinkertaisesti vain vanha tai sen kuvakulma tai kohde ovat harvinaisia. Facebookissa kuvien jakaminen on todella helppoa, toki kääntöpuolena on se, että helposti kuvalähteitä tai kuvaajia ei jostain syystä mainita. Tai jos mainitaan, usein niihin liittyvä informaatio on vajavaista tai olematonta. Tällaista puutetta pyritään paikkamaan Albumit auki -sivustolla, joissa on kattavat hakutoiminnot. Facebookissa tätä puutetta paikkaa usein muiden ihmisten jakama informaatio koskien kuvaa ja yleisesti Lahden historiaa. Ihmisten kertomat faktat tai omat kokemukset rikastuttavat niukoin tiedoin varustettuja kuvia, ja hyvässä tapauksessa tuntamattomaksi jääneet ihmiset, ajankohdat ja paikat usein selviävät. Keskustelua toki voi syntyä muutenkin.

Menneen kaipuu

Etelä-Suomen Sanomien toimittaja Jukka Airo kirjoitti Esalaisessa ryhmästä. Jo otsikko oli hieman hassusti muotoiltu ”Onko vanhaan tarrautuminen lahtelainen perusominaisuus?” Tokkopa se on lahtelainen ominaisuus. Se on totta, että monien rakennusten kohdalla harmitellaan kadonnutta Lahtea, Keski-Lahden komean puukirkon kohdalla kommentoidaan ”että miksi tämäkin piti purkaa”. En nyt sen tarkemmin pureutu Airon näkemyksiin vaan kerron oman. 

Luulen, että pääasiassa ryhmän kiinnostus kohdistuu vanhan ja uuden vertailuun: miten asiat olivat ennen, mitkä asiat ovat muuttuneet eli kaupungissa ja sen ihmisissä tapahtunut muutos. Osalle ne tuo muistot mieleen jo kadonneista asioista, toisille ajasta ennen meitä.

Erityisesti Lahden keskusta sekä Salpausselän kisat ovat kestoteemat, jotka aiheuttavat paljon vertailua menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Vanhojen keskustassa otettujen kuvien yhteydessä monesti kommentoidaan, että ”keskustassa oli aiemmin vilinää ja ihmisiä, autolla pääsi joka kadulle ja pysäköinti onnistui missä vain. Nykyään puolikuolleen keskustan ovat vallanneet juottolat”. Ehkä tuossa piilee jonkinlainen osatotuus. Se on totta, että kuluttaminen ja sen tavat ovat muuttuneet, ja heijastunee myös keskustan elinkeinorakenteeseen.

Toinen hyvin esillä oleva kommentoinnin aihe on Salpausselän kisat, joissa kuulemme kävi aiemmin enemmän ihmisiä kuin nykyään. Tämä lienee oikea suuntainen havainto, luulen että tilastotkin tukevat väitettä. Yhteiskunnan muutokset ovat havaittavissa tässäkin. Kulttuurinen ja viihteellinen tarjonta on lisääntynyt ja pirstaloitunut, yhtenäiset kokemukset vähenevät. Tämä on toki huomattu myös Salpausselän kisojen yhteydessä, erilaista tapahtumatarjontaa on monipuolistettua ja vaikka itse kisat eivät kiinnosta, pyritään kisakokemusta laajentamaan muillta tavoin.

Kaupungin keskustan ja Salpausselän kisoihin liittyvät todelliset tai kuvitellut kehityssuunnat koskettavat meitä. Huolet voivat olla aiheellisia tai ei, ne on hyvä asettaa laajempaan kokonaisuuteen. En ajattele, että elämä olisi ollut ennen yleisesti parempaa tai että näitä ihmiset haikailisivat aikoja takaisin. Joltain osin näin voi olla, mutta meillä ihmisillä on ollut aina vaikea suhtautua ”tähän aikaan” niin, että kokisimme, että eläisimme ”parasta aikaa” (monimielinen ilmaisu). Historiaan voi suhtautua intohimoisesti ja nostalgiointi on mukava harrastus. Tarrautuminen ja takertuminen menneisyyteen kertoo siitä, että koemme nykyisyyden epätyydyttävänä ja sitä kautta tulevaisuuden epävarmana.

Jos kuitenkin väheksymme tai mitätöimme omaa historiaamme, mitä meille jää jäljelle? Olemmehan historian jälkeläisiä ja tulevaisuuden vanhempia, ja tänään on se ainoa päivä tehdä parhaansa.

Rouhea Lahti – ja muuta pohdintaa

Chicago Tour on kaupunkikiertue, jossa tutustutaan tylympään ja pimeämpään Lahteen eli tarkoituksena on esitellä Lahtea “Suomen Chicagona”. Kiertue toteutetaan museobussilla, ja oppaina toimii mm. Mato Valtonen ja Riku Routo. Olen kirjoittanut aiemmin Chicagon ja Lahden samankaltaisuuksista.

Kesällä sain kutsun Yle Lahden toimittajalta Meeri Niinistöltä osallistua Lahti-Seuran edustajana yhteen tällaiseen kierrokseen, joka tehtiin heinäkuussa. Kierrokset ja sen tunnelmista toimittajat tekivät jutut Ylen Radio Suomeen ja Ylen Hämeen tv-uutisiin.

Ajatuksena “tour” on hauska ja myös toteutus oli onnistunut. Toisaalta voidaan kysyä mitä hauskaa on murhissa tai muissa inhimillisissä tragedioissa, kuten paatuneen rikollisen Ilpo Larhankin tapauksessa. Ehkä tähän pätee koomikkolegendan Charles Chaplinin sanat: “Läheltä katsonnut asiat näyttävät tragedioilta, kaukaa katsottuna komedioilta.”

“Rouheus” voi olla yksi tapa kertoa asioista, kun se tapahtuu maanläheinen kerronnalla ja pilke silmäkulmassa. Oppaat Valtonen ja Routo eivät mässäilleet, vaan asiat kerrottiin niin kuin ne tapahtuivat, kertojien omista näkökulmista.

Virallisissa brändihankkeissa keskitytään tähän hetkeen ja tulevaisuuteen mahdollisuuksien kautta. “Chicagotourit” tuovat hyvää vastapainoa siloitelluille julkisuuskuvan markkinointitempauksille ja pinnan kiillotukselle. Tietenkään rouheus ja “pinnan kiillotus” eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan tasapainossa ne täydentävät toisiaan, luovat jatkumon ja tekevät kaupungista inhimillisemmän, kaikkine niine vahvuuksineen ja puutteineen. Mitään ei tarvitse piilotella, mutta ei myöskään paisutella.

Ihmiset kaipaavat elämänmakuisia tarinoita, joihin voi samaistua, vaikkei itse ollutkaan paikalla asioiden tapahtuessa. Tarinat ovat tuttuja, mukavia tai ikäviä, mutteivat välttämättä kosketa meitä suoraan. Voimme ottaa niihin sopivasti etäisyyttä, mutta pidämme ne itsellämme, koemme ne osaksemme. Paikat ja kertomukset siirtyvät sukupolvelta toiselle ja näin muodostuu lahtelaisuuden virtaa joista muodostuu identiteettimme.

Esimerkiksi Roudon lapsuuden ja nuoruuden tarinoita kuunnellessa tuli mieleen omat ajat, sillä kasvoin osittain samoissa maisemissa. Tarinat tuntuivat tutuilta vaikken niitä ollut koskaan kuullutkaan, ja aikakin oli eri.

Jälkeenpäin voinkin vain ihmetellä, ettemme mekään saaneet mitään sen suurempaa katastrofia aikaiseksi toilailuidemme takia. Meillä 1970-80-luvulla syntyneille on omat tarinat kerrottavana seuraavien sukupolvien Chicago-kierroksille.

Chicagomaista tunnelmaa Sopenkorvessa (Kuva Sauli Hirvonen)

Lahti on junttikaupunki?

Lahtea(kin) on luonnehdittu “junttikaupungiksi”, ja osittain Chicago-leima on vahvistanut tällaista luonnehdintaa. Osittain siinä on myös annos lahtelaista itseironiaa ja jonkinlaista itsensä ruoskimista, huumorimielessä tietysti. Myös itsensä vähättely tuntuu olevan ominaista lahtelaisille, toki myös muillekin suomalaisille.

Itse olen omaksunut junttiuden posititiiviseksi ominaisuudeksi: suoraviivaisempaa, konstaleimatontonta suoraa toimintaa ilman korulauseita. Arjen läpitunkemaa käytännöllisyyttä. Hyvänä esimerkkinä Lahden paikallisruoka lihamuki, joka on muotoilua parhaimmillaan, piti ajatuksesta tai ei.

... ja kulttuurikaupunki?

Lahtea siis pidettäneen tylynä, mutta luulen että kovanpintaisellakin lahtelaisduunarilla sykkii runoilijasydän, sillä Lahti on myös kulttuurikaupunki. Lahden vireästä kulttuurielämästä kertoo osaltaan se, että täällä on kaksi elokuvateatteria, jotka toimivat tyystin eri konsepteilla. Tämä on harvinaista Suomessa. Puhumattakaan muista menestyksekkäistä kulttuurilaitoksista.

Kulttuurin saralla tapahtuu paljon asioita“pinnan alla”. Itse koen vahvasti Lahden ns. tee-se-itse-kaupunkina. Olen nuoresta lähtien ollut kosketuksissa eri ala- ja vaihtoehtokulttuu-reihin, sivustakatsojana sekä aktiivisena toimijana. Maakunnan ykköslehdestäkin on saanut lukea, että Lahti on hardcore-musiikin tai rapin “pääkaupunki”.

Myöhemmin kulttuurikentän eri laidat alkoivat kiinnostamaan laajemminkin. Useasti vaihtoehtokulttuurit “lässähtävät” kiinteäksi osaksi valtakulttuuria, joka toisaalta on kulttuurien luonnollista vuorovaikusta. Alakulttuureissa syntyvät asiat leviävät laajempaan tietoisuuteen: kulttuuria syntyy alhaalta ylöspäin.

Lahti on myös urheilukaupunki, mutta valitettavasti viime aikaiset urheilutilaisuudet ovat itseltä jääneet vähemmälle, vaikka FC Lahtikin taisteli paikkansa ensi kesän europeleihin. Nostankin keväältä ja kesältä muutamia kulttuurikokemuksiani.

Toukokuussa järjestetyt Marolan Aino -näytökset Kino Iiriksessä olivat menestys. Salit täyttyivät, ja dokumentista on tarkoitus järjestää myöhemmin lisänäytöksiä. Hyvin tehty, paikallinen dokumentti kiinnostaa lahtelaisia. Parhaillaan on tekeillä Lemmenlatu-dokumentti, jonka ensi-ilta on joulukuun alussa. Lisäksi ensi kevättalvelle on suunnitteilla Lahti-filmi-näytöksiä. Näistä tarkemmin myöhemmin mm. Kino Iiriksen nettisivuilla.

Ainopuiston Teatterin ohjelmistossa oli kesällä 2017 Punaiset ruusukkeet -niminen näytelmä. Timo Taulon käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä oli vaikuttava, kuin myös terävä näkemys traagisista tapahtumista Lahdessa vuonna 1918.
Taulon johdolla teatteria tehdään kaupungintalolla jouluna, kuin ensi kesänäkin.

Vähintään kerran kesässä on koettava Lahden seudun oppaiden järjestämä opaskierros. Tämän kertaiselle opaskierrokselle osallistuin heinäkuisena torstaina ja paikkana oli Lahden Vanha hautausmaa Radiomäellä eli entisellä Selänmäellä. Anneli Seppälän taitavasti opastamana tilaisuus oli erittäin mielenkiintoinen. Kierroksella tulivat tutuksi monet menneet lahtelaiset ja tapahtumat.

Elokuinen katutapahtuma Lahti Block Party oli jälleen erinomainen esimerkki yhteistyön voimasta.  LBP:n takana on taitavia ja innokkaita ihmisiä. Tapahtumaan osallistui myös Lahti-Seura, kun seuran edus-tajat Timo Peippo ja allekirjoittanut jakoivat Vuoden nuori lahtelainen -tunnustuksen. LBP oli osana Taidelauantain tapahtumia.

Lahden kulttuuritarjonta on monipuolista ja rikasta. Innokkuus ja ”tekemisenmeininki” on läsnä, ja toivottavasti me lahtelaiset osaamme sitä arvostaa.

Artikkeli on julkaistu alunperin Hollolan Lahdessa 2/2017

Marraskuun 1. päivän uutiset

Lahden kaupunki täyttää tänään 112 vuotta ja sen kunniaksi on aika julkaista seuraavanlainen tieto.

Lahen Lehestä ilmestyy vielä kaksi numero tämän vuoden puolella, jonka jälkeen paperisen lehden julkaiseminen loppuu määrittelemättömäksi ajaksi. Lehden tekijät, allekirjoittanut ja Jonne Seppänen, siirrymme Lahen Aikojen tekijäporukkaan. LA:n aloittaa paperilehden julkaisemisen vuoden 2018 alusta ja olemme mukana sen teossa.

Lisäksi alan pitämään Iltalahti-nimistä palstaa LA:n nettisivulla. Toisin kuin paperisessa Lahen Lehessä, puujalkavitsien sijaan julkaisen kerran kuussa artikkelin vapaavalintaisista aiheista. Ensimmäinen julkaistiin tänään Lahen Ajoissa, ja seuraavan artikkeli ilmestyy 13. päivä joulukuuta. Hyviä lukuhetkiä!

Lahen Lehti jatkaa normaalisti (nettilehtenä) tässä tutussa osoitteessa.

1.11. merkkipäivät

v. 1869 Rautatie Riihimäeltä Lahteen valmistui > taustaa
v. 1905 Lahden kauppala sai kaupunkioikeudet > taustaa
v. 1988 Lahden rautatieharrastajat Topparoikka ry perustettiin > taustaa